Sitä ei satu kaikille

By Tauno Yliruusi

Antti Valpola on huoleton lakiopiskelija, jonka opinnot ovat hieman venyneet. Päivät kuluvat Punavuoren opiskelijaboksissa. Valpolan rentoon elämään tulee kuitenkin muutos, kun hän sekaantuu johonkin, mihin hänen ei olisi pitänyt sekaantua..."Sitä ei satu kaikille" on Tauno Yliruusin esikoisromaani vuodelta 1960. Se on mukaansatempaava ja satiirinen teos, joka tekee pilaa isänmaallisuudesta ja ajan politiikasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726349948

Book preview

www.egmont.com

Johdanto

K uulette nyt ensimmäisen kerran Antti Valpolasta ja hänen tovereistaan ja siitä merkillisestä sairaudesta, joka iski Valpolaan ja jonka seurauksista yksikään heistä ei jäänyt osattomaksi. Kuulette myös ystävyydestä, joka kuoltuaan luonnollisen kuoleman heräsi uudelleen henkiin, ja isänmaanrakkaudesta, joka vaikeuksia uhmaten johti unohtumattomiin suunnitelmiin. Ja vieläkin enemmän: kuulette suurimmista unelmista, mitä koskaan on uneksittu Suomen maaperällä; näyistä, joita vain sankarit näkevät.

Ne, jotka tunsivat Valpolan ja hänen toverinsa silloin kun he tulivat ylioppilaiksi, eivät huomanneet heissä mitään erikoista. On mahdollista, että he tätä kirjaa lukiessaan hämmästyneinä huudahtavat: Miten se on mahdollista? Hehän olivat aivan tavallisia poikia, jotka eivät millään tavoin eronneet muista maalaisylioppilaista!

Niin he olivatkin — silloin. Heissä ei todellakaan ollut mitään erikoista, ellei ota huomioon sitä, että Valpolan silmiin jo silloin saattoi ilman syytä tulla ohimenevästi syvä, mietteliäs ilme; ja sitä, että Ensio Ruishalme jo silloin pelkäsi työtä; ja sitä, että Lasse Nieminen jo silloin ajatteli liian paljon vaatteita ja Helge Paljakka liian paljon naisia.

Ehkä heidän ystävyytensä kuitenkin oli tavallista lujempi ja ihanteellisempi, niin luja ja ihanteellinen, etteivät he voineet olla päivääkään erossa toisistaan. Jos joku puuttui joukosta, heistä tuntui samanlaiselta kuin autosta täytyy tuntua, kun se menettää yhden pyöristään.

Kun he syksyllä tulivat Helsinkiin opiskelemaan, tämä ystävyys vain lujittui entisestään. Suuri ja outo kaupunki hämmennytti heitä, mutta yhdessä he tunsivat olevansa voimakkaita ja rohkeita. Sama pelko, joka saa sorsanpoikaset uimaan koossa, yhdisti heidät erottamattomaksi kokonaisuudeksi.

He asettuivat asumaan Punavuoren kaupunginosaan lähelle toisiaan. Valpola ja Paljakka vuokrasivat kumpikin huoneen Albertinkadulta. Nieminen muutti leskeksi jääneen äitinsä kanssa Merimiehenkadulle ja Ruishalme sijoittautui tätinsä luokse Iso-Roobertinkadulle, vain muutaman kadunkulman päähän toisista.

Ensimmäiset viikot he olivat aina yhdessä aivan kuin heidät olisi sidottu näkymättömään köyteen. He ilmoittautuivat yhdessä yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan ja päättivät valmistuttuaan perustaa yhteisen asianajotoimiston. Yhdessä he ilmestyivät kerran päivässä Väinön Baariin juomaan kupin kahvia ja yhdessä he istuivat joka lauantai Bristolissa, ennen kuin lähtivät osakuntaan tanssimaan.

