Metsälammen salaisuus

By Palle Rosenkrantz

Rikosylikonstaapeli Eigil Holst lomailee maaseudulla, kun läheisen järven rannasta löydetään vauvan ruumis. Pian samasta järvestä löytyy myös kuollut nuori nainen, jonka jalkoihin ja kaulaan on kiinnitetty painot. Kuka nainen on ja miksi hänet on tapettu niin raa'asti? Mitä lähemmäs Holst pääsee mysteerin ratkaisua, sitä selvemmäksi käy, että lopputulema vaikuttaa hänen omaankin tulevaisuuteensa. Tanskan ensimmäinen dekkari tarjoilee niin kiperän arvoituksen kuin historiallista ajankuvaakin. Nuori Eigil Holst matkaa 1900-luvun alun Pohjoismaissa selvittääkseen metsälammen salaisuuden. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2022
• ISBN: 9788728263624

Book preview

Metsälammen salaisuus

Translated by Teppo Heino

Original title: Hvad skovsøen gemte

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1903, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728263624

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

METSÄLAMPI.

I.

Eräänä toukokuun päivänä 1902, metsän kirkkaimman kevätkukkeuden aikana, päätti Eigil Holst ottaa lomaa toimestaan ja matkustaa Pohjois-Själlantiin. Hän tarvitsi ilmaa keuhkoihinsa ja tahtoi vapautua pääkaupungin hälinästä, pölystä ja savusta, sillä hän oli väsynyt, hermostunut ja raskaan työn rasittama.

Eigil Holst oli 26-vuotias, erään sotilasvirkamiehen ainoa poika. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet, kotoisin hän oli Jyllannista ja tullut pääkaupunkiin vasta, kun hän 22-vuotiaana oli siirtynyt aliluutnantin loistavasta, mutta epävarmasta virasta kööpenhaminalaisen poliisimiehen turvallisemmalle, joskaan ei niin loistavalle uralle. Eigil Holst oli jo lapsuudestaan määrätty tälle alalle; niin pitkälle kuin hän muisti, olivat salapoliisiromaanit olleet hänen rakkainta lukemistaan, rikosjutut hänen suurinta iloansa. Pitavalin kuulut teokset oli hän lukenut nidos nidokselta saksalaista painosta; sen mukaan kuin hän kasvoi, alkoi hän harrastaa järjestelmällisesti tällaista lukemista, luki saksalaisia ja englantilaisia rikosopin teoksia, menipä vielä niinkin pitkälle, että hän erään serkkunsa avulla, joka oli oppilaitoksen opettaja, saavutti sellaisen ranskankielen taidon, että voi alkukielellä tutkia kuuluisan Macén teoksia ja opetteli myöskin italiankieltä voidakseen seurata italialaisen koulukunnan mielenkiintoisia rikosteorioita.

Suurinta surua tuotti hänelle se, että isä ei tahtonut antaa hänen opiskella; hän tahtoi mielellään tulla lakimieheksi ja tuomariksi, ja hänellä oli omat hiljaiset ajatuksensa omin neuvoin uurastaa itsensä ylioppilaaksi. Sitten kuolivat hänen vanhempansa, kun hän juuri oli täyttänyt 18 vuotta ja hänen täytyi jäädä kauppa-apulaisen paikkaan kirjakauppaan, johon hän isänsä tahdon mukaan oli mennyt suoritettuaan realikoulututkinnon. Hän jäi sinne, kunnes joutui suorittamaan asevelvollisuuttaan, ja ollen kunnollinen, vilkas ja hyvinkasvatettu nuori mies, tuli hän ylennetyksi aliluutnantiksi sekä palveli sellaisena vuoden ajan. Tänä palvelusaikanaan tuli hänestä linnakaupungin parhaitten perheiden keskuudessa paljon kysytty ja pidetty vieras, mutta hän oli kyllin ymmärtäväinen huomaamaan, että sotilaselämä tulisi hänelle olemaan ainoastaan väliaikaista.

Hänen komppanianpäällikkönsä, keski-ikäinen rakastettava sotilas, joka oli sukua erään pääkaupungin korkeamman poliisivirkamiehen kanssa, hankki hänelle paikan poliisilaitoksessa, ja Eigil Holst alkoi jälleen vakavasti ja tyynesti työskennellä ylentyäkseen sellaiseen asemaan, joka voisi tyydyttää hänen kunnianhimoansa ja samalla tuottaa hänelle hyvän toimeentulon.

