Kätkössä rastaanmuna

By Sesse Koivisto

Koskettava romaani tytöstä, joka ei sovi annettuun muottiin. Eletään 1930-luvun loppua Pohjanmaalla. Kun yhdeksänvuotias Alma-Reetta eli Retu hyppää isovanhempiensa pappilan ikkunasta ulos, hänen hameensa hajoaa. Retu on varma, että tästä tulee sanomista – niin kuin melkein kaikesta, mitä Retu tekee. Retu tuntee olevansa vääränlainen. Tyttöjen kuuluisi käyttäytyä siivommin! Helsinkiläinen Retu vierastaa maaseudun väkeä, joka tappaa marjoja syöviä räkättirastaita ilman tunnontuskia. Retu ei kuitenkaan ole ainoa suvun musta lammas. Eno Mikael on valinnut taidemaalarin uran, ja elää erilaista elämää kuin muu suku. Kätkössä rastaanmuna aloittaa kiehtovan tarinan Alma-Reetan elämästä menneen ajan Suomessa. Alma-Reetta \"Retu\" on nuori nainen, joka kasvaa vahvan ja dominoivan äidin varjossa. Pääseekö Retu ikinä vapaaksi sukunsa kahleista?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 5, 2023
• ISBN: 9788728469026

Book preview

Kätkössä rastaanmuna

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1988, 2022 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728469026

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

Retu pysähtyi ikkunan eteen ja katseli salissa ympärilleen. Huonekalut tuijottivat häntä paheksuvasti; musta piano ruokasalin ja eteisen oven välissä, urkuharmoni Papan huoneen oven vieressä, punaisella plyysillä päällystetyt sohva ja nojatuolit, joissa oli paha istua, kukkapylväs, jonka palmun lehdet kaartuivat sohvan ylle, ja urkuharmonin päällä kipsinen siunaava Jeesus. Jeesus oli vähemmän paheksuva kuin esimerkiksi piano, Jeesus vain hymyili surumielisesti. Sanelma-tädin oven vieressä olevan taulun tähkänpoimijat eivät olleet Retusta tietääkseenkään, vaan poimivat selkä kyyryssä.

Retu käänsi huonekaluille selkänsä ja avasi ikkunan. Hän hivuttautui ikkunalaudalle ja hyppäsi puutarhaan. Rits… hame oli tarttunut ikkunahakaan ja repesi. Tästä saan kuulla heti kun tulen takaisin, kaiken muun lisäksi, hän ajatteli. Aurinko ei paistanut takapuutarhaan, siellä oli melkein aina hiukan hämärää. Suuret koivut ja lehtikuuset varjostivat puutarhaa, ruohokaan ei rehottanut täällä, se oli sammaloitunutta. Hiekkakäytävät olivat kasvaneet umpeen, pääasiassa sammalta. Sireenimaja oli tullut liian korkeaksi, siellä oli aina viileätä eikä siellä koskaan kukaan istunut. Pappilan takapuutarha oli hoidon puutteessa villiintynyt, kukkamaita ja pensaita ei leikattu siellä kuten etupuutarhassa. Siksi Retu piti siitä, hänestä takapuutarha oli salaperäinen ja jännittävä, ja hän kuvitteli menneiden aikojen ihmisiä pitkissä hameissa ja silinterihatuissa kävelemässä sen käytävillä.

Retu heittäytyi selälleen ruohikkoon, heinä oli ohutta ja pehmeätä metsäheinää ja se kutitti hänen paljaita, laihoja ja mustelmaisia sääriään. Retu nosti jalkojaan ja katseli polviaan. Että voikin ihmisellä olla suuret ja muhkuraiset polvet. Hän olisi halunnut pitää samanlaisia pitkäpunttisia housuja kuin vuokraajan Jouko, mutta eihän sellaisia tytöille ommeltu. Aina hänellä oli lyhyt, äidin mielestä sievä mekko, jonka alta vaaleanpunaiset aluspöksyt pakkasivat näkymään kun kiipeili puissa tai riihen ylisillä. Se kiukutti.

