Harmaa postitalo

By Kirsti Porras

Kahden hiljaiseläjän kohtaaminen sytyttää kipinän.
Välijärven korpikylään ei mene tietä, ja kirkonkylälle on 30 kilometrin matka. Kesäisin tavarat, vieraat ja posti kulkevat höyrylaivalla, talvella jäälatua pitkin. Kylässä on kauppa, täysihoitola ja harmaa postitalo. Postitaloa asuttavat kessua sauhutteleva vanhaisäntä Henrikki ja hänen poikansa Esko, hiljainen, rauhallinen ja ahkera mies, joka ei oikein ole naisista piitannut koko elämänsä aikana. Esko hoitaa postinhaun, lehmät ja pellot eikä kaipaa muuta. Tai ei kaivannut ennen kuin Hauklammen Siiri, yhtä rauhallinen ja asiallinen kuin Eskokin, käy kerran laittamassa ruoan isälle ja pojalle. Siitä alkaa hidas ja hiljainen romanssi, joka ei ehkä etenisi mihinkään ilman Henrikki-isän ovelaa apua.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788726349573

Book preview

Harmaa postitalo

Copyright ©1946, 2023 Kirsti Porras and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349573

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU

Oli postipäivä.

Se oli, ellei juuri merkkipäivä, niin ainakin tärkeämpi muita päiviä täällä Välijärven takamailla. Sillä takamaita Välijärven seudut jo olivat, vaikkakin valkoinen höyrylaiva puhkui Välijärven kapeitten reittien ja sen vielä kapeampien kanavien kautta väljemmille vesille matkatessaan. Toihan se höyrylaiva Holopaisen kauppiaan laituriin useimmiten yhtä ja toista tavaraa ja toi vieläpä kaupunkilaisiakin kesävieraita Holopaisen omistamaan täysihoitolaan, mutta sittenkin oli aivan kuin laiva olisi vain lipunut ohi kuin tuulahduksena muusta maailmasta jättämättä mitään syvempiä jälkiä Välijärven olemukseen ja henkeen. Nuo Holopaisen täysihoitolalaisetkin olivat kuin irrallisia akanoita, jotka kesäksi tulivat ja tekivät laiturin ympäristön kirjavaksi monivärisillä puvuillaan, mutta jotka eivät kuuluneet maisemaan. Ne olivat vierailijoita, häiritsijöitä, jotka syksyn tultua hävisivät kesän muun koreuden mukana, Ja sitten, kun laivakin lakkasi kulkemasta Välijärven kautta, kun jäät alkoivat peittää kapean ja pitkän järven selkää, silloin Välijärvi vasta alkoi olla oma itsensä: yksinäinen, kaukainen ja hiljainen korpikylä, josta oli kirkolle matkaa kolmisenkymmentä kilometriä ja jonne ei vielä ollut ilmestynyt maantietä enempää kuin muitakaan yhteyksiä muuhun maailmaan.

Jo kuusikymmentä vuotta oli tosin maantiekysymyksestä keskusteltu milloin suuremmin ja milloin pienemmin väliajoin, mutta keskustelua pitemmälle ei asiassa vieläkään ollut päästy. Maantien laitto vaati rahaa, ja välijärveläiset kammoksuivat kaikkea maksamista. Ja mitäpä he maantiellä! Talvisin, kun jäät kattoivat järvien pinnan, oli heillä mitä hienoin tie jäitä myöten sekä kirkolle että kaupunkiin. Se oli maantie, joka ei tehnyt mutkia, sen kun vain antoi viillettää suoraa poikki suuren selän. Ja sen maantien rakennusmestari olikin taitava, itse Luoja sen välijärveläisille valmisti. Ei siinä ollut kiviä eikä kuoppia, sileä ja hieno se tie oli! Tosin se keväällä hävisi yhtä itsestään kuin se syksyllä syntyi, mutta olivatpahan järven liplattavat laineet jäljellä. Niitä pitkin sopi soudella määränpäähänsä, istua tukevasti veneessä ja vedellä hartaasti airoilla totuttuun, ikivanhaan soututahtiin. Ei päässyt perille niin nopeasti kuin uudenaikaisilla autoloilla ja muilla pusseilla, mutta sitä varmemmasti pääsi. Ei siinä kyydissä loppunut penssiini eikä puhjennut kumi. Mitäpä siis välijärveläiset maantiellä! Turhaa työtä ja kustannuksia, kun ilmankin selvittiin. Ja jos kesäisin aikoi pitemmälle matkalle, niin olihan aina laiva, joka kuljetti sekä etelään että pohjoiseen; etelään, missä Suur-Saimaa avasi mahtavan sylinsä ja pohjoiseen, missä vaatimattomammat selät avartuivat laivan keulan halkaistaviksi.

