Paviaanien kaupunki

By Ilkka Koivisto

Helsinki on autio, kun paviaanit saapuvat. Syksy on tulossa, ja lauma päättää asettua kaupunkiin. Johtajauros Mooses kiipeää kansallisrunoilija Runebergin patsaan päälle tarkkailemaan uutta kotipaikkaansa. Pikkuhiljaa paviaanit asettuvat uuteen elinympäristöönsä ja hyödyntävät ihmisten jälkeensä jättämää perintöä. Apinoiden yhteiskunta alkaa muistuttaa edeltäjäänsä, kun vaatteisiin pukeutuvat paviaanit järjestäytyvät poliittisesti. Erojakin on: milloin hameen alta pilkahtaa häntä, sovinto hoituu sukimalla ja rakastavaiset kuhertelevat puiston puissa. Kun presidentinvaalit lähestyvät, vaalikamppailu vanhan Mooseksen ja istuvan presidentin Juliuksen välillä saa pelottavia piirteitä. Onko paviaanien yhteiskunta sittenkään ihmiselle tuttu?Paviaanien kaupunki on ajatuksiaherättävä yhteiskunnallinen satiiri, joka pohtii ihmisyyttä ja muunlajisten eläinten inhimillisyyttä. Mikä tekee meistä ihmisiä ja apinoita?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728468944

Book preview

Paviaanien kaupunki

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2022 Ilkka Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468944

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I OSA

1. luku

Paviaanit tulivat kaupunkiin elokuun 4. päivänä.

Aurinko oli jo kohonnut horisontin yläpuolelle. Se näkyi punaisena pallona sumun läpi, joka oli noussut yön aikana pehmeäksi peitoksi meren lämpimän pinnan ylle.

Äkkiä aamutuuli havahtui ja alkoi kevyin töytäyksin siirtää sumua pois. Siinä samassa auringonsäteet saavuttivat mainingit, joille syttyi miljoonia kultahehkuisia herkeämättä hyppelehtiviä läikkiä. Auringonsäteet osuivat myös Esplanadin puihin ja antoivat niiden lehdille kultaisen hehkun, kuin varoituksen syksyn tulosta. Lehtien oma syvän vihreä väri kuulutti kuitenkin harhaista uskoa, että kesä voisi jatkua loputtomiin.

Yksi paviaaneista oli kiivennyt kansallisrunoilijan patsaan päälaelle. Patsas oli pystytetty keskelle Esplanadia kauan sitten.

Paviaanit olivat tulleet tiedustelumatkallaan keskikaupungin tuntumaan ja viettäneet yönsä pienen puiston vanhassa lehmuksessa. Yön kylmä ja sen erinomainen apulainen kosteus olivat ahdistelleet heitä, ja aamuyöllä jokainen oli alkanut tutista vilusta. Paviaanit olivat siirtyneet kaikki kuusi istumaan kylki kyljessä samalle tukevalle oksalle. Mutta herättyään he alkoivat ensimmäisten perusteellisten haukotusten jälkeen oikoilla jäykistyneitä jäseniään ja silloin heidän oli siirryttävä loitommaksi toisistaan. He huomasivat, että turkki oli kostunut, ja alkoivat ravistella itseään pienten pisaroiden pirskoillessa pitkälle. Harmaisiin karvoihin oli tarttunut myös tahmeaa nestettä, lehmusten mettä imevien kirvojen eritettä. He alkoivat nuolla turkkiaan. Neste maistui makealta.

He laskeutuivat vähitellen yksi toisensa perästä maahan. Siellä vihreällä nurmella he viettivät lyhyen keskinäisen puhdistusseremoniahetken hiljaisen hartauden vallitessa. Näppärin sormin puhdisteltiin kumppanin turkkia ja nuoltiin siitä viimeiset kirvanesteet, alueilta jonne oma kieli ei ylettynyt.

Sitten yksi örähti. Tämä oli tiedusteluryhmän johtaja Mooses. Lähdettiin.

Nyt Mooses siis istui jo Runebergin patsaan päälaella ja tarkkaili huolellisesti ympäristöä tältä oivalliselta näköalapaikalta. Puiston kummallakin puolella kohosivat korkeat rakennukset, joiden alimpien kerrosten näyteikkunat tuijottivat toisiaan suoraan yli puiston kuin jättiläismäiset nelikulmaiset silmät.