Retu tirkisteli puiden latvoihin, ne näyttivät ulottuvan taivaaseen ja melkein koskettivat toisiaan. Räkättirastas ponnahti rääkäisten lentoon ja katosi. Räkättejä pesi täällä valtavasti. Sanelmatäti oli kerran käskenyt vuokraajan Joukon ja niiden kesävieraina olleiden poikien hävittää räkättien pesät. Retu oli nähnyt kuinka pojat kiipesivät puihin ja pudottelivat pesät maahan. Sitten he hakkasivat laudankappaleella linnunpojat mäsäksi. Silloin Retu vihasi Sanelma-tätiä eikä moneen päivään halunnut nähdä Joukoakaan, joka oli sentään hänen paras ystävänsä. Sanelma-täti selitti, että räkätit täytyi hävittää, koska ne syövät marjat pensaista. Kuitenkin räkättirastaita oli sen verilöylyn jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin. Ja viinimarjoja oli niin että pensaat näyttivät painuvan kasaan taakkansa alle.

Marjapensaat kasvoivat pappilan etupuutarhassa, vaaleankeltaisen suuren puutalon paraatipuolella. Rovastin pappila, Lumiluoma, oli kaunis nikkarityylinen rakennus, jota koristivat ruusupensaat ja hoidettujen hiekkakäytävien reunustamat kukkapenkit ja leikattu nurmikko. Nurmikolla kasvoi vanhoja, kaarevaoksaisia koivuja, tuuheita vaahteroita ja pihlajia, jotka loppukesällä olivat täynnä marjoja. Keittiökasvimaa oli kauempana, kanalan ja saunan lähellä. Matala aita erotti Lumiluoman vuokraajan pihasta ja rakennuksista. Vuokraajan pihalla ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta se oli rakennettu eteläpohjalaiseen tapaan umpipihaksi, jota rakennukset suojasivať joka puolelta. Ne oli maalattu punamullalla, myös kivinavetan hirsinen yläosa.

Retun teki mieli vuokraajan puolelle, mutta sitä ennen hänen oli käytävä katsomassa verannan vintillä piilossa olevia hoidokkejaan. Ilta-aurinko paistoi vielä kuumasti suurista ikkunoista verannan päällä olevaan tyhjään huoneeseen, jossa Retu kasvatti nokkosperhosen toukkia. Ne asustivat puulaatikossa, johon Mikael-eno oli tehnyt hyttysverkosta kannen. Eno oli ainoa, joka ymmärsi Retun harrastusta, muiden mielestä nuo mustat, karvaiset ja vilkkaasti ryömivät pikku toukat olivat inhottavia.

Retu oli pihistänyt Lennun puutarharukkaset ja onnistui näyttämään viatonta naamaa, kun tämä kaipasi niitä. Hän oli leikannut rukkaset kädessä saunan takaa ison nokkospehkon hoidokeilleen. Toukat söivät ahneesti vasta haettuja nokkosenlehtiä. Pian ne laiskistuisivat, kasvattaisivat kovan kotelon, ja Retu voisi alkaa odottaa perhosten kuoriutumista.

Perhosunelmat katkesivat meteliin. Ihmiset puhuivat ja ovet paukkuivat. Jotain oli tapahtumassa. Pihalta kuului auton ääni, ja Retu ryntäsi ikkunaan. Lennu oli avannut ison portin ja seisoi sen vieressä kohteliaan näköisenä. Ellei hän olisi ollut tavallisissa työvaatteissa, hän olisi ollut kuin lakeija jostain historiallisesta filmistä, puuttui vain että käsi olisi noussut lakin lippaan.

