Pohjantähden valtakunta

By Marja-Leena Lempinen

Kerubin hymyn tarina jatkuu itsenäisellä, koukuttavan romanttisella jatko-osalla!Elena matkustaa viikinki Erikin kanssa Pohjolaan rannikkoa pitkin. Venematka on vaivalloinen, ja kaikki Samoksella syntyneelle nuorikolle uutta. Vaikka Elena vieroksuu viikinkien tapoja, perillä hänestä tulee vähitellen parantaja. Uuden taidon hallitseminen ei ole kuitenkaan yksinkertaista.Mukaansatempaava historiallinen romaani kuljettaa 900-luvun viikinkien pariin ja kertoo Elenan ja Erikin huumaavan rakkaustarinan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 9, 2023
• ISBN: 9788728482001

Book preview

Pohjantähden valtakunta

Omslagsfoto: Shutterstock

Copyright ©1998, 2023 Marja-Leena Lempinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728482001

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

M eri huokaili kuin väsynyt eläin. Tuuli kohotti telttojen liepeitä Rhone-joen suistossa. Viikingit olivat tulleet aamulla, rakentaneet leirinsä ja asettuneet lepäämään. Vain vartijat valvoivat, ja lisäksi Elena, joka ei osannut nukkua. Pitkä merimatka oli vaatinut veronsa. Hän voi pahoin. Tuntui kuin he olisivat yhä veneissä kaikkien maailman tuulten ja aaltojen armoilla. Vielä hän ei jaksanut uskoa, että vihdoinkin jalkojen alla oli tukevaa maata.

Hän vaelsi alas rantaan. Tuuli tarttui ohuen puvun liepeeseen ja kietoi sen tiiviisti vartalon ympärille. Yö oli lämmin. Ilmavirta toi mukanaan kukkien voimakkaan tuoksun. Sellaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kun he viikko sitten jättivät taakseen Sisilian saaren, jota lumihuippuinen tulivuori vartioi. Hän antoi leudon kevättuulen hyväillä ihoaan ja veti sieraimiinsa maasta versovien kasvien tuoksua. Kuinka monta kertaa matkan aikana hän olikaan jo ehtinyt katua, että suostui lähtemään kohti pohjoista. Ikinä hän ei ollut osannut kuvitella, millaista oli elää päiväkaudet ahtaassa aluksessa meren armoilla. Ei edes Erikin vakuuttelu siitä, että viikingit olivat taitavia purjehtijoita, onnistunut häivyttämään pelkoa ja epävarmuutta. Vaikka hän oli elänyt Samoksella meren läheisyydessä, hän ei ollut osannut edes aavistaa, millaista oli heittäytyä täysin sen armoille. Nyt hän oli kuin lapsi, joka on löytänyt ihmemaan. Näin oli siitäkin huolimatta, että hän tiesi tämän lepohetken kestävän vain siihen saakka, kun miehet olisivat keränneet lisää voimia jatkaakseen Normandiaan, missä heidän oli määrä viipyä hiukan pidempään.

Elena palasi takaisin telttaan, jossa he Erikin kanssa nukkuivat. Hän kumartui katsomaan hämärässä miehen kasvoja. Ne olivat tyynet ja rauhalliset, ja hän yritti uskoa miehen vakuutteluihin siitä, ettei mitään pelättävää ollut. Siitä huolimatta hän pelkäsi. Hän oli joutunut kokemaan jo liian usein, ettei ollut turvassa tässä levottomassa maailmassa. Kuinka mielellään hän olisikaan palanut siihen entiseen turvalliseen elämään, joka Samoksella oli vallinnut ennen viikienkin tuloa. Elena kaipasi kipeästi vanhempiaan, joita ei enää ollut, ja ikävöi Silvana-mummin rauhallista olemusta. Jostain muistojen takaa kohosi kuva Jasonista, nuorukaisesta, joka vieläkin merkitsi hänelle niin paljon. Sellaista rakkautta ja läheisyyden tunnetta ei tulisi enää koskaan, ei edes tämän miehen kanssa, joka nyt oli hänen puolisonsa, ja johon hän oli kiintynyt aluksi vastoin omaa tahtoaankin. Erik oli hyvä ihminen omalla erikoisella ja karhealla tavallaan. Heidän yhteiselämänsä vain oli alkanut niin toisella tavalla kuin Jasonin kanssa koettu lyhyt kiihkeä ystävyys.

