Valkoliljan aika

By Taru Väyrynen and Tarmo Väyrynen

Sone on nuori orpalainen mies, joka menetti molemmat vanhempansa nuorena. Kahdeksanvuotiaana pikkupoikana hän päätti kuitenkin verikostaa isänsä kuoleman – onnistuneesti. Siitä lähtien hän on kantanut mukanaan tunteettoman tappajan mainetta.Kun Sone jättää Vuorimaan taakseen ja saapuu Motun valtioon, hänellä on edessään uudenlainen elämä. Valkoliljan suvun Temir on kehittänyt Motun valtiota entistä tasa-arvoisemmaksi paikaksi elää. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä Temiriiin – ja hänen lapsensa Amir halutaan tappaa. Onnistuuko Sone suojelemaan Amiria heiltä, jotka haluavat hänet hengiltä?"Valkoliljan aika" on Taru ja Tarmo Väyrysen jännittävä fantasiaromaani. Se on toinen osa "Valkolilja"-sarjassa."Valkolilja" on lumoava fantasiasarja täynnä unohtumattomia henkilöhahmoja. Poliittisten juonittelujen ja taisteluiden lisäksi mukana on myös aimo annos filosofiaa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2021
• ISBN: 9788726950694

Book preview

Luku 1

Motujoki sai alkunsa pohjoisilta Sumuvuorilta, ja ennen kuin se päätyi etelässä merenlahteen, se toimi rajana Motun ja Vuorimaan välillä. Sone pysäytti ratsunsa rantaan ja ajatteli, että ylitettyään joen hän olisi jättänyt entisen kotimaansa, ja edessä olisi maa, jossa hänellä ei olisi sitäkään vähäistä asemaa, mikä hänellä nyt oli. Mutta hän ei halunnut jäädä rasitteeksi vuorimaalaiselle perheelle, jonka huostaan hän oli päätynyt kahdeksanvuotiaana orpopoikana. Hänen kasvatusisänsä Kimisento oli kuollut, ja kasvatusäidillä oli uusi puoliso, jonka mukana taloon olivat tulleet tämän pojat.

Joen rannalle pysähtyneenä Sone ajatteli, että Vuorimaa ei oikeastaan ollut koskaan tuntunut hänen kotimaaltaan. Kimisento oli tuntenut samoin. He olivat orpalaisia, ja vaikka orpalaisia ei Vuorimaassa vieroksuttukaan, niin kuin monessa muussa maassa, he olivat kuitenkin omanlaisiaan tavalla, jota muiden oli vaikea ymmärtää. Mutta Sonen ja Kimisenton tunne erilaisuudesta saattoi tietenkin johtua myös siitä, mitä he molemmat olivat kokeneet elämänsä varhaisvaiheissa. Kummankin ensimmäiset muistot olivat elämästä Sumuvuorten takaisella Tasangolla, jossa he olivat kuuluneet kiertolaisiin ja siirtyneet hevosten vetämillä rattailla paikasta toiseen ihmisten pilkkahuutojen ja heitä kohti heitettyjen kivien saattelemina.

Kun Sonen äiti oli sairastunut, kiertelevä elämä oli käynyt hänelle liian raskaaksi. Isä oli löytänyt Sumuvuorten pohjoisrinteeltä hylätyn mökin, johon he olivat asettuneet. Äiti oli sitten kuollut, ja isä oli huolehtinut Sonesta ja hänen pikkusiskostaan Sintasta. Heillä ei ollut viljelykelpoista maata, joten isä hankki heille välttämättömyystarvikkeet ryöstöillä ja varkauksilla. Orpalaisille ne olivat elinkeinoja niin kuin kerjääminenkin, sillä heille ei yleensä tarjottu palkkatyötä.

Kun isä haettiin kotoaan ja hirtettiin, Sone oli jäänyt kolmivuotiaan siskonsa kanssa yksinäiseen, rapistuneeseen taloon, josta heidät oli löytänyt vuorelle eksynyt pariskunta. Koska kukaan muu sillä seudulla ei luultavasti olisi ottanut orpalaislapsia hoitoonsa, löytäjät ryhtyivät huolehtimaan heistä. Naisen nimi oli Amelana, ja mies käytti nimeä Estemor, joka kuitenkaan ei ollut hänen oikea nimensä. Sinta oli jäänyt heidän huostaansa, ja he olisivat pitäneet Sonenkin luonaan, mutta hän ei ollut halunnut sitä. Hän oli ollut liian erilainen, liian katkeroitunut, ja sitten oli vielä tapahtunut se, mikä leimasi hänet loppuiäkseen.

