Buddha myy kauneutta

By Kirsti Porras

Eletään 1940-lukua. Miilunen & Miilunen sekä Nujula & Poika ovat kosmetiikka-alan yrityksiä – ja kilpailevat keskenään rajusti! Kun Miilunen & Miilunen tuo markkinoille Auringon Hyväily -nimisen voiteen, kohta Nujula & Poika mainostaa omaa Auringon Suudelmaansa. Miilusen perijätär Eeva on voimakastahtoinen nuori nainen, joka ei kuitenkaan välitä itse meikkaamisesta. Nujulan poika Olli puolestaan on rakastunut Buddha-patsaisiin ja Ilmi-nimiseen leskeen. Yllättäen yksi Ollin hankkimista buddha-patsaista tuo lisäkierroksia Miilusten ja Nujuloiden väliseen kamppailuun. Mitä Buddha-patsaan sisältä löytyvässä lappusessa oikein lukee ja kuinka kummassa se liittyy kauneusbisnekseen? Buddha myy kauneutta on Kirsti Porraksen hulvaton romaani, joka yhdistelee jännitystä ja huumoria.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788726349610

Book preview

Buddha myy kauneutta

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1944, 2022 Kirsti Porras and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349610

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ISÄ JA TYTÄR MIILUNEN KOKEVAT JÄRKYTYKSEN

Johtaja Ismael Miilunen ajoi partaansa.

Hän oli jättänyt kylpyhuoneen oven raolleen ja hän kuuli kuinka kahvikuppeja kolisteltiin ruokasalissa. Hän tunsi kahvin suloisen lemun, joka voitti parranajovaahdokkeen imelän tuoksun. Johtaja Miilusesta oli hänen vaahdokkeensa tuoksu sangen miellyttävä, eikä se ollut kummakaan, koska mainittu tavara oli hänen oman tehtaansa tuotetta, mutta kahvintuoksu oli vieläkin hemaisevampaa. Se toi hänen mieleensä katetun kahvipöydän kaikki ihanuudet: tuoreet sämpylät, kullankeltaisen voin ja Tilsit-juuston, joka oli Miilusen parasta herkkua, vaikka sen tuoksu olikin kaikkea muuta kuin hieno. Se olikin oikeastaan ainoa huonotuoksuinen asia, jonka Miilunen hyväksyi. Hän oli näet sangen ylpeä herkästä hajuaististaan, jota hän ainakin itse piti normaalia paljon parempana. Siksi hänen olikin tapana sanoa, että hän saattoi jo ihmisen tuoksusta päätellä, millainen olio tämä oli.

Vaikka Miilusella siis olikin erikoisen hieno hajuaisti, ei kuitenkaan itse nenä ollut sellainen, että sitä tavallisten mittapuiden mukaan olisi nimitetty hienoksi. Se ei ollut enempää kreikkalainen kuin roomalainenkaan. Luultavasti se oli aika kotimainen, jos nimitys suomalainen perunanenä pitää paikkansa. Mutta sen muotohan ei ollut esteenä hajuaistille. Ja Miilunen pani yleensä enemmän painoa sisäisille kuin ulkonaisille ominaisuuksille kaikissa asioissa.

Mitä tulee Miilusen muuhun ulkomuotoon, olisi siihen sopinut hyvin monen poliisiraportin kuvaus: Pituus 170 sm., vartalo tukeva, mutta ei lihava kasvojen muoto pyöreä, leuka tavallinen, suu tavallinen — nenästä oli jo puhe — silmät tavalliset, sinisenharmaat, otsa tavallinen, mutta epätavallisesti vielä korkeahko. Hiukset surullisen harvat (vaikka ei Miilunen itse sitä niin suuresti surrut, eivätkä muut kai senkään vertaa) ja vaaleankeltaisen harmaat. Mitään tatuointeja ei Miilusella ollut, ei käsivarsissa enempää kuin muuallakaan, ei liioin mitään arpia, joista niin monet poliisin kuuluttamat henkilöt tunnetaan.