Elena liikkui varoen, ettei herättäisi miestään. Hän pisti kätensä kangasnyyttiin, jota kuljetti kaikkialle mukanaan ja etsi sieltä tutun esineen. Pimeässä hän ei nähnyt sitä tarkasti, mutta tunsi sormissaan kerubin pullean hahmon. Jasonin antama lahja herätti hänessä jälleen ikävän, joka ei kohdistunut yksin nuorukaiseen, vaan kaikkeen siihen mitä Samoksella oli ollut ennen valloittajien tuloa. Elena käpertyi Erikin viereen lepäämään ja ajatteli, ettei voinut muistoilleen mitään. Ne olivat osa häntä, ja kulkisivat aina mukana, vaikka hän matkustaisi maailman ääriin. Hän painoi poskensa vasten makuutaljan karheutta, sulki silmänsä ja yritti uskoa ettei mitään vaaraa ollut olemassa. Rhone-joen laakso oli tällä kohdalla asumaton ja rauhallinen. Ainut ääni, jonka hän ennen nukahtamistaan tavoitti, oli jonkin kimeä-äänisen yölinnun terävä huuto jokivarren metsässä.

Halvar Tulikoura oli vannonut vasallinvalan frankkilaiselle linnanherralle ja valvoi nyt pientä osaa Rhone-joen laaksosta. Nuoruudessaan hän oli kierrellyt, taistellut palkkasoturina milloin missäkin ja palannut ikäännyttyään takaisin Rhonen rannoille.

Hän oli saanut linnanherralta vasallinlahjoituksena useita kyliä, joita verotti palkkioksi siitä, että valvoi omalta osaltaan frankkien kuninkaan turvallisuutta. Maailmalla oppimillaan sotataidoillaan hän oli onnistunut kokoamaan ympärilleen seudun talonpojista ja nuorista sotilaista joukon, jonka veroista sai lähiseuduilta hakea. Häntä pidettiin miehenä, joka oli armoton vihamiehilleen, ja unohti usein myös oikeudenmukaisuuden talonpoikia verottaessaan. Tulikouralla oli Rhone-joen laaksoissa enemmän vihamiehiä kuin ystäviä, mutta häntä siedettiin, koska kukaan ei uskaltanut nousta julkisesti vasallia vastaan. Viikinkien maine tunnettiin täälläkin ja Halvar Tulikoura kantoi mukanaan sotaisten maanmiestensä mainetta siitä huolimatta, ettei ollut edes koskaan käynyt niissä pohjoisissa maissa, joista hänen esiisänsä aikoinaan tulivat. Hän oli ollut aina sillä puolella missä maksettiin parhaiten.

Aamu oli vielä varhainen. Kylissä kukot kiekuivat kilpaa. Porteille kahleisiin kytketyt koirat aloittivat villin räyhäämisen havaitessaan tietä pitkin ratsastavan sotilasjoukon, jota Halvar Tulikoura johti kantaen kädessään lääninherran merkkilippua. Aamuaskareitaan aloittelevat kyläläiset vetäytyivät taloihinsa joukon nähdessään. Vasallin kylään saapuminen ei tavallisesti tiennyt hyvää. Paikalle ilmestyessään hän oli vailla milloin mitäkin, useimmiten tynnyrillistä viiniä, mittakaupalla viljaa tai lampaita pian järjestettäviin pitoihin. Miesjoukko ei jättänyt rauhaan edes nuoria neitoja, joita he kohtelivat kuin nämä olisivat olleet vasallin henkilökohtaista omaisuutta. Vuosien kuluessa kylän väki oli oppinut, että Tulikouran kanssa pärjäsi parhaiten pysyttelemällä näkymättömissä.

