Jatkosodasta vankileirien saaristoon: Paul Saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle

By Martti Issakainen

Virolainen Paul Saar on onnellinen. On vuosi 1947, ja vihdoin hän saa elää suomalaisen vaimonsa kanssa rakkaudentäyteistä elämää Helsingissä. Poissa ovat sodan kauhut ja menetykset – Saar toimi ensin Virossa metsäveljenä ja soti sitten vapaaehtoisena suomalaisten rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Kun Saarin perheen oven taakse ilmestyy yllättäen joukko miehiä, tilanne muuttuu nopeasti ahdistavaksi. Miehet ovat saapuneet hakemaan Saaria: Suomen Valtiollinen poliisi on aikeissa luovuttaa virolaisia aseveljiä Neuvostoliittoon. Siellä miehiä odottavat Stalininin vankileirit. Paul Saar ei kuitenkaan anna helposti periksi – ja vankileiriltä vapauduttuaan hänestä tulee tunteita herättävä pappi Viroon.Jatkosodasta vankileirien saaristoon on jännittävä elämäkerta Paul Saarista (1919–2010).-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728128305

Book preview

Martti Issakainen

Jatkosodasta vankileirien saaristoon

Paul Saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle

SAGA Egmont

Jatkosodasta vankileirien saaristoon: Paul Saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2011, 2022 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128305

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi:

Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?

Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: Olenko minä sinulle rakas?, ja hän vastasi:

Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.

Johannes 21:17-18

Kolmat korda ta ütleb temale:

Siimon, Joona poeg, kas ma olen sulle armas?

Peetrus sai kurvaks, et ta temale kolmat korda ütles: Kas ma olen sulle armas? Ja ta ütles temale:

Issand, sina tead kõik, sina tunned, et oled mulle armas!

Jeesus ütleb temale:

Sööda mu lambaid! Tõesti, tõesti ma ütlen sulle: Kui sa olid noorem, siis sa vöötasid ennast ise ja läksid, kuhu sa tahtsid. Aga kui sa saad vanaks, siis sa sirutad oma käed ja keegi teine vöötab sind, kuhu sa ei taha!

Johannese 21:17-18

Suomalainen häpeä

1.

Tämä tapahtui lokakuun kuudennentoista päivän iltana 1947.

Heillä oli lopultakin oma koti, osake Helsingissä Kuusitiellä. Miten ihmeellinen on nuoren perheen onni! Sota oli mennyt, viimeinkin saivat rakastavaiset elää yhdessä toistensa kanssa. Ei koettu enää taistelua ja kuolemanvaaraa, pelko ei väijynyt olkapään takana. Mies, Paul, oli onnistunut karkaamaan saksalaisten miehittäjien vankilasta Tallinnasta. Hän oli paennut yli meren Suomeen ja taistellut sitten kunniakkaasti suomalaisten heimoveljien rinnalla sodan loppuun asti. Nyt he olivat löytäneet paikkansa rauhan maailmasta. He tunsivat omistavansa kaiken mikä elämässä on hyvää. Se mistä vuosia oli uneksittu muuttui todeksi. Läheisyys, kosketus, kaikki Korkean Veisun kukkaista iloa tiukuttavat laulut tuntuivat kuiskivan heidän omaan pikku maailmaansa. Millä riemulla he rakensivatkaan tätä pesää, josta kuvittelivat, etteivät koskaan haluaisi siitä luopua. Heillä oli myös lapsi, Pekka, kaksivuotias.

Nyt, tänä iltana, he odottivat vieraita. Evald Randin perhe asui Mannerheimintiellä. Randit olivat miltei kopio Saarin perheestä: mies Virosta tullut, hän tosin jo opintonsa päättänyt ja papiksi valmistunut, vaimo suomalainen. Ja heilläkin oli poika – hänen nimensä oli Max Rand. Saarit olivat vierailleet heidän luonaan, nyt heitä odotettiin vastavierailulle. Martta, nuori vaimo, viimeisteli kahvipöytää, sytytti kynttilän. Hiljaista hyvämielistä odotusta.

