Sininen enkeli

By Heinrich Mann

Lehtori Raat ei pidä ihmisistä – ja sen hänen oppilaansa saavat tuntea nahoissaan jokaikinen päivä. Lehtorin elämän kohokohta on, jos hän saa oppilaan kiinni pahanteosta. Silloin Raat pääsee valloilleen, sillä hän rakastaa rankaisuja. Aivan erityisesti lehtori Raat tykkää rankaista oppilas Lohmania, joka suhtautuu Raatiin ja tämän mesoamiseen neutraalisti. Eräänä päivänä Raatin elämä pyörähtää kuitenkin ylösalaisin. Syypää on nainen. Kapakkatanssijatar Rosassa on jotakin, mikä saa lehtori Raatin rakastumaan. Vaan voiko Rosan ja lehtorin Raatin suhteesta tulla mitään? Ansaitseeko Raatin kaltainen mies rakkautta elämäänsä?"Sininen enkeli" on Heinrich Mannin oiva satiiri vuodelta 1905. Kirjasta on julkaistu Marlene Dietrichin tähdittämä ja Josef von Sternbergin ohjaama elokuva vuonna 1930.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2021
• ISBN: 9788726858204

Book preview

www.egmont.com

I

Koska hänen nimensä oli Raat, koko koulu nimitti häntä Unratiksi. ¹ Mikään ei voinut olla yksinkertaisempaa eikä luonnollisempaa. Muutamien lehtorien kutsumanimi vaihtui tuon tuostakin. Kun oppilasjoukko siirtyi ylemmälle luokalle, se paljasti murhanhimoisesti opettajan koomiset piirteet, joille edellisvuotiset oppilaat eivät olleet vielä antaneet kylliksi arvoa, ja keksi nimen armottomasti niiden mukaan. Unratilla oli kuitenkin ollut oma nimensä jo useitten sukupolvien ajan, sen tunsi koko kaupunki, ja hänen opettajatoverinsa käyttivät sitä kymnaasin ulkopuolella ja myös sisäpuolella aina kun hän vain käänsi selkänsä. Herrat, jotka pitivät kotonaan oppilaita täysihoidossa ja kehottivat näitä työskentelemään, puhuivat asukkiensa kuullen lehtori Unratista. Se neropatti, joka olisi halunnut tehdä viidennen luokan luokanvalvojasta uusia havaintoja ja ehdottaa toisenlaista liikanimeä, ei olisi ikinä onnistunut; se oli mahdotonta jo senkin vuoksi, että totunnainen nimittely tehosi vanhaan opettajaan edelleen yhtä hyvin kuin kaksikymmentäkuusi vuotta aikaisemmin. Oppilaitten tarvitsi vain huutaa toisilleen koulun pihalla hänen kulkiessaan ohi: — Eikö olekin saastainen lemu? Tai: — Ohoh! Täällä löyhkää saasta!

Heti paikalla ukon olkapää — aina oikeanpuoleinen — kohosi nytkähtäen, ja silmälasien takaa sinkosi viistoon oppilaitten viekkaaksi sanoma vihreä katse, arka ja kostonhimoinen. Sellainen katse on huonoa omaatuntoa kantavalla tyrannilla, joka etsiskelee tikareita viittansa poimuista. Hänen kulmikas leukansa, josta haritti ohuita, kellanharmaita partakarvoja, väpätti ankarasti. Hän ei pystynyt todistamaan mitään ivahuudot päästäneistä oppilaista, vaan joutui laahustamaan eteenpäin laihoilla länkisäärillään, päässään nuhruinen lierihattu.

Hänen edellisvuotisena merkkipäivänään kymnaasista oli tullut soihtukulkue häntä onnittelemaan. Hän oli ilmestynyt parvekkeelle puhumaan. Kaikki olivat juuri katsoneet häneen kaula kenossa, kun yhtäkkiä oli kajahtanut ruma, käreä ääni: — Täällä on saastaa ilmassa! Toiset olivat toistelleet: — Saastaa ilmassa! Saastaa ilmassa!