Valpola oli akseli, jonka ympärillä ystävyysliitto pyöri. Hän tiesi, mitä milloinkin oli tehtävä tai jätettävä tekemättä. Hän oppi pian tuntemaan kaupungin ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tutustuminen ihmisiin ja varsinkin naisiin näytti olevan hänelle yhtä helppoa kuin tupakan sytyttäminen. Ensin toverit olivat iloisia Valpolan puolesta, mutta kun hänen menestyksellään ei tuntunut olevan mitään rajoja, he tulivat levottomiksi. He tunsivat välimatkan Valpolan ja itsensä välillä kasvavan. Valpola oli ensimmäinen, joka vietti yönsä helsinkiläisen tytön kanssa. Hän läpäisi ensimmäisenä tentissä. Hän osti itselleen ensimmäisenä uuden puvun. Hän oli kaikessa ensimmäinen, ja toiset seurasivat hänen voittokulkuaan pelko sydämissään.

Eräänä myöhäissyksyn sateisena iltana, kolme kuukautta Helsinkiin tulon jälkeen, kävivät heidän pahat aavistuksensa toteen.

He olivat istuneet illan ravintolassa ja juoneet olutta. Kotimatkalla oli pakko pistäytyä eräässä niistä vihreiksi maalatuista peltisistä rakennelmista, jotka ovat sukupuuttoon kuolemassa Helsingistä. Tilaa sellaisessa on kahdelle kerrallaan. Ruishalme ja Paljakka menivät ensin sisälle ja luovuttivat sitten paikkansa toisille. Mutta juuri kun Valpola ja Nieminen alkoivat käyttää laitoksen palveluksia hyväkseen, työntyi oviaukosta sateenvarjo ja sen perässä suurikokoinen horjahteleva herrasmies. Tulijalla oli kiire. Hän alkoi sateenvarjo aseenaan ja murahdellen hätistää Valpolaa syrjään. Onnistuttuaan tässä hän asetti vettä valuvan sateenvarjon peltiseinää vasten.

Valpola katseli edessään sojottavaa sateenvarjoa kylmästi ja harkiten. Jotakin tapahtui hänessä tuona hetkenä.

Kun hän teki sen, minkä hän teki, hän ei tuntenut vapautuvansa vain ylimääräisestä oluesta, vaan myös helsinkiläisiä kohtaan tuntemansa pelon ja kunnioituksen viimeisistäkin rippeistä.

— Meidän olisi pitänyt tehdä jotakin sille äijälle, sanoi Nieminen kun he tulivat ulos sateeseen.

Valpola hymyili julmasti.

— Se on jo tehty. Mennään.

Kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän, Valpola kertoi, miten hän oli kostanut sateenvarjomiehelle. Kaikkien kasvoille kohosi ymmärtäväinen hymy, ja kun he ajattelivat, mitä tapahtuisi, kun mies nostaisi sateenvarjon päänsä päälle, he alkoivat nauraa ääneen.

Hilpeyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Valpolan toverit tulivat hiljaisiksi ja alakuloisiksi, sillä he olivat ymmärtäneet tapahtuman todellisen merkityksen. He tiesivät, ettei Valpolan tämän jälkeen tarvitsisi pelätä ketään helsinkiläistä. Hän oli nyt itse helsinkiläinen, peruuttamattomasti ja lopullisesti. Hän oli tasaveroinen ja riippumaton, riippumaton kaikesta, myös tovereistaan. He katselivat salaa Valpolaa, ja nähdessään, miten ylpeästi hän piti päätään ja miten uudenlainen ilme hänen silmissään oli, heidän hartiansa painuivat kumaraan ja voimakas yksinäisyyden tunne valtasi heidät.

Mitään ei ollut enää tehtävissä. Helsinki, jolla on pettämätön kyky erottaa jyvät akanoista, otti Valpolan omakseen. Se hemmotteli häntä kuin omaa lastaan ja kiidätti hänet voitosta voittoon, tentistä tenttiin, naisesta naiseen.

