Keitä ovat nuo oudot naiset

By Raimo Issakainen

Valitseeko sisäinen kertoja ne muistot, jotka sopivat ihmisen elämäntarinaan? Entä miksi Niilon muistot liittyvät pääosin tyttöihin ja naisiin? Onko hänen sisäinen kertojansa siis nainen? Kun Niilo alkaa vanhana miehenä käydä läpi elämäänsä, hän päätyy ajatukseen, etteivät muistot yhdisty juonellisesti vaan lähinnä tunnelman kautta. Jos tunne on aito, ei ole suurtakaan väliä sillä, onko eletty elämä ollut sellainen kuin sen haluaa muistaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 28, 2019
• ISBN: 9789528090380

Book preview

Sisällysluettelo

2048

1969–1975

2048

1976–1981

2048

1982–1987

2048

1988–1994

2048

1995–2005

2048

2006–2017

2048

2048

Kun hän syntyi 1969 Porvoon sairaalassa, samaan aikaan Apollo 11 oli laskeutumassa kuuhun, ja kun hän painautui äitinsä lämmintä syliä vasten, Neil Armstrong, kahden lapsen isä, astui ensimmäisenä ihmisenä kuun pinnalle ja sai osakseen maailmanlaajuisen huomion. Myös synnytysosastolle oli kannettu televisio, josta hänen äitinsä seurasi tapahtumaa väsynein silmin, ja yhtä väsyneesti hän ajatteli, että koska kuumoduuli oli laskeutunut Rauhallisuuden mereen ja heidän kotinsa sijaitsi Rauhankadulla, niin miksipä poikaa ei kastettaisi Niiloksi.

Lähes kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin tuo samainen kuu nousi taivaalle Maunulassa, Keminmaalla, minne Niilo oli muuttanut, koska siellä sijaitsi ikäihmisten hyvämaineinen asuinalue. Oli rivitaloja, paritaloja sekä pieniä mökkejä, joissa hän oli viettänyt aiemmin joululomiaan, oli puilla lämmitettävä takka ja ikkunanpielissä jäätä, ja ennen kaikkea yli kolmesataa vanhusta kymmenen hehtaarin alueella, omanikäistä juttuseuraa, samanlaisia raihnaisia vanhuksia, jotka eivät enää välittäneet käydä pihapiiriä kauempana. Eikä tarvinnutkaan, koska kaikki palvelut tuotiin sisälle kotiin. Siivooja soitti ovikelloa, sairaanhoitaja pääsi sisään omilla avaimillaan, ruokalähetillä oli omituinen tapansa kumauttaa otsalla ikkunaan, ja sitten olivat tietenkin ikäkoordinaattorit, naiset, joita yhteistilaan kokoontuneet yksinäiset ukot kutsuivat emänniksi, koska oma oli kuollut jättäen jälkeensä muiston, että naiset pitävät heistä huolen.

Emännät olivat supisuomalainen versio geishoista. He eivät keskustelleet henkevästi taiteesta eivätkä muutenkaan esittäneet sivistynyttä, osasivatpa vain olla sillä tavoin viehättäviä kuin leskimiehet kaipasivat, reiluja kavereita, jotka puhelivat niitä näitä ja jättivät tärkeimmät asiat miesten kerrottaviksi. Nämä emännät eivät peitelleet ikäänsä meikeillä, vatsaakin saattoi olla reilusti, sillä he hyväksyivät mukisematta sen tosiasian, että käytön myötä puulattiaan tulee kulumia, eivätkä he olleet turhan tarkkoja senkään suhteen miltä sattuivat tuoksahtamaan, niin että pierukin saattoi pörähtää surutta ilmoille. Akkoja ja eukkoja he olivat ainoastaan miesporukan keskinäisissä jutuissa, kotioloissa aina emäntiä, lämpimiä kuin mitkä, lyömättömiä kuin läiskittiin korttia ja päiviteltiin, millaisia kaloja oli Keminjoesta noussut, aivan kuin omat vaimot ennen kuin olivat menneet turhan aikaisin kuolemaan ja jättäneet heidät tänne muiden elätettäviksi.