Yläilmoissa seisova lehtori alkoi änkyttää, vaikka olikin osannut odottaa välikohtausta, ja katsoi jokaisen huutajan avointa suuta. Toiset herrat seisoivat lähellä, ja hänestä tuntui, ettei hän nytkään pystyisi todistamaan mitään, mutta hän painoi kaikkien nimet mieleensä. Jo seuraavana päivänä hän sai tilaisuuden vakuuttua siitä, että voisi vielä usein tuottaa harmia käreä-äänisen pojan elämään; tämä kun ei tiennyt Orleansin neitsyen kotipaikkaa. Niinpä kyseinen Kieselack jäikin luokalleen pääsiäisenä. Hänen ohellaan luokalleen jäivät useimmat niistä, jotka olivat huudelleet juhlailtana, esimerkiksi von Ertzum. Lohmann ei ollut huutanut, mutta ei silti päässyt luokaltaan. Jälkimmäinen antoi Unratille syyn laiskuudellaan, edellinen lahjattomuudellaan. Seuraavana myöhäissyksynä, eräänä aamupäivänä kello yksitoista ennen Orleansin neitsyttä käsittelevän ainekirjoitustunnin alkua sattui niin, että katastrofia uumoileva von Ertzum, joka ei vieläkään ollut läheisemmissä väleissä neitsyen kanssa, tempaisi raskassoutuisen epätoivon vallassa ikkunan auki ja karjaisi rumalla äänellä umpimähkään sumuun: — Saasta!

Hän ei tiennyt, oliko lehtori lähistöllä, eikä hän siitä piitannutkaan. Vantteralle nuorelle maalaisjunkkeriraukalle oli vain tullut tarve tuulettaa vielä hetkinen äänielimiään, ennen kuin hän joutuisi istumaan kaksi tuntia tyhjän valkoisen paperiarkin ääressä ja täyttämään sitä ammentamalla sanoja päästään, joka myös oli tyhjä. Unratpa toden totta astelikin parhaillaan pihan poikki. Kun ikkunasta kajahtava huuto ylti hänen korviinsa, hän loikahti kömpelösti eteenpäin. Hän erotti sumun läpi ylhäältä von Ertzumin juron hahmon. Pihalla ei yksikään oppilas seisahtunut; von Ertzum ei ollut voinut huutaa kenellekään heistä. — Tällä kertaa hän tarkoitti minua, Unrat ajatteli riemastuen. — Tällä kertaa pystyn todistamaan sen!

Hän nousi portaat viidellä harppauksella, tempaisi luokan oven auki, pyyhälsi pulpettien lomitse ja astui korokkeelle opettajanpöytään tarrautuen. Siihen hän seisahtui vavisten ja henkeä haukkoen. Oppilaat olivat nousseet tervehtimään häntä, ja suunnaton melu oli äkkiä laantunut vaitioloksi, joka suorastaan huumasi korvia. He katselivat luokanvalvojaansa kuin yleistä turvallisuutta vaarantavaa elukkaa, jota ei valitettavasti saanut surmata ja joka oli sillä haavaa jopa kiusallisesti heistä voitolla. Unratin rinta kohoili kiivaasti, ja lopulta hän jyrisi synkällä äänellään: — Äsken minulle huudettiin jälleen eräs sana, ilmaus — siis eräänlainen nimi, enkä minä suvaitse sellaista. En siedä tällaista hävyttömyyttä teidän kaltaisiltanne ihmisiltä, joihin minulla on valitettavasti ollut tilaisuus tutustua, muistakaa se! Minä otan teidät kiinni missä vain voin. Ei sillä hyvä, että kelvottomuutenne inhottaa minua, von Ertzum; se murtuu kuin lasi lujaan päätökseen, jonka täten teille tiedotan. Ilmoitan vielä tänään teostanne herra rehtorille, ja teen — totta totisesti — kaiken voitavani, jotta tämä laitos vapautuu ainakin yhteiskunnan pahimmasta kuonasta!