Sattui niin mukavasti, että ne päivät viikossa, jolloin laiva kulki välijärvelle, olivat myös postipäiviä. Ennen olikin postinhaulla ollut vielä suurempi viehätyksensä, kun Susisaaren, missä postitalo sijaitsi, rannassa oli ollut laituri, mihin laiva tullessaan poikkesi, milloin oli asiaa. Ja ainahan sitä asiaa oli ollut, kun laiva kulki vain kolme kertaa viikossa. Mutta sitten oli laituri täytynyt purkaa, sillä se oli käynyt niin lahonneeksi ja ränsistyneeksi, että siihen ei enää mikään laiva uskaltanut kiinnitysköyttään heittää. Ja niin se oli ollut kallellaankin viimeisenä elinkesänään, että sen päällä seisoessaan oli kuin olisi kaltevalla katolla seisonut. Ja kun laiva töytäisi sen kylkeen, ritisi, ratisi, heilui ja töyssähteli laituriparka niitoksissaan niin, että sillä seisoja mieluimmin loikkasi maalle odottamaan laiturin rauhoittumista. Joten oli aivan paikallaan, että se vihdoin purettiin, ennenkuin mitään onnettomuutta tapahtui. Olisihan toki voinut rakentaa toisen sen sijaan, mutta kukapa sen olisi rakentanut. Susisaarelaiset eivät ainakaan. Siellä ei rakennettu mitään, ei uusittu mitään, mikä ei ollut tuiki tarpeellista. Ja niin jäi laiturikysymys Susisaaressa samalle asteelle kuin välijärveläisten maantie: siitä keskusteltiin, mutta sitä ei ryhdytty tekemään. Ja vähitellen unohdettiin, että Susisaaressa koskaan oli laituria ollutkaan, Koko kylä käytti Holopaisen laituria, joka sentään vielä kesti laivan joskus väkivaltaisetkin tönäisyt. Ja Susisaaressa oli vanhan laiturin muistona enää vain kallioon kiinnitetty rautarengas ja yksinäinen tukki, joka pisti esiin vedestä kallion kupeessa.

Postinhakupäivät olivat täten tulleet yhtä elämystä köyhemmiksi, kun laiva nyttemmin vain ylpeästi puhkui ohitse, mutta oma suuri viehätyksensä näillä postipäivillä sittenkin oli. Kokoonnuttiin Susisaaren rantakalliolle tai pihalle tuvan eteen, missä istuttiin ja odotettiin postintuojaa, joka tavallisesti saapui siinä seitsemän nurkissa illalla. Päivän työt oli tehty ja leppoisasti siinä istuttiin keskustellen maailman asioista.