Mooseksen silmät olivat pienet ja ruskeat. Ne tuikkivat alati uteliaina, niin kuin jokaisen paviaanin, muhkeiden silmäkulmien alta. Mooseksen naama oli tummanharmaa ja karvaton. Pitkän kuonon päässä sieraimet sojottivat avoimina rinnakkain kuin haulikon piipunsuut. Otsan yläosasta alkoi harmaa ja tankea karvapeite, joka oli tuuhein hartioilla. Kun valo osui siihen sopivasti, siinä näkyi selvä vihreä vivahdus. Eturaajat olivat pitkät, kämmenpohjat paljaat, samoin jalkapohjat. Jaloissa peukalo oli hieman sivussa, niin että sitä saattoi käyttää tarttuessa yhtä näppärästi kuin käden peukaloa. Entäpä häntä, tuo paviaanien komea patukkahäntä! Sitäkin peitti harmaa karva kärkeen asti ja päässä oli selvästi havaittava tupsu. Mooses antoi häntänsä roikkua alaspäin pitkin Runebergin poskea. Hännän kärki ulottui patsaan hartialle asti.

Patsas oli ensin tuntunut Mooseksen takapuoleen viileältä. Takapuolikin oli karvaton. Vähitellen patsaan pronssiseen päälakeen virtasi lämpöä sekä istujasta että auringonsäteistä. Se alkoi tuntua miellyttävältä.

Lähellä oli toisen runoilijan patsas. Puiden pitkät varjot peittivät sen yhä. Senkin päälaella istui paviaani, Aaron, Mooseksen veli. Aaron oli Moosesta pari vuotta nuorempi, aika lailla samannäköinen kuin tämä mutta hieman pienikokoisempi ja pulleampi. Kasvoissakin oli eroa. Aaronilla oli jollain tavoin vekkulimainen perusilme, Mooses oli totisempi.

Mooses etsi silmillään neljää toveriaan. Kaksi heistä oli mennyt Kauppatorin suuntaan, kaksi vastakkaiseen, Mannerheimintielle.

Paviaanien pääjoukko, noin tuhatviisisataa yksilöä, oli asettunut jo joitakin päiviä sitten kaupungista itään leviävien peltojen laiteille. Yönsä he viettivät reunametsien puissa. Kuuset olivat suosittuja, koska niiden tuuheat oksat suojasivat sateelta ja estivät lämpöä karkaamasta korkeuksiin. Pelloilla oli runsaasti viljaa. Vaikka se ei vielä ollutkaan kypsää, paviaanit söivät sitä eikä se aiheuttanut heille vatsavaivoja. Oli myös muuta syötävää, vihanneksia ja juurikkaita.

Paviaanikansa jakautui kyläkuntiin. Näihin kuului joitakin kymmeniä yksilöitä. Aikuiset urokset muodostivat jonkinlaisen johtoryhmän. Tällä näytti olevan valta hallussaan, mutta todellisuudessa kyläkunnan naaraiden merkitys ja arvovalta oli suurempi. He vain eivät mahtailleet eivätkä tärkeilleet. Tiukan paikan tullen urosten johtoryhmä asettui yleensä puolustamaan kyläkuntaa aivan kuten niiden esi-isät aikoinaan savanneilla suurten petojen uhatessa, mutta ryhmän kyky tällaisessa tilanteessa riippui ennen muuta yksilöistä. Mikäli joukossa oli todella vahva persoonallisuus, se johti ryhmää, ennen muuta omalla esimerkillään, eikä yksikään muista kehdannut väistää tai paeta velvollisuuksiaan. Urokset saattoivat lyöttäytyä useinkin vieraan kyläkunnan seuraan pitkiksi ajoiksi, joskus siirtyä sen jäseneksi lopullisesti. Näin sattui etenkin silloin, kun uros rakastui vieraan kylän tyttöön. Naaraat elivät lähes poikkeuksetta koko ikänsä siinä kyläkunnassa, johon he olivat syntyneet.

Kooltaan naaraspaviaanit olivat selvästi uroksia pienempiä, mutta milloinkaan urokset eivät käyttäneet fyysistä ylivoimaansa naaraiden alistamisyrityksiin. Vain mielenterveytensä pahan kerran kadottanut saattoi tällaiseen törkeyteen sortua.