Hän kiskaisi päällysviitan harteiltaan ja sähähti: — Istukaa!

Oppilaat istuutuivat, ainoastaan von Ertzum jäi seisomaan. Hänen pulleat, keltapilkkuiset kasvonsa olivat nyt yhtä tulipunaiset kuin niiden yläpuolella törröttävä harjastukka. Hän aikoi sanoa jotakin, aloitti useaan kertaan, mutta luopui aina yrityksestä. Viimein hän sai puuskahdetuksi: — En se minä ollut, herra lehtori!

Lukuisat äänet tukivat häntä uhrautuvasti ja solidaarisesti: — Ei se hän ollut!

Unrat polki jalkaa: — Hiljaa! … Ja te, von Ertzum, pankaahan merkille, ettette ole ensimmäinen nimenne haltija, jonka uraa olen — olenpa hyvinkin — hankaloittanut huomattavasti, ja että aion myös vaikeuttaa olennaisesti tulevaa menestymistänne, ellen peräti estää sitä, niin kuin aikoinaan setänne menestystä. Tehän aiotte upseeriksi, von Ertzum? Niin setännekin aikoi. Koska hän ei kuitenkaan koskaan päässyt luokan tavoitteeseen ja häneltä oli jatkuvasti evättävä — huomattakoon siis — yksivuotiseen vapaaehtoispalvelukseen vaadittu päästötodistus, hän joutui niin sanotulle valmistavalle kurssille. Sielläkin hän lienee silti epäonnistunut, niin että hän — kuitenkin kaikitenkin — pääsi lopulta upseerinuralleen ainoastaan hallitsijan erityisestä armosta. Ilmeisesti hän kuitenkin joutui varsin pian keskeyttämään uransa. No hyvä! Te, von Ertzum, kokenette myös setänne kohtalon tai ainakin samankaltaisen. Toivotan teille onnea, von Ertzum. Käsitykseni suvustanne, von Ertzum, on pysynyt ennallaan viisitoista vuotta … Ja nyt …

Tässä kohdassa Unratin ääni voimistui suunnattomasti.

— Te ette ole kelvollinen puuttumaan hengettömällä kynällänne ylevään neitsythahmoon, jonka kohta otamme puheeksi. Komeroon siitä!

Hidasälyinen von Ertzum kuunteli edelleen. Hän pinnisti tarkkaavaisuutensa äärimmilleen ja jäljitteli leuoillaan tiedottomasti liikkeitä, joita professori teki omillaan. Unratin alaleuka, jonka yläreunasta törrötti useita kellahtavia piikkejä, liikkui hänen puhuessaan suun jäykkien poimujen välissä kuin kiskoilla, ja sylkeä pärskyi etumaiseen pulpettiin asti. Hän raivosi: — Julkeattekin, senkin nulikka! … Komeroon siitä, minä sanoin!

Von Ertzum säpsähti ja työntyi eteenpäin pulpettinsa luota. Kieselack kuiskasi hänelle: — Puolustaudu toki, hyvä ihminen!

Takana istuva Lohmann ennusti vaimealla äänellä: — Anna olla, kyllä me hänet vielä kesytämme.

Tuomittu laahusti kateederin ohitse pieneen huoneeseen, jota käytettiin oppilaitten vaatesäilönä ja jossa oli pilkkopimeää. Unrat ähkäisi helpotuksesta, kun ovi oli sulkeutunut vantteran nuorukaisen takana.

— Nyt korvaamme ajan, jonka tuo nulikka meiltä varasti, hän sanoi. — Angst, tässä on aineen aihe, kirjoittakaa se taululle.