Niilon ehdoton suosikki oli se, joka ei totisesti välittänyt siitä millaisen vaikutelman antoi itsestään, sellainen törkyturpa, että puheiden ajaksi oli pistettävä kaurakeksi syrjään, vietävä kädetkin pöydän alle, jottei vain vahingossakaan tulisi pistettyä keksiä suuhun ja nielaistua juuri siinä vaiheessa kun tarina saavuttaisi huippunsa, saisi keksin räjähtämään ja muruset sinkoutumaan kurkkuun, niin ettei yskinnästä tulisi loppua ennen kuin emäntä hakkaisi aristelematta selkään ja antaisi kädenlämpöistä maitoa. Sillä tavoin Niilo erehtyi kerran muille ukoille rehvastelemaan, että olisi muka niin tapahtunut, oli ottanut pitkästä aikaa konjakkiryypyn jos toisenkin ja muistanut vastaavan tapahtuman kolmenkymmenen vuoden takaa, tuonut sen nykyaikaan ja emännän ulottuville. Vai lämmintä maitoa, saattoi joku kuulijoista sanoa, koska jotain kaksimielisyyteen viittaavaa piti heittää väliin, vaikka ei sekään sujunut niin kuin ennen.

Emäntä tuli sisään koputtamatta, kuten entisaikaan rakkaus. Niilo hieraisi hiuksiaan, joista laineet olivat laimenneet, pyysi vierasta pöytään ja pohti korttipakkaa etsiessään sanaa vieras, koska se tuntui vetävän kahteen suuntaan. Saattoi olla sillä tavoin vieras, ettei tuntenut toista, ja päinvastoin tuttu, joka on tullut käymään. Eikä sitä pakkaa sitten löytynyt. Täytyisi tuijottaa pöydän yli suoraan silmiin. Kortinpeluu oli siitä mainio seurustelumuoto, että sen aikana saattoi silmäillä kortteja, jos toisen pitkällinen katse alkoi ahdistaa. Erityisesti naisilla oli kyky katsoa kuumottavasti, joten välillä oli pakko vilvoitella silmiään ja tuijottaa kortteja, ja vaikka niidenkin joukossa oli rouva, sen saattoi sentään laskea pöydälle sormia polttelemasta. Syykin oli Niilolle selvinnyt, se ettei naisten silmistä näkynyt totuus, ei ainakaan sellainen minkä mies mielsi totuudeksi, sillä naisen totuus näkyi aina kahtena, omansa sekä vasemmassa että oikeassa silmässä, niin että oli kohdistettava katseensa ainoastaan toiseen, jolloin katseesta muodostui syvempi, ei kuitenkaan syvällisempi, sellainen vain josta ei näkynyt pohjaa. Ja koska pohjattomuuteen saattoi pudota, hän yritti pelastautua puhumalla, irrottamalla silmät sanoista.

Niin Niilo alkoi kertoa elämästään, jota harhaanjohtavasti kutsutaan poluksi, sillä mikä se sellainen polku on, jolla ei ole mitään muuta suuntaa kuin että lapsuudesta siirrytään nuoruuden kautta aikuisuuteen ja vanhuuteen, ilman minkäänlaista tavoitetta tai päämäärää, ainoastaan sekavia askeleita, jotka muisti on tampannut maahan. Mitä enemmän hän kertoi, sitä ilmeisemmäksi kävi, että hän puhui ainoastaan omista kokemuksistaan, itsestään, niin että jos puheessa vilahti muita ihmisiä, heistäkin hän kertoi ainoastaan sen miten he liittyivät hänen elämäänsä, ja jos tarinointiin sisältyi historiallisia tapahtumia, nekin muodostivat pelkän taustakehyksen, joka oli osa hänen kokemusmaailmaansa. Hän säikähti niin paljon omaa itsekkyyttään, että oli noustava pöydästä ja mentävä penkomaan lipastoa, jotta hän voisi kääntää selkänsä ja peittää punastuksensa. Hän palasi mukanaan valokuva-albumi, jonka hän asetti pöydälle kuin korttipakan. Mutta vaikka hän kuinka yritti jatkaa albumissa kuvattujen henkilöiden elämää, hän näki heidät ainoastaan itsensä kautta, ikään kuin hän olisi suvussa kulkeva kansallispuku, joka täytyy pistää päälle aina ristiäisissä ja häissä, tai perintövaasi, joka kaivetaan esille jotta vaari ei vain loukkaantuisi, eikä hän halunnut olla sen enempää vaasi kuin vaari. Ahdistus kurkussa hän katseli noita ihmisiä, vielä enemmän oli niitä jotka eivät olleet mahtuneet albumiin, niitä joita hän oli tapaillut harvakseltaan, puhumattakaan niistä jotka hän oli nähnyt ainoastaan vilaukselta ja jotka olivat muulloin eläneet omaa elämäänsä hänestä tietämättä, eikä hän osannut kertoa heistä mitään hyvää.

