4X ja Aulangonvuoren arvoitus

By Taru Mäkinen

On kesäloma. Serkukset Oula, Minna, Soila ja Pirkka päättävät lähteä retkelle Aulangolle. He ovat kuulleet, että hienolla luonnonsuojelualueella sijaitsee salainen luola. Seikkailu saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun serkukset kuulevat lapsensa kanssa kadonneesta äidistä. Mitä heille on oikein tapahtunut? Pystyykö 4X löytämään sekä luolan että kadonneet?"4X ja Aulangonvuoren arvoitus" on Taru Mäkisen jännittävä nuortenkirja.Mysteerejä, rikoksia, salaisuuksia... Pirkka, Oula, Soila ja Minna ovat paitsi serkuksia, myös salapoliisryhmä nimeltään 4X – eikä heiltä jää yksikään rikos ratkaisematta!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 4, 2021
• ISBN: 9788726949544

Book preview

Luku 1

Aurinko paistoi juuri niin kuin kesäkuun ja kesäloman alussa pitikin. Järvi kiilsi tyynenä rannassa, kauempana pinta väreili hiukan. Laiturilla lojui kaksitoistavuotias Oula ruskettunut iho vielä vesipisaroita kiillellen. Hän oli juuri noussut uimasta.

Uiminen, aurinko ja kesä olivat hienoja asioita. Mutta jotain puuttui. Periaatteessa hänellä olisi pitänyt olla seuraa, mutta niin ei ollut käytännössä. Lappilan tilalla olivat kyllä Oulan sisko Soila ja serkut Pirkka ja Minna, mutta he olivat kuka missäkin, omissa puuhissaan.

Itse asiassa Oula lojui Pirkan ja Minnan perheen kesämökin laiturilla. Serkut olivat tulleet tänne heti kun pääsivät, vaikka heidän vanhemmillaan ei vielä ollut kesäloma. Koko lapsiporukka, neloset niin kuin aikuiset joskus sanoivat, tai 4x niin kuin mummi kiteytti, olivat majoittuneet öiksi tilavaan kesämökkiin ja söivät Lappilan talon puolella.

Tätä oli talvella ajatellut hauskaksi. Oltaisiin koolla ja puuhattaisiin kaikenlaista yhdessä. Niin olikin ollut edellisinä kesinä.

Oula nousi istumaan laiturille. Minna tuli polkua pitkin rantaan.

– Kiva nähdä edes joku, Oula sanoi.

Minna tuli viereen ja hänen vaatteistaan lähti voimakas navetan haju.

– Mä käyn pesulla ja tuun sit uimaan, hän sanoi. – Vai tekiskö toisin päin? Ei tuo järvivesikään niin puhdasta ole.

– Oliksä navetalla? Oula ihmetteli.

Lappilan tilalla oli lypsykarjaa, mutta Oulan sai navettaan vain käskemällä. Hänen siskoaan Soilaa ei edes käsketty. Soila oli yliherkkä eläinten karvoille – kuten paljolle muullekin. Oula ei vain pitänyt hajuista ja mölisevistä eläimistä. Hän ajatteli, että olisi ollut hienoa asua Helsingissä, niin kuin Pirkka ja Minna. Outoa että nämä taas halusivat sieltä Lappilaan heti kun pääsivät.

Joskus tuli ajatelleeksi että perheiden lapset olivat vahingossa vauvoina vaihtuneet. Oula ja hänen Soila-siskonsa olivat selvästi kaupunkilaislapsia, Minna ja Pirkka viihtyivät erinomaisesti maalla.

– Mä tykkään olla mukana navetalla, Minna sanoi. – Kiva kun sun äiti huolii mut sinne.

Hän riisui mekkonsa, alla oli valmiiksi uimapuku. Oula nyrpisti hajulle joka taas oikein löyhähti kun Minna ravisti vaatetta. Minnaa itseään se ei näyttänyt lainkaan vaivaavan.

– Mä en ymmärrä kuinka joku voi tykätä semmosesta, Oula sanoi. – Ja missä muut on?

– Soila lukee jotain mökin kuistilla ja Pirkka laittaa kasvimaataan, Minna sanoi.

Sekin vielä, Oula ajatteli. Pirkka, joka olisi voinut olla kaverina tässä, halusi istuttaa porkkanoita ja herneitä ja kitkeä kasvimaataan, ja puhui Lappilan isännän kanssa asiantuntevasti luonnonmukaisesta lannoituksesta ja biologisesta viljelystä – teki muka kokeita.

Minna sukelsi ja lipui kauniisti järven pintaa pitkin poispäin. Veteen jäi selkeä vana.

– Tuu mukaan, hän huusi Oulalle. – Uidaan kilpaa.

