Ihmisen ääni

By Ilkka Koivisto and Sesse Koivisto

Mitä ihmisyys on? Kiinnostava katsaus omaan lajiimme.Ihminen on ainutlaatuinen nisäkäs, joka on onnistunut nousemaan maapallolla valta-asemaan – osittain muiden lajien kustannuksella. Biologit Ilkka ja Sesse Koivisto ovat useissa kirjoissaan pohtineet ihmisyyttä. Minkälaiset asiat ovat ihmiselle ominaisia?Ihmisen ääni sisältää kiinnostavia esseitä ihmisen elämään liittyvistä asioista. Miksi lapsen itku on tärkeää? Mitä tapahtuu jos itkua ei huomioida? Miten koulutus vaikuttaa meihin? Millainen vaikutus asuinpaikalla on ihmiseen? Mikä perheen tai seksuaalivietin merkitys on?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788728469101

Book preview

Ihmisen ääni

Cover image: Midjourney

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1978, 2023 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728469101

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Niille, jotka vielä tämän luettuaan ovat ystäviämme.

Ilosta

Se ilo jota tänään et huomaa, voi olla mennyt onni jota huomenna kaipaat.

Mitä on ilo? Mistä se syntyy? Onko luvallista olla iloinen, jos muut ovat synkkiä? Miksi jotkut ihmiset levittävät iloa ympärilleen, kun taas toiset ovat kuin myrkkysieniä, jotka tappavat kaiken ilon?

Suomi on maa, jossa tuntuu olevan vain vähän iloa. Huolimatta siitä, että olemme vapaampia kuin miljoonat ihmiset tässä maailmassa, suurella osalla meistä on hyvä toimeentulo, ei ole puutetta ruuasta, vaatteista eikä lämpimästä asunnosta, ihmiset näyttävät useimmiten surullisilta. Tyytymättömyys ja valittelu on yleistä. Olemme varmaan erityisen pahantuulista ja kateellista kansaa. Vai olemmeko vain ujoja, onko kasvojemme hymytön naamio vain suojautumiskeino, jolla yritämme peittää tunteemme vieraiden katseilta.

Kerran matkustimme raitiovaunussa. Päivä oli sateinen ja kolea, kuten niin usein pääkaupungissamme. Ihmiset istuivat äänettöminä, ilmeettöminä varoen katsomasta toisiinsa, siinä vain jurosti täristiin eteenpäin Katajanokalta kohti Mannerheimintietä. Äkkiä takapenkiltä alkoi kuulua musiikkia. Katseet kääntyivät hämmästyneinä samaan suuntaan. Kuka se nyt siellä meluaa? Punanaamainen puliukko oli vetänyt likaisen palttoonsa taskusta huuliharpun ja soitti sydämensä halusta. Rahastaja yritti ensin kieltää, mutta vaikeni sitten. Tunnelma vaunussa oli muuttunut, ihmiset hymyilivät toisilleen, kaikilla oli hauskaa. Siunattu puliukko, elämän laitapuolen kulkija oli tuonut ilon ankeaan raitiovaunuun.

Tällä hetkellä Suomessa on kaamosaika, jolloin valittaminen on oikeastaan kansalaisvelvollisuus, siltä ainakin tuntuu. Puut pudottavat lehtensä, aurinko näyttäytyy vain poikkeuksellisesti ja jokainen päivä on lyhyempi kuin eilinen. Sataa melkein joka päivä ja tuuli on purevan kylmä. Ainakin me kaksi olemme niitä, joihin kaamos vaikuttaa masentavasti. Masennusta vastaan täytyy taistella, ettei se ota valtaansa, sillä meillä ei omasta mielestämme ole oikeutta olla pahalla tuulella. Ilo on arka vieras, joka on helppo säikäyttää, siksi kaikki keinot sen löytämiseksi ja säilyttämiseksi täytyy ottaa käyttöön.