Verikosto oli orpalaismiehen velvollisuus, sen hän oli oppinut kuulemistaan tarinoista ja lauluista. Hän tunsi sen velvollisuudekseen myös koko katkeruutensa voimalla, johon aikuismainen harkinta ei vielä ulottunut. Hän oli saanut tilaisuutensa, kun Kimisento oli kuljettanut heitä rattaillaan Sumuvuorten eteläpuolelle, Vuorimaahan. Heidän kimppuunsa oli käyty ryöstötarkoituksessa, ja mukana oli ollut se mies, joka oli syyllinen hänen isänsä kuolemaan. Sone oli onnistunut hyppäämään miehen selkään ja oli tappanut hänet yhdellä oikein suunnatulla ja kaikilla voimilla lyödyllä tikarin iskulla.

Aikuiset sanoivat hänen pelastaneen heidät kaikki, sillä ryöstäjät olivat olleet tappoaikeissa. Hän yritti ajatella samoin, ja hän vakuutti itselleen myös oikeuttaan ja velvollisuuttaan verikostoon, jonka hän oli toteuttanut. Silti hän oli teostaan kauhistunut ja tunsi, että hänen elämässään oli pysyvästi sulkeutunut ovi, jonka taakse lapsuus jäi.

Amelana ja Estemoriksi esittäytynyt mies olivat parhaansa mukaan kätkeneet kauhun, jota kahdeksanvuotiaan pojan osoittautuminen tappajaksi heissä herätti. He olivat yrittäneet ymmärtää, mutta vain Kimisento oli todella ymmärtänyt häntä. Kimisento oli poikaikäisenä nähnyt, kun hänen oma isänsä surmattiin, ja hänkin oli halunnut kostaa. Hän oli vakuuttanut, että lapsi ei ollut syyllinen hänessä heränneeseen vihaan, vaan vastuussa olivat tuon vihan herättäneet aikuiset. Kimisento oli aikanaan ymmärtänyt luopua kostostaan, mutta hän sanoi, ettei lapselta voinut edellyttää kykyä sellaiseen, vaan vastuu oli niillä, jotka olivat opettaneet lapsen uskomaan, että kosto oli oikein. Kimisento oli mennyt auttamishalussaan niin pitkälle, että oli ottanut hänet lapsekseen ja kasvattanut hänet kuin oman poikansa. Se oli vaatinut paljon kärsivällisyyttä, sillä Sonen uhmakas viha ei ollut talttunut nopeasti, eikä hänen luottamuksensa ollut herännyt helposti.

Vuorimaassa oli monia kansanryhmiä, eikä orpalaisiakaan erityisemmin vieroksuttu, mutta Sone oli ollut yleisen kauhistelun aihe Kimisenton perheen naapurustossa. Hän ei ollut ymmärtänyt pehmennellä puheitaan tai peitellä kokemuksiaan, ja pian hänet tunnettiin lapsitappajana, jota kartettiin. Ikätoverit pelkäsivät häntä, ja yritettyään turhaan saada ystäviä hän oli tyytynyt Kimisenton seuraan ja kehittynyt hänen ohjauksessaan taitavaksi hevosten hoidossa ja kouluttamisessa. Hän oli usein ollut apuna myös silloin, kun Kimisento kuljetti tavaroita ja matkalaisia, mutta ajurin työssä tarvittavaa kohteliaisuutta ja palvelualttiutta hänellä ei ollut.

Sone havahtui ajatuksistaan, kun hänen ratsunsa kävi kärsimättömäksi. Se oli kuusivuotias musta tamma, jonka Kimisento oli lahjoittanut hänelle sen ollessa vastasyntynyt varsa, ja he olivat yhdessä päättäneet antaa sille sen värin mukaisen nimen Sysi. Sone oli kouluttanut sen Kimisenton valvonnassa ja ohjauksessa, mutta hänestä tuntui, että oppiessaan toimimaan Sysin kanssa yhteistyössä hän samalla oppi paljon sellaista, mikä soveltui myös ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Hän ei päässyt kokeilemaan oivalluksiaan, sillä Kimisenton ja tämän vaimon lisäksi hänellä oli vain vähän ja satunnaisia ihmissuhteita. Hänestä tuntui kuitenkin, että Kimisento oli käyttänyt hänen kasvatuksessaan samoja menetelmiä kuin hevosia kouluttaessaan. Ydinasioita olivat huolenpito, ystävällisyys ja kärsivällisyys.

