Tyttö ikkunan takana

By Mirja Kuivaniemi

Kymmenvuotias Riina on hämmentynyt. Oman äidin kuoleman jälkeen hän on päätynyt asumaan sukulaisperheeseen. Ottoäiti Elinan vatsa on kuitenkin alkanut kasvaa – se näyttää Riinasta ihan suurelta sammaloituneelta kiveltä. Raskaus herättää Riinassa ristiriitaisia tunteita. Onko Riina enää tärkeä, kun vauva syntyy? Elina on koko ajan väsynyt. Riinan nuken vatsa kasvaa samaa vauhtia kuin Elinan. Keneen Riina voisi tukeutua oudossa elämäntilanteessa? Kun kukaan ei huomaa Riinaa, tyttö ajautuu puhumaan naapurin miehen kanssa. Pian Riinan ja miehen välille muodostuu epäterve suhde. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2022
• ISBN: 9788728074893

Book preview

Tyttö ikkunan takana

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1986, 2022 Mirja Kuivaniemi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728074893

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

".. sillä lapset eivät sel-

viäisi ilman kykyä kadota

ruumiin ahtaasta vanki-

lasta…"

(Göran Tunström)

ODOTTAJAT

Riina seisoi tuvan ikkunapielessä. Joen takana kyyristeli Maija-mummin mökki. Sen kamariin syttyi valo. Kuu riippui lamppuna kylän yllä.

Riina vilkaisi seinäkelloa. Linja-auto olisi juuri lähtenyt kirkolta. Pian hänkin lähtisi.

— Mihinkä äiti on menny? hän sanoi ja kääntyi.

Liisa-mummi sytytti tulta takkaan. Tuohi tirisi kuin sianliha pannussa.

— Taitaa makuuttaa mahaansa, mummi sanoi.

Riina meni makuukamariin, mutta äiti ei ollut siellä, eikä seuraavassakaan kamarissa. Riina aikoi jo palata takaisin, mutta huomasi sitten, että Marketan huoneen ovi oli raollaan. Mitähän äiti Marketan kamarissa teki?

Riina työnsi varovasti ovea. Äiti lepäsi sängyllä silmät kiinni. Sillä oli vihreä hame ja vatsa näytti isolta sammaleen peittämältä kiveltä.

Nukke makasi tyynyllä peitteen alla, vain pää näkyi. Olikohan äiti huomannut nuken? Riina ajatteli.

— Mä lähären kohta, hän sanoi.

Elina avasi silmänsä ja nousi istumaan. Riinasta näytti, että kivi kallistui kyljelleen.

— Pitääkö sun ny mennä ittes palelluttahan, Elina sanoi.

— Parempi kun kävisit vain Maija-mummin tykönä kattomas kuinka se voii.

— Sillä on kamaris valot, Riina sanoi ja meni sängyn viereen. Nuken silmät kiiluivat hämärässä.

— No hengis se sitte ainaki on, Elina huokasi. — Aina on huono omatunto… siitäki, ettei jaksa olla äirillensä äiti.

Riina nosti peitettä ja veti nuken syliinsä. Nuken hameen alta putosi kangasmytty tyynylle. Riina vilkaisi selin istuvaa äitiä ja työnsi nopeasti kankaan takaisin nukelle vatsaksi ja painoi nuken itseään vasten.

Elina kääntyi ja katsoi nukkea.

— Mitä varte sä Annikin oot tänne tuonu?

Hän kallistui takaisin makuulle. Sormet lomittuivat ristiin vatsan alle.

— Se on vahingos jääny, Riina valehteli, ja näytti siltä, että äiti uskoi. Äitiä oli helpompi pettää kuin isää tai Liisa-mummia. Äiti uskoi melkein kaiken, mitä sille sanoi.

Riina lähti ja jätti oven samalla tavalla raolleen kuin se oli ollut hänen mennessään. Valehtelemisesta jäi paha mieli, vaikka äskeinen valhe olikin valkoinen. Marketta oli jouluna käydessään selittänyt, minkälaiset valheet olivat valkoisia ja minkälaiset punaisia tai pikimustia.

— Ei mun sopinu sanua, että sinä oot Elina ekkäs mikää Annikki, Riina supisi nukelle ja peitteli sitä omaan sänkyynsä. — Marketan kamaris sun olis parempi levätä rauhas, kun sun vauvaski kohta syntyy.