Ensimäisten vuosien suhteen pettyi hän, mutta ollen lannistumaton ja kestävä, seurasi hän suunnitelmaansa ja tuli vähitellen huomatuksi tavallista kelvokkaammaksi mieheksi, joka oli paljon yläpuolella virkatovereitaan sivistyksessä, tiedossa ja synnynnäisessä taipumuksessa virkaansa. Hän pysyi yksinänsä, eli hiljaa ja vaatimattomasti eräässä täysihoitolassa keskellä kaupunkia, ei koskaan hakenut toveriensa seuraa eikä sen tähden ollut erikoisen pidetty, vaan kuitenkin moitteeton käytökseltään.

Toiset sanoivat, että hän kuuluu niihin kuolevaisiin joilla ei ole mitään mielenkiintoa muuhun kuin virkaansa ja moniin kirjoihinsa, ja he olivat tavallaan oikeassa, sillä hän meni suoraa päätä kotiinsa työajan loputtua huolimatta toisista.

Eigil Holst oli tavattoman kaunis nuori mies ruskeine, kiharaisine tukkineen, silmät olivat tummat, hiukan haaveilevat, vahva hän oli ja notkea, ruumiiltaan jäntevä ja harjaantunut kaikkiin urheilulajeihin. Naiset ihailivat häntä, mutta hän sivuutti heidät katsahtamatta heidän puoleensakaan. Hän eli ainoastaan itseänsä varten ja toimi sen mukaan. Hän piti paljon retkistä luonnon helmaan ja oli polkupyörällään kulkenut ristiin rastiin melkein koko Själlannin. Enimmin piti hän Pohjois-Själlannista, Gurren ja Esronin ympäristöstä sekä metsistä Helsingörin pohjoispuolella, jossa Kattegat ja Juutinrauma kohtaavat toisensa, ja missä kukkula terävine harjoineen nousee siintävän veden takaa.

Hän oli hakenut itselleen mielipaikan pienen merkelihaudan vierestä metsän ulkoreunasta, tiheästi puiden ympäröimän, mutta pienestä aukosta saattoi sieltä kuitenkin nähdä hymyilevän seudun sekä siintävän meren etäisyydessä. Erittäinkin toukokuussa oli paikka viehättävä, ja hän saattoi istua siellä tuntikausia yksinään omine ajatuksineen, katsella alas pieneen lampeen sekä yli kukkivien tuomien ja orjantappurapensaitten.

Hän melkein luuli, että tämä pieni seutu oli hänen omansa, tuntematon kaikille muille, ja hän tunsi olevansa paikan herra; hän oli itse kyhännyt itselleen penkin korkean pyökin juurelle, missa vesi tunkeutui ulospistävän rantaäyrään alle, jota puunjuurien palmikoima verkko kannatti.

Siispä valtasi hänet hetkellinen epämiellyttäväisyyden tunne, kun hän tänä toukokuun päivänä heräsi unelmistaan äänen aiheuttaman häiriön tähden; hän nousi heti ylös poistuakseen, mutta samassa silmänräpäyksessä tulivat puhuvat esiin tiheiköstä ja sulkivat häneltä tien. Hän jäi penkille istumaan antaakseen heidän kulkea ohi.

Toinen oli suunnilleen viisikymmenvuotias mies ja toinen vaaleapukuinen, ulkonäöstä päättäen tuskin kahtakymmentä täyttänyt nainen. Mies oli hyvin huolellisesti puettu, pitkä, harvinaisen klassillisen näköisissä kasvoissaan ihmeellisen terävät silmät ja lyhyet sotilaan viikset. Hän pysähtyi penkin eteen tehden pienen kumarruksen Holstille pyytäen muutamalla sanalla anteeksi epämukavuutta, minkä hänen tulonsa mahdollisesti aiheutti.