Sysi oli kääntänyt korvansa taaksepäin, niin kuin se tapasi tehdä halutessaan tietää, mitä tapahtuisi. Sone taputti sen kaulaa ja sanoi: – Me uimme tuosta yli.

Hevonen käänsi korvansa eteenpäin, niin kuin se teki ilmoittaessaan olevansa valmis noudattamaan ohjeita. Sone riisui asevyönsä, asetti sen siihen kiinnitettyine aseineen varustesäkkinsä päälle ja komensi hevosen liikkeelle. Se kahlasi veteen tottelevaisesti, mutta aluksi hiukan epäröiden. Kun vesi syveni, hevonen heittäytyi kuitenkin reippaasti uimaan, ja Sone liukui sen selästä veteen. Hän piti toisella kädellä kiinni hevosen harjasta pysyäkseen sen vieressä, mutta joutui välillä irrottamaan otteensa ja varmistamaan, että hänen varustesäkkinsä ja asevyö aseineen edelleen olivat hevosen selässä paikassa, jossa ne kastuisivat mahdollisimman vähän.

Hän oli yrittänyt valita joenylityspaikan niin, että vastaranta olisi loiva, mutta virta olikin niin vuolas, että he ajautuivat etelämmäs ja joutuivat nousemaan kivikkoon. Sysi hörähti harmistuneena, kun sen kaviot lipsuivat epätasaisella alustalla, mutta Sone sai sen talutettua maalle, ja pysähtyi sitten kehumaan sitä hyvästä suorituksesta. Hän kuivasi ensin hevosta hiukan ja tarkasti, että kavioihin ei ollut jäänyt kiviä, riisui sitten vaatteensa, puristi niistä pois enimmän veden, ja puki ne uudelleen ylleen. Kesäpäivä oli helteinen, ja ne kuivuisivat nopeasti.

Tieverkosto ei Motussa niin kuin ei Vuorimaassakaan ulottunut maiden rajana olevalle joelle asti, sillä suurin osa niiden välistä liikennettä hoidettiin meritse. Sone ratsasti rantaniittyjen läpi länttä kohti ja löysi polun, joka johti pienen taloryhmän luo. Pihakaivon luona oli nainen, joka katseli tulijaa varuillaan kuin olisi miettinyt, pitäisikö paeta. Hän jäi paikalleen, mutta kun Sone lähestyi, hän näytti pelokkaalta.

Sonella oli yllään vuorimaalainen lyhyt sotilasmekko, mutta se oli värjäämätöntä pellavaa niin kuin muillakin, jotka eivät kuuluneet jonkin päällikön joukkoihin ja kantaneet näiden tunnusvärejä, joten se oli kuin kenen hyvänsä vuorimaalaisittain pukeutuvan miehen vaate. Ulkonäkönsä perusteella Sone oli helppo tunnistaa orpalaiseksi, sillä hänellä oli orpalaismiehen tyypilliset kasvonpiirteet, tumma iho, lähes mustat silmät ja mustat hiukset. Hän oli myös antanut tuuheiden hiustensa kasvaa pitkiksi, kuten orpalaisten tapa oli. Ulkonäkönsä takia hän oli tottunut kohtaamaan ennakkoluuloja Vuorimaassakin, vaikka siellä orpalaisia ei kovin paljon eikä erityisen näkyvästi vieroksuttu, ja aikaisemmassa elämässään hän oli kokenut syrjintää niin paljon, että hän ei yllättynyt kohdattuaan epäluuloja Motussakin.

Asenteilla oli tietenkin syynsä, kiertelevät orpalaiset eivät läheskään aina pystyneet elättämään itseään pelkällä kaupankäynnillä ja kerjäämisellä, vaan tekivät myös ryöstöjä ja varkauksia. Se taas lisäsi heitä kohtaan tunnettua pelkoa, ja siksi heidät ajettiin jatkamaan kiertelyään. Noidankehän pystyi purkamaan maassa, jossa vahvoja ennakkoluuloja ei ollut, ja orpalainen saattoi asettua muiden joukkoon niin kuin Kimisento oli tehnyt Vuorimaassa. Mutta Sone oli päättänyt uskoa, että voisi orpalaisuudestaan huolimatta tulla hyväksytyksi Motussakin.

