4X ja puiston salaisuus

By Taru Mäkinen

Serkukset Minna, Oula, Soila ja Pirkka viettävät kesälomaa Lappilassa, Hämeenlinnan alueella sijaitsevalla sukutilalla. Osa lapsista kaipaa jo kouluun – silloin olisi enemmän tekemistä! Kuin tilauksesta heille järjestyy kiinnostava rikos ratkaistavaksi. Lasten mummi on lahjoittanut kirjastoon kirjan, joka käsittelee alueella elänyttä Hurja poika Jacobia. Nyt kirja on kuitenkin varastettu – kuka se on vienyt ja miksi?"4X ja puiston salaisuus" on Taru Mäkisen jännittävä nuortenkirja.Mysteerejä, rikoksia, salaisuuksia... Pirkka, Oula, Soila ja Minna ovat paitsi serkuksia, myös salapoliisryhmä nimeltään 4X – eikä heiltä jää yksikään rikos ratkaisematta!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726949520

Book preview

Luku 1

Tuuli riepotti koivusta irti erään sen ensimmäisistä kellastuneista lehdistä ja heiteltyään sitä hetken ilmassa päästi sen laskeutumaan Lappilan kuistille. Se putosi ristisanatehtävän päälle. Pirkka, joka vatsallaan kuistin lattialla maaten oli täyttänyt tuota ristisanatehtävää, katsoi pudonnutta lehteä mietteliäänä. Se viestitti jotain jossa ei ollut vastaansanomista. Syksy tulisi taas ennen pitkää.

– Koulukin alkaa kohta, hän sanoi, tarkoittamatta sitä sen kummemmin kenellekään. Hän oli ollut ajatuksissaan jo pitkään pohtien ristikon ratkaisuja ja jupisten niitä välillä ääneenkin. Hänellä oli sellainen tapa, ja hän säilytti sen, vaikka perhe ja ystävät sille sitkeästi naureskelivat.

Hänen sisarensa Minna hätkähti kesken syvällisen keskustelun, jota oli käynyt serkkunsa Soilan kanssa siitä, oliko tunnetun rockyhtyeen kitaristi sekä komea että miellyttävä vai pelkästään komea. Pirkan huomautus tuntui hänestä tällä kertaa kaikkea muuta kuin harmittomalta, vaikka hän ei yleensä Pirkan jupinoita kuunnellut kuin puolella korvalla.

– Sä oot ällö, hän sanoi painokkaasti. – Koulusta puhuminen kesälomalla on… on…

Minna ei keksinyt tarpeeksi voimakasta vertausta ja vaikeni. Kai Pirkan olisi muutenkin pitänyt ymmärtää, ettei koulun ajatteleminen innostanut, kun vielä sai olla kesäpaikassaan Lappilassa, ja kun koko serkusryhmä 4x oli koolla.

Mutta Pirkka näytti hämmästyneeltä, ja Soila asettui hänen puolelleen. Mikä niiden oli koulua ajatellessa. Soila oli luokkansa paras, ja Pirkallekin läksyt olivat lällyn helppoja.

– On se kivaakin tavallaan, Soila sanoi ajattelematta sen kummemmin. – Kun koulu alkaa on jotenkin niin kuin enemmän tekemistä.

He molemmat katsoivat sitten Minnaa ja tunsivat hiukan syyllisyyttä väärin valituista sanoista. Minnalla oli koulun kanssa tosi paljon tekemistä, eikä se taatusti ollut hauskaa, sillä kouluaineet olivat hänelle vaikeita melkein kaikki, paitsi eivät käsityö ja urheilu.

Soila ja Pirkka yrittivät kumpikin miettiä jotain hienotunteista tapaa perua puheitaan ja osoittaa ymmärtämystä Minnaa kohtaan, mutta eivät keksineet. Lohduttelu olisi vain pahentanut asiaa, eikä leikiksi lyöminenkään tuntunut oikein fiksulta ratkaisulta tässä tapauksessa.

Soilan veli Oula harppoi pitkin askelin pihan poikki, tuli portaita ylös kuistille ja pysähtyi hämmästyneenä kuultuaan juuri ja juuri Soilan sanat.

– Sairasta puhetta, hän tuomitsi. – Kuka ihme koulua kaipaisi? Ei kukaan muu kuin hikipinko. Tommonen kuin esimerkiksi sinä.