Portista ajoi hitaasti musta ja kiiltävä, virtaviivainen auto. Kaarlo-enon Mercedes Benz, Retu tiesi. Maantiepöly vähän himmensi sen loivien lokasuojien loistoa. Samanlainen Mersu oli Retun kotikaupungin apteekkarilla, mutta täällä ei kenelläkään ollut virtaviivaista autoa, tohtorillakin neliskanttinen. Mersu, jossa oli erilliset lyhdyt, kiersi verannan edessä olevan pyöreän kukkapenkin ympäri ja pysähtyi siihen nokka portille päin niin että takana oleva varapyörä näkyi.

Kaarlo-eno nousi autosta vaaleassa kesäpuvussaan, samanvärinen huopahattu päässä. Lomalla hän ei käyttänyt nimismiehen univormua. Auton takaa, toiselta etuistuimelta vääntäytyi Ulla-täti, enon rouva, mutta Kaarlo-eno ei vilkaissutkaan häneen vaan asteli arvokkaasti taloa kohti. Pappa oli juuri tullut verannan ovesta Sanelma-tädin ja äidin kanssa.

Vihreään jakkupukuun ja mustaan pieneen olkihattuun pukeutunut Ulla-täti vaikutti hiukan kangistuneelta oikoessaan hamettaan. Täti oli pyylevämpi kuin äiti, ja Retusta hän oli kiltti ja mukava, ei ollenkaan sellainen kuin eno. Nyt täti katseli huolestuneen näköisenä takapenkillä istuvia lapsiaan.

Astrid, vanhempi tytär, tuli ulos nyrpeän näköisenä, ja voi lampaanpylly, mitä hänellä oli yllään! Vaaleanpunainen volankimekko ja päässä valkoinen lierihattu, jossa oli mustat, riippuvat nauhat — ja kädessä valkoiset pitsihansikkaat! Astrid itsekin oli valkoinen kuin vehnäpulla mutta oli viime kesästä laihtunut ja venähtänyt. Hän oli seitsemän vuotta Retua vanhempi, 15-vuotias neiti. Ohuen ikkunaruudun läpi kuului Ulla-tädin vähän valittava ääni:

— Astrid kulta, kyllä sinun itsesi olisi pitänyt pyytää Sallia ottamaan ne alushameet pyykkinarulta, en minä kaikkea muistanut hoitaa. Sinulla ei ollut muuta pakattavaa kuin romaanisi ja ne elokuvalehdet.

— Äiti, sinulla on kananmuisti. Niin isäkin sanoo. Minä en ole ennenkään pakannut vaatteita eikä Sigridinkään tarvitse… Tule jo, Sigrid! Sinä olet niin paksu ettet kohta pääse ulos autosta. Astrid katsoi vihaisesti pikkusisartaan.

Retu tunsi lievää sääliä, kun siskoaan kaksi vuotta nuorempi Sigrid-serkku seisoi auton vieressä jalkaterät sisäänpäin, pönäkkänä rypistyneessä kesämekossaan, vatsa pystyssä ja naamalla surkea ilme. Tytön niskasta lyhyeksi singlattu vaalea piikkisuora tukka oli vedetty otsalta sivulle pinnillä. Astridilla näytti olevan permanentti. Retu teki havainnot serkkutytöistä salamannopeasti ja nyrpisti nenäänsä.

— Vehnäpullia, hän sanoi ääneen.

Viimeisenä autosta nousi perheen kuopus, kuusivuotias Johannes. Pojalla oli vaalea, kihartuva tukka ja suuret siniset silmät. Retu piti Johanneksesta, vaikka tämä olikin Iitan lelli. Hänet sai sentään pahantekoonkin mukaan, aina joskus.

Retu kääntyi ikkunasta ja nosti pari perhostoukkaa paljaalle, ruskettuneelle käsivarrelleen. Ne ryömivät tarmokkaasti olkavartta pitkin ja etenivät hiukan kutitellen hihansuusta puvun alle. Kun ojensi käsivarret suoriksi, toukat marssivat ihoa pitkin rinnan yli ja tulivat toisesta hihasta ulos toiselle käsivarrelle. Tämän tempun — jonka opettelu oli vaatinut pientä karaisua — hän tulisi näyttämään Astridille ja Sigridille.