Vain harvoin Valpolan mieleen muistuivat entiset ystävät, jotka johtajansa menetettyään jättivät luvut sikseen ja ajautuivat kukin taholleen. Nieminen lähti Ruotsiin tiskaamaan, Paljakka sai toimen Historiallisen Museon vahtimestarin sijaisena ja Ruishalme — niin, Ruishalme löysi onnen.

Se tapahtui seuraavalla tavalla. Ruishalme oli valmistautunut huolellisesti ensimmäiseen tenttiinsä, mutta tenttikauhu teki hänet niin sairaaksi, että hän sekoitti toisiinsa kokeen alkamis- ja loppumisajan. Hänen tullessaan paikalle olivat toiset jo lähdössä. Ruishalme joi itsensä humalaan. Selvittyään hän alkoi lukea samaa tenttiä uudelleen, mutta kohtalo, joka on sitkeämpi kuin ylioppilas, pysyi päätöksessään, ettei Ruishalmeesta saa tulla tuomaria. Tällä kertaa hän unohti tehdä kirjallisen tentti-ilmoituksen. Hän joi kaksi päivää. Sitten hän soitti professorille ja pyysi päästä ylimääräiseen tenttiin. Kuultuaan Ruishalmeen huonosta onnesta professori haukkui hänet huolimattomimmaksi ja tyhmimmäksi nahjukseksi, jonka kanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin. Se riitti. Ruishalme löi puhelimen professorin korvaan ja vannoi, ettei hän enää avaa yliopiston ovea.

Tällä tavoin Ruishalme löysi onnen.

Joku on onnellinen saadessaan tappaa itsensä työllä. Jollekin toiselle riittää onnen aiheeksi suuri perhe, joka ei anna hänelle aikaa ajatella onnettomuuttaan. Ruishalme oli onnellinen saadessaan maleksia päivät päästään kaduilla ja puistoissa, saadessaan olla yksin, laiskana ja vapaana.

Valpola, jonka Ruishalme joskus sattumalta tapasi kadulla, yritti tehdä lopun koulutoverinsa onnesta. Ensin hän koetti houkutella Ruishalmeen jatkamaan lukuja, mutta kun siitä ei tullut mitään, hän ehdotti työpaikan ottamista. Lopulta hän tyytyi vain toivomaan, että Ruishalme edes hiukan siistisi ulkoasuaan liikkuessaan keskikaupungilla.

Pääsiäisen aikoihin Valpola näki Ruishalmeen seisoskelevan ulsteri auki ja turkislakki takaraivolla leikkikalukaupan näyteikkunan edessä. Ruishalme katseli sähköjunaa ja yritti olla huomaamatta toveriaan.

Valpola pysähtyi hänen taakseen ja sanoi:

— Yhäkö sinä onneton jatkat samalla tavalla? Mikset mene työhön, kun et kerran viitsi opiskella?

— Joko sinä taas alat? mutisi Ruishalme kääntämättä päätään.

Valpolan ilme koveni.

— Senkin retku! hän sanoi hitaasti ja hänen äänessään oli harkittua halveksuntaa. Sinun takiasi saa hävetä silmät päästään. Luuletko voivasi elää loppuikäsi tätisi kustannuksella?

Ruishalme ei vastannut. Hän ei vastannut Valpolalle neljään vuoteen. Niin kauan kesti, ennen kuin sairaus iski Valpolaan ja herätti vanhan ystävyyden uudelleen henkiin.

1

K aikilla sairauksilla on omat oireensa. Kun lainopin kandidaatin tutkinnosta puuttui vain yksi tentti, Valpola alkoi karttaa ihmisiä, puhui töykeästi raitiovaunujen rahastajille, ei tervehtinyt tuttaviaan, istui yksinään ravintoloissa ja syyllistyi kahteen pahoinpitelyyn Iso-Roobertinkadulla.

