Säätiedotus merenkulkijoille

By Sari Vuoristo

Sari Vuoriston tunnelmalliset novellit vievät keskelle merta.Kun kaupunkilaistyttö Hanna muuttaa saareen Erik-nimisen miehen kanssa, merestä tulee osa hänen elämäänsä. Saarella asuu vain parikymmentä ihmistä, ja heitä kohtaa vain harvoin. Saaren elämä vie Hannan mukanaan; hänestä tulee yhtä luonnon ja sen eläinten kanssa. On kuitenkin yksi asia, jota Hanna alkuun pelkää saaristolaiselämässä: sumu. Siihen hänen on vaikeampaa luoda suhdetta kuin muuhun meren saartamaan elämään. Sumu laskeutuu merelle myös sinä päivänä, kun Hannan elämä muuttuu lopullisesti. Säätiedotus merenkulkijoille sisältää viehättäviä novelleja merestä ja elämästä sen ympärillä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728461433

Book preview

Säätiedotus merenkulkijoille

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2022 Sari Vuoristo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728461433

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Jokelle,

koska veit mut merelle

SUMU

Sumu tuli äkkiä.

Se oli seinä, josta he liukuivat sisään, Sumut laskeutuivat aina nopeasti ja varoittamatta, alussa Hanna oli pitkään pelännyt niitä. Myrskyt hän kesti ja ymmärsi, mutta ei sumun kaltaista tilaa. Kun ihminen menetti äkkiä kaikki vaistonsa, ensin suunnan ja sitten kaikki muutkin.

Erik nukkui keulakajuutassa. Hanna oli valmistanut lounaaksi ahvenet jotka Erik oli perannut kannella, katsellut ikkunasta kuinka Erik heitti perkeet linnuille. Kalat sihisivät pannulla, perunat porisivat, ja lokit tulivat. Hanna oli aina pitänyt niistä toisin kuin useimmat muut ihmiset, kaupungissakin. Ne nappasivat leivän tai jäätelön röyhkeästi lennosta, olisivat ottaneet varmaan kahviakin jos olisivat tienneet miten. Ne olivat taistelijoita, eloonjääviä.

Erik nauroi hänelle.

Sanoi, etteivät ne mitään kaupunkilaisia olleet, merilinnut.

Eivät sellaisia kuin Hanna, eivät sellaisia jotka romantisoivat luonnon. Eivät niin kuin Hanna ja Hanna oli yhtä kuin kaupunkilainen.

Mitä se tekee minusta, maalaisenko, Erik kysyi häneltä virnuillen niin että kaikki rypyt hänen kasvoissaan syvenivät äkkiä.

Siitä Hanna oli alusta asti hänessä pitänyt. Että elämä näkyi ja sai näkyä, että Erikin kasvot olivat maisema. Olisiko Erik muka maalta, kun oli juuri ja juuri maata jalkojen alla. Erik oli merellinen, vedenväkeä ihan varmasti.

Sekin viehätti Hannaa, tietysti, niin kuin toisenlaisuus aina, oli se sitten kuviteltua tai totta. Hänelle Erik oli kotoisin muinaistarustoista ja paikoista joista paksut romaanit kertoivat. Kuinka sinä täällä pärjäät, tuollainen Liisa Ihmemaassa, Erik ihmetteli. Ja väitti, että hän kaipaisi kaupunkia viidessä minuutissa, jopa yliopistoa ja Stockmannia, ja sitä turvallista merta, jonka näki Kauppatorilta ja jonka pystyi paloittelemaan näkyviksi osiksi ympäröivien rantojen väliin. Oliko Erikin ääni melkein halveksiva, olivatko he silloin riidelleet, oliko kova talvi sittenkin yllättänyt unelmiaan hautovan Hannan? Ei uskoisi sinua intohimoiseksi opiskelijaksi kun osaat olla noin naiivi, Erik tuhahti, Erik astui ulos ovesta ja talvi ryntäsi paukkuen sisään ennen kuin ovi sulkeutui.

Luista läpi pyrkivä tuuli.

Pitkä harmaus, ajanjakso jolloin kaikki vain makasi liikkumatta.