Luokan priimus tutki paperilappua likinäköisillä silmillään ja ryhtyi verkkaisesti kirjoittamaan. Kaikki katselivat jännittyneinä, kuinka liitu piirsi tauluun kirjaimet, joista riippui kovin paljon. Jos aihe käsittelisi kohtausta, jota ei ollut koskaan satuttu lukemaan läksynä, silloin ei ollut hajuakaan, vaan oltiin liemessä. Taikauskosta sanottiin vielä ennen kuin taululle kirjoitetut tavut saivat merkityksen: — Voi Luoja, nyt käy kalpaten.

Vihdoin taululla luki:

"Jeanne:

Rukoilit kolme rukousta … tarkkaa,

Dauphin, ne oikein esitänkö!

(Orleansin neitsyt, I näytös, 10. kohtaus.) ²

Aihe: Dauphinin kolmas rukous."

Kun tämä oli luettu, kaikki katsoivat toisiinsa. Kaikki nimittäin olivat liemessä. Unrat oli huiputtanut heitä. Hän istuutui vinosti hymyillen kateederilla olevaan nojatuoliin ja selaili muistikirjaansa.

— No? hän kysyi katsettaan nostamatta, ikään kuin kaikki olisi ollut selvää. — Vieläkö te kaipaatte lisätietoja? … Toimeen siis!

Useimmat kumartuivat vihkojensa ylle ja olivat kirjoittavinaan. Muutamat tuijottivat typertyneinä eteensä.

— Aikaa on vielä kolme neljännestuntia, Unrat huomautti tyynesti, vaikka riemuitsikin sisimmässään. Tätä aineen aihetta ei ollut keksinyt vielä kukaan niistä käsittämättömän tunnottomista pedagogeista, joiden opaskirjasten avulla pojanjolpit pystyivät vaivattomasti ja aasinsiltoja käyttäen erittelemään mitä näytelmäkohtausta tahansa.

Monet oppilaat muistivat ensimmäisen näytöksen kymmenennen kohtauksen ja tunsivat jotenkuten Kaarlen kaksi ensimmäistä rukousta. Kolmannesta heillä ei enää ollut aavistustakaan; oli kuin he eivät olisi koskaan lukeneet sellaista. Priimus ja pari kolme muuta, esimerkiksi Lohmann, olivat jopa varmoja, etteivät olleet koskaan lukeneet sitä. Dauphinhan pyysi ennustajatarta toistamaan vain kaksi hänen yöllistä rukoustaan; se riitti hänelle todisteeksi siitä, että tämä oli Jumalan lähettämä. Kolmatta ei taatusti ollut. Tai sitten se oli varmasti jossakin muussa kohdassa tai ilmeni jossakin epäsuorasti asiayhteydestä, tai se toteutui aivan muitta mutkitta ilman että saattoi tietää minkään toteutuvan. Priimus Angstkin myönsi hiljaa itsekseen, että saattoi olla jokin kohta, josta hän ei ollut sitä koskaan huomannut. Joka tapauksessa tästä kolmannesta rukouksesta oli oltava jotakin sanottavaa, vaikkapa neljännestä ja viidennestäkin, mikäli Unrat olisi niin vaatinut. Peittää tietty sivumäärä lavertelemalla asioista, joiden olemassaolosta oli ainakin vakuuttunut, kuten lainkuuliaisuudesta, koulun siunauksesta ja rakkaudesta asepalveluun — siihen äidinkielen ainekirjoitus oli jo vuosia kasvattanut. Aiheella ei ollut väliä; kirjoitettava oli kuitenkin. Runoelmaa, josta aihe oli peräisin, oli jo kuukausia käytetty oppilaitten huiputtamiseen ja sitä inhottiin perinpohjaisesti, mutta silti kirjoitettiin reippaasti.