Sitä vastoin käsi kädellä tuntui hyvältä.

Emäntä lohdutteli, että jos hän saisi ottaa valokuvaalbumin matkaansa, hän palaisi seuraavalla viikolla mukanaan melkoinen yllätys. Niilolle oli sama mikä yllätys tulisi olemaan, kunhan palaisi, joten hän työnsi albumin kainaloon, toiseen ruisleivän, koska ilman läksiäisiä ei vieras saanut talosta poistua, niin oli äiti opettanut, eikä mitään elämässään opittua saanut unohtaa, niinhän se on, emäntä myönsi. Kun ovi aukeni ja päästi sisälle raikasta pakkastuulta sekä annoksen lunta, Niilo päätti, että hän saattelee emännän ainakin tienristeykseen asti, käy saatilla, kuten ennen vanhaan sanottiin, äidin nuoruudessa, mutta kun jalassa oli vasta toinen villasukka ja emäntä ehti jo pariin otteeseen vilkaista kelloa, hän tuumi ja sanoi sen ääneenkin, että taitaa olla vielä monta käyntiä tälle päivälle, mihin emäntä oli vastata niinhän se… taisi vastata samalla tavoin jokaiselle huru-ukolle. Toinen villasukka jäi lojumaan lattialle, kunnes illemmalla alkoi palella, ja hän pisti sen jalkaansa mutta ei silti mennyt enää ulos, vilkaisi vain verhojen raosta taivaalle. Vaikka ihmiskunnan kiinnostus kuuta kohtaan oli alkuinnostuksen jälkeen hiipunut eikä sen tutkiminen ollut juuri edennyt, Niilo tarkkaili lähes päivittäin sen vaiheita ja ajatteli, että aina kun kuu oli nouseva, tulevaisuus näytti valoisammalta.

Muutaman päivän päästä kuu olisi täysi. Niilon mieleen muistui äidin kertomus siitä miten hän oli saanut nimensä. Ei se jäänyt ainoaksi yhtymäkohdaksi Neilin ja hänen välillä, sillä molempien avioliitot olivat kestäneet samaiset 38 vuotta, ja jos lähtisi kaivelemaan menneisyyttä, varmaan löytyisi lisää yhtäläisyyksiä ihan ilman arkeologin koulutusta. Mikä olisikaan sellainen tieteenhaara, joka tutkisi niitä jälkiä, joita naiset ovat häneen jättäneet? Ja raaputettaisiinko häntä siinä tapauksessa lusikoilla ja pyyhittäisiin hellävaroin pensseleillä? Ainakin emäntä oli valokuvaalbumin kaapatessaan luvannut, ettei se sattuisi, saa sitten nähdä.

