Johan Ludvig Runeberg

By Maila Talvio

Kiehtova elämäkerta Suomen kansallisrunoilijasta.Johan Ludvig Runeberg (1804–1877) on suomalaisten rakastama kirjailija, joka kirjoitti kansallisromanttisen, Suomen sotaan sijoittuvan Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta miten Runebergistä tuli merkittävä kirjailija ja kansallisrunoilija? Maila Talvion kirjoittama Runebergin elämäkerta on kiinnostava katsaus Runebergiin – se sukeltaa kansallisrunoilijan elämään aina tämän esivanhempia myöten. Miten Runebergin suku päätyi Ruotsista Suomeen? Milloin Runeberg alkoi kirjoittaa runoja? Kuinka hän kohtasi vaimonsa Fredrikan?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788728132401

Book preview

Johan Ludvig Runeberg

Image of Johan Ludvig Runeberg: Public domain image, Karl Warburg, 1852-1918 - Svensk Litteraturhistoria i sammandrag https://es.wikipedia.org/wiki/Johan_Ludvig_Runeberg#/media/Archivo:Johan_Ludvig_Runeberg.gif

Other cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728132401

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUKIJALLE.

Lähteenä tätä teosta kijoittaessa on ollut J. E. Strömborgin „Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg" sekä Fredr. Cygnaeuksen, C. G. Estlanderin, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen tutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut professori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on minua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä saada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.

Helsingissä toukokuulla 1900.

M. T.

I.

Eräälle äidille Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä olikultainen kruunu ja kaikki lapset koko snvusta koroittivat käsiään sitä tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin moni, joka kruunua kantaa.

„Kodista köyhäst’ oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tulikunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol’ lujin Suomen muuri,

ja muistons’ elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämmen lämpö antoi;

ja synnyinmaallen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; —

näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p. helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä, vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808 — 1809 sodasta, nim. Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän kerran näki. Viimemainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä, mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: „antaisitpa, paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta „Westmanin muorilta". Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa, niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sed in kodissa kuin isän ja äidin luona Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi „Jannekaan vaan „Ludvigiksi ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä. Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus, vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lantaaita. Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi „suttakin julmemmaksi". Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui, kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814 kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei ollut komeita koulurakennuksia eikä suuria suojia, vaan samassa salissa tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat. Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilaittenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim, tupakkamällin käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille. „Opetus, joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä puuliiterissä. „Opettajalla oli siellä joukko