Hän puhui ruotsia, mutta murteella, joka osotti hänen pitemmän ajan oleskelleen Tanskassa. Puoliääneen vastaten: „Olkaa hyvä", kumarsi Holst ja nousi aikoen lähteä, mutta vieras ei sallinut sitä millään ehdolla; hän oli erikoisen kaunopuheinen ja pyysi mitä valituimmin sanoin anteeksi hänen ja tyttärensä tunkeilemista huomauttaen samalla hymyillen, että penkillä kyllä oli tilaa heille kaikille. Holst kumarsi kohteliaasti ja molemmat vieraat istuutuivat hänen viereensä. Ruotsalainen herra sanoi paikan täällä metsälammen vieressä olevan heidän mielipaikkansa, sekä heidän asuvan pienen ajan läheisessä talonpoikaistalossa.

Nuori neiti puuttui asiaan lyhyellä naurahduksella huomauttaen, että se oli varsinaisesti hänen isänsä, joka useammat kerrat päivässä suuntasi kulkunsa pientä kirkasta lampea kohti, mikä tosin oli viehättävä, mutta hän puolestaan piti taas enemmän suurista ulapoista, näköaloista meren yli Kullaberg taustassa. Ja sitten naurahti hän jälleen, niin että kaksi riviä kirkkaanvalkosia hampaita tuli näkyviin, samalla kuin pieni välähdys silmänurkassa koetti tutkia, eikö hänen hymyilynsä ja naurunsa ollut tehnyt tyhjäksi nuoren miehen peräytymisaikomuksia.

Hän näytti vähän pettyneeltä.

Holst vastasi vain yksinkertaisin sanoin ja odotti oikeastaan vain tilaisuutta voidakseen kunnialla vetäytyä takaisin. Ruotsalainen herra näytti nauttivan hänen asemastaan, samalla kuin tytär vähä väliä loi varkain katseen hiljaiseen naapuriin.

He puhuivat ympäristöstä, luonnosta, vihreistä puista, ja ruotsalainen herra ylisti kovalla äänellä kaunista yksinäistä, pientä paikkaa metsän rajassa, missä he istuivat.

„Minä pidän tästä pienestä lammesta, sanoi hän „tuolla kun se on vihreitten puitten ympäröimä idyllisenä vastalauseena kaikelle pahalle ja rumalle maailmassa, kirkkaana ja puhtaana kuin neidon omatunto, auringonsäteiden päivällä leikkiessä sen pinnalla, ja taivaan tähtien yöllä kuvastuessa sen syvyyteen.

Nuori neiti hymyili.

„Isä on kovin runollinen", sanoi hän.

Holst kohautti olkapäitään.

Vanha herra jatkoi: „Tämä lampi on luultavasti hyvin syvä, ja sen kylmässä, kirkkaassa vedessä tuskin elää yhtään kalaa. Se on rauhan symbooli, luoksepääsemätön, koskematon ja niin äärettömän hiljainen."

Nuori neiti otti suuren kiven heittäen sen korkealle ilmaan. Se putosi loiskahtaen veteen, ja pinnalle muodostui rengaskehä, joka levisi, hajaantui ja hävisi. Hän heitti vielä kiven ja meni aivan rantaäyräälle asti. Puna levisi hänen poskilleen, jotka sitä ennen olivat verrattain kalpeat.

Holst katsahti häneen ja piti, että hän oli kaunis, verrattain hento, vartaloltaan suhteellinen, piirteet säännölliset, huulet verevät ja silmät suuret, hymyilevät. Vahinko vain, että hän, kuten kaikki naiset, tietoisena tästä suloudestaan kiemaili ruumiinliikkeissään.

Vanha herra katseli häntä lempeyden ja ylpeyden sekaisin katsein. Tytär otti tällöin melko suuren kiven aikoen heittää sen lampeen, mutta se oli huomattavasti liian raskas hänen voimillensa. Empimättä nousi Holst mennen hänen luokseen ikäänkuin estääkseen, ettei kivi painollaan vetäisi neitosta mukanaan.

Hän katsoi Holstia hymyillen ja kysyi, voisiko tämä heittää kiven keskelle lampea.

Ujosti hymyillen nosti hän sen ylös. Se oli hyvin painava, mutta hän jännitti lihaksensa ja otti vakavan tuen jaloille. Neidon katse oli kohdistettu häneen ja oli siinä lämmin kiilto, häntä miellytti tämä ponnistus eikä tahtonut salata sitä.

Holst heitti kiven, joka putosi kovasti läiskähtäen, suuria renkaita levisi veden yli ja ohut vaahtokerros peitti pinnan.