Hän hymyili naiselle rauhoittavasti ja pyysi häntä neuvomaan, mistä löytyisi länteen johtava ratsutie. Kohtelias käytös sai naisen tyyntymään, ja asiaan vaikutti tietenkin myös se, että siististi pukeutunut ja hyvällä hevosella liikkuva mies ei vaikuttanut metsissä majailevalta rosvolta, vaikka hänellä olikin asevyö ja siinä sekä miekka että tikari. Sone jatkoi matkaansa naisen osoittamaan suuntaan ja löysi kapean kylätien. Hän tiesi olevansa alueella, jolla sijaitsivat Motun tärkeimmät metallikaivokset, ja hän päätteli lähestyvänsä jotain niistä, sillä tietä reunustavaa kasvillisuutta peitti ohut, tummanharmaa pöly.

Hän pysähtyi huomatessaan paikan, joka saattoi olla majatalo, koska kookkaan rakennuksen pihalla oli runsaasti väkeä ja kulkuneuvoja. Arvio osoittautui oikeaksi, sillä nuori poika tuli kohta kysymään, halusiko hän jotain itselleen tai hevoselleen. Poika ei ehkä ollut vielä ikänsä takia omaksunut aikuisten ennakkoluuloja, tai sitten häneen teki komea hevonen niin suuren vaikutuksen, että hän ei edes huomannut hevosen omistajan ulkonäön erityispiirteitä.

Sone pyysi ruokkimaan ja juottamaan hevosen, ja meni katsomaan, mitä talossa tarjottaisiin syötäväksi. Siellä oli lihapataa, joka tuoksui niin hyvältä, että hän otti sitä, vaikka tarjolla olisi ollut halvempikin, mutta vähemmän houkutteleva vaihtoehto. Oikeastaan hänen olisi pitänyt olla säästäväinen, sillä hänellä ei ollut kovin paljon metallia, millä maksaa hankintojaan. Hän joutuisi melko pian hakemaan itselleen työtä turvatakseen toimeentulonsa.

Muutama mies tuijotti Sonea synkän näköisenä ja yksi heistä huomautti puoliääneen isännälle, että maankiertäjistä ei pidetty näillä seuduilla. Isäntä vaiensi hänet sanomalla, että hänelle kelpasi paremmin maankiertäjä, joka osti palveluja ja maksoi niistä, kuin paikallinen tyhjäntoimittaja, joka roikkui tilaa viemässä koko päivän, mutta ei pystynyt ostamaan mitään.

Sone mietti taas kerran, miksi hän oli päättänyt lähteä Motuun. Olihan Motussa hänen sisarensa Sinta, mutta hänellä oli Sintasta vain muisto kolmivuotiaasta takkutukkaisesta lapsesta, jota hän useimmiten oli pitänyt rasittavana kiukuttelijana, vaikka olikin toisinaan tuntenut pientä hellyyttä Sintan turvautuessa häneen. Sinta ei ehkä muistanut häntä lainkaan, ja varmaan oli parempi niin. Hän oli tosin yrittänyt huolehtia Sintasta isän kuoltua, mutta oli myös ohjannut häntä toisinaan hyvinkin karkeasti ja kovakouraisesti. Hän oli ollut vain kahdeksanvuotias, eikä lainkaan vastuunsa mittainen.

Sintan lisäksi Motussa olivat ne ihmiset, joiden hoitoon Sinta oli jäänyt. Sone ei mielellään suostunut myöntämään edes itselleen, että hän toivoi heiltä apua, sillä eihän heillä ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan. Hänen ei olisi edes pitänyt toivoa apua keneltäkään, sillä hän oli kahdeksantoistavuotias, ja siis täysi mies. Hän kaipasi kuitenkin perhettä, johon voisi edes väljästi kuulua. Kun hänen kasvatusäitinsä uusi aviomies ja tämän pojat olivat yhä selvemmin alkaneet osoittaa, että hänen ei toivottu jäävän entiseen kotiinsa, hän oli alkanut ajatella Sintasta huolehtivaa pariskuntaa melkein kuin kaukaisia sukulaisia. Hän muisti heidän ystävällisyytensä ja sen, että he olisivat huolehtineet hänestäkin, ellei hän olisi itse halunnut jäädä Kimisenton luo. He eivät kuitenkaan olleet tavallisia, vaatimattomia ihmisiä, vaikka olivat vaikuttaneet sellaisilta. Heidän seuraansa pyrkiminen tuntui tunkeutumiselta parempiensa joukkoon.