Luokka oli lukenut Orleansin neitsyttä pääsiäisestä saakka, kolme neljännesvuotta. Luokalle jääneille se oli tuttu jo edellisvuodelta. Sitä oli luettu etu-ja takaperin, kohtauksia oli opeteltu ulkoa, siitä oli esitetty historiallisia tulkintoja, sen avulla oli opiskeltu runousoppia ja kielioppia, sen säkeitä oli muunnettu proosaksi ja proosaa takaisin runosäkeiksi. Kaikki nekin, jotka olivat ensi lukemalla tunteneet näiden säkeiden loiston, olivat jo kauan sitten tulleet sille sokeiksi. Epävireisissä loruissa, joihin tartuttiin uudelleen päivittäin, ei enää erottanut sointuvuutta. Kukaan ei kuullut erikoislaatuista puhdasta tytönääntä, jossa kohoaa aavemaisia, ankaria miekkoja; jossa panssari ei peitä sydäntä ja laajalle levitetyt enkelinsiivet väikkyvät loistavina ja kammottavina. Se näistä nuorista ihmisistä, joka olisi joskus myöhemmin saattanut vapista tuon paimentytön lähes aran viattomuuden takia; se joka olisi rakastanut heikkouden voittoa hänessä; se joka olisi itkenyt lapsekasta ylhäisyyttä, josta tulee taivaan hylkäämänä avuttomasti rakastunut pikku tyttöraukka, ei kovin pian koekaan kaikkea tätä. Hän tarvitsee kenties kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Jeanne voi jälleen olla hänelle jotakin muuta kuin pölyttynyt saivartelija.

Kynät rapisivat, ja lehtori Unrat pälyili muun tekemisen puutteessa kumartuneitten niskojen ylitse. Sellainen päivä oli hyvä, jolloin hän oli saanut jonkun kiinni, varsinkin jos kysymyksessä oli joku häntä nimitellyt. Se teki koko vuodesta hyvän. Valitettavasti hän ei ollut saanut enää kahteen vuoteen kiinni ainuttakaan kieroa huutelijaa. Ne olivat olleet huonoja vuosia. Vuosi oli hyvä tai huono aina sen mukaan, saiko Unrat ketään kiinni vai eikö hän pystynyt todistamaan mitään.