Kyläyhteisössä jokainen tunsi toisensa henkilökohtaisesti. Mutta tuttuja voi olla muissakin kylissä, jopa ystäviä.

Sanat kylä ja kyläkunta tuovat helposti mieleen asumusryhmän, oikeastaan pikemmin kuin sen asukkaat. Paviaaneilla ei kuitenkaan ollut pysyviä asumuksia vaelluksen aikana. Tosin edullinen ruoka-apaja saattoi pidättää ne samaan paikkaan pitkäksikin aikaa.

Paviaanien vaellus ei ollut ollut etenemistä kohti ennalta asetettua päämäärää, vaan harhailua ristiin rastiin kuin Israelin lasten matka Siinain erämaassa. Näillä häämötti kaukaisena tavoitteena Luvattu Maa. Paviaaneilla ei ollut edes tällaista. Niiden ainoa päämäärä oli hengissä säilyminen.

Mooseksen johtamien tiedustelijoiden tehtävänä oli tutkia, voisivatko paviaanit, koko kansa, asettua kaupunkiin seuraavaksi talveksi — luottavaisin mielin. Syksy oli lähestymässä. Päätös oli tehtävä pikaisesti. Kaupunki oli autio ja tyhjä.

Mooses näki Kauppatorille menneen tiedustelijaparin olevan palaamassa. Paviaanit kävelivät hitaasti Esplanadin hiekoitettua keskikäytävää. Kumpikin käytti vain kolmea raajaa; toinen käsi puristi jotain rintaa vasten.

Mooses arvasi, mitä noilla kahdella, Juliuksella ja Vulcanilla oli tuomisinaan. Sylki lähti liikkeelle kielen sivuilta. Äkkiä tuntui nälkä mahan pohjassa. Mooses vilkaisi selkänsä taakse ja näki, että myös Mannerheimintien tiedustelijat olivat tulossa. Hän sihahti sieraimiinsa ja väräytti pieniä lähes kokonaan ohimokarvojen peitossa olevia korviaan.

Aaron laskeutui jo hyvää vauhtia pitkin Eino Leinon patsaan viitan helmoja takapuoli edellä. Mooses heittäytyi samaan asentoon ja liukui pitkin Runebergin vatsaa. Maahan tullessa Mooseksen jalka lipsahti ja hän putosi istuvilleen patsaan jalustaa ympäröivien ruusujen päälle. Pari piikkiä raapaisi ilkeästi peniksen päätä. Mooses otti tuon sormenohuen elimen käteensä ja totesi, että siihen oli tullut vain vähäisiä naarmuja.

Julius ja Vulcan istuutuivat Mooseksen lähelle. Aaron asteli myös paikalle.

— Löysimme ruokaa tuosta läpinäkyvästä rakennuksesta, Julius kertoi ja viittoili Kappelin suuntaan.

— Ehdittekö jo tyydyttää vatsanne vaatimukset? Mooses kysyi.

— Vasta osittain, Vulcan vastasi mumisten. Poskipussit olivat pullollaan niihin varastoidusta ruuasta.

— Noista joutaa kai kaksi meille. Aaron osoitti sormellaan kolmea sämpylää, joita Vulcan painoi rintaansa vasten. Yhden päästä näkyi puraistun.

— Mistä tiedätte, että nuo ovat ruokaa? Mooses kysyi.

— Ne maistuvat hyvältä, Julius sanoi.

— Niin maistuvat monet myrkylliset kasvitkin, Mooses urahti.

— Kyllä sen huomasi, että nämä oli syötäväksi tarkoitettu. Ei me nuoret viitsitä olla turhan varovaisia, Julius alkoi uhota.

— Varovaisuus tietää pitkää ikää, kuului Mooseksen selän takaa.

Se oli Naderino, koko joukon vanhin, joka oli ollut omalla suunnallaan tutkimusretkellä Horiamin, Mooseksen ikäisen hyvin kookkaan uroksen kanssa. Horiam oli ehdottanut, että mukaan otettaisiin myös pari naarasta, mutta yleisessä lähtöhälinässä ehdotus oli unohtunut.

Naderino ja Horiam istuutuivat. Julius ja Vulcan kiersivät kaikkien luona ja jakoivat tuomisensa. Poskipusseissa tuodun he kuitenkin pitivät omanaan.

— Ehdittekö havaita mitään ratkaisevaa? Mooses kysyi kesken mutustelun.

