4X ja pitkät varjot

By Taru Mäkinen

Minna ja Pirkka ovat innoissaan – he muuttavat Lappilan tilalle, jossa heidän serkkunsa Oula ja Soila asuvat. Nyt salapoliisiryhmä 4X:n jäsenet ovat aina yhdessä! Pian Minnalle ja Pirkalle kuitenkin selviää, että tilan päärakennuksen yläkerrassa saattaa kummitella. Kolisteleeko ullakolla todellakin heidän sukulaisensa haamu? 4X:n on jälleen aika ryhtyä töihin."4X ja pitkät varjot" on Taru Mäkisen jännittävä nuortenkirja.Mysteerejä, rikoksia, salaisuuksia... Pirkka, Oula, Soila ja Minna ovat paitsi serkuksia, myös salapoliisryhmä nimeltään 4X – eikä heiltä jää yksikään rikos ratkaisematta!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726949513

Book preview

Luku 1

Pirkka potkaisi katukäytävällä lojuvaa pientä kiveä. Kivi oli tietysti syytön hänen harmiinsa, mutta tuskin se potkaisusta pahastui, kieri ainakin iloisen näköisenä edellä kulkevan ihmisen jalkoihin. Tämä ihminen sensijaan katsoi Pirkkaa synkän moittivasti.

Koululaukku painoi yhtä raskaasti kuin Pirkan mieli. Oli tämäkin elämää. Paras aika syyspäivää kului koulutunneilla. Kotona sitten sai tehdä läksyt, ja kun ne oli tehty, ei ollut oikein mitään mihin ryhtyä.

Että ihmisen pitikin joutua asumaan Helsingissä, kun kaikki mielenkiintoinen tekeminen oli maalla, tarkemmin sanoen Hämeenlinnan liepeillä Lappilassa. Miksi vanhemmilla piti olla siellä vain kesäasunto äidin kotitalon pihapiirissä? Miksei siellä muka olisi voinut asua aina?

Ystävätkin, tai oikeastaan lähinnä serkut Oula ja Soila, olivat siellä. Täällä oli tietysti Minnasisko, mutta hän kaipasi Lappilaan aivan yhtä kovasti kuin Pirkkakin. Hänestä oli seuraa oikeastaan vain kohtalon synkeyden pohtimiseen ja Helsingin inhoamiseen.

Minna maleksi nytkin vieressä, hän oli päässyt koulusta samaan aikaan.

– Mä luulen kuitenkin, että vika on meissä itsessä, Minna sanoi.

Bussi kaasutti ohi, ajoi lätäkköön ja roiskutti rapaa, ja sen ääni hukutti Minnan äänen melkein kokonaan, Pirkka arveli siksi kuulleensa väärin.

– Mitä? hän kysyi.

– Meidän vika, Minna toisti.

– Ai mikä?

– Se ettei me viihdytä Helsingissä. Me ei edes yritetä. Me mennään aina Lappilaan, joka viikonloppu. Meillä ei ole ketään kavereita täällä.

Pirkka katsoi korkeita likaisia talonseiniä ja huokasi. Minna siis oli lukenut hänen ajatuksensa, tai ajatellut samaa kuin hän. Mutta oliko se oikeastaan mikään ihme. Mitä muuta tässä olisi voinut ajatella.

Oltiin jo aivan lähellä kotia, jos kahdeksannessa kerroksessa olevaa laatikkomaista asuntoa, joka oli pinossa toisten laatikkoasuntojen seassa, viitsi kodiksi nimittää. Oikea kotikin tuntui olevan Lappilan kesäasunto. Siellä talo oli puiden alla, ikkunoita oli joka puolelle, ja ihminen eli jotenkin omassa mittakaavassaan, ihmisen kokoisissa puitteissa.

Ja luonto oli siellä koko ajan lähellä. Pirkka katsoi synkästi sitä pientä länttiä luontoa, jonka tämä seutu tarjosi: puiston tapaisen, jossa oli hiekkalaatikko lapsille ja ulkoiluttamiskielto koirille, ja muutama kärsivän näköinen puu.

Ja sitten Lappilassa oli tietysti tärkein, 4x. Sen olisi voinut sanoa olevan sama asia kuin Pirkka, Minna ja serkut Oula ja Soila yhteensä, mutta ei se ollut. Se mitä heistä tuli yhdessä oli enemmän kuin pelkän yhteenlaskun summa. He ikäänkuin kertautuivat. Heistä kaikista tuli 4x:n osana vahvempia, viisaampia ja rohkeampia kuin he olivat muulloin.

– Toisaalta, Minna sanoi hetken kuluttua, kun Pirkalta ei tullut vastausta. – En mä haluakaan yrittää viihtyä täällä. Voi kun voisi asua Lappilassa.

Ja Minna heilautti koulukassiaan kaaressa kuin tehostaakseen sanottua. Kassi hipaisi kiireistä nuorta miestä, joka ryntäsi ohi, ja mies loi Minnaan paheksuvan silmäyksen.

Minne silläkin oli niin kiire? Minne niin monilla Helsingissä oli kiire? Hämeenlinnassa näki harvoin ihmistä, jonka tarvitsi oikein juosta ja töniä muita päästäkseen tarpeeksi nopeasti jonnekin.