Paljon myöhemmin Hanna oppi rakastamaan erityisesti sitä aikaa, kaikkia harmaan eri sävyjä. Hän istui toppapuvussa pilkkituolilla kalliolla ja maalasi. Kauppatorilla kaikki oli ihmisen tuomaa ja muokkaamaa, mukulakivetkin, eivät ne olleet siellä alusta asti niin kuin nämä kallionkolot ja lohkareet. Hänen kallionsa. Hänen kivensä.

Joskus kesäisin näkyi hylkeitä, oli taas ollut sellainen kesä. Hylkeet ne vain haukkuvat, Erik sanoi aina alussa kun Hanna kysyi mikä vinkui tai puhalsi tai kiljaisi. Niin kuin mikään ääni ei olisi voinut tulla normaalisti ovesta tai ikkunasta, vaikka Hanna tajusi vanhan puutalon itsekseen elävän. Oli niin kuin Erik olisi halunnut opettaa hänelle että saarella etusijalla oli aina luonto, ei se minkä ihminen oli omin käsin rakentanut.

Aluksi Hanna oli halunnut myös matkustaa, olla osittain niin kuin ennen, eikä hän voinut ymmärtää että Erik oli aina varattu keväästä syksyyn, ja talvisinkin hän usein kalasti.

Iltaisin Erik luki, ja kirjoitti työpöytänsä ääressä artikkeleita tiedelehtiin. Hän otti kuvia ja joskus mantereella oli näyttely, Saariston maisemia ja ihmisiä. Itämeri pinnan alta. Erikillä oli paljon palkintoja luontokuvistaan ja hän yllätti Hannan aina sillä kuinka paljon asioista tiesi.

Minä pidin koulusta, hän sanoi, ja eihän täällä ollut talvi-iltaisin muutakaan tekemistä kuin ottaa asioista selvää.

Hanna nolostui, niin kuin hän olisi todella ampaissut sokkona omilta juuriltaan ja alkanut odottaa elämältä pelkkää myrskylyhtyromantiikkaa. Heillä oli kaikki niin kuin kaupungissakin, laajakaistayhteys pelasi ja talossa oli jo melkein kaikki koneellistettu työn vastapainoksi, sillä työssään Erik luotti suurimmaksi osaksi vanhoihin välineisiin ja menetelmiin. Matka heidän puutarhastaan rantaan oli kuin harppaus toiselle galaksille. Hanna oli istuttanut ruusuja, heillä oli kaasugrilli ja kasvimaa ja käsin tehdyt puutarhakalusteet, eikä pihalla ollut pitkiin aikoihin enää ollut niin karua kuin alussa. Mutta kun kääntyi kallion laelta vasemmalle alas rantaan missä veneet ja laituri olivat, koko maailma muuttui toiseksi.

Avara, rannaton ulappa.

Ja sumussa ei horisonttia näkynyt, ei läheisiä pensaita, ei edes omaa jalkaa kun otti askeleen eteenpäin. Sumuisina aikoina he vain hukkuivat joka hetki. Hanna näki kuinka Erik katosi, hän kuuli veden ja veneen äänet. Ja kun Erik palasi, Hanna kuuli hänet ensiksi, ja näki vasta pitkän ajan kuluttua moottorin sammuttua.

Saarella asui vuoden ympäri parikymmentä ihmistä.

He eivät nähneet toisiaan päivittäin, mutta tiesivät kuitenkin toistensa olevan, ja se loi turvallisuudentunnetta. Pimeällä Hanna näki naapurin valojen kajon kun puut olivat paljaat ja hän odotti Erikiä kalliolla villapaidassaan hytisten. Hän ei ollut yksin, ei aivan.

Saarella oli pieni kappeli ja hautausmaa, se oli vanha, sellaiselta ajalta jolloin haudoille pystytettiin vain kauniit takorautaiset ristit eikä kiviä lainkaan.

Kappelin seinässä oli muistomerkki hukkuneille merimiehille, sen edessä paloi melkein aina kynttilä. Kappelissa haisi samalta kuin vanhoissa maakellareissa, kostealta ja ummehtuneelta ja muovikannussa seisovalta maidolta. Heidät oli vihitty siellä, siinä hajussa, tuikkujen palaessa pimeänä marraskuun päivänä. Valo oli kajastanut meren yllä, ja naapurin Lasse oli ampunut raketteja mustalle taivaalle. Myrskylyhdyt heiluivat natisten tuulessa heidän kävellessään myöhään yöllä kotia kohti.