1969–1975

Harmillisesti, niistä ajoista jotka olisivat olleet kaikkein tärkeimmät, tai ainakin välit äitiin läheisimmät, Niilolla ei ollut minkäänlaisia muistoja, ei muuta kuin ne harvat yhteiset perhekuvat, joissa äidin silmät ovat valottuneet punaisiksi kuin pirulla. Kesäinen hetki rantakalliolla, äiti uimapuvussa, isä uikkareissa, hän itse ilkosillaan, isän huolestunut katse eväskorissa, johon tuulenpuuska on tarttunut ja nostanut suojapeitteen ilmaan, äidin katse kamerassa tai kuvan ottajassa. Mitä siitä saattoi päätellä? Että isä oli huolissaan ruuista, koska ne oli ostettu hänen ansaitsemillaan rahoilla, tuonut leivän kotiin, kuten sanottiin, ja äiti puolestaan kiinnostuneempi ihmisistä, joille hän hymyili sädehtivästi, ikään kuin olisi päättänyt irtautua arkielämästä edes tuon yhden kuvan ajaksi, nauttia täysin rinnoin siitä ettei tarvinnut kuoria perunoita tai tiskata astioita, sen kuin vain viskattiin kertakäyttölautaset kalliolta alas suolaisen veden nuoltaviksi. Oliko kuvalla mitään tekemistä totuuden kanssa? Siihen aikaan valokuvia otettiin ainoastaan erityisinä hetkinä, ei niitä napsittu kissoista tai ruoka-annoksista, kuvat olivat osa juhlaa, joten oli syytä esittää parastaan, eikä äiti tosiaan peitellyt riemuaan muuta kuin yhdessä hautajaiskuvassa, jossa hän pitelee seppelettä oman äitinsä arkun edessä, siinä hän näyttää suorastaan surkealta. Ainuttakaan kuvaa ei ollut siitä, kuinka Niilo konttasi lattialla äidin yrittäessä pitää samanaikaisesti silmällä kiehuvaa kattilaa ja ompelukoneen suoraa linjaa, ei siitä miten pienet sormet sattuivat työntymään kiirehtivien jalkojen alle, eikä edes siitä, miten ensin piti taltuttaa kiehuva kattila, sitten vasta itkevä lapsi. Jos ei ollut valokuvia, ei ollut myöskään varmuutta, koska senikäisenä muisti ei pelannut edes välttävästi.

Sen kuitenkin kuvista saattoi havaita, että äiti oli ollut kahdenkymmenenviiden vuoden paikkeilla viehättävän oloinen nainen, mikä hätkähdytti Niiloa, koska ei hän pienempänä ymmärtänyt mitään äidin viehättävyydestä, hyvä jos käsitti että kyseessä oli nainen, eikä ainakaan että tällä naisella oli omat tarpeensa, seksuaaliset halut ja kaipuu ystävyyteen. Jos olisi ymmärtänyt enemmän, hänelle olisi saattanut valjeta, että juuri tuo omien tarpeiden tukahduttaminen oli vaivannut äitiä kaikkein eniten. Niilo katsoi uudelleen valokuvaa rantakalliolta, kuka sen oli ottanut? Äidillä ei ollut todellisia ystäviä koko sinä aikana, kun hän oli hoitanut kotia ja lasta, niin Niilo oli kuullut murrosikäisenä äitinsä itkevän isälle, yksin kaiket päivät ilman aikuisen seuraa, sinulla sentään työsi, minulla ei mitään. Sukujuhlissa kuvan olisi voinut ottaa kuka tahansa sukulaisista, mutta tuona kesäpäivänä kuvaajan on täytynyt olla joku tuntemattomaksi jäänyt henkilö, joka ei esiintynyt yhdessäkään yhteiskuvassa. Tietenkin kyseessä saattoi olla joku satunnainen lomailija, jota oli pyydetty ottamaan valokuva, mutta mieluummin Niilo kuvitteli, että kyseessä olisi ollut henkilö, joka on ollut heidän mukanaan lomamatkalla, äidin pyytämänä.

Jos äidille saisi ystävän edes toivomalla.

Tällaiset pienet arvoitukset kihelmöivät Niilon mieltä, ja vaikka niiden selvittely ei edennyt ratkaisuun asti, ne muistuttivat, ettei lapsuus välttämättä ollut aivan sellainen kuin hän oli kuvitellut sen olleen. Ne vihjasivat, että äiti oli ollut nainen, jonka huulet hehkuivat punaisina, eivätkä hiukset aina peittyneet huiviin vaan ne saivat heilua kiharrettuina, ja samoin rintojen peittona ei ollut jatkuvasti Fairylta tuoksuva esiliina vaan vartaloa myötäili kimalteleva iltapuku.