Kaipaamme usein ystäväämme Ginaa, maailmankansalaista. Tutustuimme häneen kymmenen vuotta sitten, melkein sattumalta. Gina halusi tulla Suomeen, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä maata. Hän oli päättänyt oppia myös vaikean kielemme, ja sitä varten hän halusi asua muutaman kuukauden jossakin perheessä. Vietimme silloin kesää lapsinemme ja koirinemme Evolla, metsämökissä. Gina on sveitsiläinen sairaanhoitaja, silloin hän oli alle kolmenkymmenen. Hän tuli meille Tanskasta, missä hän oli ollut maanviljelijäperheessä muutaman viikon. Sekin oli tyypillistä Ginaa. Maatalon emäntä ei ollut koskaan pitänyt lomaa, hänellä oli pienet lapset, navetta täynnä lehmiä ja pirtissä vaativainen mies. Gina kutsui emännän, ystävättärensä, lomalle Sveitsiin ja meni itse hänen tilalleen tekemään emännän työt. Joka aamu isäntä sai vastaleivottua leipää kahvinsa kanssa, lehmät hoidettiin hyvin, ja jossain välissä Gina ehti opettaa talon pikkupoikaa ratsastamaan.

Koko kesän Gina piti hauskaa mökissämme. Ilo suorastaan pursui hänestä. Hän laittoi ruokaa, siivosi, leipoi piirakkaa ja leikki lasten kanssa. Satoi tai paistoi Gina ui joka päivä, ja saunassa hän heitti Iölyä kuin vimmattu. Suomea hän oppi samalla kuin itsestään, täytyihän hänen puhua lasten kanssa. Gina asui perheessämme puoli vuotta eikä tuona aikana ollut kertaakaan pahalla tuulella. Meille aamut ovat joskus vaikeita, tuntuu kuin rattaat eivät lainkaan lähtisi käyntiin. Gina on toisenlainen. Hän heräsi kello kuusi, voimisteli, otti kylmän suihkun ja hymyili kuin aurinko. Joskus se tuntui melkein ärsyttävältä; kuinka tuo ihminen jaksaa aina olla iloinen? Mutta ennen kuin huomasimmekaan, Ginan ilo tarttui meihinkin. harmaakin päivä sai auringon pilkahduksen naurusta ja huumorista, jota Gina käytti yhtä säästelemättä kuin ryytejä lihapiirakkaan.

Jouluksi Gina lähti kotiinsa, me itse muutimme Korkeasaareen. Elämämme muuttui entistä paljon vilkkaammaksi, emmekä aluksi ehtineet kaivata ystäväämme. Mutta usein juttelimme hänestä. Kahden vuoden kuluttua Gina ilmestyi meille kuin pyörremyrsky, loppiaisen jälkeisenä arkipäivänä. Hän halusi nähdä Suomen talvella, halusi nähdä kotimme Korkeasaaressa, mutta ennen kaikkea, hän kaipasi PÄIVÄKAHVIA ja KAAMOSTA. Nuo sanat olivat hänen saksankielisessä kirjeessään suomeksi ja suurilla kirjaimilla. Sillä hetkellä vasta oikein tajusimme, mistä Gina löytää ilonsa. Hän löytää sen aivan pienistä asioista, ja hän muistaa iloita suurista asioista, jotka ovat hänen elämässään luja tasainen perusta, sen pohjavire. Hän on kadehdittavan terve ja hyvän näköinen, hänellä on lämmin suhde vanhempiinsa ja paljon ystäviä. Maailmalla liikkuessaan hän katselee ympärilleen avoimin silmin ja haluaa elää maassa maan tavalla.

Kun Gina sitten oli tuona tammikuun iltapäivänä tullut lentokentältä ja istuimme kahvipöytään, satoi ulkona räntää ja pimeä alkoi laskeutua. — Tätä minulla oli ikävä, sanoi Gina. — Päiväkahvia kynttilän valossa, kun ulkona sataa ja on pimeää, juttelua teidän kanssanne ja suomalaista PULLAA. Te ette tiedä, kuinka onnellisia olette, vaikka Suomi ei olekaan »Schneesicheres Land» (taatusti luminen maa) niin kuin matkaopasteessa väitetään.