Naderino pyöritteli pientä ruskeankirjavaa kakunpalaa sormissaan ja katseli sitä mietteliäänä. Hän tiesi muiden odottavan hänen vastaustaan ensimmäisenä.

— Me emme ehtineet vielä nähdä juuri mitään, Naderino vastasi verkkaisesti.

— Emme oikeastaan mekään, Julius kiirehti kertomaan.

— Kun on syöty loppuun, lähdemme, Mooses sanoi.

Paikalle oli lentänyt kymmenkunta varpusta ja muutama pulu, jotka kärkkyivät paviaanien ruuantähteitä. Julius viskasi pienen pullanpalan aivan viereensä. Yksi varpusista hyppeli sitä kohti. Juuri kun se oli nokkaisemassa palasta, Julius yritti siepata sen. Mutta varpunen pääsi pakoon.

— Kaipa noita ennenkin on tässä ruokittu, Julius totesi harmiaan peittääkseen.

— Ja ennenkin yritetty siepata, Aaron lisäsi.

Kun kaikki olivat syöneet, Mooses nousi ja käveli Juliuksen ja Vulcanin luo. Hän taputti kumpaakin kiitokseksi.

— Lähdemme eri suuntiin ja kiinnitämme huomiomme ennen muuta ruokavarastoihin, mutta myös majoittumistiloihin, Mooses sanoi.

— Liikummeko yhä pareittain? Vulcan kysyi.

— Pelottaako? Aaron virnuili.

— Ei, mutta niin on käytännöllisempää, Mooses tokaisi ja tappoi kiistanpoikasen kapaloihinsa.

— Minä kuljen tämän tuhdin veljeni turvissa, Aaron yritti vielä.

— Me lähdemme tuonne samaan suuntaan, missä jo olimme, Naderino osoitti Mannerheimintielle päin ja lähti matkaan Horiamin kanssa.

— Tulkaa tähän takaisin, kun aurinko on tuolla, Mooses sanoi ja viittasi kohti Ruotsalaista Teatteria. Hän raapaisi muutaman kerran jalallaan kylkikarvojaan ja lähti kävelemään kohti Pohjoista Esplanadia.

Julius ja Vulcan alkoivat astella päinvastaiseen suuntaan.

Pohjoisen Esplanadin asvalttinen jalkakäytävä tuntui Mooseksen ja Aaronin kämmenissä ja jalkapohjissa lämpimältä. Auringonsäteet olivat ehtineet porottaa sen tummaan pintaan jo riittävän pitkään. Veljesten meno oli komeaa katseltavaa. Ne pitivät päätään ryhdikkäästi pystyssä ja häntä sojotti tyylikkäästi kaarella. Näytti siltä kuin heidän selkänsä takaosaan olisi työnnetty paksu karvapintainen kävelykeppi.

Mooses ja Aaron pysähtyivät valokuvausliikkeen eteen ja katselivat pää kallellaan näyteikkunan kameroita. Niiden linssien rävähtämätön tuijotus sai heidät hetkeksi hämilleen. Kiinteä katse on uhkaus. Mutta kameroiden pieni koko ja täydellinen liikkumattomuus kavalsi, etteivät ne olleet varteenotettavia vihollisia, eivät eläviä olentoja lainkaan.

Mooses kokeili liikkeen ovea. Se oli auki. Hän meni sisälle Aaron perässään. He katselivat hetken ympärilleen. Kaikki oli kovin kuolleen näköistä, metallipintoja, metallisia hyllyjä, kiiltävää kovaa maalia, lasia ja niin typerryttävän siistiä. Mooses otti hyllyltä kameran, pyöritteli sitä hetken ja nosti sen paikalleen.

Seinällä oli jonkinlaisena häivänä elollisesta suuri värikuva simpanssinpoikasesta, jonka päähän oli painettu punavalkoraitainen myssy. Yläruumista peitti samanvärinen t-paita. Mooses katsoi kuvaa kauan. Sitten hän äkkiä oivalsi, mistä oli kysymys.

— Voi voitettua, Mooses murahti.

— Eiköhän lähdetä, Aaron ehdotti.

Aaron oli aina ollut vilkas, helposti kaikkeen kyllästyvä. Kenties se nopeaälyisenä pystyi lyhyessä ajassa erottamaan, mihin kannatti perehtyä, mihin ei.