Estemor-nimisenä esiintynyt mies oli Valkoliljan suvun Temir, joka oli joutunut lähtemään Motusta maanpakoon surmattuaan maan hallitsijan, Kotkan suvun Rauden. Myöhemmin Kimisento oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän oli tiedustellut Sonen vointia ja kertonut asettuneensa perheensä kanssa Elilaan. Kirjeen tuoneella lähetillä oli ollut mukanaan myös kukkarollinen hopeaa käytettäväksi, jos Sone tarvitsi jotain. Hopeaa oli jokaisen seuraavankin kirjeen mukana, mutta jo ennen kirjeitä ehtivät Vuorimaahan tiedot Temirin paluusta Motuun ja hänen kohoamisestaan oikeudenvalvojaksi, joka yhdessä neuvoston kanssa hallitsi Motua. Neuvostoa johti Neri, jonka Sone oli tavannut Temirin ja Amelanan seurassa. Neri oli Temirin velipuoli, mutta hänen äitinsä oli ollut orja, joten myös Neri oli kasvanut orjana. Hänet oli kuitenkin koulutettu vaativiin kirjurin ja kirjanpitäjän töihin, joten hänen tietonsa ja taitonsa olivat luultavasti paremmat kuin useimpien Motun ylimysten.

Temir ja neuvosto olivat tehneet Motussa merkittäviä uudistuksia. Ylimysvalta oli purettu, ja suuri osa ylimysten ennen hallitsemista maista oli annettu pienviljelijöille. Orjuus oli lakkautettu, valtio jakoi köyhimmille ilmaista ruokaa, ja varattomille tarjottiin sairaanhoitoa maksutta. Naisille pyrittiin antamaan samat oikeudet kuin miehille, mutta siinä ei taidettu olla vielä edes niin pitkällä kuin Vuorimaassa. Vakiintuneita asenteita oli vaikea muuttaa.

Motussa puhuttiin samaa kieltä kuin Vuorimaassa, mutta hiukan erilaisella tavalla. Sone kuunteli viereisessä pöydässä käytyä keskustelua, jossa arvosteltiin paikallisen kaivoksen toimintaa. Joku huomautti, että olot olivat sentään huomattavasti paremmat kuin silloin, kun he työskentelivät orjina Mustakiven ja Tulikiven sukujen korjatessa tuotot.

– Nyt valtio rikastuu meidän kustannuksellamme, hänelle huomautettiin.

– Niin, mutta valtion keräämillä tuloilla annetaan avustusta vaikeuksiin joutuneille, mies vastasi.

– Valtio elättää laiskoja meiltä perityillä maksuilla, joku totesi.

– Kyllä sinullekin avustus kelpasi, kun olit sairaana, toinen muistutti.

Sone ajatteli, että samanlaista keskustelua kuuli Vuorimaassakin. Kuningas keräsi veroja, joilla huolehdittiin kaikkien hyvinvoinnista, mutta ihmiset valittivat aina verorasituksen olevan liiallista eivätkä edes ymmärtäneet, mitä kaikkea saivat vastineeksi siitä.

Syötyään ja maksettuaan Sone meni hevosensa luo. Sysi torkkui seisaaltaan, mutta valpastui, kun hän lähestyi sitä. Sysi vaikutti aina hiukan huolestuneelta, jos Sone poistui sen luota, kun oltiin sille oudossa ympäristössä. Hevosesta huolehtinut poika tuli selittämään, mitä hevonen oli saanut syödäkseen. Sone palkitsi hänet pienellä kuparipalalla ja kysyi: – Olemmeko me nyt Tulikiven vai Mustakiven alueella?

Hän ei tiennyt, nimitettiinkö alueita edelleen niitä aikaisemmin hallinneiden sukujen nimillä, mutta ilmeisesti niin tehtiin, sillä poika vastasi epäröimättä: – Tämä on Mustakiven aluetta, Tulikiven alue on vähän pohjoisempana.

– Mikä on paras reitti tästä Motanaan? Sone kysyi.