Sanoimme äsken, ettei meillä ole oikeutta olla pahantuulisia, ei edes pilvisinä päivinä. Pahantuulisuus on usein vain huono tapa, joka sammuttaa ilon ei vain meiltä itseltämme vaan myös ympäriltämme. Myös kiireellä ja tärkeilyllä on iloon tuhoisa vaikutus. Kiireiset ihmiset, jotka ovat vakuuttuneita omasta tärkeydestään, suorastaan korvaamattomuudestaan, ovat yleensä perin ikäviä. Heitä katsellessa ilo katoaa. Olemme oppineet, että eniten iloa löytää sieltä, mistä sitä vähiten odottaa, köyhien, koulua käymättömien, meidän mittapuumme mukaan kurjuudessa elävien ihmisten parista. Afrikassa olemme usein hämmästyneet tätä.

Kerran pudotimme lantin Nairobin kadulla tomussa istuvan noin viisivuotiaan pikkupojan käteen häveten tekomme mitättömyyttä. Poika oli pahasti vammautunut, rääsyihin pukeutunut, kurjat kainalosauvat vieressään. Kun hän näki rahan kourassaan, hän kohotti kasvonsa ja hymyili säteilevästi. Hänen tilansa oli varmaan toivoton, on mahdoton kuvitella hänen kärsimyksiään, mutta nuo hetkellisen ilon valaisemat kasvot säilyvät mielessämme niin kauan kuin pystymme mitään muistamaan.

Afrikkalaisten luonteenomainen ilo on niin peittelemätöntä ja vilpitöntä, että sitä voisi melkein pitää rotuominaisuutena. Luultavasti se on kuitenkin enemmän ympäristöstä johtuvaa kuin synnynnäistä. Emme ollenkaan epäile, ettei ilmastolla olisi vaikutusta ihmisten mielialaan. Kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta päivästä päivään ja illan viileyskin on lempeä ja nautittava, tulvillaan ihmeellisiä tuoksuja, on helpompi olla iloinen kuin silloin, jos äkäinen tuuli kääntää sateenvarjon nurin ja heittää lumiräntää kasvoihin. Suvella ja auringonpaisteella jopa Helsingin katukuvassa voi nähdä hymyileviä kasvoja — eivätkä ne läheskään aina ole ulkomaalaisten.

Ilmastoa tärkeämpi syy afrikkalaisten luontaiseen elämäniloon on varmasti luonnollinen lastenkasvatus, josta kerromme toisaalla. Tämän lämpimän ja turvallisen varhaiskasvatuksen vaikutuksesta kehittyy perusturvallisuus, joka on paras suoja ihmisen mielenterveydelle ulkonaisesti puutteellisissakin oloissa.

Elämäniloaan afrikkalaiset ilmentävät laululla ja tanssilla. Ne kuuluvat erottamattomasti kaikkiin juhlatilaisuuksiin, häihin, lapsen syntymään, täysi-ikäisyysmenoihin, sadonkorjuuseen ja jopa hautajaisiin. Mutta ei afrikkalainen välttämättä juhlia tarvitse tanssiakseen ja laulaakseen. Sillä tavoin kulutetaan iltahetkiä ja lisätään yhteenkuuluvuutta omaan heimoon. Rytminen tanssi tyypillisine lantion pyörityksineen rumpujen ja muiden kansansoittimien säestyksellä on monilta seuduilta jäänyt pois. Lähetyssaarnaajat ja kristillinen afrikkalainen kirkko pitivät tanssia pakanallisena ja synnillisenä, ehkä pitävät vieläkin. Vasta aivan viime vuosina näitä perinteitä on herätetty eloon ennen niiden lopullista häviämistä. Joskus nämä tanssit ovat kuitenkin vain turisteille tarkoitettuja nykyaikaistettuja rihkamaesityksiä, joista vanha kulttuuriperinne on kadonnut. Perinteellisiä vanhoja eri heimojen tansseja monine vuoroineen suomalaisten kansantanhujen tapaan näkee vielä Keniassakin, jos osaa niitä etsiä.