Kun valokuvat saattoi laittaa syrjään ensimmäisten muistikuvien myötä, Niilolle jäi vaikutelma, kuin he olisivat olleet jatkuvasti matkalla kauppaan, päälle puettiin kuparinruskea takki ja kypärähattu, äidille harmaanvihreä takki, ja varastosta haettiin potkuri, johon oli kaiverrettu äidin nimikirjaimet PS. Kaupat olivat nykymittapuun mukaan pieniä, joten yhdestä ostettiin maitoa ja juustoa, toisesta sai parhaat lihapalat ja kolmannessa käväistiin katsomassa vaatteita, joista äidillä oli tapana sanoa, ettei heillä ollut tuollaisiin varaa, ei kellään pitäisi olla varaa. Joskus käytiin myös isän kalastustarvikeliikkeessä. Isän liikekumppani, patalaiska lappalainen mies, oli onnistunut puhumaan isän mukaan liiketoimintaan, joka ei muodostunut koskaan tuottoisaksi. He seisoivat tovin oviaukossa, kunnes silmät tottuivat hämärään ja havaitsivat haavit, halsterit ja heittovavat, kahluuhousuja riippumassa nauloista, kalapuukkoja ja fileerausveitsiä, oransseja pelastusliivejä, hyräilyä hiljaisuudessa, isä valmistamassa vieheitä ikkunan ääressä. Kun isä havaitsi ettei enää ollutkaan yksin, hän lopetti heti hyräilynsä ja käänsi selkänsä, koska häntä hävetti poskille noussut puna ja lupaus siitä, että viikonloppuna olisi menty merelle kokeilemaan vetouistelua. Ei sellaista viikonloppua tullut koskaan, mutta olihan virvelöintikin ihan hauskaa, isä hyvä, eikä sillä ollut niin väliä, kalastettiinko merellä vai joella.

Porvoo oli pienelle pojalle sopivan kokoinen kaupunki, keskustan kauppoja ja joenrantaa enempää se ei arkisin itsestään esitellyt, eivätkä viikonloppuretketkään vieneet yleensä Joonanmäkeä kauemmas, ja kaikkein turvallisinta oli tietysti omalla kerrostaloalueella. Siellä hän tosin hätkähti kerran, kun ikkunasta huudettiin Pirjoa, koska se oli äidin oikea nimi. Huuto oli kuitenkin tarkoitettu tytölle, jonka piti mennä sisälle syömään. Niilo ei huutanut koskaan Pirjoa, hän huusi ainoastaan äitiä, istui vaatekomerossa parkkeeraamassa pikkuautoja kenkiin, kun oven takaa kuului askeleita, pelkkiä askeleita, eikä niistä voinut tietää, kuuluivatko ne tuntemattomalle oliolle, joka oli tunkeutunut sisälle ja työntänyt äidin portaikkoon, äitiä hän huusi, kunnes kuuli vastahuudon tai ovelle ilmestyivät kysyvät kasvot, ei enää mitään. Joskus kun taas oli oikein hiljaista, hän hiipi vaatekomerosta keittiön oviaukkoon ja jäi katselemaan, kuinka äiti piteli pesurättiä poskeaan vasten ja tuijotti ikkunasta alas kadulle, yksinäisenä kuten isä kauppansa ikkunan ääressä, yksinäisenä kai hän itsekin, mutta hänellä oli sentään mielikuvitus seuranaan.

Näitä yksittäisiä muistoja, jotka olivat säilyneet ikävuosien neljä ja kuusi väliltä, oli mahdotonta pistää aikajärjestykseen, koska eivät ne tuntuneet yhdistyvän sen enempää aiempaan kuin tulevaan elämään, olivatpa vain jonkinlaisia puhallettuja saippuakuplia, jotka aikansa leijuttuaan puhkesivat ääntä päästämättä. Saippuan tuoksussa Niilo saattoi haistaa kerrostalonsa piha-alueen, joka koostui asvalttista ja rauta-aidasta, ainoana pehmusteena hiekkalaatikko, jonne hänet oli päästetty leikkimään yksin, pyörimään polvillaan hiekkalaaksoissa ja kuljettamaan kuormuria itse tehtyjen mäkien ylitse, kunnes hiekkalaatikon puureunustalle ilmestyi saapasjalkapoika, joka oli ikävällä tavalla roteva ja huomattavan suuri, lapsi silti, koska leikki vielä autoilla ja vaati saada hänen Ferrarinsa omakseen. Se oli hänen paras autonsa, joten hän tarjosi tilalle vaaleanpunaista pakettiautoa, siitä hän olisi voinut luopua, samoin sinisestä lapiosta, johon oli tullut talvella särö kun hän oli hakannut sillä jäätä, mutta eivät ne kelvanneet isolle pojalle, vaikka hän kuinka yritti näyttää, miten lapiolla saattoi kuormata pakettiauton lavan täyteen hiekkaa ja kuljettaa ne toiselle puolen laaksoa. Se on likkojen väri, poika sanoi, eikä hän sen jälkeen nähnyt Ferrariaan, ei kyllä poikaakaan, koska ei hän enää uskaltanut mennä leikkimään hiekkalaatikolle, ja muutenkin jos kadulla asteli vastaan vieras poika, hän juoksi heti pakoon tai äidin syliin.