Sitten ovikello soi, Paul meni avaamaan. Oven takana seisoi kuusi synkkäilmeistä miestä.

Olemme valtiollisesta poliisista. Kotitarkastus, pidätys!

Eivätkä tulijat odottaneet lupaa, vaan astuivat sisään valtiaan askelin. He menivät huoneisiin, alkoivat siekailematta availla laatikoita, purkaa kirjoja hyllystä, penkoa kaappien sisältöä. Paulin yliopistolla tekemiä muistiinpanoja riepoteltiin ja käänneltiin epäluuloisina. Röyhkeät sormet availivat laatikoista löytyneitä yksityiskirjeitä ja levittelivät arkkeja häijyinä pälyilevien silmien tutkittaviksi.

Nuori pari seisoi sivussa katsellen tuota kaikkea kauhun lamaannuttamana. Paul näki pelon vaimonsa silmissä – eivätkö pahat unet vielä loppuneetkaan, mikä käsittämätön uhka saattoi äkkiarvaamatta levittää verkkonsa heidän päälleen? Samalla mies tunsi syytöksen piikin omassa mielessään: Oliko hän ollut liian hyväuskoinen? Miksi hän jäi tänne, kun muut Suomessa taistelleet ja tänne jääneet Viron pojat aavistivat vaaran ja livahtivat Ruotsiin? Oliko teologian opiskelija lapsellinen uskoessaan, ettei hänelle voi tapahtua mitään Jumalan sallimatta?

Mutta Pekalle, pojalle, tämä kaikki oli vielä käsittämättömämpää. Pieni mies oli vaiteliaana seurannut poliisien toimia, sitten hän äkkiä tuli isänsä viereen:

Isä, mitä nuo pahat sedät tekevät meidän kodissamme? Aja ne pois täältä!

Isä ei vastannut mitään, mutta hänen luentosalkkuaan penkonut mies oikaisi silmänsä ja kääntyi Marttaan päin:

Viekää pois tuo poika tästä jaloissa pyörimästä, hän häiritsee meitä virkatoimessamme!

Äiti otti pojan syliinsä, vei sivuun, koetti rauhoitella. Nyt heillä ei ollut valtaa omassa pesässään, ei oikeutta valita vieraitaan.

Tämä mielivallan ensimmäinen vaihe, joka iski suoraan kodin sydämeen ja raastoi sen käsinkosketeltavasti hajalle, tuntui kaikkein kipeimmältä. Paul oli itse nähnyt jo elämän valoisat ja nurjat puolet, hän oli kokenut sodan, piileksinyt puna-armeijaa Viron metsäveljien kanssa, viettänyt puolitoista epätoivon vuotta saksalaisten vankina Tallinnassa. Sen kaiken hän oli kuitenkin saanut kokea yksin, mutta tämä tapahtui niiden ihmisten läsnäollessa, joiden hän ei olisi suonut mitään pahaa näkevän.

Ovikello soi taas, vieraat tulivat. Näynomaisena väläyksenä Paul kohtasi Evaldin kalvenneet kasvot. Miesten ei tarvinnut sanoa mitään. Silmänräpäyksessä nämä kaksi Viron poikaa tajusivat mitä oli tapahtumassa. Nyt vietiin Paulia. Olisiko joskus toisen vuoro? Ovi sulkeutui heidän välilleen – Evaldin se jätti vapauteen, Paulin sulki vankeuteen.