Tällä kertaa Tulikouran joukko jätti kuitenkin kylän rauhaan. Parikymmentä miestä ratsasti kohti joenrantaa. Jokilaaksossa metsänvartijan virkaa toimittava alavasalli oli tehnyt ilmoituksen, että edellisenä päivänä sinne oli rantautunut seitsemän outoa venettä. Tulijat olivat nousseet maihin paikassa, missä Rhone teki mutkan. Alavasalli oli osunut paikalle sattumalta kahden miehensä kanssa, ja tieto oudoista tulokkaista oli kiidätetty Tulikouralle pikimmiten. Tulikoura oli koonnut joukkonsa heti aamulla harmitellen samalla, ettei väkeä ollut enempää paikalla. Alavasallin kuvauksesta ei saanut kunnolla selvää keitä leiriytyjät olivat, ja missä aikeissa tulleet. Ilmaiseksi kukaan ei kuitenkaan sinne leiriytynyt ja ajatus moisesta kurittomuudesta kuohutti päällikön mieltä. Vieraat käyttäytyivät röyhkeästi ja piittaamattomasti. He olivat joko täysin tietämättömiä jokivarren säännöistä, tai niin tyhmiä etteivät niistä välittäneet. Halvar Tulikoura oli päättänyt antaa tunkeilijoille opetuksen siitä, kuka piti komentoa tässä osassa Rhonen aluetta.

Elena pesi itseään rannassa. Suolaton jokivesi tuntui vilpoiselta ja virkistävältä. Sellaiselle osasi antaa arvoa viikkokausia merellä vietetyn matkan jälkeen. He olivat aloittaneet retkensä huhtikuun alussa ja Elenan laskujen mukaan nyt oltiin jo toukokuun puolivälissä. Jokivarren kasvillisuus kertoi hänelle saman asian. Matkanteon nopeudesta riippuen he tulisivat pohjoiseen maahan viimeistään kesäkuun loppupuolella. He suunnistaisivat pian frankkien maan jokia pitkin kohti rannikkoa, niille seuduille joissa oli svealaisten viikinkien pysyviä alueita ja tukikohtia.

Elena kahlasi syvälle veteen, painautui kyykkyyn ja sukelsi pinnan alle. Aamun valo kuulsi kellanvihreänä veden läpi. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli virtaavan veden ääntä. Veden kosketus rauhoitti. Hän tunsi olevansa kaiken ulkopuolella, kahdenkesken itsensä kanssa. Tunnetta kesti siihen saakka kunnes täytyi taas nousta pintaan hengittämään.

Juuri silloin outo ääni naulitsi hänet paikoilleen. Aivan joen tuntumassa kulki kapea polku. Joenylityspaikka jäi sopivasti rantakasvillisuuden varjoon niin, ettei polulta voinut nähdä Elenaa, mutta tämä saattoi tarkkailla vapaasti ympäristöään. Näkymä ylityspaikalla sai hänet palelemaan lämpimästä säästä huolimatta. Polkua pitkin lähestyi ratsujoukko, jota johti punakeltaista lippua kantava päällikkö. Kaikki miehet olivat pukeutuneet sotilaallisesti ja pitivät kupeellaan paljastettuja miekkoja.

Joukko oli jo melkein ylityspaikalla. Elena ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtumassa, sillä jos tulijat olisivat lähestymässä pelkästään rauhallisissa aikeissa, he pitäisivät miekkansa kupeella riippuvassa tupessa. Ratsastajien käyttäytyminen oli muutenkin epätavallista. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Polulta kantautunut kavioiden vaimea kopina oli se ääni, joka oli saanut Elenan valppaaksi.

Elena oli nähnyt liian monta kertaa, millaiselta hyökkäystä valmisteleva ratsujoukko näytti. Juuri samalla tavalla viikingit olivat Samoksella ryöstellessään lähestyneet luostaria, josta saarelaiset hakivat turvaa kaupungissa riehuvalta sodalta. Hädissään Elena laski matkaa kahluupaikalta leiriin. Hänen oli riennettävä kertomaan väelle mitä oli tulossa. Hän oli ainut ihminen, joka sen voisi tehdä, mikäli hänkään ennättäisi, koska sotilaat olivat jo aivan lähellä.

Hädissään Elena painautui rantapensaiden suojaan ja alkoi ryömiä eteenpäin. Piikkipensaat repivät naarmuja hänen selkäänsä. Hätä leiriläisten kohtalosta ajoi häntä eteenpäin, vaikka ensimmäisinä kahluupaikalle ehtineet hevoset alkoivat jo korskua äänekkäästi. Eläin vaistosi vieraan läheisyyden paremmin kuin sillä ratsastava ihminen. Elena kuuli lipunkantajan ärähtävän ratsulleen ja tempovan sitä ohjaksista. Hän alkoi edetä kyyryssä juosten, peläten samalla koko ajan, että takaa iskeytyisi nuoli ja lopettaisi paon. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, vaikka tunsi koko ajan ratsujoukon uhkaavan läheisyyden.