Retu päätti olla menemättä tervehtimään Kaarlo-enon perhettä, ehtisihän heidät nähdä myöhemminkin. Nyt hän odottaisi, kunnes kaikki olisivat ruokasalissa, ja hiippailisi vasta sitten rappuset alas. Hän menisi eteisen kautta saliin ja sieltä vanhaa reittiä ikkunasta takapuutarhaan ja vuokraajan puolelle.

Joukolla oli kaksi variksenpoikaa navetan vintissä. He olivat ruokkineet niitä tunkiosta kaivamillaan turilaan toukilla ja vehnäpullalla. Se oli hauskempaa kuin serkkutyttöjen kanssa seurustelu.

Retu hyppäsi salin ikkunasta ulos ja työnsi sen perässään kiinni. Sitten hän kiipesi tuomeen, joka kasvoi aidan vieressä, hivuttautui vaakasuoralla oksalla mahdollisimman pitkälle ja hyppäsi aidan toiselle puolelle, vapauteen, kuten hän ajatteli. Hänen sydämensä takoi ilosta ja jännityksestä, hän oli talon puolella, vuokraajan pihalla.

Betty tuli juuri pihaan lehmiä ajaen. Hän hosui niitä kulmat kurtussa pitkällä kepakolla. Betty oli kaunis, vaikka hänellä olikin papiljotit päässä. Hänellä oli tummaripsiset silmät ja säteilevä hymy, vaikkei hän usein hymyillyt. Hän piti sisaruksensa Martan ja Joukon kurissa, ja vaikka Retu pitikin enemmän Martasta ja Joukosta, ei hän voinut olla ihailematta Bettyä. Kukaan ei osannut keksiä niin tehokkaita haukkumasanoja kuin Betty. Hän kiroilikin kuin mies. Vaikka Betty oli usein ilkeä, Retulle hän oli yleensä ystävällinen. Jotenkin hän oli reilunilkeä, ihan toisella tavalla kuin esimerkiksi Sanelma-täti tai Iita. Betty huomasi Retun ja huusi ohimennessään olkansa yli:

— Mee vaan tupahan, kohta on ruoka.

Retu tiesi, että silloin ei ollut sopivaa mennä, hänelle oli aina teroitettu, että kun kylässä ruvettiin syömään, kuului hyviin tapoihin lähteä pois. Hän viis veisasi hyvistä tavoista ja sitäpaitsi hän oli jo syönyt pappilassa ja kuivannut tiskitkin yhdessä Kustaavan kanssa. Hän voisi yhtä hyvin istua Ala-Mäkelän tuvan seinänvieruspenkillä ja odotella kun muut söivät.

Emäntä nosti juuri klimppisoppakulhoa pöytään, Martta levitteli lautasia pöydälle ja Jouko makasi alasängyssä lueskellen. Hän oli potkaissut saappaat jalastaan ja kipristeli nautinnollisesti varpaitaan. Retu seisahtui ovelle.

— Ka, Retukos se siellä, emäntä sanoi. — Tuu sisään. Laitanko sullekin soppalautasen?

— Ei kiitos, söin jo. Lähdetkö ulos syönnin jälkeen? Retu kysyi Martalta. Martta pudisti päätään. Hän oli vankkarakenteinen, sievä 12-vuotias, jonka suuret siniset silmät ja hymykuopat saivat näyttämään enkeliltä.

— Mun täytyy mennä navettahan. Betty on kiukus, jos se myöhästyy kemuusta lypsyn takia. Täytyy ainaki kantaa lehemille rehut.

— Ei sinne muutkaan lypsyaikahan mee, Jouko heitti sängystä.

— Betyllä on vaan niin kova hätä, jotta joku komiampi flikka ehtii ennen ja Rantalan Veikko hakeeki sitä.