Niinpä nytkin, kauniina kesäpäivänä, joka jo oli kallistumassa iltaa kohti. Ruohoinen pihapiennar, aitan lahonneet portaat, isommat ja pienemmät kivet, joita jättiläisen käsi oli sirotellut sinne tänne Susisaaren kamaralle, kaikki olivat kansoitettuja. Siinä istui kylän nuoria, mutta olipa joukkoon eksynyt joku vanhempikin. Kansakoulun opettajatar oli ottanut paikakseen suuren kiven, minkä huipulta hän saattoi katsella maailmaa kuten opettajankorokkeelta ainakin. Nurmikolle, aitan oven eteen, olivat istahtaneet täysihoitolalaiset, ihan Helsingistä asti tulleet. Ja tuvan portailla istui vanha Henrikki, Susisaaren vanha isäntä. Hän istui siinä polviinsa nojaten ja väärävartisesta piipunnysästään sauhuja vetäen. Hampaattomasta, sisäänpainuneesta suusta pöllähti savupilvi tuon tuostakin kesäillan raskaanlämpimään ilmaan. Se viipyi tovin ukon pään yläpuolella kuin epäröiden, minkä suunnan valitsisi, kunnes siihen tarttui aivan vieno tuulenhenki, nosti sitä, hajoitti ja alkoi kuljettaa kohti opettajattaren ylvästä hahmoa. Sitten se hävisi silmiltä, mutta ei kuollut. Se eli voimakkaana tuoksussaan tai oikeammin hajussaan. Henrikki poltti aina kotipellolla itseviljelemäänsä kessua, jonka haju oli kuin myrkkykaasua. Se sai nytkin opettajattaren tarmokkaasti huitomaan ympärilleen savupilven häntä uhatessa ja se sai myös kaupunkilaisnaiset, housuniekat, nyrpistämään nenäänsä. Hiljainen iltatuuli hävitti pian viimeisenkin tuoksahduksen Henrikin piipusta, mutta silloin jo tulla pöllähti uusi pahalta lemuava pilvi ilmoille saastuttamaan heinäntuoksuista kesäilmaa. Se oli tämä Henrikin piipun haju, joka sai postinhakijat mieluimmin istumaan ulkosalla odottaessaan, sillä ulkoilmassa tuo kauhea tuoksu levisi taivaan tuuliin, mutta sisällä tuvassa sitä ei niinkään hevin saanut häviämään. Siksipä kessunhajuisessa tuvassa odoteltiinkin ainoastaan sadepäivinä.

Opettajatarta kiusasivat muutkin kuin vain Henrikin kessun hajut. Hyttyset lauloivat yksitoikkoista, inisevää lauluaan melkein tuulettomassa kesäillassa. Ja tuon tuostakin jokin niistä istuutui pitkäkoipisena ja verenhimoisena ihmisen iholle, tunki terävän imupistimensä pehmeään ihoon ja aloitti mehukkaan aterian. Silloin ihminen julmistui, huitoi ja löi, yritti tappaa kiusanhenkensä. Joskus hän onnistui aikeessaan, mutta useimmiten hyttynen voitti, ennätti pois tieltä ennenkuin murhaava isku tuli. Se lensi suristen, inisevää lauluaan jatkaen pakoon yrittääkseen uudelleen ateriaa paremmalla menestyksellä.

Henrikki oli pannut merkille opettajattaren taistelun hyttysiä vastaan ja virkahti harvaan, vakaaseen tapaansa:

— Kun on tyven ilma, ovat itikat kovia puremaan. Tuulisella säällä niiltä saa olla paremmin rauhassa. Vaikka minun kimppuuni eivät nuo käy millään ilmalla.

— Mikäs siinä Henrikissä on, kun itikatkin kammoavat? opettajatar kysyi hiukan myrkyllisesti, mutta lievensi sanojaan hyväntahtoisella naurahduksella.

— Ka, tupakkahan se minut pelastaa. Kun vaan pölläytät oikein paksun savupilven ympärillesi, niin kyllä pysyvät sääsket ja muut itikat loitolla.

— Taitaa olla Henrikissä niin luja kessuntuoksu ja ehkä makukin, että pysyvät poissa itikat ilman savunpöllähdyksiäkin, opettaja sanoi ja hänen silmälasinsa välähtivät humoristisesti, kun hän vilkaisi ymmärtävästi kaupunkilaisnaisiin päin. Nämä käsittivät oikein hänen katseensa ja hymyilivät kuten ainakin liittolaiselle. He olivat valmiit aikansa kuluksi kuuntelemaan Henrikin hiukan pitkäveteisiä, mutta ainoalaatuisia juttuja.

Opettajatar oli vetänyt oikeasta nuorasta. Henrikki oli heti valmis ylistämään sitä, mikä hänelle tässä maailmassa oli rakkainta ja tarpeellisinta: tupakkaa.

— Minä kun olin hospitaalissa muinen, niin siellä tohtuor sano minulle, ettei minuun mikään taiti tartu, kun on sisusvärkit niin tupakan mustaamat ja käryttämät. Ei pysty keuhkotauti, eivät rokot eivätkä muut pitaalit, eivät edes pahat taudit, sano tohtuor. Ja niin se vaan on, että jos yölläkin rupeaa ryvittämään, niin ei muuta kuin kompuroi ylös, sytytä piippu ja heti kutkutus rinnassa ja kulkussa lakkaa. Tupakka, se on sitä parhainta vastamyrkkyä kaikille tautiloille ja pasilliineille. Eikä oikein tupakan myrryttämään mieheen ilkiä itikatkaan käydä käsiksi.