Kakki kolme tähystivät silmää räpäyttämättä veteen ja seurasivat katseellaan poimuja, samalla kuin rengas toisensa perään muodostui. Yhtäkkiä päästi nuori tyttö hiljaisen huudahduksen — mitä tuo on — hän osotti rantaan päin, mistä näkyi jotain valkoista, sekä astui vaistomaisesti askelen taaksepäin.

Holst kumartui rantaäyrään yli ja tähysti veden yli. Sitten nousi hän hitaasti ja sanoi totisena:

„Luulen olevan parasta, että neiti poistuu täältä, tämä ei kuulu sellaisiin asioihin, joita nuoria naisia huvittaa katsella."

Ruotsalainen herra nousi voimakkaasti kiiruhtaen rantaan.

„Mitä se on?" kysyi hän vähän hengästyneenä.

Holst kääntyi ympäri ja sanoi hillityllä äänellä:

„Se näyttää lapsenruumiilta. Se on ollut lammen pohjassa ja kivi on liikuttanut sen ylös. Minun täytyy saada se maihin, mutta koska voin suorittaa sen ilman apua, tahtoisin neuvoa teitä lähtemään täältä, sillä teidän neiti tyttärenne ei pitäne tällaista näkyä erikoisen vienättävänä."

Ruotsalainen herra hymyili.

„Lapsenruumis! Mitä kuulenkaan — tämä idyllinen lampi kätkee siis synkkiä salaisuuksia pohjaansa, ehkä useampiakin kuin tämän. Mutta minkä tähden te oikeastaan tahdotte sekaantua tähän? Antakaa sen olla — missään tapauksessa ei ole meidän asiamme mokomaa tutkia ja sitäpaitsi mehän maksamme viranomaisille, jotta he hoitaisivat tällaiset asiat."

Holst hymyili.

„Aivan oikein — ja minä kuulun juuri niihin, joista te puhutte."

„Te!" Ruotsalainen herra-katsoi kysyvästi Holstiin.

„Niin — minulla on virka etsivässä osastossa pääkaupungissa ja minä en sano, kuten vouti „Palossa: Tämä ei kuulu minun virkatoimeeni’, mutta teillä ei liene niinkään suurta mielenkiintoa voudin virkaa kohtaan, ja tahdon mielelläni säästää teitä enemmästä vastenmielisyydestä. Kuitenkin täytyy ruumis nostaa ylös ja ottaa paikkakunnan viranomaisten käsiteltäväksi, ja siitä tulen heti huolehtimaan."

Ruotsalainen herra pudisti hymyillen päätään.

„Se tahtoo sanoa, että te, herraseni, olette saanut saaliin, löytänyt jäljen, jota te nyt tulette seuraamaan saadaksenne jonkun ihmisraukan oikeuden aitioon — tai ehkä vääryyden — kuka ties? „Ulla, sanoi hän kääntyen nuoren naisen puoleen, „mene sinä kotiin, minä autan herra salapoliisia saamaan saaliin maihin.

Nuori neiti oli vetäytynyt takaisin penkin luo. Kuullessaan sanan „salapoliisi" katsahti hän kummissaan ylös, ja hänen kasvoissaan näkyi pettymyksen ilme, hän kumarsi jonkinlaisiksi jäähyväisiksi poistuen hitaasti pitkin polkua.

Ruotsalainen herra kääntyi Holstin puoleen ja, samalla kuin hän otti esille rintataskusta pienen käyntikorttikotelon, jätti hän Holstille korttinsa hymyillen.

„On kai parasta, että tutustumme toisiimme, ennen kuin ryhdymme yhteiseen työhömme."

Holst silmäili korttia, siihen oli kirjotettu viisiokaisen kruunun alle: Arvid von Palmkrona, ent. ratsumestari Skånen rakuunoissa.

Holst kumarsi.

„Valitan, ettei minulla ole nimikorttia mukanani, sanoi hän. „Nimeni on Eigil Holst, ylikonstaapeli Kööpenhaminan poliisikunnassa — ja, lisäsi hän hymyillen, „entinen 9. rykmentin aliluutnantti."

Vanha herra ojensi hänelle kätensä:

„Siis sotilas, kuten minäkin — minua ilahduttaa tutustua herra luutnanttiin. Ryhtykäämme nyt toimeen."