— Pirä suus, iilimato! Betty oli tullut ovesta ja kuullut pikkuveljen naljailun. — Aina tuo mukula on prätkättämässä. Sun pitääs äitee panna se töihin. Saaki tulla Martan kanssa navettahan, luokoon paskan niin pitää suunsa kiinni ettei lennä paskaläjä suuhun.

Retu katsoi Bettyä ihaillen. Mitähän tapahtuisi, jos hänkin täräyttäisi paska. Sitä ei voinut edes ajatella, mutta usein hän unelmoi siitä, kuinka laukoisi tuollaisia sanoja pappilan ruokapöydässä. Betty oli kertakaikkiaan upea.

Iisakki Ala-Mäkelä tuli tupaan, heitti rukkasensa penkille ja joi kauhasta vettä. Pannessaan kauhan takaisin saavin reunalle hän huomasi Retun.

— Kappas vaan, pappilan neitikin on päässy käymähän, sehän on mukavaa. Tuukkos kohta hevoosia kattomahan?

Retu oli mielissään vaikka tiesikin, että isäntä vain piloillaan häntä neiditteli. Täällä kaikki aina huomasivat hänet, pitivät jotenkin ihmisenä, vaikka hän oli vasta kahdeksanvuotias. Täällä sai olla vapaasti eikä joku koko ajan komentanut niin kuin kotona. Isäntä tiesi kuinka kovasti hän piti hevosista, ja koska ne olivat Iisakinkin silmäterä, tämä jutteli niistä mielellään. Retu ei ymmärtänyt mitään raveista eikä sen sellaisista, mutta hän kuunteli hartaana ja nyökytteli viisaasti päätään. Ja joskus Aulikki-emäntäkin kirnutessaan puhui hänelle kuin aikuiselle. Emäntä väänsi kammesta ja kirnu surisi tasaisesti ja nukuttavasti. Sisältä kuului mätkähtelyä, kun kerma vähitellen muuttui voiksi. Ja koko ajan Aulikki toimitti ja toimitti yksitoikkoisella äänellä ja Retu kuunteli, vaikka ymmärsi vieläkin vähemmän kuin isännän puheesta. Retu vaistosi, että emäntä purki sydäntään hänelle, ulkopuoliselle, kertoi jotain kauan mieltä painanutta asiaa, jonka puhuminen helpotti. Ja taas Retu nyökytti päätään ja koetti näyttää aikuiselta. Ikinä ei äiti eikä Sanelma-täti eikä oikeastaan kukaan muukaan pappilassa puhunut hänelle samalla tavalla. Paitsi ehkä Mikael-eno ja Hanna, hänen vaimonsa.

Mietteissään Retu kumartui silittämään Söpöttiä, talon koiraa, joka kuitenkin väisti ja näytti hampaitaan. Söpötti sieti häntä kyllä paremmin kuin muita vieraita, mutta ei sentään koskea antanut.

Huomenna tulisivat Mikael-eno ja Hanna Lumiluomaan, he tulivat aina näin heinäkuussa. Retu odotti kiihkeästi koulun loppumista keväisin, koska silloin hän pääsisi tänne isoisän pappilaan äidin kanssa. Elämä oli täällä vapaampaa kuin kotona, vaikka oli täällä varjopuoliakin, esimerkiksi se ettei hän olisi saanut olla täällä talon puolella niin paljon kuin halusi. Pappilassa sanottiin aina, että hän oli täällä vaivaksi ja rasitukseksi, mutta kai ne lähettäisivät pois, jos hän olisi. Martalla oli aina kauheasti töitä, mutta silloin Retu kulki mukana ja auttoi missä osasi. Ja pääsihän Marttakin aina joskus leikkimään käpylehmillä. Mutta ei hän enää ollut niistä yhtä innostunut kuin Retu. Joukon ei sen sijaan tarvinnut olla paljonkaan töissä. Sisällä hän ei tehnyt mitään, mutta auttoi joskus navetassa ja varsinkin tallissa. Usein kun heinät oli korjattu ja lehmät pääsivät pellolle syömään uutta heinää, äpärestä, Jouko pantiin paimeneen. Retu oli mukana ja se oli hänestä hauskaa.

