Palokärjen villi huuto

By Sesse Koivisto

Opiskelijaelämää menneen ajan Suomessa.Eletään 1950-lukua. Alma-Reetta eli Retu on biologian opiskelija Helsingin yliopistossa. Opiskelijaelämä on tarjonnut nuorelle naiselle sellaista vapautta, jota hän ei ole eläessään kokenut. Takana on ensimmäinen ulkomaanmatka opiskelutovereiden kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä kukaan ei vahtinut, mihin aikaan Retu tuli kotiin, tai olivatko hänen huulensa turvonneet mahdollisesta suutelusta. Suhde äitiin on erityisen hankala – pystyykö Retu vihdoin opintojen myötä irrottautumaan äidin vallasta? Samalla Retu tutustuu kiinnostaviin nuoriin miehiin, ja varsinkin lintuja rakastava Juhani tekee tähän vaikutuksen.Palokärjen villi huuto on Sesse Koiviston kiinnostava romaani identiteetistä ja itsensä löytämisestä. Se on itsenäinen jatko-osa teoksille Kätkössä rastaanmuna ja Viivy vielä leppälintu.Alma-Reetta \"Retu\" on nuori nainen, joka kasvaa vahvan ja dominoivan äidin varjossa. Pääseekö Retu ikinä vapaaksi sukunsa kahleista?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728469002

Book preview

Palokärjen villi huuto

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1992, 2022 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728469002

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

– Tuolla se on, laiva näkyy jo! joku edellä kulkeneista tytöistä huusi ja laski maahan kuluneen matkalaukkunsa.

Väsynyt, monen päivän junamatkasta rähjääntynyt nuorisojoukko oli saapumassa Skeppsbrohon, suomenlaivojen lähtösatamaan Tukholmassa ja katsoi valkoista Bore-laivaa kuin ihmettä. Siinä se seisoi, suuri ja upea matkustaja-alus, joka kantaisi meidät, köyhät kansimatkustajat meren yli isänmaan rantaan.

Pysähdyin sääret vapisevina punnertamaan painavaa reppua selästäni laskeakseni sen hetkeksi sataman kiviselle laiturille. Edellisen yön olimme istuneet Kööpenhaminan rautatieasemalla toisiimme nojaillen odottamassa Tukholman junaa. Joku nukkui, joku soitti huuliharpulla mollisäveliä, joku kaiveli viimeisiä keksinmurenia reppunsa pohjalta pahimpaan nälkään. Minä olin syönyt viimeksi Hampurin asemalaiturilla, missä tuntematon hyväsydäminen nuorimies osti minulle banaanin. Hän oli luultavasti tuntenut sääliä nähdessään nälkäiset sudensilmäni pälyilemässä hedelmäkioskin yltäkylläisyyttä. Rahani olivat loppuneet jo ennen paluumatkaa, enkä muistanut enää montako vuorokautta oli tultu junalla Tyrolista, Mayrhofenin alppikylästä, missä olimme olleet saksan kielen kurssilla. Matka taittui halvimmalla mahdollisella tavalla, sen oli järjestänyt Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, joka tiesi tarkoin opiskelijoiden niukat rahavarat. Saksalaiset junat olivat vieläkin, seitsemän vuotta sodan jälkeen, kauhean epämukavia ja siivottomia. Vessaan ei voinut mennä kuin äärimmäisessä hädässä, ja pitkällä junamatkalla se väistämättä tuli.

Satamalaiturilla kipitti ohitsemme tyylikkääseen jakkupukuun pukeutunut hattupäinen ruotsalaisrouva korkokengissään upouutta nahkakapsäkkiä kantaen. Nauratin kavereitani ottamalla hänen peräänsä muutaman tipsuttavan askeleen pölystä ja liasta tahraantuneissa tennistossuissani, jotka vielä ennen matkaa olivat olleet hohtavan valkoiset, kun olin liidunnut ne kotona huolellisesti. Paljon ei tarvittu siihen, että väsymyksestä hysteeriset tytöt hihittivät. Ja ruotsinmaalaiset matkustajat oli helppo erottaa suomalaisista, heillä ei ollut rasitteenaan sodan jälkeistä pula-aikaa kuten meillä.