Sen he tekivätkin. Ennen kaikkea oli välttämätöntä riisua päältään takki — ratsumestari ripusti omansa suurella huolella penkille ja kääri kokoon hohtavan valkoiset paidanhihansa. Sitten varustautuivat he muutamilla oksilla ja muutamien minuuttien työn jälkeen onnistui heidän saada pieni ruumis rannalle.

Holst kumartui ruumiin ylitse — se oli tuskin täysin kehittynyt lapsi —, joka luultavasti oli jo ollut jonkun aikaa merkelihaudan pohjalla; se oli aivan alaston näyttäen pieneltä muumiolta litteine kasvoineen, mutta oli kaikesta päättäen vielä tuores. Surullinen historia oli helppo kertoa, se oli vanha juttu — kevytmielisyyttä, rikotut lupaukset — epätoivo ja elatushuolet.

„Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyi ratsumestari.

„Huolehtia, että tämä pieni ruumis tulee asetetuksi johonkin laatikkoon ja lähetetyksi kihlakunnankonttoriin jätettäväksi paikkakunnan viranomaisille."

„Itse ette saa ollenkaan toimia tämän suhteen?"

„Tuskin, vastasi Holst, „on tavallisesti helppo asia tutkia sitä lajia olevia rikoksia, eikä tule ollenkaan kestämään kauan, ennen kuin äiti raukka on löydetty. Säälittävää, hänelle tulee vaikeat päivät, mutta sille asialle ei voi mitään.

Ratsumestari katsoi terävästi Holstiin.

„Ajatelkaas, jos emme välittäisi siitä mitään, vaan antaisimme ruumiin olla siinä, missä se on? Ketut tulevat varmaan syömään sen, ennen kuin seuraava päivä koittaa, ja sitten — niin, sitten ei kukaan saa tietää asiasta mitään."

Holst pudisti päätään.

„Ratsumestarihan tuntee sotamiehen velvollisuudet, minun velvollisuuteni ovat tässä tapauksessa sotamiehen. Teidän suhteenne on taas aivan toisin. Teidän ei luonnollisesti tarvitse ryhtyä mihinkään."

Ratsumestari hymyili vähän surullisesti.

„Te olette oikeassa. Me ihmiset olemme nyt kerta kaikkiaan luodut toistemme pahennukseksi suuren oikeudenmukaisuuden tähden. Kiusatkaamme toisiamme siis jumalan nimessä."

Hän kääntyi lampeen päin ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

„Kukaties kätkee tämä hymyilevä, hiljainen lampi muitakin arvotuksia syvyyteensä? Teidän pitäisi tyhjentää se, herra salapoliisi, pidättääksenne sen heti, jos se osottautuisi osalliseksi useampaan rikokseen."

„Siitä tulisi hyvin vaikea tehtävä, sanoi Holst, „ja sitäpaitsi hyödytön. Ei, se mitä meillä jo on, saa tosiaankin riittää.

Hän peitti pikku ruumiin, ja molemmat herrat lähtivät lähimpään maantaloon. He palasivat paikalle miehen kera, jolla oli työntörattaat; ruumis pantiin laatikkoon ja vietiin maantaloon, jossa se sijotettiin vaunuliiteriin. Holst lähti viivyttelemättä herrasvoudin asuntoon ilmottamaan ruumiin löydöstä.

Ratsumestari Palmkrona palasi lammelle ja istui hetken syvissä mietteissä, samalla kuin hänen katseensa koetti ikäänkuin tunkea veden lävitse ja pakottaa lammen paljastamaan useampia salaisuuksia, jos se sellaisia kätki.

Hän näytti hyvin alakuloiselta, kun hän palasi kotiin, ja hänen tyttärensä koetti turhaan huojentaa hänen raskasmielisyyttään. Häneen itseensä oli Holstin tapaaminen enemmän vaikuttanut kuin traagillinen tapahtuma; hän oli iloinen kuullessaan, että nuori mies oli luutnantti, ja niin ollen gentlemanni, jolla oli kaikki mahdollisuudet kerran päästä poliisipäälliköksi tai joksikin muuksi sellaiseksi. Tavattoman kaunis ja hyvin kasvatettu hän oli, sellaiseksi hän tosiaankaan ei salapoliisia koskaan ollut luullut.