Retu istui penkillä ja kuunteli toisella korvalla kun talon väki söi ja keskusteli keskenään. Usein he härnäsivät toisiaan ja joskus riitelivätkin, mutta se oli hänen mielestään paljon hauskempaa kuunneltavaa kuin pöytäkeskustelu Lumiluomassa. Retu katseli viinimarjapensaiden ja matalan aidan yli pappilan pihalle. Etupihan puolella ei ollut korkeata orapihlaja-aitaa niin kuin takapuutarhassa. Täältä saattoi katsella Lumiluoman pihaelämää ulkoapäin, kuin näytelmää. Silloin Retu tunsi itsensä enemmän talon puolen väeksi kuin pappilalaiseksi. Hän kadehti Marttaa ja Joukoa, kun he saivat olla täällä aina…

Tuvan ovelle koputettiin. Sisään tuli Riikka, pappilan karjakko.

— Retu, joutuun ny kotihin! Äitees on kiukus ku sua saa aina hakia. Orota kuitenki sen aikaa ku minä meen kattomahan Bettyä. Soon lähärös hyppelööhin. Riikka katosi ovesta.

Jouko pyyhki suunsa paidan olkavarteen, nousi pöydästä ja tuli Retun luo.

— Mennäänkö onkimahan? Kala söis ny.

— En minä nyt pääse. Pitää mennä kotiin koko illaksi. Mutta huomenna yritän taas karata. Täytyy karata Johannekseltakin, kun se yrittää aina mukaan ja sen poissaolon ne huomaa heti.

— Selvä. Jouko nosti toisen nyrkkinsä pystyyn, avasi sormet ja koukisti kaksi kertaa etusormea. Se oli heidän salaliittonsa merkki. Retu toisti merkin ja nousi viivytellen. Riikka jo kurkisti ovesta. Onneksi olivat lähettäneet Riikan eivätkä jotakin muuta.

Riikka ja Retu kävelivät pihan yli pappilan portille. Riikka pörrötti Retun tummaa tukkaa, joka aina roikkui vähän silmillä, ja kysyi suu naurussa:

— Tahrotkos tulla lypsylle? Sanotahan äiteelles, jotta sinä tuut hosumahan kärpääsiä, niin se suostuu. Ei sun saa olla surullinen, ressukka.

Retu kirkastui. Hän oli aina valmis navettaan, jossa Ala-Mäkelän karjan joukossa oli myös pappilan oma lehmä Silmu. Tallissa oli pappilan hevonen Riku, ruuna jota renki Lennu hoiti. Usein Lennu kyyditsi Pappaa tämän virkamatkoilla, koska Pappa oli jo niin vanha, ettei hän oikein jaksanut ajaa, istui mieluummin rattaissa nahkapeiton alla.

Keittiössä Kustaava istui keinutuolissaan ruokasalin oven suussa hartauskirja kyhmyisissä käsissään. Usein hän vain katseli ikkunasta auringonlaskua eikä lukenut. Hän nautti illan rauhasta päivän kiireitten jälkeen.

— Oliko Retulla lupa mennä taas talon puolelle? Kustaava kysyi nuhtelevasti, mutta jatkoi sitten lempeämmällä äänellä:

— Tuossa on kropsua ja maitomuki, muut lapset ovat jo syöneet.

Oili tuli ruokasalista kahvikuppi kädessä. Hän laski kupin huolellisesti tiskipöydälle ja kääntyi Retuun, joka istui pää painuksissa kropsupala toisessa ja muki toisessa kädessä pöydän ääressä.

— Kuinka monta kertaa minä olen sanonut sinulle, ettei varsinkaan iltaisin saa mennä talon puolelle? Täällä sinulla on iso talo ja puutarha ja vaikka mitä, ja kiltit serkut leikkitovereina. Kun on lauantai, lukee Pappa niin aikaisin että lapsetkin pääsevät kuuntelemaan. Senkin takia pitää tulla ajoissa kotiin. Minä en ymmärrä, miksi sinä aina karkaat.