Kun hän avasi tuvan oven, takasta lähtevä lämpö leyhähti vastaan. Liisa lakaisi roskia takan alta.

Riina otti naulasta myssyn ja veti sen päähänsä, kieputti huivin kaulaansa ja sujautti kädet lapasiin. Sormet hupsahtivat lapasen nenästä näkyviin.

— Mun on rasa rikki, hän sanoi ja katsoi Liisan harmaan hameen peittämää leveää takamusta.

— Ooks sinä senki syöny? Pitääs tervata niin sormet kun rasan nenäkki.

— Parsiks sä sen aamuksi? Riina sanoi ja ajatteli, että kouluun ei sopisi mennä rikkinäisissä lapasissa, kun opettajakin jo oli huomannut hänen pahan tapansa.

— Mun järkeheni ei maharu, mitä varte sinä vasta isoona koululaasena rupesit kynsiäs ja rettujas syömähän, kun vauvana ei tuttikaa kelevannu.

Liisa sieppasi lapasen, nyppi ja tutki.

— Minä tierä, onko mulla tämän färistä lankaakaa.

Lapanen lensi penkille lankakorin viereen. Riina mietti, tohtisiko ottaa mummin lapaset kysymättä. Jos kysyisi, se jahkailisi niin kauan, että hän myöhästyisi. Riina päätti mennä paljain käsin. Pitäisi välillä taskussa ja puhaltelisi, jos palelee.

— Paa mun rasat! hän kuuli ovessa takaansa mummin äänen.

Liisa veti takintaskustaan ruskeat, tähtikuvioiset lapaset ja kiskoi Riinan käteen. Varret ulottuivat melkein kyynärpäihin asti.

Riina otti seinustalta kelkan ja käänsi nokan tielle. Hämärä kahmaisi sisäänsä puutarhan alastomat, koukkuoksaiset omenapuut, ja sulavien kinosten täplittämät pellot muistuttivat lehmän nahkaa… jättiläislehmän, sillä sadankaan Talvikin nahka ei riittäisi peittämään edes Maija-mummin peltoja, vaikka niitä oli vähemmän kuin muissa taloissa, ellei oteta lukuun Niemistöä, jossa peltoja oli kaikkein vähiten. Ja siinäki puolet liikaa, Liisa-mummi oli sanonut, kun Juhasta ei oo vilijelijäksi. Ei pellot orota… sen paremmin kun elukat navetas, että koska sulle sopii. Sun on tehtävä silloon, kun niille sopii, vaikka ruumis ja sielu panis kuinka vastahan…

Niemistön Juha seisoskeli portaillaan, kujan päässä tien toisella puolella. Pimeässä mies erottui vain hämärästi, mutta Riina arvasi, että Juhalla oli piippu hampaissaan. Kun Juha imi piippua posket lommollaan, se näytti vanhemmalta kuin oli.

— Mihinkäs Pajunnon neiti menee? Juha huusi.

— Isää vastahan! Riina vastasi, vaikka aikoi ensin teeskennellä kuulematonta. Harmitti vähän Juhan neidittely, vaikka yhtäaikaa se tuntui mukavaltakin.

Riina potkaisi kelkan vauhtiin. Mäen päälle ehdittyään hän antoi sen liukua itsestään alas. Kelkka hyppelehti jäisellä tiellä, töksähti paljaisiin siltalankkuihin ja pysähtyi. Riina lennähti käsinojaa vasten ja vatsaan tärähti kipeästi. Hän potkaisi kelkkaa. Se kääntyi sivuttain ja kolahti kaiteeseen.

Hän vilkaisi sillalta alas. Aurinko oli sulattanut jäähän aukkoja ja lirisevä vesi kaivanut onkaloita.

Riina taivutti niskaansa ja katsoi ylös. Kuu ui selällään niin kuin Marketta joessa kesällä. Se oli kertonut, että Tampereella, missä se opiskeli yliopistossa, joki oli paljon leveämpi kuin tämä, mutta siinä joessa ei sopinut uida. Kun hän oli kysynyt Marketalta, että mitä siinä sitten voi tehdä, Marketta oli sanonut, että hukkua, hypätä sillalta ja hukkua. Äiti oli sanonut, että katsoisit vähän, mitä lapselle puhut, mutta Marketta oli vain nauranut.