II.

Oikeudenkäynti sujui tyynesti ja nopeasti. Herrasvouti tarttui asiaan heti vakavin tutkimuksin. Onnistuttiin löytämään lapsenmurhaajatar, muuan talonpoikaispalvelijatar eräästä lammen lähellä sijaitsevasta talosta. Hän tunnusti heti. Lapsi oli syntynyt joulukuussa vuosi sitte, hän oli kuristanut sen heti synnyttäessään, käärinyt sen muutamiin vaateriepuihin ja yöllä vienyt sen alas lammelle sekä upottanut rannalle, josta se oli löydetty.

Sekä Holst että ratsumestari olivat todistajina, mikä tosin ei paljoakaan merkinnyt lopputulokseen, mutta se johti siihen, että herrasvouti ja ratsumestari oppivat tuntemaan toinen toisensa. Herrasvouti, joka oli vanha nuorimies ja eli verrattain erillään mailmasta, mieltyi suuresti hienoon aristokraattiseen ruotsalaiseen, joka taas näytti kovin innokkaalta kaikkeen, mikä koski lainsäätöä. Herrasvouti vapautti hyvin kohteliaasti Ulla neidin sekaantumasta juttuun, ja oikeudenkäynnin aikana tapasivat hän ja Palmkronan perhe toisensa hyvin useasti. Ulla neiti tiedusteli hyvin usein innokkaasti nuoresta, kauniista „salapoliisista", jota hän ja isä sanoivat Holstiksi, ja herrasvouti hymyili vähän halveksivasti, vaikkakin hän tunnusti, että nuori poliisimies oli erittäin sivistynyt ja kohtelias nuori mies.

Kuitenkin tapahtui jotakin, mikä mutkistutti asiaa ja tuotti herrasvoudille suurta mielipahaa. Ratsumestari oli illaksi kutsuttu hänen luokseen — he olivat molemmat intohimoisia beziquen pelaajia — ja erään pelin väliajalla valitti herrasvouti vaikeuksia, jotka kohtasivat häntä tässä, itsestään selvässä asiassa.

Ratsumestari istui taaksepäin nojaten korituolissa ja nautti eräästä herrasvoudin parhaasta sikaarista, samalla kuin hän maisteli punssilasista, jonka herrasvouti kohteliaisuudesta ruotsalaista vierasta kohtaan oli antanut tuoda esille. Itse kulki hän hermostuneesti edestakaisin lattialla puhuen nopeasti.

„Katsokaa, herra ratsumestari, nuo kirotut lääkärit eivät tee muuta kuin pilaa. Piirilääkärin, joka näin meidän kesken sanoen on aasi, on karvimalla raatopahasta onnistunut huomata, että lapsi on saanut ravintoa. Eräs toinen yhtä ovela henkilö Esculapiuksen suvusta on yhtynyt häneen. Minulla on palvelijattaren tunnustus, että lapsi on heti tullut otetuksi hengiltä, mutta koska meidän viisas rikoslakimme erottaa hyvin tarkasti suuremman tai pienemmän nopeuden, millä tuo tuollainen pieni olento saatetaan pois mailmasta, niin täytyy asian todellinen laita todeta. Jos palvelijatar on väitteessään oikeassa, niin lääketiede sanoo, ettei lapsi, jonka me olemme saaneet käsiimme, ole Marie Andersenin — se on palvelijattaren nimi — vaan joku aivan toinen. Koska Marie kuitenkin on vannonut synnyttäneensä lapsen ja surmanneensa sen, niin on siis olemassa mahdollisuus, että tuon kirotun merkelihaudan pohjalla voi olla toinen lapsi, ja tämä asia on tutkittava. Palvelijatar pysyy väitteessään, ja lääkärit omassaan, ja sen tähden on lampi tyhjennettävä."

Ratsumestari nauroi.

„Tarkottaako herra herrasvouti todellakin, että on välttämätöntä tyhjentää hauta tämän toteamiseksi? Kuvitelkaa nyt, että löytäisitte koko rykmentin lapsenruumiita pohjalta, mitä silloin tekisitte?"

Herrasvouti repi tukkaansa.

„Meidän tulisi huolehtia siitä,