Hannan oli vallannut äkkiä kauhu. Se tuli meren takaa valtavana hyökynä, ajatus siitä mitä hän oli oikein tehnyt. Näinkö hän unohtaisi itsensä saarelle nyt kun oli tavannut miehen, joka möi kalaa ja tummaa saaristolaisleipää silakkamarkkinoilla? Miehen, joka otti kaikki ne autiot kauniit valokuvat, joissa ei koskaan tuntunut olevan muuta läsnä kuin meri, silloinkin kun kuvissa oli ihmisiä. Ne olivat yksinäisen miehen kuvia, sellaisen joka ei tarvinnut ketään. Ja hän oli ottamassa suin päin sellaisen, eihän sellaista tapahtunut kuin kirjoissa.

Sellaiset kirjat olivat niitä naisia varten, jotka halusivat nähdä unia päivälläkin.

Mahdotonta, että siinä oli hän.

Hän astui pimeään tupaan, hänen sormessaan oli upouusi sormus, ja hän tunsi olevansa pääsemättömissä.

Aiemmin illalla Erik nauroi. He kilistivät laseja, leikkasivat kakun yhdessä, häät olivat niin kuin kaikki häät ja jossain siinä snapsilaseissa ja vadelmakakussa ja sherrykastikkeessa oli kaupunki taas läsnä. Hannalla oli hetken jalansija kahdessa paikassa. Ja hän ajatteli, että kun hän olisi vanha, hän ei haluaisi niiltä kallioilta enää mihinkään, ja hänen lapsillaan ja lapsenlapsillaan olisi aivan toisenlainen muisti kuin hänellä. Ne saisivat sitten kertoa tarinoita hänelle, ne olisivat jo syntyessään häntä viisaampia, kuuluisivat johonkin kokonaan.

Mutta sitten he eivät Erikin kanssa saaneetkaan lapsia.

Hänessä oli jokin vika, hän ei tahtonut kuulla nimiä ja diagnooseja, mutta lääkäri oli armoton ja neljän keskenmenon jälkeen käski lopettaa yrittämästä. Me voimme adoptoida, sanoi Erik, niin kuin koko juttu ei olisi häntä liiemmin heilauttanut. Eikä Hanna enää tiennyt oliko se niin suuri tragedia hänellekään, heillähän oli toisensa ja hänellä lisäksi vielä koko karu luonto, kalliot ja linnut ja ketut, hän oli metsänhaltija joka hallitsi sitä kaikkea Erikin hallitessa merta. He olivat kaksi luonnonvoimaa, väkevää kuin tuuli.

Hanna opiskeli kulttuuriantropologiaa silloin kun tapasi Erikin. Hänellä oli valmiita suunnitelmia, hän oli kunnianhimoinen ja innostunut. Hän oli tuonut vanhat tarunsa saarelle, ja luonut kokonaan uudet. Uuden kielen ja mytologian, uudet jumalat. Riittikö se, oliko siinä hänen uransa? Hän katseli kettuja iltaisin, hämärässä kun ne uskalsivat tulla esiin, ja hänestä jolla ei ollut omia lapsia eikä oikein ammattiakaan, tuli kettujen äiti.

– Minä olen vähän väsynyt, Erik sanoi. – Menen vähän nukkumaan jos sinä hoidat veneen.

Hanna ei alussa missään tapauksessa kuvitellut hoitavansa venettä, ymmärtävänsä sitä niin kuin saarella kaikki. Että vene oli muka persoona, äkäinen ja kiukkuinen ja hellä ja lempeä, joustava ja taipuisa ja omapäinen. Hanna osasi käynnistää ja ohjata, sitoa köydet, ja kääntää sopivan loivasti isoon aaltoon. Hän tiesi pilssipumpuista ja pohjamaaleista ja dieselmoottoreista melkein yhtä paljon kuin Erik. Mutta vene oli hänelle kuitenkin vain vene, kulkuväline niin kuin auto, ja merta hän kunnioitti ja pelkäsi vaikka samalla pitikin siitä. Meri oli Erikin heiniä, kalliot hänen.