Mutta Oula ei viitsinyt, osittain siksi, että tiesi että Minna voittaisi. Hän oli hyvä uimari mutta Minna oli vielä parempi, vaikka olikin tyttö ja vuotta nuorempi. Oli noloa tulla voitetuksi kun lähtökohdat olivat nuo.

Oula ei ollut erityisen hyvä häviäjä.

Hän meni sen sijaan katsomaan Pirkkaa.

Pirkan kasvimaa oli Lappilan talon takana, mummin ja äidin hoitaman kasvimaan vieressä. Pirkka istui siellä ja tutki hartaana suoria rivejä.

– Kato eiks tullut hieno istutus, hän sanoi. – Nuo taimet mä kasvatin ite ikkunalaudalla kotona kevään mittaan, ne on parsakaaleja.

– Äh, Oula sanoi. – Mulla on ollut tylsä päivä. Ei mitään seuraa. Sä olit aamulla meidän isän kanssa pellolla ja loppupäivän täällä.

– Mut olihan Minna ja Soila, Pirkka puolustautui.

– Minna teki kangaspuilla jotain mummin neuvomaa kunnes meni navettaan. Ja Soila vaan lukee ja lukee.

Oulan äänen harmistus oli niin selvä, että Pirkka tajusi miten ikävää hänellä tosiaan oli ollut. Asialle piti tehdä jotain. Ja Pirkalla oli valmis suunnitelmakin, kypsynyt kasvimaata laittaessa.

– Huomenna ollaan yhdessä kaikki, hän sanoi.

– Vaikee uskoa, Oula sanoi. Hän jurotti nyt kunnolla kun oli alkuun päässyt, vaikka olikin luonteeltaan yleensä valoisa.

– Usko pois vaan.

– Mitä me sit yhdessä tehtäis? Oula kysyi. – Ja miten sais tytötkin mukaan? Pienempinä me leikittiin kaikkea kivaa, mut ei tämän ikäinen enää voi.

– Mennään retkelle, Pirkka sanoi.

Hän oikaisi itsensä, pudisti mullan käsistään ja hymyili tyytyväisenä.

– Minne? Oula kysyi.

Pirkka näytti salaperäiseltä.

– Mulla on hieno ajatus, hän sanoi. – Se on melkein leikki eikä kuitenkaan leikki, meidän ikäisetkin voi ihan hyvin olla semmosessa mukana.

Pirkka heidän lapsuuden kesiensä hauskat leikitkin oli yleensä keksinyt, joten Oula tunsi luottamusta. Mutta hivenen epäluuloinen hän oli.

– Jos se on jotain ihme maanviljelyskokeita mä en rupee, hän sanoi.

– Ei kun tää on toisenlainen tutkimus, Pirkka sanoi. – Mä oon varma että kaikki innostuu.

He kävelivät jutellessaan Lappilan päärakennuksen ohi ja pihan yli. Pirkan ja Minnan perheen kesämökki oli oikeastaan Lappilan vanha päärakennus, johon oli laitettu nykyajan mukavuudet mitään vanhaa silti hävittämättä. He ohittivat senkin. Soila istui kuistilla lukemassa.

– Laita se kirja pois, Pirkka huusi. – Tuu meidän kanssa laiturille.

– Mä en lähde ongelle, jos te sitä aiotte, Soila vastasi. – Enkä mä ui, vesi on kylmää vielä. Enkä mä lähde veneellä minnekään kun mun tulee huono olo kun keikuttaa.

Oula melkein huokasi ääneen. Siinä oli hänen nuoremman sisarensa koko nynnyys pähkinänkuoressa. Ei ihme että Soila vain luki: hänestä ei ollut muuhun.

– Tuu suunnittelemaan huomista retkeä, Pirkka huusi.

Minna oli laiturilla ja kuivasi hiuksiaan harjaamalla niitä. Hän ei enää haissut navetalta ja pahanhajuinen mekko oli vaihtunut puhtaisiin farkkuihin ja puseroon.

– Missä te kaikki olitte? hän valitti. – Tylsää olla täällä ihan yksin.

– Niin kuin mä en sitä tietäis, Oula sanoi.

Soilakin tuli laiturille, kirja yhä kädessään, ja asettui kaiteen luo lukien vieläkin.

– Sustakaan ei ole mitään seuraa, Minna torui häntä.

– Ite olit koko aamupäivän kutomassa kangaspuilla, Soila sanoi. – Mä yritin tulla juttelemaan, mut sä laskit jotain poljentakuvioo tai mitä ihmettä, eikä sua saanut häiritä.

– Niin kun mummi neuvoi semmosen mallin, Minna sanoi. – Siitä tulee kaitaliina.

– Mikä? Pirkka kysyi.

– Kaitaliina. Semmonen kapee pöytäliina.

– Mitä hyötyä semmosesta on? Pirkka kysyi.

– Hyötyä, Minna kiihtyi. – Tartteeko kaikesta olla hyötyä? Eiks jotain voi tehdä siksi kun