Viivyttelimme satamassa muita matkustajia pällistellen, meillähän ei ollut kiirettä, kun ei tarvinnut etsiä hyttiä laivasta. Olimme yhtä vapaita kuin ympärillämme kirkuvat lokit, jotka saattoivat nekin halutessaan levätä laivan kannella. Tukholmassa oli elokuun helle, tietysti, nyt kun matka oli lopuillaan. Itävallassa sattui koko kurssin ajan olemaan harvinaisen kylmää ja sateista. Yhtä kylmää kuin heinäkuisessa Helsingissä olympialaisten aikana, joitten värikkäästä ihmisvilinästä en tosin nähnyt mitään, koska olin äitini määräyksestä maalla kesähuvilalla.

Muutamat kurssiporukastamme, joitten rahat eivät kesken kaiken loppuneet, kuten minulla, olivat ottaneet asemalta taksin ja käyneet katsomassa Tukholmaa, kierrelleet ihmettelemässä tavaran paljoutta, josta Suomessa osattiin vain uneksia. Joku tarjosi suklaata, jota ylpeästi kertoi ostaneensa Nordiska Kompanietista, Tukholman hienoimmasta tavaratalosta. Minä olin liian väsynyt ja nälkäinen jaksaakseni käydä missään, hyvä että pystyin raahautumaan asemalta suoraan satamaan reppuani raahaten.

– Tule jo Retu, mennään laivaan, hoputti Marjatta, taideopiskelija, joka oli houkutellut minut tälle elämäni ensimmäiselle ulkomaanmatkalle.

Veimme tavaramme säilytykseen ja katselimme reelingin yli sataman valoja, jotka olivat syttyneet tummansiniseen iltaan. Bore alkoi etääntyä rannasta. Myös Marjatta oli käyttänyt kaikki käteisvaransa ja odotti hartaasti laivalippuun sisältyvää illallista. Junassa Boren voileipäpöydän herkut olivat olleet tärkein puheenaiheemme. Meille tuotti masokistista nautintoa keskustella ruuasta, kun tunsimme olevamme kuolemaisillamme nälkään. Olimme papattaneet taukoamatta maksapasteijasta, katkaravuista, paahtopaistista tartarkastikkeessa ja hymistelleet kermahyytelön hehkeyttä junan porhaltaessa Liineburgin nummien läpi. Matkasimme vatsat kurnien, vettynyttä suutamme maiskutellen, vaikka tiesimme että itsellemme olisi ollut armeliaampaa unohtaa vielä hetkeksi voileipäpöydän ihanuudet, joista pian taas pääsisimme kotimatkalla nauttimaan.

– Savolaiset tukkijätkätkin kunnioittaisivat tuota Retua, ei uskoisi että noin pieneen naisihmiseen mahtuu tuommoinen määrä ruokaa, joku pojista sanoi katsellessaan, kun silmät lasittuneina nieleskelin viimeisiä jäätelölusikallisia.

– Ehkä tuli ahmittua vähän liikaa, minä mutisin ja mietin, vieläkö ottaisin suklaavanukasta. Ateria oli kukkuramitoin vastannut odotuksia.

– Älä mene nukkumaan keulan puolelle ettei laiva kallistu etukenoon jolloin potkuri ei ylety veteen! Silloin jäätäisiin Tukholman saaristoon, kaverit vinoilivat.

Mässäily oli vienyt viimeisetkin voimani. Valitsin suojaisen paikan kannella olevan pelastusveneen vierestä ja kääriydyin popliinitakkiini. Samanlaisia, egyptiläistä muumiota muistuttavia kääröjä oli näkynyt pitkin kantta, kun etsiskelin itselleni makuupaikkaa. Salongin lattiallakin makasi suu ammollaan nukkuvia kansimatkustajia.

Ennen uneen vaipumistani mietin, mitä tämä ulkomaanmatka oli minulle merkinnyt. Jossain suhteessa se oli ollut pettymys. Sodan runtelema, raunioiden rumentama Eurooppa ei vastannut romanttisia odotuksiani. Olin keväällä täyttänyt 20 ja opiskellut Helsingin yliopistossa jo kaksi vuotta biologiaa. Mayrhofenissa tapaamani, eri kansallisuuksia edustavat ylioppilasnuoret vaikuttivat minusta pinnallisilta ja tyhjänpäiväisiltä, varsinkin miehet, suomalaisiin kavereihini verrattuina. Missä se heidän eurooppalainen henkevyytensä piili?