Pidättäjät käyttäytyivät asunnossa kuin isännät talossaan. Erityisen kiinnostuneita he olivat Paulin kirjeenvaihdosta ja ottivat haltuunsa jokaisen löytämänsä paperin. Vaimo sai tylyn komennon pysytellä syrjässä, kun hänen Paulilta saamansa rakkauskirjeet katosivat etsijöiden laukkuihin. Kaikki ne tultaisiin tutkimaan – ja panemaan muistiin, kenen kanssa he olivat pitäneet yhteyttä ja olleet kosketuksissa. Sitten oli kaikki etsitty, jokainen soppi nuuskittu.

Te tulette mukaan!

Paul puki päällystakin, koska näki että edessä olisi matka syksyyn ja yöhön. Tällä tavallako asiat vain tapahtuisivat ja jokin jyrkkä käsittämätön voima nostaisi elämän uudelle raiteelle? Kaikki tuntui niin kohtalonomaiselta, kun käsiraudat napsahtivat ranteisiin. Kun hän katsoi taakseen, hän näki Martan ja Pekan ja oven, joka voimastaan tietoisen käden työntämänä sulkeutui. Rakkaitten hyrisevä itku saattoi raskaita askelia portaissa.

He veivät Paulin Ratakadulle, missä Valpolla oli päämajansa. Hän oli vanki.

2.

Nimi?

Saar, Paul-Friedrich.

Syntymäaika ja -paikka?

Seitsemäs kesäkuuta 1919, Tallinnassa. Isäni oli Tallinnan kaupunkilähetyksen saarnaaja Tõnis Saar.

Tönis?

Ei, Tõnis.

Tönis vai Tonis, kumpaa te tarkoitatte?

Kirjoittakaa miten vain, Suomen kielessä ei taida olla sellaista kirjainta.

Pitäisikö suomalaisen poliisin olla kaikkitietävä. He kyllä olivat ottaneet selville, mihin Suomeen jääneet Viron pojat olivat asettuneet asumaan, mutta tietää, miten jokin omituisesti ääntyvä kirjain kirjoitettiin – se oli kohtuuton vaatimus. He kuulustelivat pidätettyä Valpon päämajassa Ratakadulla. Se ei ollut mikään pelkkä muodollisuus, he halusivat tietää kaiken, ja vanki yritti parhaansa mukaan täyttää heidän toiveensa, vaikka ei täysin tajunnutkaan, mitä varten tämä tapahtui.

Miksi oleskelette Suomessa?

Minulla on koti ja perhe täällä. Ja opiskelen teologiaa Helsingin yliopistossa.

Koti ja perhe – ehkä heilläkin, näillä pidättäjillä ja kuulustelijoilla, oli jossain koti ja perhe, jonka luo he palaisivat päätettyään päivätyönsä. Mutta minkäänlainen myötätunnon tai rakkauden värähdys ei liikauttanut heidän hymyttömiä ilmeitään.

Miten tulitte Suomeen?

Miten kaukaa pitäisi lähteä – olihan Paul käynyt täällä ensi kertaa jo koulupoikana? Martta ja rakkaus. Sota. Kyllä, hän palveli saksalaisten rinnalla, mutta virui myös saksalaisten vankina ja sitten pakeni sieltä taistellakseen suomalaisten rinnalla. Pakeni? Niin. Vaarallinen vanki! Paul kertoi sen, ja nämä totisina katsovat suomalaiset kuulustelijat kirjoittivat muistiin koko jännittävän tarinan.

Miksi taistelitte suomalaisten puolella puna-armeijaa vastaan, vaikka olette Neuvostoliiton kansalainen?

Miksi hän taisteli? – Miksi suomalainen mies kysyi tuollaista! Hän oli taistellut kodin, Suomen vapauden ja Viron kunnian tähden. Hän oli lähtenyt mukaan maksaakseen kunniavelkaa heimoveljille, jotka Viron vapaussodassa taistelivat virolaisten rinnalla. Ja hän oli sekä on virolainen. Jos joku halusi nimittää häntä vaikkapa neuvostoliittolaiseksi, oli se muiden pakolla antama ominaisuus, ei miehen itsensä valitsema.