— Antakaa ny rouva ton flikan tulla mun kanssani navettahan, siitä olis apuakin, Riikka pyysi keskeyttäen Oilin puhetulvan. Retu puputti pannukakkuaan mutta kuunteli jännittyneenä äidin vastausta.

— No jos siitä on jollekulle apua niin menköön sitten, Oili sanoi väsyneesti. — Minun täytyy keskustella Kustaavan kanssa huomisista ruuista.

— On jo keskusteltu, Kustaava sanoi ja potkaisi keinutuolin liikkeelle. — Sanelman ja Iitan kanssa on jo sovittu että syödään lammasmuhennosta.

— Sitähän oli viime sunnuntainakin ja nyt taas samaa! Voisitte sentään minultakin kysyä, kun olen täällä. Sanelma määrää kaikesta kuin ruustinna vaikka on tytär yhtä hyvin kuin minäkin. Puuttuu vain että kysyisitte miniöiltä Ullalta tai Hannalta!

— Rovasti tykkää lammasmuhennoksesta. Ja kun sinä olet koko vuoden poissa paitsi kesäisin, päätetään me Sanelman kanssa kaikesta. Ja voihan sitä joskus miniöiltäkin kysyä mitä ne haluaa, ei se niin hullua olisi.

Kustaava huokasi. Kyllä hän nämä tyttäret tunsi, olihan hän tullut pappilaan jo 15-vuotiaana tyttönä. Silloin oli ensimmäinen ruustinna vielä elossa, ja Kustaava oli otettu Kaarlon hoitajaksi. Hän ei ollut Pohjanmaalta kotoisin, hän oli tullut Keski-Suomesta, ja aikansa oli ottanut tottua näihin tuulisiin lakeuksiin ja näihin ihmisiin. Mutta eihän rovastikaan ollut täältä.

Kaarlo oli silloin ollut vauva, nyt jo aikuinen ja nimismies kaiken lisäksi. Sanelma ja Jalmar-ressu olivat olleet pieniä hekin, Sanelma viiden ja Jalmar kahden vanha. Kun ruustinna kuoli kuumetautiin vain viisi vuotta myöhemmin, oli rovasti Hannes Lund ollut aivan onneton. Oili oli ollut vain kahden kuukauden ikäinen. Silloin oli Kustaava, nuori tyttö, joutunut todella lujille. Hän oli kuin äiti pappilan neljälle orpolapselle, joista vanhin, Sanelma, oli Kustaavaa vain kymmenen vuotta nuorempi. Siinä oli heidän kahden välille kasvanut luottamus, melkein ystävyys, eikä Sanelmalla juuri muita ystäviä ollutkaan. Sanelmalla oli ollut liian kova lapsuus; menettää nyt äitinsä niin pienenä ja joutua sitten isänsä henkiseksi tueksi ja avuksi kunnes rovasti meni uusiin naimisiin sen diakonissan kanssa.

Oven yläpuolella oleva ruusukoristeinen seinäkello löi hermostuneesti seitsemän lyöntiä ja oikeanpuoleinen punnus laski kovaa vauhtia. Kustaava kääntyi katsomaan kelloa vaikka olikin laskenut lyönnit. — Niin niin. Uusi ruustinna oli rovastia paljon nuorempi, mutta kuoli kuitenkin ennen häntä, putosi kellarin portaissa eikä koskaan tullut tajuihinsa. Onneksi pojat, Mikael ja Kristian, olivat olleet jo vanhempia kuin ensimmäisen ruustinnan lapset äitinsä kuollessa, Mikael jo neljäntoista ja Kristian, se pieni kullanmuru, yhdeksän. Kristian alkoi lukea papiksi, isänsä iloksi, kun Mikaelista