Unrat, joka tiesi koululaisten inhoavan, petkuttavan ja vihaavan häntä hänen selkänsä takana, kohteli puolestaan heitä verivihollisinaan, joita ei voinut kylliksi huiputtaa tai estää pääsemästä luokan tavoitteeseen. Koska hän oli viettänyt koko elämänsä kouluissa, hän ei ollut oppinut suhtautumaan poikiin ja näiden kepposiin kokemuksen tuomalla ymmärtämyksellä. Hän näki heidät niin läheltä; aivan kuin yksi heistä, joka olisi äkkiarvaamatta saanut valtaoikeudet ja kohotettu kateederille. Hän puhui ja ajatteli heidän kielellään, käytti heidän siansaksaansa ja nimitti vaatesäilöä komeroksi. Hän esitti asiansa samaan tyyliin jota hekin olisivat käyttäneet vastaavissa tilanteissa, nimittäin latinanomaisesti jaksotellen ja kasaten lauseet täyteen totta totisestija siispä-ilmausten kaltaisia pieniä tyhjänpäiväisiä täytesanoja, jotka olivat tarttuneet kieleen lukion alimman luokan Homeros-tunneilta. Kreikkalaisten sanahelinä oli näet käännettävä kömpelösti sanasta sanaan. Koska Unratin omat jäsenet olivat jo kangistuneet, hän edellytti samaa muiltakin koulussa olijoilta. Nuorten jäsenten ja nuorten aivojen — niin poikien kuin koiranpenikoittenkin — alinomaisen tarpeen ajaa takaa, metelöidä, tyrkkiä, kiusata, tapella, purkaa käyttämätöntä liikaintoaan ja -tarmoaan hyödyttömällä tavalla — sen Unrat oli unohtanut eikä hän ollut sitä koskaan käsittänyt. Kun hän rankaisi, hän ei ajatellut ylevän varautuneesti: Te olette ilkimyksiä, niin kuin poikien tuleekin olla, mutta kurissa on pysyttävä. Hän rankaisi tosissaan ja hammasta purren. Kaikki koulussa tapahtuva edusti Unratille elämän vakavuutta ja todellisuutta. Laiskuus vastasi hyödyttömän kansalaisen turmeltuneisuutta, tarkkaamattomuus ja nauraminen olivat vallanpitäjien vastustamista, koiranpommi oli vallankumouksen alkusoittoa ja petosyritys häpäisi koko loppuiäksi. Tällaisista syistä Unrat kalpeni. Jos hän ajoi jonkun komeroon, hän tunsi olevansa kuin itsevaltias, joka lähettää jälleen kerran joukon kumouksellisia rangaistussiirtolaan ja tuntee pelokkaana ja voitonriemuisena samanaikaisesti valtansa suuruuden ja sen juuria järkyttävän hirveän kuohunnan. Eikä Unrat milloinkaan unohtanut komerosta palanneitten eikä kenenkään muittenkaan häntä loukanneitten rikkomuksia. Koska hän oli vaikuttanut samassa laitoksessa jo neljännesvuosisadan, kaupunki ja sen ympäristö olivat täynnä hänen entisiä oppilaitaan, sellaisia, jotka hän oli saanut kiinni nimensä mainitsemisesta tai joista hän ei ollut pystynyt todistamaan mitään, ja jotka kaikki nimittivät häntä yhäkin entiseen tapaan! Unratille koulu ei rajoittunut pihamuuriin; se ulottui joka taholle yli talojen ja asukkaitten kaikkiin ikäluokkiin. Kaikkialla oli uppiniskaisia, kunnottomia nulikoita, jotka olivat jättäneet läksynsä lukematta ja äksyilivät opettajalleen. Uusi, vielä pahaa aavistamaton tulokas, jonka kotona vanhemmat sukulaiset olivat naureskelleet lehtori Unratille kuin leppoisan huvittavalle nuoruudenmuistolle ja joka oli nyt joutunut pääsiäiseen saakka Unratin luokalle, sai ensi kertaa väärin vastatessaan kuulla puuskahduksen: — Teikäläisiä täällä on ollut jo kolme. Minä vihaan koko teidän sukuanne!

Istuessaan ylhäisellä paikallaan kaikkien päitten yläpuolella Unrat nautti luulottelemastaan varmuudesta, vaikka samanaikaisesti oli jo tulossa uusia harmeja. Ne aiheutti Lohmann.

Lohmann oli lopettanut aineensa hyvin lyhyeen ja siirtynyt sitten yksityisharrastuksen pariin. Se ei kuitenkaan ottanut edistyäkseen, sillä Lohmannia kismitti hänen ystävänsä von Ertzumin tapaus. Hän oli tavallaan omaksunut voimakkaan nuoren aatelismiehen moraalisen suojelijan osan ja piti kunniaasianaan peittää ystävän henkisiä puutteita omalla erittäin kehittyneellä älyllään aina kun vain mahdollista. Sillä hetkellä kun von Ertzum oli sanomaisillaan jotakin tavattoman typerää, Lohmann rykäisi kuuluvasti ja kuiskasi samalla oikean vastauksen. Hän sai koulutoverit arvostamaan ystävänsä käsittämättömimpiäkin vastauksia väittämällä, että von Ertzum oli vain halunnut raivostuttaa opettajan silmittömästi.

Lohmannilla oli musta tukka, joka kohosi otsalta alakuloisesti riippuvaksi kiehkuraksi. Hän oli kalpea kuin Lucifer ja lahjakas näyttelijä. Hän kirjoitti runoja Heinen tyyliin ja oli rakastunut erääseen 30-vuotiaaseen naiseen. Koska hän omisti paljon aikaansa kirjasivistyksen hankkimiseen, häneltä liikeni koululle hyvin vähän huomiota. Opettajakunta, joka oli havainnut Lohmannin alkaneen aina työskennellä vasta viimeisellä vuosineljänneksellä, oli jättänyt hänet jo kaksi kertaa luokalle, vaikka hänen suorituksensa olivat lopulta olleet tyydyttäviä. Niinpä Lohmann istui ystävänsä tavoin vielä seitsentoistavuotiaana pelkkien neljä-ja viisitoistavuotiaitten joukossa. Jos von Ertzum vaikutti ruumiillisen kehittyneisyytensä ansiosta kahdenkymmenen ikäiseltä, Lohmannin ikävuosia kartutti hengen kosketus.