Mooses katseli vielä hetken kuvaa. Sen alareunassa oli mustia kuvioita suorana rivinä.

— Olen ehtinyt nähdä tuollaista paljon. Sillä on jokin merkitys, hän sanoi puoliääneen, — minusta tuntuu, että siitä pitää ottaa tarkempi selko.

Aaron oli jo menossa ovella.

Tuulikaapissa oli peili. Mooses pysähtyi sen eteen ja tajusi heti kuvan omaksi itsekseen. Hänet valtasi hetkeksi narsistinen huuma. Mooses oli todella komea paviaani. Kasvojen tumma iho oli rypytön. Kun hän varta vasten nosti suupieliään, kuonon sivuille ilmestyivät syvät vaot ja ylähuulen alta tulivat näkyviin pitkät kaarevat kulmahampaat. Tämä rakenteen yksityiskohta oli yksi paviaanien hengissä säilymisen edellytys. Leukalihasten arvaamattomalla voimalla kulmahampaat saivat aikaan rumia ruhjeita. Jopa leijonat välttivät yhteenottoa aikuisen urospaviaanin kanssa.

Kadulla veljekset erosivat.

Aaron poikkesi pian toiseen liikkeeseen. Sieltä se löysi monien kauniiden puuesineiden joukosta palloista tehdyn linnun, jonka siipinä oli ohuet puulevyt. Näihin oli taitavasti leikattu sulat liistakkeiksi. Aaron otti linnun mukaansa ja heitti sen ulkona ilmaan. Lintu putosi maahan ja sen toinen siipi taittui. Aaron katsoi sitä surullisena. Linnun luo lensi kaksi pulua, jotka katsoivat sitä pää kallellaan ja lensivät sitten pois.

Seuraavassa kadunkulmassa Aaron kääntyi ja käveli poikkikatua pienen matkaa. Sitten hän veti jälleen oven auki. Se oli painavampi kuin aikaisemmat, mutta paviaanin käsivarsilihaksissa se ei tuntunut juuri miltään. Eteisen jälkeen Aaron tuli suureen saliin. Hän loikkasi salia kiertävälle hyllylle yhtä sulavasti kuin niin monta kertaa ennen kallionkielekkeille, tätä ikävän suoraviivaista hyllyä monin verroin kauniimmille. Hyllyä reunusti läpinäkyvä matala seinä. Aaron loikkasi sen yli ja löysi toiselta puolelta kauniisiin pinoihin ladottuja lappuja. Niissä oli viivoja, koukeroita, ympyröitä ja ihmispäitä. Violetinvärisissä oli ihmispää, joka muistutti paviaania vähiten, kai siksi, että se oli täysin kalju ja silmiä ympäröivät suuret renkaat. Aaron poimi käteensä violetinvärisiä paksun nipun useista eri lokeroista. Äkkiä hän kyllästyi niiden keräämiseen ja kurkisti kohti kattoa. Sen keskeltä riippui vahvassa ketjussa härveli täynnä läpinäkyviä palloja. Aaron yritti loikata siihen, mutta ote petti ja hän mätkähti kovalle lattialle. Hän yritti uudestaan, keskittyen, ja onnistui.

Aaron kiipesi kattokruunun ketjua sen päähän asti ja katsoi alas. Lattian sileät marmorilaatat kiilsivät. Hän ojensi oikean kätensä ja hellitti peukalonsa ja etusormensa puristavan otteen nipusta. Laput lähtivät leijailemaan. Eniten niitä kertyi suoraan alapuolelle, mutta osa lipui aina salin laidoille asti. Näky oli soma aivan kuin lehdet olisivat peittäneet syksykuuraisen maan. Äkkiä Aaron muisti annetun tehtävän, laskeutui nopeasti pitkin kattokruunun ketjua ja loikkasi joustavasti lattialle. Yksi lappu osui oikean jalan alle ja jalka lähti luistamaan. Aaron vain horjahti.

