Carabasin markiisi

By Palle Adam Vilhelm Rosenkrantz

Mikä avuksi, kun suvun mittava omaisuus on kadonnut kuin tuhka tuuleen?Eletään 1800-lukua Tanskassa. Kun aatelispoika Jörgen Steenfeldin isä kuolee, hän saa yllättäviä uutisia. Isällä on ollut paljon velkoja, ja niinpä Jörgen ei tule perimään mitään. Jopa Steensgaardin tilukset kuuluvat velkojille! Jörgen ei ole tiedosta erityisen pahoillaan – eniten hänellä on ikävä rakasta isää. Mutta nyt Jörgen on silti uuden tilanteen edessä. Miten hän tulee jatkossa toimeen? Pystyykö Jörgen setvimään isänsä raha-asiat? Ja ennen kaikkea: miten Saapasjalkakissasta tuttu Carabasin markiisi liittyy Jörgenin perintöön?Carabasin markiisi on Palle Rosenkrantzin romaani perhesuhteista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728263594

Book preview

Carabasin markiisi

Translated by Maunu Korpela

Original title: Markis'en af Carabas

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1930, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728263594

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMÄINEN OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Koko kirjan ainoa surullinen luku, mutta silti ehdottomasti yhtä tärkeä kuin muutkin.

Tämä tapahtui huhtikuussa herran vuonna, — olkoon kylliksi sanottu, että oli viime vuosisadan loppupuoli. Steensgaardin vanha hovijahtimest ari Henrik Steenfeld makasi kuolinvuoteellaan.

Tämä ei ollut ensimäinen kerta, kuin viikatemies oli käynyt etsimässä vanhaa hovijahtimestaria; kuitenkin oli se viimeinen. Tämä huomasi itsekin vakavuuden ja huokasi havainnolleen; mutta hän tahtoi näyttää ihmisille, että hän osasi kuolla säädynmukaisesti, niin kuin hän oli elänytkin — säädynmukaisesti.

Vuoteen ääressä seisoi hänen ainoa poikansa Jörgen Steenfeld, 25-vuotias ylioppilas, lahjakas nuorukainen. Hänellä oli ruskeat silmät ja kauniit, säännölliset kasvonpiirteet.

Hän oli oikea Steenfeld, ja Steenfeldit olivat kuuluisia kauneudestaan.

Isä ja poika olivat tulleet hyvin toimeen keskenään, ja eroaminen oli siis katkeraa, sillä he eivät olleet koskaan pahaa sanaa lausuneet toisilleen.

Vanhus katsoi poikaan hiukan epävarmoin katsein.

»Ei tässä mikään auta, Jörgen», hän sanoi, »nyt minun on lähdettävä. Tiedäthän sen itse, eikö totta? Tuo kirottu tohtori ei petä minua. Tiimalasi juoksee tyhjiin. Olen valmis. Tule lähemmäksi minua, olemme kai yksin?»

Jörgen kumartui isänsä vuoteen yli.

»Älä pahastu, pikku Jörgen, mutta kun huomenna olen kuollut, ja huomenna varmasti olen kuollut, niin löydät lipastostani 600 kruunua hautajaisrahoiksi. Huolehdi siitä, että tulen säädynmukaisesti haudatuksi, älä säästä kuluja. Se pitäisi voida tehdä 600 kruunulla. — Mutta enempää minulla sitte ei olekaan, lapseni, ei äyriäkään!

Jörgen levitti torjuen kätensä tahtoen sanoa jotakin.

»Anna minun puhua, poikani», sanoi vanhus. »Kunniasanallani, ei ole enempää. Tiedät itse, että Steensgaard 600 tynnyrinaloineen peltoa ja 500 tynnyrinaloineen metsää talonpoikaistaloineen on suunnilleen 900,000 kruunun arvoinen. Talosta olen velkaa miljoona satatuhatta, suurimmaksi osaksi vanhalle ystävälleni Emil v. Schinkelille Rodstentsejella, mutta yhdentekevää, niin paljon on jälelläkin. Huonekalut, taulut ja hopeatavarat — kaikki, mikä ei vielä ole kellarissa Havnegadella, — on pantattu omaisuuden mukana. Täällä ei ole mitään juoksevalla tilillä, lyhyesti sanottuna, sinä et omista edes vanhoja ratsastushousujanikaan, kun olet sulkenut väsyneet silmäni ja maksanut jokaiselle omansa. Oletko pahoillasi?»