Tämä on Miilusen tuntomerkkien luettelo, ja tämän mukaan pitäisi lukijan hänet siis tuntea, jos sattuisi hänet kadulla tapamaan. Mitään muuta merkitystä ei näillä tiedoilla sitäpaitsi olekaan, sillä Miilunen oli sangen lainkuuliainen kansalainen, jolla ei poliisin kanssa ollut, mitään selvittämättömiä asioita.

Saatuaan ulkomuotonsa siihen kuntoon kuin hänen johtaja-asemansa tässä yhteiskunnassa vaati, meni Miilunen ruokasaliin nauttimaan kaikista niistä herkuista, jotka kahvin tuoksu oli tuonut hänen sisäisten silmiensä eteen.

Miilunen oli leski, mutta ei yksinäinen, siila hänen vaimonsa oli ennen poismenoaan lahjoittanut hänelle tyttären, josta Miilunen oli erikoisen ylpeä, eikä aivan syyttä ollutkaan. Tämä hänen ylpeytensä kohde istui jo kahvipöydän ääressä ja tervehti saapuvaa isäänsä ystävällisellä hymyllä, joka juorusi, että isän ja tyttären välit olivat erityisen lämpimät.

Miilunen istuutui ja leikkasi ensityökseen itselleen palasen pahanhajuista, mutta hyvänmakuista Tilsittiään tyttären kaataessa hänen kuppiinsa höyryävää kahvia.

Pitäähän meidän tutustua tyttäreenkin. Koska isän esittelyssä aloitimme nenästä, niin ollaan johdonmukaisia ja tehdään samoin tyttären suhteen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tyttären nenä oli kauneinta, mitä hänessä oli. Se oli äidiltä peritty, eikä siinä ollut hituistakaan isän nenän tukevuutta ja paksuutta. Se oli oikein siromuotoinen ja ensiluokkainen nenä. Mutta siihen se ylistely sitten taisikin päättyä. Jos isään oli sopinut ilmaisu tavallinen, niin sopi se vielä paremmin tyttäreen. Tosin hänen silmänsä olivat aika suuret ja miksei kauniitkin, mutta niitä rumensivat paksusankaiset lasit. Niin, suruksemme meidän on myönnettävä, ettei juuri kukaan voinut pitää Eeva Miilusta kaunottarena. Useimpia nuoria tyttöjä se olisi surettanut, mutta ei Eevaa. Hän oli monessa suhteessa hyvin erikoinen nuori tyttö. Hän tiesi tosin, mitä on permanenttaus, mutta hänen tukkansa ei ollut koskaan joutunut kosketuksiin sellaisen ilmiön kanssa; se oli kireästi ja sileästi kammattu pitkin päälakea ja koottu niskassa tiukkaan solmuun, jota sanotaan nutturaksi, elleivät nykyaikaiset lukijani sattuisi sitä nimitystä tuntemaan. Huulipuikko, tushikynä ja puuteri olivat myös Eevalle pelkkiä nimiä. Ja vaikka hän oli apulaisjohtajana tehtaassa, joka valmisti iho- ja kauneusvoiteita, ei hän suinkaan alentunut sellaisia itse käyttämään. Vaatetuksessaan hän pyrki mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen. Muotipakinoitsijat sanovat, että aistikas yksinkertaisuus on hienointa eleganssia, mutta silloin täytyi Eevan puvuista ja hatuista puuttua tuo niin sanottu aistikkuus. Yksinkertaisuutta niissä kyllä oli tarpeeksi. On oikeastaan väärin puhua hänen hatuistaan, sillä itse asiassa, hänellä oli käytössä vain kaksi: toinen kesää, toinen talvea varten. Ja kuosista päättäen hän uusi niitä sangen harvoin.