Erik joutui kumartumaan mennessään alas kajuuttaan, hän oli pitkä ja kolautteli päänsä veneessä jatkuvasti. Hanna kuuli kuinka patja huokasi hänen allaan. Hanna oli vaihtanut päälliset keväällä, mutta jo nyt niissä oli öljytahroja vaikka he kuinka olisivat yrittäneet varoa.

Hanna katsoi ikkunasta ulos tiskatessaan astiat. Hän näki jo silloin sen kostean vaipan meren yllä. Toivoi turhaan, ettei se sakenisi.

Hän ei muistanut, ostiko silloin kauan sitten Erikiltä kalaa. Ei hän siksi palannut Erikin veneen viereen. Ei hän yrittänyt keksiä juttua siitä, kuinka ei ollut koskaan syönyt niin hyvää silliä tai niin maukasta leipää. He olivat tavanneet sattumalta kapakassa jossa savu oli sakeaa ja jossa eivät opiskelijat istuneet eikä Hanna viihtynyt. Ja hän oli nähnyt Erikin ja siksi hän ei poistunutkaan kapakasta alkuillasta vaan istui valomerkkiin asti ja palasi sitten päivittäin Erikin veneelle. Hän olisi voinut sanoa, ettei koskaan ollut nähnyt sellaista suden ilmettä kenenkään kasvoissa. Hanna rakasti susia, niitten pälyilyä ennen kuin katse kiinnittyi vastustajan silmiin. Häkissä ne riiputtivat päätään ja halusivat pois. Hanna meni suoraan ansaan, susien aitauksen luo, eikä katsellut enää karhuja tai kissaeläimiä. Erikissä oli sellaista, Hanna meni suoraan ansaan.

Sinä olet ihan höyrypää, Erik sanoi.

Mutta hän jätti myynnin samassa veneessä keikkuvalle Lasselle ja jutteli Hannan kanssa, ja Hanna palasi taas seuraavana päivänä, eikä Erik sitten palannut kotiin Lassen kanssa vaan sanoi pitävänsä vähän lomaa. Hän ei muistanut koska olisi pitänyt lomaa viimeksi, nyt oli hyvä aika.

Vaikka Erik ei edes pitänyt Helsingistä, ei siksi ettei olisi osannut olla kaupungissa, vaan siksi, ettei Helsinki tarjonnut hänelle mitään.

Merikin. Tuollainen laivan ikkunoista näkyvä lätäkkö.

Hannaa Erikin puheet naurattivat. Erik kutsui hänet saaristoon, vastavierailulle niin kuin hän sanoi, ja taisi arvella ettei menisi kauan ennen kuin Hanna vuorostaan saisi tarpeekseen.

Hän oli väärässä, vaikka häneltä meni Hannaa pitempään myöntää se.

Tajuta, että oli väärässä, ja että Hanna sitten kuitenkin jäisi.

Jäitten aikaan suuntavaisto katosi melkein samalla tavalla kuin sumussa.

Jää oli sinistä ja harmaata, se huokaili kaukana kenkien alla. Hanna oli vasta saarella asuessaan opetellut käyttämään kompassia, ja alussa hän oli aina eksyksissä. Hän pystyi kuvittelemaan kuinka tutkimusmatkailijoitten kävi arktisilla alueilla, kun kaikkialla oli pelkkää jäätä ja lopulta jäähuppu ympäröi kasvot ja ajatukset ja meni syvälle luihin. Ihminen pyöri ympyrää luonnon armoilla kunnes kaatui.

Sanottiin, että hypotermia oli melkein suloista.

Kun näki kaikki ne värit, tunsi hiljaisuuden ennemminkin kuin kuuli sen, menetti aistit ja elintoiminnot hidastuivat kunnes ihminen muuttui lopulta aivan avuttomaksi.

Tuli suloisen lämmin.

Ennen kuin täydellinen pimeys tuli.

Voisi kuvitella, että me elämme kivikaudella kun kuuntelee sinua, Erik sanoi. Mutta Hannan kuvitelmat viihdyttivät häntä, ja ne saivat hänet myös uskomaan, että Hanna oli todella tullut jäädäkseen. Ei tullakseen yhdeksi heistä, ei hänestä koskaan olisi tullut osaa alkuperäisväestöstä, he olivat niin sitkeitä, jotenkin niin itsestään selviä siellä. Mutta hänet oli kai suhteellisen