Olemme usein tehneet hyvän päätöksen tuottaa iloa ympärillemme oikein tietoisesti. Joskus se onnistuukin, vaikka surkean usein annamme omasta saamattomuudesta johtuvan kiireen ja väsymyksen pilata hyvät aikomukset. Jonain harmaana talvipäivänä päätämme, kun menemme käymään kaupungissa: Tänään hymyilen jokaiselle, jonka kanssa joudun tekemisiin. Bussinkuljettajalle, raitiovaunun rahastajalle, kaupan myyjälle (jos vain on tilaisuus, muutama ystävällinen sana ilmasta, suomalaisten mielipuheenaiheesta), raitiovaunussa ryhdymme puheisiin vierustoverin kanssa. Tämä alkaa jo olla vaarallista, epäillään että meillä on paha mielessä tai olemme hassahtaneita. Vältämme näitä ilonlevityskeinoja silloin kun olemme liikkeellä lastemme kanssa. Heidän mielestään käyttäydymme jo muutenkin tarpeeksi naurettavasti ja saamme heidät vääntelehtimään. Tietyn ikäisten lasten mielestä vanhemmat eivät saisi esimerkiksi keskustella taksinkuljettajan kanssa ajo-ohjetta lukuun ottamatta. Parempi jos naama on aina peruslukemilla. Me taas olemme lapsuudessamme tottuneet sanomaan jokaiselle vastaantulijalle päivää, ja se tottumus tahtoo vaivata vieläkin.

Postikorttien ja kirjeiden kirjoittaminen on aika vanhentunut tapa. Jotkut ihmiset ovat suorastaan harmistuneita saadessaan joulukortin. Pitäisikö siihen nyt vastata? Meille tuottaa postikorttien tehtaileminen lapsellista iloa. Toivomme sen herättävän yhtä lapsellista iloa vastaanottajassa. Ainakin jouluna pitäisi voida häpeämättä olla lapsellinen, jos on edes pieni mahdollisuus ilahduttaa lähimmäistään. Jonakin vuonna olemme aloittaneet ajoissa ja urakoineet koko perheen voimalla yli kolmesataa joulukorttia. Periaatteena on, etteivät ne saa olla kaupasta ostettuja.

Yleisimpiä ja mielestämme vahingollisimpia harhoja on käsitys, että kiltit ja iloiset ihmiset ovat tyhmiä. Äkeät ja pisteliäät henkilöt, joiden huumorikin on ilkeätä, herättävät lähimmäisissään kunnioitusta. Heidän terävää kieltään ja kiukkuisuuttaan pelätään. Meillä on ollut ilo tuntea ihmisiä, jotka persoonallisuudellaan kumoavat tämän ajatusharhan.

Rakas ystävä, edesmennyt lakitieteen professori Arvo Sipilä oli monipuolisesti lahjakas ja syvällisesti älykäs ihminen. Mutta hänen viehättävimpiä ominaisuuksiaan oli lapsenomainen herttaisuus ja kyky löytää iloa pienistä ja arkisista asioista. Kerran satuimme Sipilän kesähuvilalla survaisemaan rikki muovisen pistorasian, joka särkyi pieniksi palasiksi. Uuden olisi saanut parilla markalla kikonkylän sähköliikkeestä. Vaikka Arvolla oli meneillään tieteellisen tekstin tarkastus, työ jota hän teki loma-aikoinakin, hän kulutti rikkinäisen pistorasian korjaamiseen tuntikausia. Siitä tehtiin jonkinlainen palapeli, jota koottiin joukolla. Sitten tekele liimattiin ja kiinnitettiin seinään. Tätä ei tehty suinkaan sen vuoksi, että haluttiin säästää nuo pari markkaa, vaan koska pistorasiapuzzlesta syntyi hauska leikki. Arvo oli niin hyväsydäminen, että hänestä oli hyvin vaikeata hyljätä tenttiin tulleita ylioppilaita. Eipä ihme, että hänen tentteihinsä jonotettiin. Kerran eräs kepillä jäätä kokeillut ylioppilas vastasi niin huonosti, ettei Arvo parhaalla tahdollaankaan voinut hyväksyä häntä. Niinpä hän sanoi: — Menkää nyt ja kertokaa kaikille, että Arvo Sipilä on reputtanut teidät!