Hissi oli rikki ja he joutuivat raahautumaan uuvuttavat portaat ylös. Naapurin vanha täti tuli vaivalloisesti niitä alas.

Tästäkin näkee, miten typerää on kerrostaloasuminen, Pirkka mietti. Pieni vika jossain, ja heti on hankalaa. Lappilassa taas olisi pärjännyt vaikka olisi mennyt sähkö poikki ja kaukolämpö loppunut, kun oli varalla puuhella ja vanhanaikainen uuni.

Minna ei sitäpaitsi ollut ihan vielä saavuttanut sitä kahdentoista vuoden ikää, jolloin hissiä siellä olevan lapun mukaan vasta oli lupa käyttää yksin. Yksitoistavuotiaan siis ehkä kuviteltiin jatkuvasti kiipeävän portaita kahdeksannen kerroksen kotiinsa. Tuollaisia typeriä kieltoja, joita ei ollut edes tarkoitus noudattaa, oli kaupunkiasuminen pullollaan.

Äiti oli juuri tänä aamuna tuskaillut sitä, ettei sängynpeitettä voinut ravistella parvekkeella, sekin oli kielletty. Vaikka ei kadun puolen ahtailla pienillä ulkonemilla kukaan taatusti istunut kahviaan nautiskellen tai päivää paistatellen, ei varsinkaan enää syyskuussa.

Äiti oli kotona, niin kuin hän yleensä oli heidän koulusta tullessaan, mutta niin oli kumma kyllä isäkin. Isä oli jo ehtinyt vaihtaa pankinjohtajan työasun kotivaatteisiin, ja näytti lastensa mielestä mukavammalta noin. He melkein vieroksuivat häntä kun hänellä oli yllään puku, kauluspaita ja solmio. Isä sellaisena edusti Helsinkiä ja koko täällä asumisen tylsyyttä.

Mutta tuo tylsyys tietysti oli isän työasu, eikä työ aina voinut olla hauskaa. Jonkun täytyi hoitaa ikävätkin asiat, ja pankin johtaminen kuului taatusti ikävien hommien ikävimpään päähän.

– Oliko raskas koulupäivä? äiti kysyi.

Minna tuhahti halveksivasti. Hänelle kaikki koulupäivät olivat raskaita, eikä hän suostunut vastaamaan mokomaan. Äitien sitten piti kysellä typeriä. Pirkkakaan ei vastannut, ja tuskin äiti vastausta kummaltakaan edes odotti. Pirkan mielestä kouluasiat olivat helppoja, mutta usein mielenkiinnottomia. Hänen mielestään koulussa olisi pitänyt saada valita aineet joita opiskeli. Nykykiinnostustensa mukaan hän olisi keskittynyt Suomen historiaan.

Isä oli selvästi hyvällä tuulella. Hän katseli lapsia naureskellen, kuin odottaen hetkeä, jolloin voisi sanoa jotain hauskaa. Pirkka ja Minna vilkaisivat toisiaan ja sitten pöytää isän edessä, mutta kaljapulloa ei näkynyt. Isä oli kuitenkin tuollainen yleensä kun jokin asia töissä oli onnistunut oikein hyvin, ja silloin hän tapasi palkita itseään oluella.

Pirkka ja Minna riisuivat päällysvaatteensa ja menivät huoneeseensa purkamaan koululaukkujaan.

– Isällä on jotain kerrottavaa, Pirkka kuiskasi Minnalle. – Kohta se tulee tuohon ovelle ja naureskelee ja odottaa, että me kysyttäisiin, mitä se on.

Minna nyökkäsi. Niin isä tapasi tehdä. Useimmiten isän hyvät uutiset vain olivat jotain, josta ei ihan rehellisesti osannut ilahtua. Hän oli saanut palkankorotuksen, tai ylennyksen. Mitä sellaisesta, kun olivathan rahat riittäneet hyvin siihenkin asti, ja isä tuntui olleen ihan riittävän hyvässä asemassa ennen ylennystäänkin.

– Korottaisi edes meidän viikkorahaa, Minna supatti.

Silti he olivat helpottuneita siitä, että isä nyt vaikutti noin iloiselta. Hän olikin ollut synkkä koko syksyn. Huoliaan hän ei kuitenkaan ollut kertonut lapsille, ehkä ei edes äidillekään, sillä äitikin oli katsellut häntä arasti ja kysynyt kerran hyvin varovasti oliko jotain hätänä. Isä oli sanonut tylysti, että jos olisikin, niin ei se puhumalla korjaantuisi.

Isä ilmestyi ovelle ihan niin kuin Minna ja Pirkka olivat arvelleetkin.

– Mitä sanoisitte hyvästä uutisesta? hän kysyi.

– Aina se huonot voittaa, Pirkka sanoi.

Isä vakavoitui.

– Niin, huonoja uutisia olisikin voinut olla, näytti pahalta viime viikkoina, hän sanoi.

Hän ojensi lehteä, jota oli pitänyt kädessään. Pirkka otti sen. Ilmeisesti lehdessä oli jotain, joka liittyi isän uutiseen. Minnakin tuli katsomaan Pirkan olan yli.

Iso