Päästyään putkasta, missä hän oli koko ajan istunut ajatuksiinsa vaipuneena, hän meni kirjastoon ja lainasi toistakymmentä tieteellistä teosta.

Kotiin tultuaan hän ryhtyi lukemaan. Jotkut kirjat hän luki kannesta kanteen, toisia hän vain selaili ja työnsi ne kiivaasti luotaan. Hän oli omituisen vimman vallassa. Välillä hän teki hätäisiä muistiinpanoja pienille paperilapuille, joista osa oli pudonnut lattialle. Vasta aamuyöllä hän meni vuoteeseen. Heti herättyään, peseytymättä ja partaansa ajamatta, hän asettui jälleen pöydän ääreen.

Kaksi viikkoa Valpola pysytteli tiiviisti huoneessaan kirjojensa parissa. Hän oli kokonaan unohtanut muun maailman olemassaolon. Vain kerran pari päivässä hän pistäytyi Väinön Baarissa haukkaamassa jotakin.

Hänen mielenkiintonsa kohteena ei ollut lakitiede, vaan Suomen maantieteellinen sijainti, ilmasto, historia, kansanluonne, suomen kieli ja suomensukuisten kansojen vaiheet. Hän vertaili kirjoista löytämiään tietoja ja numeroita ulkomaiden vastaaviin oloihin. Kaiken tämän hän teki umpimähkäisesti, ilman suunnitelmaa, hermostuneena ja tuskaantuneena, aivan kuin hän olisi suorittanut tehtävää, joka oli hänelle mitä vastenmielisin, mutta joka hänen siitä huolimatta oli pakko tehdä.

Yhtämittainen savukkeiden polttaminen sai hänen sydämensä tykyttämään. Vähän väliä hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle kootakseen voimiaan ja ajatuksiaan.

— Rentoudu! hän käski itseään. Ole aivan rauhallinen ja rento. Taikinaa, täysin veltto … kuin vanha sukka …

Mutta ruumis oli toista mieltä. Se pysytteli jännittyneenä kuin jousi.

Hän loikkasi vuoteesta ja alkoi harppoa edestakaisin lattialla. Hän näki kuvansa peilistä. Pitkä parransänki ja sekaisin törröttävät hiukset saivat hänet näyttämään keski-ikäiseltä rikolliselta. Hän työnsi kasvonsa kiinni peiliin ja sähähti hampaittensa välistä:

— Mene helvettiin!

Sitten hän naurahti kolkosti ja paiskasi yhdellä iskulla koko kirjapinon lattialle, lukuunottamatta Suomen Ilmastoa, joka jäi pöydän reunalle. Hän tarttui kirjaan ja punnitsi sitä kädessään. Jos kirja olisi osannut ajatella, se olisi varmasti säikähtänyt kuoliaaksi. Silmänräpäystä myöhemmin se räsähti seinää vasten.

Valpolasta tuntui, että puolittain kansistaan irtautunut kirja irvisteli hänelle, minkä vuoksi hän antoi sille niin lujan potkun, että kannet ja sisällys lensivät eri suuntiin.

— Se on pakkomielle, hän sanoi ääneen.

Pyyhkäistessään otsaansa hän tunsi kätensä tulevan märäksi. Hikoilen, hän ajatteli. Siis kuumetta.

Hyvä tästä tulee! Antaisin mitä tahansa, jos Suomen historia olisi sata vuotta vanhempi. Tai edes viisikymmentä vuotta.

Sisällä oleskelu oli tehnyt Valpolan heikoksi, häntä huimasi, pää oli raskas, korvissa humisi. Täytyy saada raitista ilmaa, hän ajatteli. Täällä sisällä tulee hulluksi.

Hän hiipi ulos, sillä hänestä oli vastenmielistä herättää vuokraemännän huomiota. Portaissa tuli vastaan pitkä laiha neitonen, joka