Pelosta ja mielettömästä juoksusta hengästyneenä Elena syöksyi kohti vartijaa, joka seisoi uneliaana lähimpien telttojen edessä. Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, Elena olisi nauranut vartijan hölmistyneelle ilmeelle. Ilkialastomana pensaikosta ryntäävä nainen sekoitti vartijan ajatukset.

– Kahluupaikalla on ratsailla joukko vieraita sotilaita! Elena huusi hädissään, ennen kuin jatkoi juoksuaan syvemmälle leiriin. Juostessaan hän huusi varoituksen jokaiselle vastaan tulevalle.

Erik ja Rolf olivat lopettamassa nuotion ääressä ateriaansa, kun Elena syöksyi paikalle pelosta sekaisin.

– Sinä vakuutit, että täällä on turvallista, mutta minä pelkään, että pian taas taistellaan, hän huusi miehelleen. – Eikö tämä mieletön sotiminen koskaan lopu!

Rolf Johaninpoika ja Erik olivat hetkessä jalkeilla. Rolf asui läheisessä teltassa Samokselta mukaan pakottamansa jalkavaimon Mithian kanssa. Koko retken ajan tämä oli kapinoinut kohtaloaan vastaan ja muuttunut päivä päivältä entistä alakuloisemmaksi. Elena oli ystävystynyt Mithian kanssa ja yrittänyt piristää tämän mieltä, koska pelkästi tytön sairastuvan surusta ja ikävästä. Nyt Mithia syöksyi omasta teltastaan kyselemään, mitä oikein oli tapahtumassa, mutta miehet sysäsivät molemmat naiset kovakouraisesti lähimpään telttaan.

– Pysykää siellä, tapahtui leirissä mitä tahansa! he varoittivat.

Silmänräpäyksessä aamun unelias rauha oli tiessään. Telttojen suojaksi muodostettiin kilpimuureja, joissa kussakin oli viisi miestä. Kilpimuurin suojaan ryhmittyivät miekkaja kirvesmiehet ja heidän taakseen koottiin joukko keihäs- ja jousimiehistä. Elena oli nähnyt sotilaiden harjoittelevan taitojaan Samoksella linnoituksen pihalla. Jokainen mies tiesi käskemättä paikkansa, ja puolustus oli valmis ennen kuin päälliköt ehtivät edes antaa käskyä.

Naiset kyyristyivät kauhuissaan teltan etäisimpään nurkkaan. Mithia takertui Elenaan ja alkoi itkeä.

– Minä en halua kuolla, hän nyyhkytti, eikä Elena osannut lohduttaa, sillä hän itse oli aivan yhtä peloissaan. Laaksosta kuului jo hevosten korskahtelua ja lähestyvän miesjoukon ääniä. Pelko iski leiriin kuin ukkosen nuoli pilvettömältä taivaalta.

E rik seisoi kilpimuurinsa suojaamassa avoimessa keskustassa jousiampujien takana. Samoin tekivät kaikkien muidenkin veneiden päälliköt. Mies nosti kilpensä sivulle nähdäkseen paremmin tilanteen, joka oli syntynyt täydellisenä yllätyksenä keskelle aamun uneliasta rauhaa. Hän näki ratsastavan miesjoukon ryhmittyvän hevosineen turvallisen matkan päähän ja laski nopeasti ratsailla istuvat sotilaat. Heitä oli vähemmän kuin viikinkejä, mutta tunkeilijoilla oli turvanaan kookkaat hevoset. Ne lisäisivät hyökkäysvoimaa. Erik tunsi voimiensa kasvavan. Viha syöksyi päähän sihisten kuin kuuma rauta. Hän tunsi kilven ja miekan käyvän kevyiksi käsissään. Saarella eläessään hän oli kuvitellut unohtaneensa sotataitonsa, ja tämän tunteen, joka aina edelsi taistelua. Hän seisoi kilpimuurinsa keskellä pelkoa tuntematta, ajatellen, että tässä hänellä oli nyt mahdollisuus näyttää voimansa oman miesjoukon edessä. Erik oli kuullut miten takanapäin kuiskailtiin hänen menettäneen miehiset taitonsa vankeudessa ollessaan. Se ettei hänellä vielä vuosien jälkeen ollut perillistä, osoitti viikinkisotilaiden mielestä olettamuksen todeksi. Etelän kuuma aurinko, makeat viinit ja nainen, jonka hän oli ottanut vaimokseen, olivat miesten mielestä vaarallinen yhdistelmä millaiselle sankarille tahansa. Toverit eivät enää varauksetta luottaneet häneen. Erik tiesi tuon kaiken ja koki usein itsensä irralliseksi ja oudoksi omiensakin keskellä. Nyt hän nautti miesjoukosta nousevasta voimantunnosta ja taistelumielestä, joka yhdisti heidät tiiviiksi ryhmäksi.