Riinä työnsi kelkkaa mäkeä ylös ja ohitti Maija-mummin mökin. Vain kamarin ikkunassa näkyi valo. Joskus iltaisin äiti katseli tänne ja sanoi: Äiti taas kuhkii haamujensa kans, kun ei näytä ollenkaa menevän nukkuhun.

Kelkan jalakset rahisivat hiekkaan sulissa kohdissa. Riina oli hyvillään, että pian tulisi kevät ja koulu loppuisi ja syksyllä saisi mennä jo neljännelle luokalle. Koko kevättalvi oli puhuttu lakoista. Opettajatkin meinasivat mennä lakkoon, ja Liisa-mummi sanoi: Mitä ne lakos tekis, kun kohta muutenki saavat taas kolome kuukautta maata. Isä sanoi, että kyllä se työ leponsa vaatii… Rautatielläkin oli lakko niin, ettei Marketta päässyt junalla Seinäjoelle. Maija-mummia tuntui kiinnostavan vain postilakko. Kyllä se tiedettiin, että mummi odotti joka päivä kirjettä vaarilta, vaikka se oli lähtenyt Amerikkaan jo silloin, kun äiti oli pieni, eikä tiedetty, oliko vaari enää elossakaan… Viime viikolla mummi oli kiukuissaan rikkonut postilaatikkonsa, huutanut, että Kekkosestakaa oo mihinkää, kun ei yhtä lakkua saa loppuhun. Liisa-mummi oli tuhahtanut, että eisukaa presirentti mikää riktaattori oo, Maija ei palijo ajattele, mitä se puhuu… vaikka eihän se ajattelekkaa…

Riina jätti kelkkansa Koskisen kohtaan, upotti jalakset likaiseen lumipenkkaan. Kelkka jäi vinosti pystyyn kuin olisi lentoon löhdössä. Koskisen pihavalo kuulsi tielle asti. Riina toivoi, ettei Riku huomaisi kelkkaa. Se saattaisi piilottaa sen kostoksi, kun olivat päivällä koulumatkalla riidelleet.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Linja-auton ääntä ei vielä kuulunut. Tyynellä säällä se kuului kilometrien päästä.

Pakkanen heitteli neulasiaan poskille, ja sormia nipisteli liian isoissa lapasissa. Riina käveli nopeasti, halusi ehtiä kaupan luo ennen auton tuloa. Hän oli varma, että isä tulisi sillä autolla eikä vasta myöhemmällä, kiertotietä ajavalla, niin kuin usein ennen. Riina halusi olla isän kanssa kahden kesken, mutta siihen oli harvoin tilaisuutta… vielä harvemmin olisi sitten, kun lapsi syntyisi… se, josta joka päivä puhuttiin ja jota äiti kuljetti vatsassaan. Liisa-mummi ei päästänyt enää äitiä navettaankaan, sanoi, että raskahat tonkat ei tee hyvää sun tilalles, eikä tartte sitte ainakaa sanua, että työn tähäre epäonnistuu, jos tuosta ei nykkää mitää tuu. Joskus Riina ajatteli, että hän ei välittäisi vaikkei tulisikaan. Mutta äiti välitti, kävelytti mahaansa huoneesta toiseen tyytyväisen näköisenä ja hyräili. Isä oli samanlainen kuin ennen… mutta se olikin mies, ja miehistä mummi sanoi, etteivät ne tunteitansa näytä, jos niitä onkaa. Se oli hyvä, ettei kotona riidelty, mutta vähän enemmän olisi saanut puhua. Oli sellaisiakin päiviä, ettei puhuttu paljon mitään, tehtiin vain töitä. Silloin hän pani nuket puhumaan, ensin Marketan nuket ja myöhemmin omansa. Ja vaikka Marketan nuket lakkasivat puhumasta, oma nukke puhui.