Lapsuudesta

Rappeutunut kulttuuri-ihminen hylkää avuttomat jälkeläisensä, rotta ei koskaan.

Syntymänsä hetkellä ihmislapsi parahtaa itkuun. Ennen aikuistumistaan hän on itkenyt lukemattomat kerrat pettymystään, pelkoaan, ikäväänsä ja turvattomuuttaan, sillä maailma on kylmä ja kova lasta kohtaan. Itku on lapsen tapa tiedottaa tarpeistaan, varsinkin aluksi. Hänellä ei ole muita keinoja ilmoittaa ymäristölleen halutessaan jotakin. Me länsimaiset ihmiset pidämme pikkuvauvan itkua itsestään selvänä asiana emmekä usein ole tietääksemmekään, kun lapsi itkee. Eräs sukulaislapsi, joka nyt on aikuinen, oli vauvana aivan erikoisen kova itkemään. Kun lapsen äiti puhui asiasta lääkärille, tämä kehotti häntä ottamaan asian rauhallisesti. Pieni poika oli hänen mielestään vain tavallista energisempi lapsi, joka huusi vahvistaakseen keuhkojaan ja purkaakseen liiallista painetta. Niinpä vauva sitten huusikin pitkin päivää niin että seinät kaikuivat.

Tuon lääkärin neuvo on esimerkki pohjoismaisten ihmisten kylmäkiskoisesta tavasta suhtautua lapseen. »Huutakoon, kyllä se sitten vähitellen lopettaa kun huomaa, ettei turhasta huutamisesta ole mitään apua.» Olemme huomanneet, että mitä etelämmäksi maapallolla mennään, sitä luonnollisemmin ja lämpimämmin suhtaudutaan lapseen. Saksalaiset pitävät vieläkin kurittamista tärkänä ja pyrkivät kasvattamaan lapsia tottelevuuteen, mutta jo Italiassa pikkulapset ovat koko suvun hellyyden kohteina.

Eniten oppimista meillä kuitenkin olisi tässä suhteessa afrikkalaisista. Missään maanosassa lapsen itku ei liene niin harvinainen ilmiö kuin siellä, siitäkin huolimatta että monilla seuduilla ihmiset elävät nälkärajalla. Ensi vuosi on kansainvälinen lasten teemavuosi, jonka yhtenä tehtävänä on nälän, puutteen ja sairauksien vähentäminen maailman lasten elämästä. Tämä onkin tärkeä tehtävä sillä lasten nälkä ja sairaudet ovat ihmiskunnan häpeä. Jos kuitenkin puhutaan yleisesti Afrikan lapsista muualla kuin kuivuuden kiusaamilla alueilla ja siellä missä sota tai jokin kulkutauti aiheuttaa tilapäisesti ahdinkoa, voi afrikkalaista lasta pitää maailman parhaiten hoidettuna, henkisesti tasapainoisimpana lapsena.

Suomalainen psykologi maisteri Mirjami Koivukari, joka toimi useita vuosia opetustehtävissä Zairessa, kertoi lehtiartikkelissaan vuonna 1975 afrikkalaisista äideistä ja lapsista:

»Äiti omistautuu vastasyntyneelle lapselleen ehdoitta, kokonaisesti, vaativimpana pyrkimyksenään lapsensa tarpeiden tyydyttäminen. Äiti ja lapsi muodostavat elimellisen kokonaisuuden; lapsensa varauksettomassa »käytössä» oleva äiti ennakoi vaistonvaraisella herkkyydellä lapsensa tarpeet jo ennen kuin niiden kehittämä jännitystila pääsee syntymäänkään, hän antaa lapselleen tyydytyksen jo ennenkuin lapsi tietää sitä tarvitsevansakaan.