Halvar Tulikoura istui ratsailla kiilamaisen sotilasmuodostelman keskellä täydellisesti yllätettynä. Matkan varrella ei ollut näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että heidän saapumisensa tiedettiin. Joenylityspaikassa hevonen tosin vikuroi, ja kieltäytyi ensin kahlaamasta virtaan, mutta hän oli arvellut eläimen karttelevan vieraita hajuja, jotka tulivat rannalle asettuneista oudoista matkalaisista. Nyt hänen täytyi arvioida tilanne uudestaan, sillä edessä odottava näky oli vienyt hänen joukoltaan yllätyksen tuoman ylivallan. Oli kuitenkin häpeällistä perääntyä. Ja jos syntyisi taistelu, oli pakko taistella, mutta aluksi Halvar Tulikoura päätti yrittää sovinnollisesti, sillä jokisuvannossa kelluvista veneistä, ja edessä olevien miesten varusteista hän tiesi joutuneensa tekemisiin kaukaisten esi-isiensä heimon kanssa. Hän ei osannut arvioida mistä maasta nuo viikingit olivat kotoisin, eikä edes sitä tulisiko ymmärretyksi niillä muutamilla sanoilla joita palkkasoturina ollessaan oli matkoillaan oppinut tai muisti suvussa perittynä tietona. Päällikkö tunsi vastapuolelta painostavan äänettömyyden, joka piti sisällään hiljaista uhmaa. Miesten ilmeet kilpien suojassa olivat valppaat ja lujat. Arvioidessaan omia mahdollisuuksiaan taistelussa, Halvar Tulikoura päätteli ne ainakin tasavertaisiksi. Siksi hän kohotti lippunsa niin korkealle kuin kykeni, ratsasti joukkojensa eteen ja sanoi:

– Mitä asiaa teillä on minun mailleni?

Kilpimuuri liikahti. Joukon keskeltä astui esiin vaalea arpikasvoinen mies, joka oli vankkarakenteinen, harteikas ja Halvar Tulikouraa päätään pitempi.

– Olemme matkalla pohjoiseen ja aiomme viipyä täällä pari päivää, mies ilmoitti. – Liikumme rauhallisissa aikeissa maillasi, emme aio ryöstää tai varastaa mitään.

– Siitä ei nyt olekaan kysymys, ärähti vasalli Tulikoura. – Jokainen mailleni tuleva joutuu maksamaan veron. Sinulla on mukanasi suuri joukko miehiä. Heidän liikkumisensa jättää jälkensä maastoon. Miten aiot ne korvata?

Erik Johaninpojan sisällä kuohahti. Hän oli kuullut, että rauhallisissa aikeissa frankkien mailla sai kulkea jokireittejä pitkin korvauksetta. Nyt tuossa oli mies, joka osasi hänen kieltään ja näytti ulkomuodoltaankin melkein aidolta viikingiltä. Kaikesta huolimatta mies vaati maksua leiriytymisestä. Se oli taisteluhaaste, mutta hän päätti yrittää vielä muuta keinoa.

– Millä oikeudella sinä vaadit korvausta? hän kysyi.

– Kuninkaan oikeudella, ilmoitti Halvar Tulikoura. – Olen valan vannonut vasalli, ja hoidan täällä minulle uskottua tehtävää.

– Minun täytyy neuvotella miesteni kanssa, Erik vastasi vetäytyen takaisin kilpimuurin suojaan, joka sulkeutui hänen ympärilleen.