Mutta jossain suhteessa tämä matka oli ollut elämässäni tärkeä virstanpylväs; en koskaan aikaisemmin ollut tuntenut itseäni yhtä vapaaksi ja täysikasvuiseksi kuin itävaltalaisessa alppikylässä, missä kukaan ei valvonut tekemisiäni eikä varsinkaan tekemättä jättämisiäni. Saatoin laiskotellakin ihan rauhassa. Yliminä, joka puhui äidin äänellä, oli vaiennut vasta tuhansien kilometrien päässä kotimaasta. Aamut ja aamupäivät olin kuunnellut hampaat kalisten saksankielen opetusta, ja koska minulla ei ollut kunnon villapaitaa mukanani, vietin monet iltapäivät majapaikassani untuvapeiton alla miettien elämääni, johon olin saanut uutta etäisyyttä. Mietin suhdettani äitiin ja isään, sukulaisiini, varsinkin enooni Mikaeliin ja ystäviini. Niinä yksinäisinä, hiljaisina iltapäivinä kirjoitin äidilleni kirjeen, jota en kuitenkaan pannut postiin. Kirje oli popliinitakkini taskuun taiteltuna ja koettelin sitä kädelläni ennen vaipumistani pimeällä kannella aaltojen tuudittamana uneen. Ei tarvinnut pelätä tulevansa ryöstetyksi – se hyöty rahattomuudesta oli – enkä herännyt kertaakaan siihen että joku olisi tarjonnut viinaa tai tehnyt hävyttömiä ehdotuksia. Ehkei minulla ollut flaksia.

Heräsin vasta Helsingin saaristossa kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka porautui silmäluomien läpi, ja venyttelin puutuneita jäseniäni. Katselin kuinka Bore pujottautui kapeasta Kustaanmiekan salmesta. Suomenlinnan kivimuurit näyttivät olevan niin lähellä, että niitä melkein olisi voinut koskettaa. Seisoin laivan peräkannella ja seurasin potkurin nostattamien aaltojen yläpuolella lenteleviä lokkeja, jotka välillä syöksyivät sieppaamaan vedestä kalan. Käteni sattui poplarin taskussa olevaan kirjeeseen. Vedin sen esille, käänsin auki ja luin ensimmäisen arkin.

Mayrhofenissa, 20.8.1952.

Rakas Äiti,

Kirjoitan tätä sängyssä keskellä päivää. Ulkona sataa niin kuin on satanut jo monta vuorokautta – ja minulla on kylmä, palelen untuvatäkin allakin. Mutta se on toisenlaista kuin kotona, minä jopa nautin tästä. Hyvinkasvatettuna tyttönä muistan heti kirjeen alussa kiittää Sinua ja isää siitä että lopulta suostuitte päästämään minut ulkomaille ja sain rahat tähän matkaan. Olen todella kiitollinen, vaikka en osannut sanoa sitä. Meidän on helpompi sanoa toisillemme hyvästi kuin kiitos ja anteeksi.

En tiedä, tulenko lähettämään tätä kirjettä Sinulle, koska pelkään Sinua aika paljon. Olet ollut yhtä etäinen kuin jotkut opettajat, jotka haluavat pitää välimatkaa oppilaisiinsa. He kai pelkäävät, ettei heitä kunnioiteta tarpeeksi. Kuitenkin me kunnioitimme eniten niitä opettajia, jotka uskalsivat tulla lähelle, antaa lämpöä ja turvallisuutta, jota me tarvitsimme.

Täällä Tyrolin alppikylässä olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani vapaa, itsenäinen ihminen. Olen melkein sekaisin ilosta, kun ei minun tarvitse kertoa kenellekään minne olen menossa eikä pyytää mihinkään lupaa. Kukaan ei ole katsomassa, miltä näytän kun tulen illalla kotiin, ovatko vaatteet epäjärjestyksessä ja suu turvoksissa ja punoittavatko poskeni oudosti. Mutta sitä vapautta en käytä väärin, onhan minulla itsesuojeluvaistoni. Olen vastuussa kaikista teoistani itselleni ja niille joita ne koskevat. Mutta Sinä et ole luottanut minuun.

Olen täällä tutustunut ulkomaalaisiin miehiin ja verrannut heitä niihin, joita tunnen ennestään. Olen miettinyt rakkautta ja avioliittoa, vaikka Sinusta kai olen vielä liian nuori edes ajattelemaan niitä. Olit itse paljon vanhempi mennessäsi naimisiin.