On vaikeata mennä päättelemään, ovatko nämä puolet Eevassa luettavat hyviksi vai huonoiksi, mutta koska vahvasti epäilemme, että ainakin naislukijat pitävät niitä huonoina, on syytä siirtyä luettelemaan Eevan hyviäkin puolia, sillä niitä on runsaasti. Joku kenties hämmästyy nimitystä apulaisjohtaja hänen yhteydessään. Mutta ei siinä ole mitään hämmästymistä. Eeva oli älykäs ja kyvykäs tyttö, joka isän paksun kukkaron turvin oli opiskellut kemiaa ja sen päälle liiketaidon salaisuuksia, jonka jälkeen hänestä ilman sen kummempia juhlamenoja oli tehty yhtiön Miilunen & Miilunen apulaisjohtaja. Eikä isä Miilusen tarvinnut koskaan sitä askeltaan katua, sillä Eeva osoitti pystyvänsä kaikkeen siihen, mihin apulaisjohtajan tuleekin pystyä. Ja niin hoitivat isä ja tytär yhdessä liikettään. Tytön syntyessä oli Miilunen kyllä pahastellut, ettei hänelle suotu poikaa, joka olisi jatkanut tehtaan hoitoa, mutta myöhemmin hänelle oli täysin selvinnyt, että Eevan sukupuoli ei lainkaan ollut esteenä tälle asialle. Neiti apulaisjohtaja oli sangen tarmokas ja kykenevä. Hän uhrasi työlleen kaikkensa, tehdas oli hänelle yhtä suurimerkityiksellinen kuin hänen isälleenkin. Mutta niinpä ei Eevalta jäänytkään aikaa ja mielenkiintoa sellaisiin asioihin, jotka askarruttivat muiden hänen ikäistensä tyttöjen aivoja.

— Te naiset pääsette aika paljon helpommalla pukeutumisessanne, kun teillä ei ole tuota kiusallista parranajoa, huomautti Miilunen kahvia hörppiessään.

Jos Eeva olisi ollut toisenlainen nainen, olisi hän saattanut tuoda esille tuhansia pikkuseikkoja, jotka tekevät naisen pukeutumisen mutkikkaaksi, salaperäiseksi ja aikaa vieväksi, mutta koska hän oli Eeva Miilunen, apulaisjohtaja, joka ei ollut syventynyt näihin pukeutumissalaisuuksiin, hän vain hymähti ja otti käteensä aamulehden, jota rupesi silmäilemään.

— Meidän uusi ilmoituksemme ’Auringon, Hyväily’ — voiteestamme on kai jo tämän päivän lehdessä, sanoi Miilunen. — Koetahan katsoa.

Eeva rapisutteli lehteä, kunnes löysi hakemansa.

Se oli suuri, puolensivun kokoinen ilmoitus, jossa toiminimi Miilunen & Miilunen mainosti uutta, hienoa ihovoidettaan. Sen vaativa nimi oli ’Auringon Hyväily’. Tyytyväinen hymy karehti Eevan muuten aina niin totisen ja hieman ankarankin suun ympärillä, kun häan luki ilmoitusta. Voiteen vaikuttava nimi oli hänen keksimänsä, ja hän oli siitä hyvin ylpeä. Kuten kaikilla liikkeillä, oli heidänkin toiminimellään kilpailija, jota ei ollut halveksiminen. Tämän kilpailevan liikkeen nimi oli Nujula & Poika. Ne olivat melkein aina olleet suunnilleen tasaväkisiä, nämä molemmat kauneusvoide-toiminimet, mutta Miiluset tunsivat nyt saaneensa yliotteen uuden voiteensa ansiosta, koska sille oli keksitty niin loistavan vetävä nimi. olikaan ’Nujulan Kauneusvoide’ ’Auringon Hyväilyn’ rinnalla? ‘Sekä isä että tytär Miilunen tiesivät, että nimi merkitsee vielä enemmän kuin laatu. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että he hyvän nimen suojassa valmistivat ala-arvoista tavaraa, ei, he noudattivat ankaran rehellisiä liikeperiaatteita, mutta tiesivät myös, että ensiluokkaisintakaan tavaraa ei saisi kaupaksi, ellei saanut yleisön mielenkiintoa siihen herätetyksi. Ja se taas kävi parhaiten päinsä harvinaisen, vetävän ja onnistuneen nimen avulla.