Hän kertoi, kertoi; nämä hivuttavat kuulustelut jatkuivat päivästä päivään. Hän kertoi miten liittyi JR200:aan, virolaisista koottuun rykmenttiin, mitä teki siellä. Sitten hän sai henkilö henkilöltä selvittää niitä ihmisiä, joitten kanssa oli ollut kosketuksissa. Kuulustelijoitten suhtautumista saattoi sanoa tylyksi. Suoranaista väkivaltaa he eivät kuitenkaan käyttäneet, kuten GPU ja myöhemmin KGP Neuvostoliitossa teki.

Paul Saar ei ollut ainut vanki Ratakadulla. Suomen kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino ja hänen luomansa valtiollinen poliisi virittivät verkkonsa taitavasti. Samanaikaisilla iskuilla vangittiin eri puolilta maata neljätoista Suomessa taistellutta heimoveljeä. Useimmat heistä olivat Helsingin seuduilta, mutta joitakin tavoitettiin kauempaakin. Tosin kävi myös, että joillekin sisämaan paikkakunnille, ainakin Lahden seudulle, ennätti tulla tietoa Helsingin tapahtumista, ja varoituksen saaneet virolaiset livahtivat maan alle sekä maasta pois ennen pidättäjien saapumista.

Entä miksi minut on pidätetty?

Te olette Neuvostoliiton kansalaisena ollut taistelemassa Neuvostoliittoa vastaan ja rauhansopimuksen yhdeksännen artiklan mukaisesti teidänlaisenne on sotarikollisena luovutettava takaisin Neuvostoliittoon.

Pidätetty nosti katseensa – tämä siis oli Suomen valtion kiitos siitä, että Viron pojat olivat auttaneet sitä taistelussa vihollista vastaan.

Anteeksi, onko Neuvostoliitto vaatinut meidän luovuttamistamme?

Näytti kuin kuulustelija olisi hämmentynyt hetkeksi eikä olisi halunnut vastata.

Neuvostoliiton hallitus tulee sen varmasti vielä tekemään.

Verkko tuntui kietoutuvan miehen ympärille. Nyt tuli tietoon sekin, että hän heti sodan päättymisestä lähtien oli ollut Valpon kirjoissa. Valpo oli estänyt senkin, ettei Paulia alkuun virallisesti otettu yliopistoon oppilaaksi ja että hän siksi vasta myöhemmin sai opintokirjan.

Olivatko he uhrilampaita? Mutta taistelutta eivät Viron pojat luovuttaisi.

Kuulustelut Ratakadulla kestivät lähes kuukauden. Sen jälkeen miehet siirrettiin Katajanokalle lääninvankilaan.

3.

Heikki Tikkanen, opiskelutoveri teologisesta tiedekunnasta, anoi ja sai luvan tulla tapaamaan Paulia vankilaan. Tunnusteleva hymy toverille, oudoksuva katse, joka mittaili tämän harmaaraitaista vanginpukua.

Tiedätkö, Paul, mitä tapahtui seuraavana päivänä pidätyksesi jälkeen?

Kurssi oli kokoontunut käytännön harjoituksiin, jotka kerran viikossa pidettiin Suurkirkon kappelissa – sehän oli säännöllinen ja välttämätön kokoontumispaikka papiksi aikoville. Yksi opiskelijoista toimi liturgina, toinen saarnasi ja yksi omista pojista soitti myös urkuja. Näitä harjoituksia johti Martti Simojoki, joka siihen aikaan toimi tiedekunnan käytännöllisen teologian assistenttina. Tuona päivänä Simojoki tuli paikalle hyvin totisena ja sanoi:

Pojat, te näette, että tänään täällä on yksi paikka tyhjänä. Eilen pidätettiin Paul Saar, teidän toverinne. Nyt polvillenne kaikki, rukoilkaa hänen puolestaan!