Mooses löysi pian etsimänsä, ruokatavaraliikkeen. Hän ei antanut sen ylenpalttisuuden hämätä itseään, vaan alkoi tarkastella kaikkea rauhassa ja järjestelmällisesti. Vaikka hänellä ei ollut nälkä, tuoreuttaan julistavat hedelmät ja vihannekset saivat sylkirauhaset vilkastumaan. Hän ei kuitenkaan edes ojentanut kättään niitä kohti. Mooses oli oppinut ymmärtämään, että arvokkaan käytöksen aitous voidaan punnita vasta sitten, kun tarkkailemassa ei ole ketään muita kuin asianomainen itse. Kenties tunne itsensä hallinnasta oli antanut Moosekselle tarpeellisen määrän omanarvontuntoa. Sen kasvamista itseriittoisuudeksi hän oli pyrkinyt varomaan. Ehkä juuri Mooseksen hillitty olemus oli aikoinaan kiinnittänyt kyläläisten huomion, ja Mooses oli hyväksytty jo hyvin nuorena johtoryhmään. Vaelluksen aikana kyläkuntien välillä oli yhteisiä neuvonpitoja, vaikeimpina aikoina kokoontui jopa niiden edustajista kerätty neuvosto. Mooses oli pian kyläkuntansa edustaja tässä. Neuvostossa häntä kuunneltiin. Hänen ehdotuksiaan noudatettiin. Hän kantoi niistä vastuun epäonnistumisenkin sattuessa. Silloin kun onnistuttiin vastuun jakajia ilmestyi lukuisasti.

Kasvishyllyjen jälkeen oli pitkä rivi erilaisia läpinäkyviä pusseja. Mooseksen uteliaisuus heräsi. Hän otti pusseista yhden ja avasi sen notkeilla sormillaan. Sisällä oli pieniä, paperilla päällystettyjä ruskeita kovia kuutioita. Paperi oli päistä kierretty rusetille. Mooses pyöritti yhden auki ja ruskea kuutio tipahti kämmenelle. Mooses nuolaisi kuutiota kokeeksi. Se maistui makealta.

— Tuskinpa se on myrkyllistä, olihan se täällä kasvisten vieressä.

Mooses otti kuution kämmeneltään herkkiin huuliinsa ja siirsi sen kielensä päälle. Makea tuntui yhä voimakkaampana ja pala tuntui nopeasti pehmenevän. Mooses puraisi sitä ja silloin se tarttui hampaisiin. Hän aukoi suutaan, mutta tahmea makeus piti otteensa. Mooses yritti irrottaa sitä sormillaan. Tahmeus tarttui sormenpäihin ja vetäessä syntyi pitkä ohut lanka. Mooses työnsi sen takaisin suuhunsa ją vähitellen tahma suli jättäen hyvän maun.

— Ei oikeastaan hullumpaa, Mooses mutisi. Mutta uutta kuutiota se ei pannut suuhunsa.

Mooses jatkoi tutkimistaan ja painoi mieleensä kaiken, mikä sen mielestä oli muistamisen arvoista. Parilla hyllyllä oli kovaseinäisiä kulmikkaita laatikoita. Mooses otti kokeeksi yhden ja avasi sen. Sisältä valui valkoista jauhetta. Hän nuolaisi tätäkin vaikka jokin vaisto sisimmässä sanoi, ettei jauhe ollut ravinnoksi kelpaavaa. Pahalta se ainakin maistui ja suussa tuntui liukkaalta. Mooses alkoi syljeskellä. Suusta alkoi tulla vaahtoa isoina kuplina. Mooses etsi vettä, mutta sitä ei näkynyt missään. Maku suussa tuntui yhä ikävämmältä. Hyllyllä oli rivi pulloja, joissa oli kirkasta nestettä. Mooses otti yhden pulloista ja väänsi korkin auki. Neste ei tuoksunut miltään. Mooses kaatoi sitä kämmenelleen ja nuolaisi. Neste poreili mutta maistui vedeltä. Mooses kaatoi lisää ja latki nestettä suuhunsa. Suussa vaahtosi yhä mutta tympeä maku alkoi laimentua ja liukkaus kadota. Mooses huuhteli suunsa moneen kertaan ja joi pullon sisällöstä loput.

— Noiden koukeroiden arvoituksen minä vielä ratkaisen, Mooses sanoi itsekseen katsellessaan pullon etikettiä.

Varastoista palattuaan Mooses sieppasi muovikassin ja alkoi poimia hyllyiltä appelsiineja, omenoita, avokadoja ja kurkkuja. Hän otti vielä grahamleivän, purkillisen oliiveja ja pullon kivennäisvettä, sehän oli jo tuttua tavaraa. Hän käveli kadun