Eeva silmäili ylpein ja onnellisin katsein ilmoitusta ja luki sen lävitse erittäin huolellisesti ja tarkkaavaisesti. Sitten hän ojensi lehden isälleen, joka seurasi hänen esimerkkiään mutisten tekstin puoliääneen. Ja isän kasvot olivat yhtä tyytyväiset kuin tyttär enkin.

Eeva vilkaisi kelloonsa. Hän piti kunnia-asianaan olla täsmällinen kaikkialla, mutta erittäinkin konttorissa. Kuinka voisi vaatia täsmällisyyttä alaisiltaan, ellei itse noudattanut sitä! Hän siirsi katseensa kellostaan isäänsä, joka rapistellen oli käännellyt lehteä. Eeva oli aikeissa huomauttaa hänelle, että heidän oli jo aika lähteä, mutta se jäi vain aikomukseksi. Hän näki isänsä kasvoilla sellaisen ilmeen, että hän unohti sanansa ja tuijotti vain ihmeissään häneen.

Tämä istui lehti kädessään ja katseli siihen niin suurin ja kauhistunein silmin, että Eeva pelästyi. Hän kysyi, mitä oli tapahtunut, mutta Miilunen ei vastannut, tuijotti vain lehteen kuin ei olisi uskonut omia silmiään. Lopulta häneltä pääsi ähkäisy, sitten toinen ja kolmas, ja vihdoin hän sai suustaan lempimanauksensa sellaisella voimalla, että kahvikupitkin tärähtivät.

— Tuhannen tulimmaisen tulenpalavan pirskatin pirskatiti!

Eeva rauhoittui huomatessaan isänsä vielä kykenevän puhumaan. Rauhallisesti hän kysyi, mikä isää oli järkyttänyt.

— Mikä järkyttänyt? huusi Miilunen ja loi sanoin kuvaamattoman katseeni Eevaani. — Tässä eivät mitkään järkytykset auta! Tämä on roistomaisinta, hävyttömintä, katalilta peliä, mitä koskaan maailmassa on pelattu!

Olihan Eeva tottunut siihen, että isä silloin tällöin — oikeastaan aika useinkin — menetti tasapainonsa ja mielenmalttinsa, mutta näin poissa tolaltaan hän ei muistanut isäänsä usein nähneensä. Siksi hän otti lehden, jonka isä hänelle pöydän yli heitti, ja ryhtyi tutkimaan, mikä isää oli kauhistuttanut. Hänen lukiessaan marssi Miilunen edestakaisin lattialla eikä suinkaan ollut äänettömänä. Paitsi junaveturia muistuttavaa puhinaa tuli hänen suustaan myös paljon sanoja, joiden merkityksestä ei kukaan voi olla epätietoinen. Ne olivat niitä niin sanottuja haukkumasanoja.

Eeva ei reagoinut lukemaansa aivan yhtä rajusti. Ensin hän näytti hämmästyneeltä, hillitsi ilmeensä ja luki rauhallisesti edelleen. Sitten tumma puna kohosi hänen kasvoilleen, hän heitti kiivaasti lehden luotaan ja huudahti antaen palttua kaikelle itsehillinnälle:

— Totisesti havyttömintä, mistä koskaan olen kuullut!

Koska lehti nyt jäi lojumaan vapaana pöydälle, niin voimme mekin vilkaista siihen. Asia, joka niin suuresti oli myllertänyt Miilusten ruokasalin aamurauhaia, oli näin kuuluva ilmoi us:

KOETTAKAA KERRAN PIENTÄ VOITELUA UUDELLA KAUNEUSVOITEELLAMME ’AURINGON SUUDELMA’, NIIN HUOMAATTE SEN IHMEITÄTEKE — VÄN VAIKUTUKSEN: SE ON KUIN ITSE VALON JA ELÄMÄN LÄHDE, AURINKO — SE ANTAA TERVEYTTÄ, VOIMAA JA KAUNEUTTA! ANTAKAA ’AURINGON SUUDELMAN’ TEHDÄ ITSESTÄNNE NUORI JA KAUNIS!