Katselin ympärilleni, ja vaikka en ollut yksin, heitin kirjearkin partaan yli. Tuuli tarttui valkoiseen paperiin ja nosti sen korkealle, se leijui ilmavirrassa ja putosi mereen pyörteiden keskelle. Tässä on kirje Sinulle, äiti!

Otin taskusta seuraavan arkin ja luin sen.

Miksi Te kaksi, Oili ja Bengt, oikeastaan menitte naimisiin? Olen usein ihmetellyt, olitteko koskaan oikein rakastuneita. Bengt oli valmis maisteri ja pankinjohtaja kun Teidät vihittiin. Hän oli 20 vuotta sinua vanhempi, yhtä monta vuotta kuin minulla nyt on ikää. Olit omasta mielestäsi hänelle liian nuori, ja isä on aina saanut tuntea sen. Olit kaunis ja miehet pyörivät ympärilläsi. Olet kertonut niistä ihailijoista. Et ole oikein koskaan antanut isälle anteeksi, ettei hän ollut yhtä komea kuin he vaan lyhyt ja paksu. Mutta eihän se ole Bengtin vika.

Ehkä olit rakastunut isääsi, Pappaan, joka oli kaunis mies ja kaikkien ihailema rovasti. Isä on jäänyt Sinun tohvelisi alle eikä edes yritä tulla sieltä pois, koska silloin hän saa olla rauhassa.

Lapsena minusta tuntui usein, että olin liikaa, en täyttänyt odotuksianne. Ehkä olin väärää sukupuolta, olittekin toivoneet poikaa. Onneksi oli Lumiluoma, Sinun lapsuudenkotisi, jonne pääsin loma-aikoina ja sain tuntea itseni vapaaksi, ainakin vapaammaksi kuin kotona. Siellä oli pappilan maat vuokrannut maanviljelijäperhe, joka antoi minulle lämpöä ja rakkautta, siellä olivat luonto ja eläimet. Mutta kyllä Sinäkin olit tyytyväinen, kun pääsit minusta kesäisin eroon.

En ole koskaan osannut olla sellainen kuin olisit halunnut. Mutta minullakin on oikeus olla täällä, minullakin on oikeus elää ja olla sellainen miksi minut on luotu.

En tiedä mitä minusta olisi tullut, ellei olisi ollut Mikaelenoa. Sinun pikkuveljesi ja minä olemme ikäerosta huolimatta olleet sukulaissieluja. Hän ei koskaan täyttänyt Papan unelmaa, hänestä ei tullut pappia, ei edes uskovaista. Pappa ei hyväksynyt Mikaelin ammattia, hänen mielestään taidemaalarit olivat syntistä joukkoa, varsinkin kun Mikael oli maalannut kuvia alastomista naisista. Pappa suri sitä, että Mikael ei elänyt hänen mielestään moraalista elämää. En minä tiedä, kuinka hän nuoruudessaan eli, mutta häneltä sain kaiken, mitä odotin Teiltä, Sinulta ja Bengtiltä. Rakkautta, kannustusta ja tukea. Mikael opetti minut ihailemaan ja tuntemaan luontoa, hän sai tajuamaan, ettei luonnon kauneus ja runollisuus kärsi siitä, jos tuntee kasveja, lintuja ja perhosia nimeltä. Samalla Mikael oli minulle ikkuna johonkin henkisempään, siihen mitä sanotaan kulttuuriksi. Hän on kertonut opiskeluajoistaan Pariisissa ja istuttanut minuun kaipuun nähdä kauemmas kuin sitä elämää, jota elin kotona ja koulussa.

Mikael ja Hanna rakastivat minua kuin omaa lastaan, samalla tavalla kuin talvisodan jälkeen syntynyttä Pikku-Kristiania, joka on ollut minulle aivan kuin veli vaikka hän onkin serkku. Ja Mikaelin ja Hannan avioliitto on ollut minulle esikuva, vaikka ei silti mikään kiiltokuva. He ovat olleet rehellisiä toisilleen. Siltä minusta tuntuu.

Kun Mikael katsoo Hannaan, toivon että rakkaani vielä kymmenien vuosien jälkeen katsoisi minuun samalla tavalla, sillä mitään ei nainen kai niin halua kuin tuntea olevansa rakastettu. Hanna ja Mikael kunnioittavat toisiaan ja Kristiania, vaikka hän on lapsi. Heidän ei tarvitse peitellä lämpöä välillään, koska se on heille niin tärkeää.