– Sinne menee hyvä tie ihan läheltä, poika sanoi. – Voin opastaa sinut sen alkuun.

Siitä pitäisi maksaa hiukan ylimääräistä, mutta Sone päätti hyväksyä tarjouksen. Hän ei noussut ratsaille, vaan talutti Sysiä ja kulki pojan mukana ensin metsikön läpi johtavaa polkua ja sitten suurten, rumien jätekivikasojen ohi, joista ymmärsi, miksi tämä oli Mustakiven aluetta. Kaivoksista louhittiin lyijyhohdetta, josta erotettiin lyijyn ohella muitakin metalleja, jopa hopeaa, mutta näkyvin merkki toiminnasta olivat mustien kuonakivien kasat.

Röykkiöiden takaa lähti länteen suuntautuva leveähkö tie. Sone palkitsi pojan taas kuparipalalla ja nousi hevosen selkään.

– Kaikkien jumalien suojelua matkallesi, poika toivotti.

Ratsastaessaan länttä kohti Sone ajatteli, että vuorimaalainen nimesi tuollaiseen toivotukseen aina jonkin määrätyn jumalan. Sotilailla se oli usein perinteinen Ukkosjumala, mutta Vuorimaahan oli tullut Autiomaasta niitä, jotka turvasivat Äitijumalaan. Koora-jumalasta puhuivat Sirpistä kotoisin olevien ja selujen lisäksi lähinnä sellaiset, joilla oli mahdollisuus lukea kirjoituksia häneen liitetyistä opetuksista. He sanoivat, että niihin sisältyi oikeastaan kaikki se, mikä muissa uskonnoissa oli parhainta ja arvokkainta. Sone oli pohtinut erilaisia käsityksiä jumalista Kimisenton kanssa, ja Kimisento oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että Jumala tarkoitti suunnilleen samaa, minkä ihminen tavoitti sisimmässään omantuntonsa äänenä. Hän oli myös sanonut, että ei pitänyt uskoa sellaista puhetta jumalista ja jumalien vaatimuksista, mitä omatunto ei tunnistanut oikeaksi.

Motussa jumalista puhuttiin yleisesti monikkomuodossa, vaikka niiden arveltiin kai olevan yksi kokonaisuus, jonka nimissä kirkkaankeltaisiin asuihin pukeutuneet papit olivat valtion tukemina aikaisemmin julistaneet ankaria vaatimuksia ja niiden rikkomisesta seuraavia jumalien tuomioita. Valtio ei enää tukenut sitä papistoa, vaan Motanassa sijaitsevassa temppelissä tutkittiin monia erilaisia käsityksiä ja keskusteltiin niistä. Opettajilla oli harmaa asu, ja sitä saivat myös temppelin koulusta valmistuneet käyttää, joten heitä oli ryhdytty nimittämään harmaaksi papistoksi. He eivät edustaneet mitään opillista järjestelmää, mutta he puhuivat usein Jumalasta yksikössä vakuuttaen Jumalan olevan armollinen ja haluavan ihmisten auttavan toisiaan. Kerrottiin, että keltainen papisto vastusti kiivaasti uutta, vapaamielistä ajattelutapaa, ja julisti jumalien aivan erityisen vihan kohdistuvan harmaata papistoa johtavan Santorin lisäksi Temiriin, jonka ehdotuksesta harmaa papisto oli perustettu.

Tie oli kohtuullisen vilkkaasti liikennöity, ja vastaantulijoilta tiedustelemalla selvisivät edullisimmat ruokailupaikat ja yömajoituksen tarjoajat. Illalla Sone pysähtyi hänelle suositellun Hopeatuopin majatalon luo. Lukutaidotonkin olisi tunnistanut sen nimikyltin viereen pystytetystä kookkaasta hopeanvärisestä tuopista, joka epäilemättä oli hopeaa huomattavasti halvempaa ainetta. Majatalo vaikutti kohtuullisen siistiltä, mutta koska asutuskeskukset palveluineen tietenkin sijoittuivat täällä kaivosten läheisyyteen, ulkoa tunkeutuva pöly värjäsi rakenteet ja kalusteet. Hän yritti löytää hämärästä salista jonkun, joka vaikuttaisi henkilökuntaan kuuluvalta. Nuori vaaleahiuksinen mies lähestyi häntä epäröiden ja kysyi: – Mitä haluat, muukalainen?