Sotilaiden suojaamat viikinkipäälliköt kokoontuivat yhteen jousimiesten turvaamalle aukiolle.

– Mitä tehdään? Erik tahtoi tietää miesten mielipiteen.

– Veroa ei makseta, kuului yhdestä suusta. – Taistellaan mieluummin. Vapaa kulkeminen on jokaisen rauhallisissa aikeissa matkaavan oikeus. Olisi periksi antamista ja alistumista maksaa siitä vero tuolle roistolle. Miehet tekivät jälleen tilaa Erikille, joka astui esiin suojaten itseään omalla kilvellään.

– Mitä olette päättäneet?

– Me emme maksa veroa, Erik ilmoitti lujasti.

Vasallin sotilasjoukosta kohosi epäuskoinen murahdus. Miehet kiristivät ratsujensa ohjaksia ja kohottivat miekkansa.

– Sitten taistelemme! julisti kruununvasalli.

Hän iski merkkilipun eteensä maahan ja viittasi joukkonsa lähemmäksi. Miehet olivat ryhmittyneet kahden puolen leirin ja joen väliin jäävää rantakaistaletta. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukot alkoivat nyt lähestyä toisiaan. Viikinkien koristellut kilvet etenivät kohti ratsujoukkoa, ja kohta ne joutuivat kosketuksiin keskenään. Halvar Tulikoura kannusti ratsunsa kohti ensimmäistä tulijaa aloittaen taistelun, joka siinä samassa ryöstäytyi hurjaksi kamppailuksi mies miestä vastaan. Viikinkien peitset iskeytyivät armotta hevosten kylkiin suistaen Tulikouran sotilaat ratsujensa selästä. Viikingit olivat taitavia käyttämään tuota keinoa, jolla he saivat vastapuolen jalkautetuksi, ja taistelun tasaväkisemmäksi. Muutamassa hetkessä vasallin joukot olivat menettäneet yli puolet hevosistaan. Kuului raivokkaita huutoja, miekkojen kalsketta, ja haavoittuneiden hevosten ja ihmisten parkaisuja. Ruoho värjäytyi punaiseksi maahan suistuneiden eläinten ja haavoittuneiden miesten verestä. Kukaan ei rukoillut armoa, eikä sitä myöskään annettu. Jokainen teki parhaansa puolustaakseen omaa henkeään, ja tuhotakseen niin monta vihollista kuin kykeni.

Kamppailu kiihdytti Erik Johaninpojan raivoon, jollaista hän ei muistanut aikoihin kokeneensa. Hän näki miestensä hyökkäävän tulisen vihan vallassa kohti vastustajia, ja huomasi itse seisovansa vastakkain Halvar Tulikouran kanssa. Heidän katseensa kohtasivat silmänräpäykseksi. Sitten Tulikoura iski, nopeasti ja varoittamatta. Miekka sivalsi palan Erikin nahkapaidan hihasta ja se sai tämän vihasta suunniltaan. Hän ei edes huomannut, kuinka miekan terä viilsi myös ihoa ja lämmin verinoro alkoi valua pitkin käsivartta.

Erik haki suojatonta kohtaa vastustajan varustuksista, mutta mies väisteli taitavasti, ja yllättävän ketterästi. Erik ymmärsi, että tässä taisteltiin nyt jomman kumman hengestä. Hän näki ympärillään niin omien kuin vieraidenkin suistuvan jalkoihinsa ja kuuli lähellään taistelun kiihdyttämien miesten läähättävän hengityksen. Hiki virtasi pitkin kasvoja ja pisteli silmiä. Hän aisti keuhkojensa toimivan kiihtyneellä voimalla, eikä ilma sittenkään tuntunut riittävän. Silloin tällöin kilven takaa välähtivät Halvar Tulikouran silmät. Niissä hehkui peittelemätön viha. Hyökätessään mies nauroi, ja se kiihdytti Erikin raivoa. Samalla hän tunsi, ettei ollut enää voimissaan niin kuin joskus aikaisemmin. He olivat ajautuneet muusta joukosta erilleen ja pyörivät pienellä pensaiden suojaamalla aukiolla kuin tappeluun joutuneet sudet. Erikin täytyi pitää myös silmällä, ettei jostain sivustalta hyökännyt hänen kimppuunsa joku ratsain liikkuva sotilas, joita vieläkin oli paikalla, samalla hän vaani Halvar Tulikouran puolustuksessa heikkoa kohtaa. Hän ei saanut epäonnistua, sillä nyt oli liian paljon menetettävänä.