Eräänlainen saippuakupla oli myös hänen enonsa, joka heti sisälle tultuaan otti kiinni vyötäisiltä ja alkoi kutittaa kovakouraisesti, ei sitä voinut unohtaa, koska kylkiluut olivat mennä poikki, ja vaikka kädet olisivat päästäneet hetkeksi irti, kohta eno oli jälleen kimpussa kuin örisevä karhu. Eikä sen miellyttävämpi ollut myöskään hänen poikansa, otti ensi töikseen hänen mustan kukkaronsa ja tyhjensi jokaista kolikkoa myöten, eikä äiti uskonut varkauteen vaan syytti, että hän oli tuhlannut rahat jäätelöön. Eno sivuutti kiistan toteamalla, että kukkaron sijasta miehellä pitää olla lompakko, nahkainen niin kuin myös takki, poikansa vanha, nyt siis hänen, kiitä enoa. Se oli päällä raskas kuin reppu. Satamajätkä, eno kehui ja yritti taas iskeä kylkiluihin, mutta eipä saanutkaan enää kylkiluita poikki, takki suojasi. Siitä tuli hänen suosikkitakkinsa, joten se pistettiin päälle kauppareissuillakin.

Saippuakuplat kohosivat piipusta yleensä irrallisina, mutta joskus kaksi palloa saattoi sulautua yhteen, kuten nyt vaikka likka ja jätkä, jotka tuntuivat jo jääneen unohduksiin, kunnes sukujuhlissa ne putkahtivat taas esiin. Sinne mentiin oikein autolla, koska isä oli saanut sellaisen lainaksi kauppakumppaniltaan, ja vaikka se ei vetänyt vertoja Ferrarille, Niilo pomppi innoissaan takapenkillä, kunnes äiti kehotti laskemaan kerrostalojen ikkunoita. Ei hän koskaan ehtinyt laskea niitä kaikkia, kun auto huristi jo seuraavan kohdalle, joten hän vastasi lopulta liikaa. Äitiä vastaus miellytti niin paljon, että hän sai siitä kymmenen pistettä ja papukaijan merkin. Tietämättä mitä ihmettä äiti sillä tarkoitti hän halusi lisää palkintoja, joten hän laski parkkipaikalla pysäköityjen autojen määrän, mutta ei siitä mitään saanut.