Olen vaistomaisesti salannut Teiltä, mitä on tapahtunut Juhanin ja minun välillä. Vasta täällä ulkomailla olen ruvennut ajattelemaan kuinka kummallista se salaaminen on ollut. En ole kertonut Sinulle, että olemme seurustelleet jo vuoden. Olemme naamioineet rakkauden toverillisuudeksi aina kun Juhani on ollut meillä tai olette nähneet meidät yhdessä. Sinä olet antanut ymmärtää, että seksuaalisuus on jotenkin sopimatonta ja kiellettyä. Minusta on alkanut tuntua, että se on Sinusta säädytöntä avioliitossakin. Olen ajatellut Leo Tolstoin Kreutzersonaattia.

Tänä kesänä Loimuniemessä ja Tvärminnessä minulle on tapahtunut kauneinta mitä elämässäni koskaan on ollut, olen ollut onnellinen. Kun pojat veneessä lauloivat »Vi levde av kärlek och solsken och sång», ajattelin että se laulu oli meistä, Juhanista ja minusta. Ja kuitenkin tiesin koko ajan, että jostakin sieltä missä meri yhtyy taivaaseen nousee myrskypilviä, jotka peittävät taivaan ja muuttavat meren mustaksi. Sellainen aavistus minulla on vieläkin.

Juhani on lintupoika, hän tietää paljon enemmän ja osaa paljon enemmän kuin minä, mutta hän on vielä poika. En minä niin lapsellinen ole, että uskoisin elämän hänen kanssaan muuttuvan pelkäksi auringonpaisteeksi ja kuutamoksi, mutta se olisi elämää. Aurinkoa ja kuutamoakin siinä tulee olemaan, mutta myös sadetta ja myrskyä niin kuin elämässä välillä on. Jos tietäisit, kuinka me välillä riitelemme ja hetkittäin inhoamme toisiamme, olisit varmasti tyytyväinen, koska pelkään, ettei hän ole sinulle mieleen. Minulla täytyy kuitenkin itselläni olla oikeus valita se mies, jonka kanssa aion elää loppuelämäni. Se valinta ei kuulu Teille, koska me emme elä Intiassa tai jossakin muussa kulttuurissa, missä vanhemmat päättävät lastensa avioliitoista.

Olen täällä ulkomailla miettinyt Juhania ja itseäni. Olen miettinyt, jaksaisimmeko elää yhdessä silloin kun olemme vanhoja, vanhempia kuin Sinä nyt, sillä minä en halua mitään väliaikaista, sellaista niin-kauan-kuin-se-kestää -suhdetta. Me nauramme yhdessä samoille asioille ja samat asiat surettavat meitä. Jos en enää vanhana osaisi nauraa hänen kanssaan, en osaisi muidenkaan kanssa ja silloin voisin yhtä hyvin kuolla. Minulla on ollut vaikeata kotona, mutta niin on Juhanillakin. Äkkijyrkästi uskonnollisessa kodissa on liian paljon kieltoja ja käskyjä, vaikka olisi rakkauttakin. Jumala on aina vanhempien puolella, ei koskaan lasten, silloin kun tulee erimielisyyksiä.

Juhani uskoo ihmisistä vain hyvää, minä olen epäluuloisempi. Olen lapsena kokenut niin paljon pettymyksiä, etten ole enää herkkäuskoinen. Olen varautuneempi suhtautumisessani ihmisiin. Mutta nyt olen rakastunut ja minulla on oikeus siihen. Jos Te ette hyväksy Juhania, se ei vaikuta minun tunteisiini, mutta en tiedä, kestäisikö Juhani sitä.

Tähän lopetan kirjeeni. Luultavasti sanot, että olen rikkonut neljättä käskyä vastaan. Lapset eivät saisi olla eri mieltä kuin vanhempansa Teidän mielestänne. Kyllä minä silti Teitä kumpaakin rakastan, sillä lapset rakastavat aina vanhempiaan.

Nyt aion pukeutua ja lähteä illalla viinitupaan pitämään hauskaa – kysymättä lupaa Sinulta. Tämän kirjeen otan kotimatkalle mukaan. Näkemiin siihen asti!