– Tarvitsen yösijan ja hevoselleni tallipaikan, Sone sanoi.

Mies tarkasteli Sonea epäluuloisen tutkivasti ja sanoi: – Vaikutat orpalaiselta.

– Olen orpalainen, mutta maksan palveluista saman kuin muutkin, Sone sanoi.

– Minun on kysyttävä isältä, mies sanoi.

– Et siis olekaan majatalon isäntä, Sone totesi.

Mies vaikutti harmistuneelta joutuessaan myöntämään sen, ja sanoi: – En ole sitä vielä, mutta olen isännän vanhin poika Jamerik. Hopeatuopin majatalon omistaa isäni Enerik, ja tuolta hän tuleekin.

Enerik oli vanttera, harmaatukkainen mies. Hän kysyi pojaltaan, oliko vieraan kanssa ongelmia. Kuultuaan, että orpalaismies halusi yösijan ja tallipaikan maksua vastaan, hän opasti poikaansa: – Maksu otetaan etukäteen, ja mikäli mies pystyy suorittamaan sen leimattuna hopeana, hän saa olla niin kauan kuin käyttäytyy kunnolla.

Sone ei ryhtynyt kiistelemään, vaikka maksu vaadittiin ainakin Vuorimaassa etukäteen vain silloin, jos vieras oli epäilyttävä. Hinnassakin oli luultavasti ylimääräistä orpalaislisää, eikä isäntä tyytynyt pelkästään kysymään vieraansa nimeä, vaan tiedusteli, millä asioilla hän liikkui. Sone sanoi etsivänsä työtä, ja lopettaakseen utelut lyhyeen hän näytti mukanaan olevan asiakirjan, jossa Meiran linnan päällikkö Rotaa vakuutti, että sen haltija Sone oli Vuorimaan kansalainen ja oli suorittanut sotilaskoulutuksen hyvällä menestyksellä. Isäntä tutki sitä pitkään, ehkä puutteellisen lukutaitonsa takia tai väärennystä epäillen, mutta muuttui sitten kohteliaaksi ja sanoi toivovansa, että vieras käyttäisi illan mittaan talon kaikkia palveluja.

Sone ei antanut tallipojan huolehtia hevosesta, vaan teki sen itse, tarkasti huolellisesti kaviot ja käytti pitkän ajan Sysin harjaamiseen, sillä hän tiesi sen oudostelevan vierasta tallia.

– Niin kaunis ja uljas, sanoi tytönääni hänen takanaan.

Sone kääntyi hymyillen katsomaan puhujaa ja sanoi: – Toivottavasti tarkoitit minua.

Tyttö vaikutti hyvin nuorelta, mutta oli pukeutunut aikuismaisen viettelevästi asuun, joka lähes paljasti hänen pienet rintansa. Vuorimaassa noin pukeutunut kauppasi yleensä henkilökohtaista suosiotaan, ja luultavasti sama päti Motussakin. Sone katui siksi huomautustaan, sillä hän ei ollut kiinnostunut maksullisesta naisesta, ja tämä vaikutti liian nuoreltakin sellaiseen työhön. Sone ei kuitenkaan voinut enää perua sanojaan, ja tyttö sanoi hymyillen: – Olet sinäkin kaunis ja uljas, mutta taidat olla orpalainen.

– Niin olen, Sone sanoi.

Tyttö pudisti päätään ja sanoi: – Ei sinun pidä myöntää sitä. Sinulla on hyvä hevonen ja kunnolliset vaatteet, ja tummaihoisia ja mustatukkaisia on muitakin kuin orpalaisia. Jos vakuutat, että et ole orpalainen, sinua uskotaan.

Tyttö lähestyi Sysiä ja silitti sen kylkeä. Sone katsoi häntä tarkemmin ja totesi, että tytöllä oli orpalaiselle varsin tyypilliset kasvonpiirteet ja tummahko iho, mutta hänen hiuksensa olivat hiekanväriset ja kiillottomat.

– Oletko vaalentanut hiuksesi? Sone kysyi.

– Olen, tyttö sanoi. – Mutta en tapaa myöntää sitä kenellekään, enkä varsinkaan myönnä olevani orpalainen, muuta kuin nyt sinulle.

– Ja miksi minulle?

– Koska sinä olet orpalainen, ja orpalainen luottaa toiseen orpalaiseen, tyttö sanoi. –