Asunto oli paljon suurempi kuin heidän, vauvallakin oli oma huone, vaikka se olisi sopinut kalansyötiksi, vitsi joka oli tarkoitettu enolle, jotta ei tarvitsisi hakea naurua kylkiluista, mutta sen ottikin vastaan vielä kovakouraisempi mies, nappasi kainaloonsa ja käänsi nurin niskoin. Vai kalansyötiksi, sanoo tämä huuliveikko, mies huudahti, kun hän pyristeli siinä pää punaisena, eipä ole tullut ainakaan isäänsä. Äidin oma hän halusikin olla, mutta äiti oli kääntänyt hänelle selkänsä ja käveli kohti keittiötä, jonne mies ei häntä päästänyt vaan vei olohuoneeseen, koska annetaan likkojen juoruta rauhassa. Hän sai aluksi istua sohvalla isän vieressä, kunnes parvekkeelta saapui kaksi miestä mukanaan tupakansavu, ja hänen täytyi tehdä heille tilaa, minkä jälkeen hän joutui istumaan kiikkerällä jakkaralla, jossa piti silti olla keikkumatta, käski parvekkeelta saapunut mies, hänen paikkansa vienyt. Miehet puhuivat äänekkäästi ja ottivat väliin maljoja, joista isä kieltäytyi kun on tuo auto, vaikka ei isä oikeasti kuulostanut pettyneeltä, tulomatkallakin oli myhäillyt, että tällainen peli se pitäisi olla meilläkin. Ferrari se pitää olla, Niilo sanoi vahingossa ääneen ja sai aikaiseksi vielä kovemmat naurut kuin sillä kalansyötillä, ja eno kävi läimäyttämässä selkään, että ei taidakaan tulla satamajätkää kun Ferrarista haaveilee. Niin oli likat ja jätkät saatu mahtumaan samaan iltaan, ei kuitenkaan yhteiseen huoneeseen, eikä hän kyennyt jakkaraltaan kurkistamaan, keikkua kun ei saanut, mitä siellä keittiössä puuhattiin, vaan hänen oli tyydyttävä möreään nauruun ja köhinään, tupakan savuun.

Sukulaisvierailut vielä menettelivät, mutta miksi ihmeessä pitäisi mennä naapuriin, eihän niistä tiennyt muuta kuin että rappusissa sanottiin hyvää päivää, ja nyt muka hoitoon, koska äidillä oli asioita hoidettavana. Ei äiti koskaan käynyt missään, ja jos kävi, otti hänet mukaansa, käytiin pikaisesti kaupassa ja palattiin kodin lämpöön. Niilo katsoi et ole tosissasi –ilmeellä, mutta äiti ei revennyt nauruun, kuten hän koko ajan odotti, että kaikki olisi vain pilailua ja kohta pistettäisiin takki takaisin naulakkoon. En varmasti mene, Niilo ajatteli, kun äiti osoitti rappusissa ylöspäin, menipä pitkälle pilailussaan, soitti jopa ovikelloa, tiesi varmasti ettei siellä olisi ketään kotona. Vasta kun oven takaa kuului kolinaa, hän kauhistui toden teolla ja yritti vetää äitiä takinhihasta ennen kuin ovesta tulisi ties kuka, niin kuin tulikin, puolet äitiä vanhempi nainen, ja puolet lihavampikin. Mikään ei ollut niin kuin heillä, olohuone ja keittiö olivat väärinpäin, ja kun hän yritti löytää vaatekomeron, hän meni vahingossa vessaan, missä piti pissata tuon naisen vahtiessa vieressä. Ja sitten oli vielä kaloja vesilaatikossa. Hän olisi halunnut mennä isän luokse kysymään, miten ne oli saatu kalastettua, kun eivät ne olleet koukkua suurempia, ja miksi ne olivat punaisia ja oransseja, koska kalat olivat normaalisti hopeisia kuin silakat tai vihreäkylkisiä kuten hauet, kuka ne oikein oli värittänyt? Sitten tulikin välipalan aika, leipä ja maito maistuivat sentään tavalliselle, mutta pöytäliina oli outo, tahmainen ja sinikukkainen, muovia, sanoi nainen, helpompi pestä kuin kangasliina, eikä sanonut sen jälkeen enää mitään muuta, huitaisi vain märällä rätillä murut pöydältä, hyvä ettei hänet myös. Kun Niilo oli tuijottanut väsymykseen asti ulko-ovea ja haistellut patterin päällä kuivumassa olevia villasukkia, alkoi uni ja äiti tulla mieleen, otsa painui ovea vasten, ja kun se avautui, riemu oli suuri, koska äiti oli siinä, ja vielä suurempi riemu siitä, kun kourassa oli värikkäitä karkkeja, mistä tuli mieleen kalat, jotka hän kävi hyvästelemässä, innoissaan läikytti vettä lattialle, minkä jälkeen nainen huusi niin että raikui vielä porraskäytävässä, ainakin korvakäytävässä, hyvä ettei kotona asti, missä hän takertui äidin syliin kuin kotilo puun runkoon. Vannotti, ettei koskaan vietäisi sinne, ja äidin silittävä käsi toi mieleen mummolan kissan, milloin käydään siellä? kesällä sitten.