Jörgen puristi hellästi vanhuksen kättä: »Mutta, isä!»

»Niin, olen siinä ehkä menetellyt väärin että sanon tämän sinulle vasta nyt. Mutta katsos, en ole koskaan puhunut siitä kenellekään. Ei kukaan tiedä sitä. Olen tullut kokemaan, että tässä maailmassa on suurin rikos — huomaa se — olla köyhä. Sitä ei voi sovittaa millään, se on kuolemansynti, poikani. Minulla on aina ollut rikkojia ja rikoksia. Sentähden kärsin. Maineen säilytin sukuperintöni avulla — humpuukia! Tiedät, että aina olen elänyt säädynmukaisesti. Ei kukaan aavista, miten se on käynyt päinsä. Sinä olet minun oikea poikani, jalo äitisi täytti velvollisuutensa. Jatka minun työtäni! Jumala sinua siinä auttakoon! Kuinka tulet toimeen, se olkoon sinun asiasi. Minä olen jaksanut ylläpitää sinua, nyt tulee sinulle vaikeampi aika. Mutta lupaa minulle, lapseni, ettet vihaa vanhaa isääsi, vaikkei hän jättänytkään sinulle mitään. Älä pudista päätäsi. Teet siinä väärin, sillä minä olisin voinut jättää jälkeeni sinulle suuren omaisuuden. Mutta nyt en sitä kuitenkaan voi.»

Vanhus veti henkeään. — »Valittaminen ei hyödytä. Nyt tunnet tilanteen, Jörgen. Asianajaja Knudsen, jota olen käyttänyt, on aasi, pysy irti hänestä. Hän ei tiedä paljoa eikä voi vahingoittaa sinua. Vanhan Henriksenin tuttavuus sinun pitää säilyttää; hän varastaa viiniä ja sikareja kuin korppi, mutta on muuten rehellinen. Ajaja on heittiö, erota hänet. Toisten kanssa voit tehdä kuin itse tahdot; pikku piikatytön, Hanne Nielsenin pitää saada 200 taalaria, mutta aja hänet sitte matkoihinsa tai toimita naimisiin, sillä hän on vaarallinen. Muuen löydät muutamia hyviä neuvoja vanhasta päiväkirjastani, joka on keltaisen kirjotuspöydän laatikossa; testamenttini on tavarakonttorissa. Sinä olet ainoa perilliseni. Voit hankkia rahaa muutamilla pienillä legaateilla — nyt on se jumalan kiitos sinun asiasi eikä minun. Minä olen väsynyt, pikku Jörgen. Minä en jaksa enää. Sen tähden vapauttaakin hän, joka on tuolla ylhäällä, minut.

Pane haudalleni kivi kirkkomaalle, jossa pyhä äitisi minua odottaa, kaunis graniittikivi vaakunoineni ja nimineni mutta älä kirjota siihen mitään muuta. En ole koskaan sietänyt muistovärssyjä. Jalupaa sitte, että teet parhaasi. — Muista sanojani, käyttäydy aina, niin kuin aatelismiehen pitää. Niin olen minä aina tehnyt. En voi antaa sinulle mitään elämänohjeita. Olet saanut hyvän kasvatuksen, käytä sitä oikein. Älä halveksi naisia, heistä on huvia, vaikkakin kalliisti ostettua. Tarkasta päiväkirjaani, sieltä löydät hyviä neuvoja. Käänny Emil setäsi puoleen, mutta älä anna hänen koskaan huomata, että turvaudut häneen. — Anna minulle lasillinen vettä.»

Vanhus käänsi kylkeään. »Hyvä äitisi sanoi aina minun matkaan lähtiessäni unohtavan tärkeimmän asian. Niin kai teen nytkin. — Niin saa ollakin. Olen aina pitänyt huolta itse itsestäni. Tee sinä samoin. Minulla on ollut paljon huolia, ja niitä olet sinäkin saava; mitä vähemmän hemmottelet itseäsi, sitä onnellisempi olet. — Ojenna kätesi tänne!»

Jörgen piti kauan vanhuksen kättä omassaan. Hän ei puhunut mitään, sillä hetki tuntui hänestä oudon juhlalliselta. Oikeastaan hän ei ajatellut mitään, kaikki tuntui tyhjältä, kurkkua kuristi, ja suussa oli omituinen maku.

Vanhus yritti lausua vielä jotakin, mutta Jörgenistä näytti kuin olisi isää kouristuttanut. Sitte saapui tohtori, ja samalla kuin hän pääsi sängyn viereen, menetti sairas loputkin voimansa ja tuli tunnottomaksi.