NUJULA & POIKA.

’Auringon Suudelma!’ voihkaisi Miilunen ja vajosi voimattomana nojatuoliin.

Eevakaan ei enää osannut istua paikoillaan. Hän alkoi kävellä samaa reittiä kuin isänsä äsken. Hetkisen käveltyään hän pysähtyi Miilusen eteen ja sanoi harkitusti:

— Se on selvää varkautta, isä!

— Sitä se juuri onkin! jyrisi Miilunen. — Ja varkaudesta asetetaan syytteeseen!

Kumpikin oli taas jonkin aikaa ääneti ja kumpikin ajatteli sitä iloa, minkä sopivan nimen keksiminen uudelle voiteelle oli heille tuottanut. Ja nyt tuli Nujula mutta mutkitta ja risti oman sotkunsa melkein heidän keksimänsä nimen mukaisesti! Mikä ero nyt oli ’Auringon Suudelmalla’ ja ’Auringon Hyväilyllä’! Yleisö sekoittaisi nimet toisiinsa — ja se oli tietysti Nujulan tarkoituksenakin. Hän tahtoi vain saada heidän keksimänsä nimen avulla markkinoille omaa sotkuaan, kaikkea muuta kuin hienoa voidetta!

— Mitä on heidän suudelmansa meidän hyväilyymme verrattuina? kysyi Miilunen vihaisesti apulaisjohtajaltaan, joka yhä käveli lattialla otsa syvissä kurtuissa. — Sehän ei tietenkään ole mitään ihovoidetta, jos se on samanlaista moskaa kuin heidän tähänastisetkin valmisteensa! Sellaista paksua, tahmeata, kauheaa tököttiä, joka haiseekin pahalta kuin... kuin tuo juusto!

Miilunen otti vertauskuvalleen ensimmäisen pahantuoksuisen aineen, minkä muisti. Juuston hän taas muisti vielä varsin hyvin, koska oli juuri äsken sitä syönyt, ja koska se vielä oli esillä kahvipöydällä.

Neiti apulaisjohtaja pysähtyi ja kysyi asiallisesti:

— Mitä sinä aiot tehdä?

Miilunen kimmahti pystyyn ja ilmoitti aikomuksensa sangen kuuluvalla äänellä:

— Ensin menen heidän konttoriinsa. Siellä ilmoitan heille suorapuheisesti, mitä heistä ylimalkaan ajattelen ja mitä erikoisesti ajattelen tästä heidän tempauksestaan. Ja sitten vedän heidät oikeuteen nimen varkaudesta!

Eeva näytti miettivältä, istuutui ja sanoi:

— Jos vähänkään panet arvoa meilipiteilleni, niin et mene sinne aivan heti. Seuraa minua ensin konttoriin ja hoitele siellä juoksevia asioita sen verran, että pahin vihasi ehtii lauhtua. Nujula on sangen rauhallinen mies ja sinun tulee muistaa että se, joka säilyttää rauhallisuutensa, on aina voiton puolella. Jos menet sinne huutamaan ja ärjymään, et voita mitään, pahennat vain asiaa ja teet itsesi naurettavaksi.

Miilunen huomasi hänen puheensa viisaaksi, mutta ei voinut olla puolustautumatta:

— Minä osaan kyllä hillitä itseni, jos tarvitaan!

Eeva tukahdutti pienen hymyn, joka väkisinkin pyrki, esille. Hän tunsi kyllä isänsä itsehillintäkyvyn. Eevan mielestä sitä ei ollut olemassakaan. Isä kiivastui helposti ja oli silloin kuin tulta ja tappuroita. Mutta siitä ei nyt ollut viisasta huomauttaa. Sen sijaan Eeva jatkoi äskeistä puhettaan:

— Moraaliselta kannalta me olemme ehdo tomasti oikeassa. Näin suurta nimen yhtäläisyyttä ei voi pitää muuna kuin varkautena tai matkimisena, josc tahdomme käyttää lievempää ilmaisumuotoa.