Hänen tilaisuutensa tuli yhtäkkiä! Taisteleva pääjoukko ajautui jossain vaiheessa lähemmäksi. Halvar Tulikouran puolustus herpaantui hetkeksi hänen silmätessään nopeasti tilannetta. Vasallin kilpi siirtyi hiukan. Reunan alta vilahti suojaton kylki. Erik survaisi miekkansa siihen, ja tunsi kuinka Halvar Tulikouran kylkiluu rouskahti terän alla. Mies päästi tuskaisen ärjähdyksen ja vaipui maahan niin yllättäen, että Erik itsekin hämmästyi. Ennen kuolemaansa Halvar Tulikoura ennätti tajuta yläpuolellaan kaistaleen syvänsinistä taivasta, ja tuntemattoman taistelijan kasvot, joissa arvet punoittivat kuin ne olisivat syttyneet palamaan.

Tieto kruununvasallin kuolemasta levisi nopeasti. Se lamaannutti hänen taistelijansa ja sai ratsujen omistajat syöksymään suin päin pakoon. Jäljelle jääneille vastustajan ylivoima kävi tukalaksi, ja he pelastautuivat tantereelta kuka mitenkin taisi. Osan viikingit tavoittivat joen kahluupaikalta, missä käytiin vielä muutamia tulisia kamppailuja, ennen kuin jälkijoukko pakeni metsän suojaan. Taistelu oli ohi melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, eikä lopullisia menetyksiä tiennyt vielä kukaan.

Erik Johaninpoika seisoi jokivarressa Halvar Tulikouran ruumis edessään, verinen miekka kädessään. Hän oli surmannut leiriin tulleiden sotilaiden päällikön, eikä sen veroinen urotyö jäänyt keneltäkään huomaamatta. Mies hengitti raskaasti. Taistelun kiihko laantui vähitellen, ja hän tunsi omanarvontuntonsa nousevan sitä mukaa, kun tietoisesti kartoitti tapahtunutta. Erik Johaninpoika seisoi ryhdikkäänä Rhone-joen suistossa, missä joki ja meri kohtasivat. Hän nosti miekkansa kohti taivasta ja päästi suustaan huudon, joka pelästytti rantapuihin laskeutuneet linnutkin tiehensä.

A lhaalta joen rannasta kantautuvat äänet toivat Elenan ja Mithian mieleen ikäviä muistoja. Mithia itki Elenaa vasten painautuneena. Oman pelkonsa keskellä Elena yritti tyynnytellä ja rauhoittaa ystäväänsä. Mithia oli vielä melkein lapsi. Hänen olisi kuulunut elää turvallisesti omassa kodissaan läheisten ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Elenan kävi sääliksi tyttöä, jonka mieletön kohtalo oli temmannut pois juuriltaan.

Haavoittuneiden hevosten korskahtelu ja miekasta saaneiden miesten huudot veivät pohjan siltä tyyneltä rauhalta mihin he olivat ehtineet matkan aikana tottua. Elena ajatteli, ettei miesten maailman hulluutta voinut mihinkään paeta. Yhä kirkkaammin hän oivalsi, että maailma jossa he elivät, oli miesten rakentama. Erik oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Kun mies oli sysännyt heidät telttaan, ja syöksynyt omiensa joukkoon, Elena ennätti nähdä tämän kasvoilla ilmeen, joka kertoi, miten vahvoin sitein Erik oli kiinni pohjoisessa. Hän tajusi ettei saisi koskaan tahtoaan ulottumaan tiettyihin asioihin. Erik kyllä kuunteli, mutta teki kuunneltuaan omat päätöksensä.

Joskus Elena mietti itsekin milloin koittaisi se hetki kun hän ei enää tyytyisi siihen elämäntapaan, joka oli ollut luonnollinen hänen omalle äidilleen ja Silvana-mummille. Tyytymällä kapinoimatta omaan naisenosaansa hän olisi päässyt monessa asiassa paljon helpommalla. Maailma ympärillä muuttui rajusti, eikä hän voinut sulkea silmiään ja sydäntään