Hän ei enää puhunut mitään, vaan kuoli suunnilleen päivän sarastaessa. —

Jörgen Steenfeld oli Steensgaardin herra, isänsä ainoa perillinen, yksin maailmassa, sillä hänen suvustaan ei ollut enää muita elossa. Hänen äitinsä oli svntyisin saksalaisesta perheestä ilman lähempiä sukulaisia.

Jörgen istui isänsä vuoteen ääressä itkemättä, ajattelematta mitään.

Nyt oli kaikki ohitse! —

Hänet oli kutsuttu takaisin pääkaupungin hauskasta elämästä. Isän viimeinen sairaus oli ollut aivan lyhytaikainen. Omaisuussuhteistaan hän ei ollut tiennyt mitään. Isä oli pitänyt ylpeytenään sitä, että poika sai tarpeeksi rahaa, ja Jörgen oli erinomaisen säännöllinen nuorukainen, joka hyvin tuli toimeen kuukausittain saamillaan 400 kruunulla tarvitsematta tehdä velkaa.

Hän ei nyt myöskään ajatellut isän tunnustuksia, ei ollenkaan. Hänestä tuntui vain kovin omituiselta, ettei hän koskaan enää saisi katsoa noihin ystävällisiin, harmaihin silmiin, ei koskaan kuulla tuota hyvänsävyistä ääntä, ei koskaan enää tuntea vanhan toverin hellää kädenlyöntiä hartioihin.

Nyt oli siis aivan toisenlaista!

Hän istui kuolleen vuoteen ääressä pitkälle aamupäivään. Sitte alkoivat kiireet: kirjeitten kirjottamiset, määräysten antamiset j. n. e. — kaikki, mikä pakottaa unhottamaan surun ja palauttaa jokapäiväisen elämän.

Työt tulivat tehdyiksi säännöllisesti ja rauhallisesti, kuten kaikki, mihin Jörgen Steenfeld ryhtyi, ja kun kahdeksan päivää oli kulunut yhtämittaisessa kiireen hälinässä, ei vanhasta hovimestari Henrik Steensfeldistä ollut enää muuta jälellä kuin kaunis muisto kaivatusta aatelismiehestä, tahraton nimi ja muutamia kellastuneita kirjanlehtiä, jotka kertoivat paljon tuntemattomia asioita.

Yleensä luultiin, että Steenfeldin hovimestari oli ollut rikas mies, joka ei paljon tiennyt tämän maailman kärsimyksistä. Hautajaiset olivat komeat ja juhlalliset. Kun ne olivat ohitse ja suru vähäsen huojentunut, alkoivat ihmiset uteliaina kysellä toisiltaan: »Mitähän talon nuori omistaja nyt ryhtyy tekemään? Lopettaakohan hän lainopilliset opintonsa ja antautuukohan hän maanviljelijäksi? Ehkä matkustaa hän ulkomaille ja menee kai myös naimisiin, sillä onhan hän nuori ja kaunis?»

Niin tosiaan, mihin hän ryhtyisi?

Jörgen Steenfeld istui isävainajansa huoneessa selaillen vanhaa päiväkirjaa. Hänen ajatuksensa askartelivat vain yhdessä asiassa: Neljäntoista päivän kuluttua ovat rahani lopussa. Minun täytyy siis kääntyä tilanhoitajan puoleen, — ja sitte? —

TOINEN LUKU.

Jossa tapahtuu ihmeellisiä asioita, jotka kuitenkin ovat luonnollisia.

Päivät kuluivat. Suru unohtui vähitellen. Jörgen Steenfeld ei ollut erittäin herkkämielinen. Hän ei ollut koskaan oppinut suremaan; hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan aivan lapsi, ja pojan ja isän välit olivat aina olleet rauhallisen toverilliset. Suru haihtui.

Elämä odotti häntä.

Ystäviä hänellä kyllä oli kaupungissa, vanhoja koulutovereita, hauskoja, mutta ei erikoisen läheisiä tuttavuuksia. Vanhus oli elänyt niin itsekseen, ettei hän ollut edes pojalleen puhunut salaisuudesta mitään. Hän oli tullut toimeen hyvin, — siis oli syytä koettaa.