Jo seuraavalla viikolla äiti aiheutti uuden järkytyksen ilmoittamalla, että menisi töihin, eikä ainoastaan sinä yhtenä päivänä muutamaksi tunniksi vaan tästä lähtien joka aamu, kiireellä ylös, kiireellä syömään, kiireellä vaatteet päälle, ja kun kaikki oli viimein valmista, Niilolle tuli kauhea pissahätä, eikä äidin auttanut kuin vetää housut nilkkoihin. Niilo huusi, että pissiä roiskuisi lahkeille, ja niin housut oli riisuttava kokonaan, minkä jälkeen pissi pääsi virtaamaan lämpimänä pippelin läpi, ja se sai hänet nauramaan. Hän yritti varoittaa, että vielä tulee tippa, mutta äiti ei uskonut, ja niin se kasteli alushousut, joita äiti ei äkäpäissään suostunut enää vaihtamaan, kiireellä vain pihalle, missä äidin paha sisu tarttui myös häneen. Hän huusi ja kiukkusi, yritti kiskoa äidin olkapään irti, lähes onnistuikin siinä, koska äiti ulahti ja piti pitkän puhuttelun, olisi vain pitänyt pidemmän, niin ei olisi tarvinnut mennä sinne hoitopaikkaan. Puhuttelun jälkeen hän kyllä suostui kävelemään kunnolla mutta vilkuili samalla salaa ympärilleen, jotta osaisi tulla samaa reittiä takaisin, karkaisi sieltä, tuosta talon nurkalta hän ylittäisi tien, ja toisen talon kohdalla kääntyisi vasempaan, ei kun oikeaan, ja tuon talon kohdalta toiseen suuntaan, mutta sitten taloja alkoi olla aivan liikaa, ei hän millään muistaisi niitä kaikkia, joten ainoaksi keinoksi jäi huutaminen, eikä hän lopettanut sitä ennen kuin oli tultu Lukiokadulle, missä hän päätti ettei menisi koskaan kouluun. Tyhmä vaaleansininen talo. Sisällä tyhmä nainen sanoi, että onpa meillä siinä reipas poika, kun hän huusi ja kiukutteli, vihasi äitiä, tuota naista, muita lapsia, vaaleansinistä taloa, lukiota, kirkkaanvärisiä kaloja, ja kun ei enää keksinyt mitä kaikkea vihata, vihasipa vain, vihasi, vihasi, vihasi.

Ei ollut värikkäitä kaloja eikä muoviliinaa pöydällä, sen sijaan oli kolme lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä, joista toinen oli oma, sanoi nainen. Niilo vastasi uhmakkaasti, ettei hänestä tulisi koskaan naisen omaa, hän oli äidin, ja sen hän huusi niin monta kertaa, että kurkkuun alkoi koskea, minkä jälkeen hän piti mykkäkoulua, osasi hän senkin taidon. Eikä hän ottanut nahkatakkia pois. Hän seisoi seinään päin ja paineli sormella painautumia, jotka olivat muuta tapettia tummempia, lammen mutaa tai nuotion tuhkaa, koska siinä oli paistettu sammakoita. Niin hän kertoi vaaleatukkaiselle tytölle, joka oli tullut seisomaan hänen viereensä ja pistänyt käden hänen olkapäälleen. Ei hän ymmärtänyt, mitä tyttö sanoi, ei ymmärtänyt tytöstä muutakaan, ei sitä miksi käsi oli ensin olkapäällä, sitten sormien päällä, ei hän ymmärtänyt tytöstä muuta kuin että tämä oli mukava. Siksi hän antoi tytön painaa sormellaan tapetin painaumia, neuvoi, mitkä olivat parhaimmat kohdat.

Se on Ellen, ruotsinkielinen, mutta osaa se suomeakin jos niin tahtoo, esittää vain vieraille, ettei muka osaisi, sellainen flicka se on, sanoi nainen, heidän hoitajansa. Aika moni asia alkoi jyllätä Niilon päässä, joku oli jätkä, joku likka tai flicka, mutta ennen kaikkea joku toinenkin paikka saattoi olla