Näin he olivat tehneet tuona päivänä. Kuullessaan tästä Paul tunsi kuin hän äkkiä olisi alkanut ymmärtää jotain.

Heikki, tuolla rukouksella on ollut valtava voima. Sinä näet millaiseen ahdinkoon minä olen ulkonaisesti joutunut, ja me saatamme vain arvailla, mikä minua odottaa edessäpäin. Mutta koko ajan olen täällä ollut aivan rauhallinen, eikä mieltäni ole mikään vaivannut. Nyt ymmärrän, että teidän rukouksenne on kantanut minua.

Mies ihmetteli sitä itsekin. Hän oli joutunut eroon perheestään, häntä kuulusteltiin ja syytettiin sellaisesta, mitä hän ei tajunnut rikokseksi, tiesi että mitä todennäköisimmin hänet tultaisiin luovuttamaan Neuvostoliittoon – tästä kaikesta huolimatta hänen mielensä oli kevyt ja huoleton. – Oliko tällainen rauha oikein ja luvallistakaan, oliko se väärin läheisiä ja rakkaita kohtaan, ajatteli hän joskus. Vankitoverit olivat vaipumassa masennukseen ja epätoivoon – miksi hän sai olla siitä vapaa? Näinä päivinä suomalaisessa vankilassa nuori mies alkoi hiljaa tajuta, mitä Jumalan rakkaus todella merkitsee ja miten valtava voi olla rukouksen voima.

Sitten haki uudelleen muotoa kysymys pappiskutsumuksesta. Oliko hän itse ajatellut siitä joskus jotain, ja mitä se oli ollut? Puuhailla pönäkkänä rovastina hyvinvoivassa suomalaisessa seurakunnassa? – Totisesti, johonkin tällaiseen maaliin hänen elämänsä oli suuntautunut! Mutta oliko hän unohtanut Suuren Kapteenin, joka saattoi navigoida uudelleen ja kääntää purjeet toisin? Aga kui sa saad vanaks, siis sa sirutad oma käed ja keegi teine vöötab sind ja viib sind, kuhu sa ei taha!…mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo! – Hirveä pyhä sana! Miten ihminen oli saattanut ja saattoi lukea tuollaista hajamielisenä, pudotellen korkeasta saarnatuolista sanoja kuin päivänkakkaran lehtiä yli nuokkuvien päiden! Miksi hän ei vavisten painunut maahan, kaivanut nyrkkejään saveen, viskonut kitkerää tomua viheliäisyytensä peitoksi ja läähättänyt kuin tuomittu? Jumala, Jumala!

Ja noussut ponnistuksesta ja pelosta kalvenneena – tässä minä olen.

Tässä hän oli, vanki. Mutta saattoihan vankinakin käyttää aikansa hyödyllisesti, ja hän koetti tehdä niin. Mies sai tavata vaimoaan, puhua tämän kanssa vartijan valvovan katseen alla, hymyillä rohkaisevasti – ja päästää itkun valloilleen vasta sitten kun selkä oli käännetty ja tietää, että toinen teki pois mennessään samoin.

Vankilan pappi, Kaarlo Kuosmanen, veti nuoren teologin kanssaan yhteistyöhön. Vankitoverit kaipasivat sielunhoitoa, koska näkivät tulevaisuutensa syvästi toivottomana – Paul koetti rohkaista heitä tässä masennuksessa. Kerran pastori Kuosmanen pyysi häntä pitämään saarnan jumalanpalveluksessa vankilan kirkossa. Vangit, jotka halusivat jumalanpalvelukseen, tuotiin sinne jonossa selleistään. Kirkossa ei saanut istua lähekkäin, piti jättää pitkälti tyhjää penkkiä välille. Sinä sunnuntaina heille saarnasi vanginpukuun pukeutunut mies. Saarnamiehen muistoon tuo jumalanpalvelus jätti veljellisen lämmön senkin vuoksi, että Kaarlo Kuosmanen oli kutsunut urkuriksi Paulin opiskelutoverin Jorma Louhivuoren, josta vuosia myöhemmin tuli Merimieslähetysseuran pääsihteeri.