Tyttäresi Retu

Luin kirjeen vielä kerran – ja vaikka muutama ihminen seisoi lähellä ja näki, heitin jokaisen arkin yksi kerrallaan laivan perästä ja katselin, kuinka ne liihottelivat ilmassa ja päätyivät lopulta mereen. Heitin ne senkin uhalla, että tekoani ehkä paheksuttiin. Olin kirjoittanut äidille ja lähettänyt kirjeen hänelle omalla tavallani.

Ja minulle tuli hirvittävän hyvä olo!

Seisoin matkakumppaneitteni kanssa kannella, kun laiva tuli satamaan. Marjatta töni ja nipisteli minua innoissaan nähdessään heilansa, joka odotti häntä satamassa. Sen jälkeen hän rynnisti tiehensä raahaten jättiläismäistä laukkuaan. Minä yritin erottaa tuttuja kasvoja väkijoukosta. Lopulta huomasin Juhanin, joka seisoi kauempana ja nojasi varastorakennuksen seinään. Hänen laihasta olemuksestaan ei voinut erehtyä. Hän seisoi pitkät koivet ristissä, vaalea jenkkitukka sojotti pystyssä ja mustat kulmakarvat saivat tältä etäisyydeltä hänet näyttämään vihaiselta. Mutta kun hän keksi minut kannelta, käsi nousi kaaressa ja kasvoille levisi valoisa hymy.

Sillä hetkellä tiesin varmasti – se oli kuin leimaus – että sama lämpö ja kirkas ilo sävähdyttäisivät minua joka kerta kun eron jälkeen näkisin hänet uudestaan, koko elämän ajan, kunnes kuolema meidät erottaa. Oliko se näin yksinkertaista, saatoinko olla näin varma? Ehkä tällaisia asioita ei voikaan ymmärtää. Ne täytyy oivaltaa. Niitä ei voi tieteellisesti selvittää, ne vain ovat.

Jotkut ihmiset rakastavat, ovat rakastaneet jo ennen ihmiskunnan kirjoitettua historiaa, ja jotkut eivät rakasta koskaan. He eivät tiedä mitä rakkaus on, eikä sitä voi selittää.

Kun Juhani kaappasi minut syliinsä ja nosti ilmaan, olin helpottunut siitä, että äiti ja isä eivät olleet vastassa. Isä oli varmaan hajamielisyyksissään unohtanut päivän, ja äiti oli keksinyt syyn loukkaantua. Hiljaisessa mielessäni olin kuitenkin toivonut, että he olisivat tulleet, olinhan ensimmäistä kertaa ollut ulkomailla.

– Sinulla mahtoi olla hauskaa, kun et ehtinyt kirjoittaa kuin yhden kirjeen, Juhani sanoi, kun aloimme kävellä rantatietä matkatavaroitani retuuttaen. Taksiinhan meillä ei ollut varaa.

– Lähetin ainakin viisi kirjettä, sitten ei ollut enää rahaa postimerkkeihin. Sinulta ei kyllä tullut yhtään. Mutta kaikki kai johtui siitä, että posti Itävallan ja Suomen välillä kulkee vain maata pitkin ja kestää viikkokausia. Luulin, että olit unohtanut minut.

Pysähdyin vaihtamaan kättä, vaikka minulla oli vähemmän kannettavaa kuin Juhanilla.

Juhani oli saanut kirjeistäni vain ensimmäisen, sen jonka olin kirjoittanut junassa menomatkalla. Pyysin häntä soittamaan kotiin ja kertomaan, että olin päässyt perille. Sen Juhani oli tehnytkin.

– Oili oli epäystävällinen, kalsea kuin mikä niin että kaduin sitä että soitin, hän kertoi.

Oili oli tietysti loukkaantunut siitä, että kirjoitin ensin Juhanille enkä hänelle.

– Miksei sinulla ollut rahaa kotimatkalle? Juhani ihmetteli, kun kerroin hänelle muutaman päivän paastosta ennen Tukholmaa.

– Isä varmaan unohti. Ja sitä paitsi minun oli vaikea pyytää rahaa. Jo koko matka oli suoranainen ihme. Lottahan minua patisti, sanoi että kyllä pankinjohtajalla on varaa kustantaa ainoa tyttärensä ulkomaille niin halvalla. Mutta isälle täytyy aina tehdä selvitys joka pennistä, jonka tarvitsee. Naisihmiselle se on monta kertaa kiusallista, on ne terveyssiteet ja muut sellaiset, minä sanoin.

– Ensi kesänä voit mennä töihin, kun ei ole enää pakollisia kesäkursseja, Juhani sanoi.