Millainen vaikutus tuon kateederilla istuvan köntyksen täytyikään tehdä Lohmannin kaltaiseen ihmiseen — tuollaisen päähänpinttymästään kärsivän tomppelin. Kun Unrat kysyi häneltä jotakin, hän irrottautui kiireesti kirjastaan, joka ei lainkaan sivunnut kouluasioita, ja tutkisteli leveä, kelmeä otsa kummallisissa poikittaisrypyissä halveksivasti riippuvien luomiensa alta kiukkuista kysyjäpoloa, pölyä koulumestarin iholla, hilsettä tämän takinkauluksessa. Lopuksi hän katsahti omia kiillotettuja kynsiään. Unrat vihasi Lohmannia miltei enemmän kuin muita tämän etäisen uppiniskaisuuden takia ja melkein senkin vuoksi, että tämä ei nimitellyt häntä; hän näet aavisti hämärästi, että sillä oli vielä pahempi tarkoitus. Lohmann ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt vastaamaan ukkoparan vihaan muutoin kuin lievästi halveksien. Halveksintaan kytkeytyi myös hiven inhonsekaista sääliä. Von Ertzumin loukkaamisen hän kuitenkin koki henkilökohtaisena haasteena. Kolmenkymmenen oppilaan joukosta ainoana hän piti Unratin julkista selontekoa von Ertzumin sedän elämästä alhaisena menettelynä. Tuolla ylhäällä könöttävälle äijäparalle ei sentään saanut sallia liikoja. Lohmann siis teki päätöksensä. Hän nousi seisomaan, nojasi käsiään pulpetinreunaan, katsoi lehtoria silmiin uteliaan tarkkaavaisesti, ikään kuin olisi suunnitellut jotakin merkillistä koetta, ja ilmoitti ylhäisen tyynesti: — Minä en voi enää työskennellä täällä, herra lehtori. Täällä on huomiota herättävän saastainen löyhkä.

Unrat pomppasi tuolistaan, levitteli avuttomasti toista kättään ja aukoili mykistyneenä leukojaan. Tällaiseen hän ei ollut ollut varautunut — sen jälkeen kun hän oli juuri äsken uhannut erästä kelvotonta erottamisella. Pitäisikö hänen nyt ottaa kiinni myös tämä Lohmann? Mikään ei olisi ollut hänelle mieluisampaa. Mutta — pystyisikö hän todistamaan asian? … Tällä hiiskumattoman hiljaisella hetkellä pienikokoinen Kieselack ojensi sinertävät sormensa pureksittuine kynsineen ilmaan, napsutteli niitä ja valitti närkästyneellä äänellä: — Lohmann ei anna toisen miettiä rauhassa. Hän väittää aina, että täällä on saastainen löyhkä.

Kuului tirskuntaa, ja muutamat hankasivat jalkojaan lattiaan. Silloin Unrat, joka aisti jo kasvoillaan mellakan tuulahduksen, joutui pakokauhun valtaan. Hän säntäsi ylös tuolistaan, tökki kömpelösti joka suuntaan pöytänsä yli kuin olisi torjunut lukemattomia hyökkääjiä, ja huusi: — Komeroon! Kaikki komeroon!

Tilanne ei ottanut rauhoittuakseen, ja Unrat arveli voivansa pelastautua enää vain väkivaltaa käyttäen. Ennen kuin kukaan osasi aavistaa, hän ryntäsi