Soila ja Pirkka olivat kiitollisia keskeytyksestä. Soilakin, vaikka veljen puheeseen sisältyi arvostelua häntä kohtaan. Ei kai kiinnostus kouluaineisiin väärin voinut olla. Turha oli haukkua pinkoilusta, jos sattui pitämään varsinkin matematiikasta ja kielistä. Ja niistä piti jos osasi, tai osasi jos piti, oli se nyt sitten miten päin hyvänsä. Oula taas ei pitänyt koska ei osannut, tai ei osannut koska ei pitänyt.

– Se tietysti on kurjaa, että Minna ja Pirkka taas lähtee Helsinkiin, Soila sovitteli ohjatakseen puheenaiheen turvallisemmille urille.

– Ei kun se on kurjaa, ettei mekin päästä Helsinkiin, Oula väitti.

Pirkka nousi kuistin lattialta ja pudisti ristisanan päältä koko keskustelun käynnistäneen koivunlehden. Hän oli sille melkein vihainen. Mokoma koivunlehtihän oli johtamassa koko jutustelun kinaamiseksi.

Niin oli kyllä käynyt taas viime aikoina ilman koivunlehteäkin ihan liian usein.

– Ei Helsingissä niin mukavaa ole koskaan kuin täällä, hän väitti silti, sillä hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt Oulan ihastumista tuohon kaupunkiin.

Sitä ei Oula taas voinut ymmärtää. Hän oli maalaistalon poikana aivan hengästyksissään onnesta Helsingissä käydessään, nautti jopa ruuhkasta ja autojen pakokaasuistakin, puhumattakaan hampurilaisbaareista ja sellaisista ihanuuksista. Mutta Lappila oli perintötila, jonka Oula saisi aikanaan. Hän tunsi olevansa tuomittu tänne, peltojen ja järven väliin pienen Hämeenlinnan kupeeseen, ilman mitään mahdollisuuksia elää keskellä ihmisjoukkojen kuhisevia tapahtumia.

– Olis ihanaa jos voiskin aina olla vaan täällä, Pirkka huokasi.

– Et sanois noin, jos joutuisit oikeasti jäämään koko iäkses, Oula väitti.

Pirkan silmiin syttyi harmaa, unelmoiva ilme. Hän ei voinut kuvitella ihanampaa, kuin elää aina Lappilassa. Maanviljelys houkutteli häntä muutenkin, hän kulki mielellään Oulan isän kanssa ja kyseli kaikenlaista. Oman isän ammatti pankinjohtajana tuntui hänestä tosi tylsältä.

Jospa he olivat vaihtuneet synnytyslaitoksella? He olivat syntyneet suunnilleen samaan aikaan yli kaksitoista vuotta sitten, ja Pirkankin äiti oli Lappilan tyttönä silloin vielä asunut täällä, isä oli ollut vasta opiskelija. Pirkka kehitti hetken lennokasta ajatustaan, joka olisi johtanut hänet Lappilan perijäksi, mutta hylkäsi sen sitten. Kyllä tämä kaikki joskus olisi Oulan, joka ei edes tahtonut tänne isännäksi. Niin epäoikeudenmukaista oli elämä.

Mutta hän voisi tietenkin ainakin kirjoittaa tarinan jossa hänet todettaisiin Lappilan oikeaksi perilliseksi, ja Oula pääsisi Helsinkiin opiskelemaan. Ei yliopistoon, sillä Oulaa ei kiinnostanut lukeminen, mutta vaikkapa… vaikkapa…

– Oula, mikä sä haluaisit olla? Pirkka kysyi.

– Mitä vaan kun ei tarttis jäädä maajussiksi. Jemmata jyviä peltoon.

– Mä en ymmärrä, että sä pilkkaat jotain hommaa, vain siks ettet ite tykkää siitä. Pirkka kiihtyi.

– Älkää kinatko, Soila pyysi. – Mennään mieluummin vaikka kirjastossa käymään.

– Mennään uimaan, Minna ehdotti. – Mä en tajuu mitä me kirjastossa tehtäis.

– Nyt on liian kylmä uida, Soila sanoi. – Ja kai jokainen tajuu mitä kirjastossa tehdään.

– Kylmä? Minna ihmetteli. – Mä en taas tajuu tommosta arkuutta. Täys kesä, ja muka kylmä.

Tällaista se oli, he olivat kaikesta eri mieltä, oli tosi vaikea keksiä jotain yhteistä tekemistä. Vain kun löydettiin yhteinen päämäärä heillä oli yhteisymmärrystä. Niin kuin silloin kun etsittiin Vanain aarretta tai Aulangonvuoren luolaa