– Niin minä aionkin. Vaikka eihän minua päästettäisi töihin. Minun pitäisi joka kesä olla huvilalla äidin piikana.

Kirkkokadulla kaivoin laukustani ulko-oven avaimen, mutta soitin samalla ovikelloa kun avasin oven. Äiti raivostuisi, jos toisin jonkun vieraan sisälle varoittamatta.

Oili istui salissa aamukahvilla. Hänen nutturalle kammatussa tuuheassa tukassaan ei ollut vielä yhtään harmaata. Se oli yhtä oljenvaalea kuin ennenkin. Olin ollut poissa kaksi viikkoa ja katselin häntä kuin vierasta. Kieltämättä hän oli yhä kaunis, vaikka oli yli viidenkymmenen. Hän nousi ja tuli tervehtimään, puristi meitä kumpaakin kädestä. Meillä ei halattu, ei edes pitkän eron jälkeen. Vaistosin, että Oili oli tyytymätön, eikä se jäänyt Juhaniltakaan huomaamatta. Hän suori heti lähtöön, matkalaukku oli jäänyt eteiseen. Oili ei pyytänyt häntä jäämään ja minua harmitti, olisihan Juhani ansainnut sentään kahvikupin laukun kantamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli lähteä Juhanin mukaan, kaipasin saada tuntea hänen käsivartensa ympärilläni, olisin halunnut kuulla hänen kesästään ja kertoa matkasta. Mutta minun piti jäädä kotiin ihmisen kanssa, joka ei osoittanut pienintäkään jälleennäkemisen iloa. Eteisessä Juhani ehti kuiskata korvaani, missä ja milloin tapaisimme.

Istahdin rokokoosohvalle katselemaan lehtiä enkä tiennyt mitä sanoa. Oili ei kysellyt matkastani, oli samanlaista kuin jos olisin tullut maalta viikonlopun jälkeen. En minäkään ruvennut kertomaan. Hain itselleni kahvikupin ja aloin voidella leipäviipaletta.

– Etkö saanut aamiaista laivassa? Oili kysyi.

– Heräsin liian myöhään, en ehtinyt kun laiva jo tuli satamaan. Onko kukaan soittanut?

– Irja soitti pari päivää sitten ja kyseli, koska tulet. Hän oli ollut satamassa silloin kun lähdit, mutta ette kuulemma tavanneet, olit jo mennyt laivaan.

Luokkatoverini Irja, joka opiskeli suomea, oli ollut läheisin ystäväni, mutta opiskeluaikana olimme tavanneet aika harvoin. Hän oli ollut piikomassa Englannissa ja mennyt kihloihin luokkatoverimme Henrikin kanssa. Irja oli jättänyt minulle matkaevääksi karkkipussin, jonka sain myöhemmin purserilta. Muistin kuinka haikealta oli tuntunut, kun katselin kannella Helsingin tuttua siluettia joka jäi taakse, ja pidin toisessa kädessäni Irjan karkkipussia ja toisessa vähän nuukahtanutta ruusua, jonka Juhani oli ojentanut satamassa. Olin tuntenut itseni suunnattoman yksinäiseksi, ja kuitenkin olin odottanut tätä matkaa kuin vanki vapautumisensa päivää.

Isä tuli pankista päivälliselle. Hän vaikutti hämmästyneeltä nähdessään minut, mutta onnistui hillitsemään ilmeensä. Eihän sopinut näyttää, että oli täysin unohtanut kotiinpaluuni.

– No niin, olethan päässyt hyvin kotiin, tervetuloa vain. Olisin tullut vastaan, mutta minulla oli tärkeä kokous. Hallituksen puheenjohtaja … Bengt hieraisi päälakeaan, jossa näkyi hikipisaroita. Hänen lempiharrastuksiaan olivat kuorolaulu ja politiikka, josta hän jaksoi puhua vaikka koko päivän. Hän vihasi kommunisteja ja huonosti käyttäytyvää nuorisoa, mutta yleensä hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen.

Bengtin ansiosta tunnelma päivällispöydässä hiukan kohosi. Mutta kun kerroin rahapulastani, hän kiusaantui.

– Olisit voinut etukäteen vähän kertoa tarpeistasi. Sinullahan oli täysihoito. Vesi on paras juoma, ja se on ilmaista. (Koskahan Bengt juo vettä?). Me äidin kanssa loukkaannuimme kovasti, kun Juhani