— Emme tahdo, pisti Miilunen pontevasti väliin. — Me sanomme sitä yksinkertaisesti varkaudeksi sillä muuta se ei ole.

— Mutta en. ole niinkään varma, miten asia tulkitaan lain kirjaimen mukaan, jatkoi Eeva selitystään. — Ennenkuin uhkaat heitä laillisella edesvastuulla, pitää sinun puhua tuomarin kanissa!

— Jos ei tuollaisesta teosta rangaista, ei tässä maassa ole oikeultta kiivastui Miilunen.

— Mutta paras on kuitenkin ottaa selkoa asiasta, Eeva piti päänsä. — Ja nyt meidän on aika lähteä!

Oli kaunis keväinen päivä, mutta Miilunen & Miilusen kumpikaan johtaja ei pannut sitä merkille. He muistelivat heille oli tehty, heille, heidän rakkaalle toiminimeileen ja raikkaalle ’Auringon Hyväilylleen’. Ja ’Auringon Hyväilyä’ ajatellessaan he eivät lainkaan huomanneet oikeata aurinkoa jia sen riemukasta kevätloistoa.

Miilunen & Miilusen konttorihuoneisto oli samanlainen kuin sadat muut konttorit. Siellä oli ensin suuri konttorihuone, jossa konekirjoittajattaret ja kirjanpitäjät sekä kassaneiti hallitsivat. Ulkoa tultaessa oli heti ovesta vasemmalla iso lasiseinäinen kaappi, jossa keskustyttö heiteli tehtäviään ja otti vastaan, vieraat sekä ilmoitti heidät jemmalle kummalle johtajalle. Ison konttorihuoneen perällä oli ovi, jonka yläosa oli himmennettyä lasia. Siihen oli mustin kirjaimin maalattu maagillinen sana: JOHTAJA. Sen oven takana oli kaikkein pyhin: johtaja Miilusen huone. Sieltä taas päästiin apulaisjohtajan huoneeseen, jonka ovella oli samanlaisin mustin kirjaimin teksti: APULAISJOHTAJA.

Ison konttorihuoneen kello osoitti jo vähän yli yhdeksää, kun molemmat johtajat aukaisivat konttorinsa oven. Tällainen myöhästyminen oli hyvin harvinaista, ja koko henkilökunta panikin sen ihmetyksellä merkille. Mutta he eivät olisi lainkaan ihmetelleet, jos olisivat tienneet, minkä järkytyksen molemmat johtajat olivat tänä aamuna kokeneet.

Johtajat tervehtivät henkilökuntaansa, johtajanhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja päivän työ saatettiin alkaa.

Miilusen huone oli pieni, mutta mukava ja viihtyisä. Suuri kirjoituspöytä ikkunan luona, sen edessä pyörivä tuoli ja taaempana huoneessa mukavan näköinen nahkasohva sekä kaksi upottavaa nojatuolia. Seinät olivat täynnä toiminimen mainostauluja. Keskeisin ja suurin oli värikäs ilmoitus ’Auringon Hyväilystä’.

Apulaisjohtajan huone ei ollut yhtä upeasti sisustettu. Nahkahuonekalujen asemesta siellä oli vain suoraselkäisiä, käsinojattomia tuoleja, eikä kirjoituspöytä ollut aivan yhtä iso kuin isä-johtajan huoneessa. Koska apulaisjohtaja oli nainen, olisi luullut, että hänen huoneessaan olisi ollut peili, vaikka kuinka pieni, mutta sellaista ei ollut, ei seinällä eikä suoraselkäisen sohvan edessä olevalla pöydällä. Me emme sitä ihmettelekään, koska tunnemme jo apulaisjohtajan tavat ja hiukan hänen luonnettaankin.

Miilunen päätti seurata tyttärensä viisasta neuvoa ja