Hän tutkiskeli vanhaa päiväkirjaa. Siihen oli isän vakavin käsin kirjotettu:

»Kaikesta hölynpölystä, jonka kirjottamiseen runoilijat ovat tuhlanneet aikaansa, olen minä löytänyt ainoastaan yhden todellisesti hyvän ja hyödyllisen kertomuksen. Parhaimmat seikkailut kuitenkin joutuu kukin kokemaan itse omassa elämässään. Kirjojen lukeminen on vain ajan hukkaamista. Tunnen kirjoistani vain kansien selkämystän ja sieltä ne ovat kaikki saman näköisiä. Kuitenkin olen lukenut kuten sanottu yhden hyvän kirjan. Se oli lyhyt, mutta minulle se on ollut hyödyksi. ’Saapasjalkakissa’ on sen nimi ja kertoo se Carabasin markiisista. Se sisältää arvokkaan neuvon ja tosion, että niin kauan kuin ihmiset luulevat meitä rikkaiksi, niin kauan myös olemme rikkaita, ja tuon opin avulla olen elämässäni suoriutunut kaikista vaikeuksista. Rakas vaimoni nauroi minulle lukiessaan tätä kertomusta, — hän nauroi syystä, Charlotte parka, hän tunsi tuon tarinan. Me tapasimme toisemme pienestä saksalaisesta kylpylaitoksesta. Hän luuli minua suunnattoman rikkaaksi tanskalaiseksi tilanomistajaksi, — jumala paratkoon! Minä puolestani luulin häntä rikkaaksi saksalaiseksi perijättäreksi. Menimme naimisiin, — olin yhtä köyhä kuin hänkin. — Hän sanoi minua hymyillen Carabasin markiisiksi. Myöskin minä nauroin, sillä olimmehan molemmat nuoria, eikä kummallakaan ollut halua pahottelemiseen. Mutta me osasimme jatkaa hyvin, niin että yhä edelleen uskon ’saapasjalkakissaan’. Mutta koska eläimet nyt eivät kerta kaikkiaan osaa puhua ja ihmiset puhuvat liian paljon, niin on parasta jokaisen olla oma saapasjalkakissansa. Silloin ei kuitenkaan ole miksikään vahingoksi olla Carabasin markiisi».

Jörgen hymyili hyväntahtoisesti. Carabasin markiisi. Siinä oli siis perintö!

Ovelle koputettiin; hän sanoi mekaanisesti: »Sisään!»

Tulija oli palvelija.

»Ulkona on muuan herra, joka haluaa tavata tilanomistajaa.»

»Kuka hän on?» murahti Jörgen.

»Hän sanoo nimekseen ylioppilas Kattrup.»

»Kattrup», kertasi Jörgen. — »Ahaa, — pyytäkää hänet astumaan sisään.»

Jörgen nousi pannen päiväkirjan kiinni.

Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen vieraan astuttua huoneeseen. Oli hämärää, joten tuskin saattoi nähdä huoneen perälle. Ikkunasta loisti sisään vielä auringon viimeisiä säteitä.

Jörgen kääntyi tulijan puoleen ja ojentaen kätensä sanoi hymyillen:

»Onko se Kissa?»

Vieras näki hänen iloiset kasvonsa ja vastasi omituisella, kaukaisella naukumisella, joka muistutti illalla aidan päällä naukuvaa kollikissaa. Miauu! kaikui huoneessa, niin että kaminan vieressä makaava koira murisi ja nosti selkäkarvojaan.

»Pyydän anteeksi, — unohdin surusi. Olit sen näköinen, että heti muistin vanhat ajat, Jörgen. Niin, tulen kai odottamatta, vai kuinka?»

Jörgen puristi vieraansa kättä vieden hänet istumaan. Ikkunasta tunkeutuva valo lankesi sopusuhtaisen, notkean pojan vilkkaan näköisille, kirkassilmäisille kasvoille — oikeille kissankasvoille, — suurine, pitkine kulmakarvoineen sekä kiharaiselle vaalealle tukalle, joka melkein loisti pimeässä.

»Tervetuloa Kissa!» sanoi Jörgen yhä hymyillen. »Omen accipio — vastaanotan vieraan niin; kuin vanha, kuuro Jensen meille opetti latinantunneilla. Olet tervetullut, kuolemattomat jumalat ovat sinut lähettäneet tänne.»