— Taitaapa varsin suojata luteiltakin, opettaja ilvehti.

— Tokko ne luteetkaan välittävät imeskellä tupakkaista verta, Henrikki tuumaili vakaasti.

Henrikki, Susisaaren vanha isäntä, oli jo siinä iässä, että hänen osansa olisi luonnon lakien mukaan tässä elämässä jo kohdakkoin melkein loppuun näytelty, mutta sitkeästi vain vanha mies pysytteli elämässä kiinni. Henrikki ei ollutkaan mikään tavallinen mies, hän oli sangen aito ja erikoinen, sellainen tyyppi, joka on varmasti häviämässä, jota joidenkin vuosien kuluttua ei luultavasti enää ole kaukaisimmassa korvessakaan.

Jo hänen ulkomuotonsa oli ainoalaatuinen — hän olisi ollut mitä herkullisin malli taiteilijalle. Eniten hän ehkä muistutti realistisesti kuvattua kerjäläisukkoa joko maalauksena tai sitten sellaisena kuin olemme tottuneet näkemään kerjäläisukot teatterin palkeilla: liioiteltuina risoissaan ja maskeerauksessaan. Ensinnäkin hän oli pieni ja käppyrä, ikä ja raskas työ olivat vetäneet hänen selkänsä kumaraan, koukistaneet hänen polvensa ja tehneet hänen liikkeensä ja askelensa hitaiksi ja hapuileviksi. Jaloissa hänellä kesäisin ei milloinkaan ollut kenkiä tai saappaita, olivatpa vain jotkin ihmeelliset rievuista kyhätyt laitokset, joista joskus saattoi varvas kurkistaa esiin. Hänen muutkin vaatteensa olivat niin paikatut, ettei alkuperäisestä kankaasta päässyt selville. Henrikki oli huononäköinen ja siksi on ymmärrettävissä, että paikat oli ommeltu pitkillä, näkyvillä pistoilla, jotka koruompeleen tavoin erottuivat paikkojen reunoista. Päässä hänellä oli hattureuhka, jonka värin aurinko ja sateet yhteisvoimin olivat muuttaneet pastellinpehmeän harmaaksi ja jonka kuvun lävitse päivä paistoi useammista rei’istä. Ja housut — ne olivat luku sinään. Ne olivat kiinnitetyt kapealla nahkahihnalla, mutta koska Henrikki oli niin laiha kuin vain ihminen saattaa olla, ei housunkaulus tahtonut pysyä vyötärön kohdalla, vaan luiskahti aina alemmas, joten paikattu tai rikkinäinen housuntakamus riippui jossain puolivälissä polvitaipeita.

Henrikin kasvot olivat täysin sopusoinnussa hänen muun asunsa kanssa. Tavallisesti hänen ulkonevaa, koukkuista väkäleukaansa peitti karhea, harmaa parransänki. Harmaa tukka ulottui pitkälle niskaan ja Henrikin ainoa komeus, iso kyömy nenä, kaartui mahtavana mustan ja pihisevän piipunnysän yllä, piipunnysän, joka melkein aina oli hänen sisäänpainuneen suunsa puristuksessa. Sillä Henrikki oli ahkerista ahkerin tupakkamies ja, kuten olemme jo todenneet, uskoi järkkymättömästi tupakan ihmeitätekevään voimaan lääkkeenä. Hänen vaimonsa oli kuollut keuhkotautiin, ja Henrikki oli sitä mieltä, että ilman tupakkaa olisi hänkin saanut tartunnan. Lääkärin nähtävästi leikillä sanoma huomautus, että Henrikkiin ei tauti tartu, koska hän on niin nikotiinin läpipurema, oli ukolle mitä mieluisinta kuultavaa. Ja jos kuka milloin moitti Henrikkiä liiasta tupakoimisesta tai hänen kessunsa pahasta hajusta, ei Henrikki viivästellyt