Ne olivat tapaamisia, joitten ainutlaatuisuutta mukana olleet alkoivat tajuta jo silloin vankeuden pitkittyessä ja vapaudentoiveiden hiljaa murentuessa. Sellaisina kirkastuen ne säilyivät mielissä. Miten liikuttavaa olikaan muistella opiskelutovereita ja nähdä heidät polvillaan pienessä kappelissa kunnioitetun opettajan johdolla! Ketä heitä olikaan? – Martti Alaja, Sakari Tamminen, Väinö Maunumaa, Paavo Maunula, Saara Komulainen, Heikki Karttunen, Helge Ukkola, Kaarina Alvajärvi, Erkki Jokela, Sirkka Tikkanen, Kauko Hirvonen, Paula Kaiser, Katri Ruusuvuori, Vuokko Saarikivi, Jouni Apajalahti. Saisiko Paul koskaan enää nähdä heitä tässä elämässä?

Häneltä oli tiedekunnan käytännön harjoituksista jäänyt yksi näytetyö suorittamatta, rippikoulun pito. Sen tehtyään hän olisi saanut lopullisen merkinnän opintokirjaansa. Vaimo Martta sopi Simojoen kanssa niin, että Paul saisi suorittaa tuon puuttuvan harjoituksen vankilassa. Naisvangeille oli menossa rippikoulu, jossa he valmistautuivat konfirmaatiota varten. Sovittiin päivä, jolloin Paul pitäisi heille rippikoulutunnin. Mutta miten valmistautua tehtävään, kun hän oli vankisellissä ja kiinni päivittäisessä ohjelmassa toisten mukana? Hän sai jostain kynttilänpätkän. Yöllä sellissä toisten nukkuessa hän valmisti kynttilän valossa aineiston tuota tuntiaan varten. Vankilan kirkossa hän sitten piti sen, ja Martti Simojoki tuli sinne ottamaan opinnäytteen vastaan. Myöhemmin vaimo Martta kävi pyytämässä häneltä merkinnän opintokirjaan.

Paul oli suorittanut loppuun tiedekunnassa vaadittavat käytännön harjoitukset. Myöhemmin tämä seikka tuli merkitsemään paljon hänen elämässään. Tammikuun lopulla hän sai professori Aimo T. Nikolaiselta otteen pöytäkirjasta, joka koski hänen Suomessa suorittamiaan opintoja. Mies oli opiskellut Tarton yliopistossa kaksi vuotta ennen sotaa. Sitten hän oli sotinut neljä vuotta ja sen päätyttyä opiskellut marraskuusta 1944 lokakuuhun 1947 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Opinnot jäivät kesken, kun korkeampi käsky kävi.

4.

Martta, rakas vaimo!

Voi sitä valtavaa iloa joka kerta, kun Martta tuli käymään vankilassa ja aviopuolisot saivat tavata toisensa! Mutta samalla siinä oli jotain hämmentävää, arkaa, yli ymmärryksen käyvää, musertavaa. Olivatko he vielä mies ja vaimo sanan täydessä merkityksessä? Heidät oli suljettu eri maailmoihin. Heidät yhdisti vain tämä valtava, herpaannuttavana päälle vyöryvä ikävä. Se oli niin voimakas, että se tuntui syrjäyttävän kaiken muun, voittavan muut tunteet, tekevän muut asiat maailmassa tarpeettomiksi. Miksi rakkaus ei saanut määrätä maailmassa? Miksi nämäkin lyhyet tapaamisen hetket jouduttiin viettämään vartijan tarkkailevien silmien alla?

Vaimo koetti olla rohkean ja toiveikkaan näköinen.