»Se sopii mainiosti, Jörgen, minulla on maailmassa jälellä ainoastaan sinut, — on oikeastaan röyhkeätä, että käännyn näin puoleesi, mutta kurjuuteni on pakottanut minut siihen. Minulla ei ollut muuta valittavana kuin lato tai vanhan koulutoverini asunto, ymmärrätkö, ja valitsin jälkimäisen. Tiedäthän, etten kirjottele koskaan kirjeitä. Tässä olen itse asioineni. Voit ajaa minut ulos, jos tahdot, — mutta luotan siihen, ettet sitä tahdo —, kuitenkin sanon sinulle etukäteen, että jollet sitä tee, et koskaan pääse minusta eroon. Olen nääntymäisilläni, Jörgen.»

»Onko sinun nälkä?» kysäsi Jörgen.

»Enemmän kuin nälkä! — Niinä kahdeksana päivänä, jonka ajan sinä olet saanut surra, en ole kertaakaan syönyt itseäni kylläiseksi. Yli puolen matkastani olen tehnyt jalan. Palvelijasi uhkasi heittää minut alas rappusista, ja kahlekoira pihalla oli vähällä syödä minut. Olen aivan loppu nyt —.»

Jörgen oli noussut. »Sinulla siis ei ole mitään matkatavaroita? »

»Jumala sinua siunatkoon, aatelismies. Lompakossani olevat lainakuitit ovat ainoat matkakapineeni. On siunattu onni, että olemme samankokoiset, joten minulle sopii joku sinun puvuistasi, muuten sinulle ei varmaan maistuisi ruoka istuessasi minun vieressäni. Kun vain pääsen sinun saappaisiisi, — omani ovat yhtä ainoata läpeä.»

Jörgen tarttui vieraansa käsivarteen. »Tule nyt maantienkulkija ja pue yllesi kunnolliset vaatteet. Sitte leikimme saapasjalkakissaa.»

»Saapasjalkakissaa?»

»Niin, se olet sinä, ja minä olen Carabasin markiisi!»

»Mikä ihmeen markiisi?»

»Et ymmärrä sitä nyt, pikku Kissa, mutta usko minua, sinä ja minä tulemme saamaan vielä tilaisuuden näytellä sitä. — Nyt emme puhu siitä enää sanaakaan, ennen kuin olet vähän siistinyt itseäsi. Tule nyt!»

»Etkö ensiksi tahdo tietää, olenko tehnyt jonkun tai ehkä useampia joukkomurhia?»

»En, Kissa, se on minusta aivan yhdentekevää, vaikkapa olisit vääntänyt niskat nurin itse oikeusministeriltä; nyt olet täällä ja tulet täällä pysymään. Menkäämme siis. —»

Kaminan vierestä nousi koira muristen, ja vieras hyppi veitikkamaisesti naukuen.

Jörgen ja Kissa alkoivat aterioida.

Jörgen Steenfeld nauroi ensimäisen kerran isänsä kuoleman jälkeen.

KOLMAS LUKU.

Joka kertoo Kissasta ja saappaista, jotka eivät olleet hänen omansa, sekä talonkummituksista.

Päivällisen jälkeen istuivat molemmat herrat kirjastohuoneessa poltellen sikarejansa hämärässä Ylioppilas Kattrup oli nyt pukeutunut Jörgenin vaatteisiin. Kravatti oli mahdollisimman kirjava. Se puki hänen notkeaa ja hoikkaa olemustaan. Hän oli talossa kuin kotonaan.

Hän oli sangen puhelias ja kertoi:

»Katsos, Jörgen, kuten tiedät, ei minulla koskaan ole ollut isää eikä äitiä. En ole koskaan tuntenut muita kuin täti Amalian, — Jumala olkoon tälle iäiselle neitsyelle armollinen. Hän on uskonnollinen kiireestä kantapäihin ja toimitti minut yliopistoon, mutta kuinka lieneekään tai ei liene ollut, mahtavammat voimat ovat viekotelleet minua, minä lankesin kiusaukseen ja tein syntiä enemmän kuin yliopiston arvoisat opettajat sallivat. Onnettomuuden aiheuttajana oli saapaspari, — niin, en tänään ensimäistä kertaa tullut nimitetyksi saapasjalkakissaksi. Marie Jensenillä, jota et tunne ja jota en millään ehdolla tutustuttaisikaan sinuun, oli tuollaiset sirot saappaat, ja ne olivat eräänä aamuna oveni edessä, juuri kun yliopiston kaikkivaltias hallitus oli aamutarkastuksella. Nämä saappaat olivat onnettomuuteni. Kuka oli ne asettanut oveni eteen, sitä en tiedä, — mutta siinä ne