Syntymähetkestä lähtien toiselle vuodelle saakka lapsi on lähes pysyvässä fyysisessä ja tunnekosketuksssa äitiinsä, näin myös useimmiten kaupunkiympäristössä. Fyysinen napanuora vaihtuu psyykkiseen, mutta säilyy poikkeuksellisen lujana… Lapsi on lähes aina fyysisessä kosketuksessa äitiin öisin hänen vierellään, päivin rinnoilla, sylissä, vasemmalla lanteella käsivarren kannattamana äidin toimitellessa jokapäiväisiä askareitaan tai selässä tori- ja kylämatkoilla. Pienimmänkin parahduksen kuuluessa äiti tarjoaa lapselleen maidosta täyteläisen, pehmeän ja lämpöisen rintansa, joka tuottaa lapselle niin fyysisen kuin psyykkisen tyydytyksen. Lapsi imee tarpeensa mukaisesti ja nukahtaa äitinsä rinnalle.»

Mirjami Koivukari kertoo siitä, kuinka äidit tulivat hänen pitämilleen lastenhoitokursseille sylilapset mukanaan, ja vaikka lapsia saattoi luokassa olla toistakymmentä, heidän läsnäoloaan tuskin huomasi. Hän jatkaa:

»Mikäli vuoden vanha afrikkalaislapsi — jota äiti edelleen imettää — on säästynyt ennen muuta rokotusten ja hygienian puutteen aiheuttamilta sairauksilta, siitä on kehittynyt ruskean pullea, hymyä ja tyytyväisyyttä säteilevä, huomattavan rauhallinen kullanmuru. Se on usein ruvennut istumaan jo neljän kuukauden ikäisenä, ottanut ensi askeleensa ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Vaikuttaa siltä, että afrikkalaislapsi oppii myös ensimmäiset sanansa varhain. Se on siis eurooppalaiseen, varsinkin pulloruokinnalla olleeseen lapseen nähden varhaiskypsä.»

On olemassa muitakin tietoja, jotka osoittavat afrikkalaislasten olevan varhaisvaiheessa kehittyneempiä kuin samanikäiset länsimaiset lapset, ja mikä tärkeintä, afrikkalaislapsilla ei ole todettu juuri lainkaan mielenterveydellisiä häiriöitä. Eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla lapsilla ne ovat pelottavan yleisiä. Mirjami Koivukari toteaakin, että afrikkalaisen nuoren murrosiän kriisivaiheesta ei voi missään tapauksessa puhua samassa mielessä kuin länsimaisen nuoren ollessa kysymyksessä.

Tähän voi moni esittää vastalauseeksi, että afrikkalaiset koululapset ovat älyllisesti takapajuisia ja jotkut Afrikassa olleet opettajat ovat väittäneet oppilaitaan varsinkin matemaattisissa aineissa typeriksi. Tämä johtuu siitä, että afrikkalaislapsen älyllinen kehitys voi vaikeutua, koska äiti on useimmiten oppimaton ja henkisesti valveutumaton. Hän ei pysty tarjoamaan tyydytystä lapsen uteliaisuudelle. Kyniä ja papereita ei ole saatavilla, eikä äidillä ole aikaa puuhata lapsen kanssa sitten kun tämä on siinä vaiheessa, että hän luonnollisella tavalla irrottautuu äidistään ja alkaa tarkkailla ympäristöään. Afrikkalaislapsella on kiihkeä halu päästä kouluun, mutta valitettavasti koulujen opetusmenetelmät ovat surkean vanhentuneita. Ne perustuvat pääasiassa ulkolukuun ja opettajan perässä toistamiseen. Koulujen siirtomaahistoriasta johtuu, että oppiaineetkin ovat näille lapsille vieraita. Ne käsittelevät pääasiassa länsimaista kulttuuria, historiaa, uskontoa ja kirjallisuutta. Myös tieteellis-tekninen opetus poikkeaa täysin afrikkalaisesta kulttuurista. Tästä huolimatta meidän saamamme kuva afrikkalaisista koululaisista on aivan toinen. Ne joiden kanssa olemme keskustelleet, ovat vaikuttaneet hyvinkin älykkäiltä ja opinhaluisilta. Kiertelimme kerran radiotoimittaja Jorma Pilkkeen kanssa maanviljelijäkylissä kaukana turistiseuduilta Keniassa ja Tansaniassa haastattelemassa koululaisia. 14-vuotias tyttö, jonka poimimme haastateltavaksi koulusta palaavasta lapsijoukosta, kertoi harrastavansa lukemista. Hän kertoi lukeneensa kaikki kotikylänsä ja koulunsa kirjastojen kirjat. Nämä syrjäkylän lapset, jotka vain harvoin näkevät eurooppalaisia, suhtautuivat meihin pelottomasti, avoimesti ja ystävällisesti.