Lehdet ovat kirjoittaneet paljon virolaisten asiasta. Tuntuu siltä, että kaikki puhuvat siitä ja erityisesti paheksuvat Suomen viranomaisten menettelyä. Minkä vuoksi Valpo meni oma-aloitteisesti pidättämään virolaisia, vaikka Neuvostoliitto ei ollut edes vaatinut sitä? Siinä näkyy vain Suomen kommunistien halu nöyristellä Neuvostoliiton edessä keksimällä tällainen temppu.

Hän katsoi ympärilleen kuin peläten, että kuunteleva vartija sanoisi jotain.

Kokoomuksen kansanedustaja Salminen on tehnyt kyselyn hallitukselle virolaisten pidättämisestä. Katso!

Hän näytti lehtileikettä, josta Paul luki jännityksen vallassa: …Tietääkö hallitus, että valtiollisen poliisin toimesta on pidätetty maassamme jo useita vuosia vapaasti oleskelleita virolaisia, joiden toiminta ei mitenkään ole ollut maalle vahingollista? Mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä asian kaikinpuoliseksi selvittämiseksi ja mahdollisiin laittomuuksiin syyllistyneiden viranomaisten rankaisemiseksi?

Tämähän näyttää toiveita herättävältä, mutisi lukija innostuneena ja kävi läpi koko kirjoituksen, jossa seikkaperäisesti selvitettiin virolaisten asiaa. Varsinkin sen viimeinen lause tuntui rohkealta ja haastavalta: … Kun näin on asian laita, joutuu epäilemään, että valtiollinen poliisimme on tässä arkaluontoisessa ja ulkomaillakin suurta huomiota herättäneessä asiassa saamatta ohjetta asianomaiselta taholta menetellyt taitamattomasti ja maan etujen vastaisesti.

Jospa tässä sittenkin olisi toivoa, Martta puhui innostuneesti ja kiihtyneenä! – Miten tämä yhdeksäs artikla voisi teitä tarkoittaa, kun ette ole tehneet mitään rikollista?

Me emme aina ymmärrä sitä, mitä valtioiden välisessä politiikassa tarkoitetaan rikoksella. Mutta meidän pitää uskoa, että kaikki menee hyvin.

Mies näki, että vaimo oli laihtunut ja että silmien ympärillä oli tummat varjot. Miksi ei voinut ottaa häntä syliin ja lohduttaa, lohduttaa? Miksi tästä ei saisi herätä vapauteen kuin pahasta unesta?

Varjo laskeutui taas hänen katseeseensa, hän empi ennen kuin sanoi: Mitä sinä ajattelet – minä olen kuullut sellaistakin, että Neuvostoliiton viranomaiset olisivat antaneet Suomen viranomaisille lausunnon, ettei luovutettaviksi joutuvien virolaisten, inkeriläisten ja muiden pitäisi antaa solmia avioliittoja Suomessa, koska Neuvostoliiton taholta nämä avioliitot katsottaisiin mitättömiksi.

Ei kai kukaan voi asettaa meidän avioliittoamme kyseenalaiseksi, Paul sanoi kiihtyneenä!

Uskotko sinä niin?

Uskon! Mikään valta maailmassa ei voi sitä kieltää! Meidät vihittiin laillisesti papin edessä jo vuonna 1942, kyllä se voidaan todistaa. Äkkiä Martta itki, yhtä aikaa ahdistuneena ja huojentuneena. Vartija käänsi katseensa poispäin, rypisti otsaansa vaivautuneena. Paul ei tiennyt miten voisi vaimoaan lohduttaa. Hän piteli tämän käsiä, hyväili niitä. Voi rakas nainen, rakas! Miten rakkaudessa ovatkaan kaikki aistimukset ja tunteet yhtä aikaa läsnä. Korkein jumalainen ajatus ja samalla syliin kietova läheisyydenhalu. Eikä heillä ollut enää mahdollisuutta käyttää tuon