Olemme usein keskustelleet lasten varhaiskasvatuksesta yliopistosivistystä saaneiden nuorten afrikkalaisten kanssa. Vaikka he pitävätkin tärkeänä sitä, että afrikkalaiset äidit saavat kehitysapua oppiakseen terveydenhoitoa ja oikeata ravitsemusta, he ovat täysin tietoisia siitä, kuinka paljon paremmat lähtökohdat afrikkalaisella lastenkasvatuksella on kuin eurooppalaisella. Olisi hyvä jos kehitysyhteistyöhön kuuluisi vastavuoroisesti, että afrikkalaiset lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat tulisivat tänne opettamaan neuvoloissa luonnollista lastenhoitoa; joka takaa lapsen mielenterveyden säilymisen. Koska Suomessa ylpeillään maailman pienimmästä lapsikuolleisuudesta ja erinomaisesta neuvolaverkostosta, ylpeys ei varmaankaan kestäisi kehitysmaasta annettua apua, niin tarpeellista kuin se olisi. Kyllähän suomalaiset äidit osaisivat vaistomaisesti hoitaa sylilapsiaan oikein, mutta vuosikymmeniä jatkunut väärä asennekasvatus on tehnyt heistä epävarmoja ja saanut monet väheksymään vaistonvaraisen lastenhoidon merkitystä. Uskotaan, että ammattitaitoinen lastenhoitaja on parempi kuin oma äiti. Sivistyneistö on aina halunnut antaa lastenhoidon imettäjien ja palvelijoiden tehtäväksi, mistä johtuu, että sitä ei pidetä hienona eikä riittävän arvokkaana työnä. Tämän asennekasvatuksen ääri-ilmiönä voidaan pitää sitä, että pikkulapset työnnetään kokopäiväisiin laitoksiin ja uskotaan, että äidinrakkautta voidaan antaa urakkana muutama tunti päivässä.

Pikkulasten päivähoitojärjestelmän luominen on suurin sosiaalipoliittinen virhe, mikä Suomessa on tällä vuosisadalla tehty. Lapsen erottaminen äidistään, jonka kanssa hänellä pitäisi olla läheinen tunneyhteys ainakin ensimmäiset kolme elinvuotta, on ihmisoikeuksia vastaan tehty rikos, jonka seuraukset näkyvät jo nyt yhteiskuntamme monenlaisina ongelmina. Kun olemme seitsemän vuoden ajan verranneet lastenhoitoa Afrikassa ja Suomessa, nähneet omamme ja muiden erehdykset tällä alalla, olemme alkaneet vakuuttua siitä, että lastenvaunut ja pinnasängyt ovat paikkoja, joissa vauvaa saisi pitää vain tilapäisesti. Leikkikehät pitäisi kieltää. Jos meillä nyt olisi vauva, hän olisi vuoteessa vain yöllä ja muutaman tunnin päivässä nukkuessaan, muuten hän kulkisi aina mukanamme. Iloksemme olemme nähneet markkinoitavan kankaisia vauvankantotelineitä, joita kyselimme julkisuudessa jo kymmenen vuotta sitten. Emme ole kuulleet, että afrikkalaisilla lapsilla olisi selkävikoja, vaikka he ovat äitinsä sylissä tai selässä syntymästään saakka kaiken päivää.

Nykyajan lapsilta viedään lapsuus. Lapsuus on arvo sinänsä, ei vain valmentautumista aikuisuuteen. Se on aika jota ei saa takaisin, sen tulisi olla aika jota muistelee lämmöllä ja ilolla. Lapsuus on leikkiä, iloa, aurinkoa, hellyyttä, jota ei saisi rajoittaa uskonnollisella, poliittisella eikä muutenkaan ilottomalla opetuksella, ei ylhäältä tulevalla kasvatuksella. Meitä pelottaa