Kuu oli kurpitsan värinen ja niin kuin vene, jonka ankkuri oli heitetty taivaan mereen. Kun ihmiset nukkuvat, ankkuri nostetaan ylös ja kuu soutaa taivaan halki. Taivaankanteen jää samanlainen vana kuin veneestä veteen. Jos eläisi sadussa, osaisi taikoa itsensä lentämään ilman halki ja soutelemaan kuun veneellä. Aamulla pilvi repeäisi laskuvarjoksi, joka kannattelisi maahan asti. Kevyesti kuin höyhen hän kallistuisi maan pintaan, niin kuin laskovarjomies Niemistön Juhan näyttämissä kuvissa. Juha oli sotaväessä lentänyt, mutta ei se enää puhunut siitä, eikä näyttänyt kuviakaan sen jälkeen, kun Kaisu kuoli…

Sadussa ei loukkaisi itseään, vaikka putoaisi miten korkealta tahansa, mutta vaikka lentokone lentää pilvien alla, niin jos se putoaa, ihminen rusentuu kuin kärpänen lätkän alla, ja pannaan iäksi kirkkomaahan, eikä kukaan enää koskaan näe sitä ihmistä elävänä… kummituksena vain, niin kuin Niemistön Juha Kaisun, joka kuoli lento-onnettomuudessa. Ei Kaisunkaan muut olleet nähneet kummittelevan… ja äiti sanoi, että Juhakin vain kuvitteli… oli kuin Maija-mummi. Järkyttyy miesparka, kun vasta hilijan olivat vihiityt.

Linja-auto nytkähti liikkeelle, puuskutti kahvilan pihasta tielle, ohitti kirkon ja tapulin, jurrasi tiheästi tietä reunustavien talojen välistä metsätaipaleelle.

Mies nojasi auton ikkunaan ja katseli kuuta. Se näytti liukuvan taivaankantta pitkin auton vauhdissa. Kuulla oli selällään makaavan naisen muoto; selkä ja pakarat kaartuneina, syli avoinna miestä varten… ei lapsen ylle sulkeutuneena niin kuin raskaana olevan naisen syli…

Auton ikkuna kostui miehen lämpimästä poskesta. Kuu juoksi kuusien takana, piiloutui välillä ja luisui uudelleen näkyviin, keinui kuin nainen miehen sylissä…

Auto puhkaisi metsänreunan ja hyrisi harvaanasuttuun kylään. Vähitellen pellot laajenivat ja talot suurenivat. Huomaamattaan mies hengitti raskaasti kuin pallean päällä olisi mojunut paino.

— Pirätä osuuskaupan kohoras! auton perältä kuului kimakka käsky.

Mies tunnisti naisen äänestä Koskisen Auraksi, vaikkei ollut häntä kirkolla autossa huomannut. Hermostutti.

Auto pysähtyi ja sylkäisi molemmat kyläläiset kaupan portaiden eteen. Nainen lähti sydänkylälle päin. Mies katseli hetken perään, käveli sitten kaupan nurkalle. Polkupyörä nojasi seinään. Mies kokeili, että kumeissa oli ilmaa. Joskus kylän pojat päästelivät kumit tyhjiksi. Ikkunassa häivähtivät naisen ääriviivat, katosivat saman tien… Mies kuuli, että kaupan takana avattiin ovi. Leena oli nähnyt hänen tulonsa…

Riina pinkaisi juoksuun. Auton mouke kuului jo joen takaa. Hän oli myöhästynyt ja siitä hän kiukutteli itselleen. Taas hän oli antanut ajatustensa hidastaa kulkuaan. Liisa-mummi sanoi usein, että mitä enemmän ajattelee, sitä vähemmän tulee valmista. Siinäkin mummi oli oikeassa.

Joku oli tulossa vastaan. Koskisen Aura, koska sen toinen käsi siipotti sivulla. Se oli kaatunut jäätiköllä ja käsi lastoitettiin. Liisa-mummi oli sanonut, että sellaasta se on, kun vanha ihiminen lentää niin kun viimmeestä päivää, ei perstunehet luut kestä kaatuulemista.

— Katriinako se on? Aura huuteli jo kaukaa.

Riinasta tuntui vieraalta, kun Aura sanoi Katriina. Aivan kuin se puhuisi jostain muusta kuin hänestä. Muut sanoivat Riinaksi, paitsi opettaja, joka myös sanoi Katriinaksi.

— Ookkos sinä Katriina, kun et mitää puhu?

Riina ajatteli, ettei viitsi vastata. Tottahan Aura nyt näki, kuka hän oli, kun jo nenäkkäin seisoivat.

— Mihinkä sinoot menos?

Riina ohitti Auran. Sen käsi tönkötti kuin kanan siipi.

— Kuulikkos sinä vai onko kieli puronnu!

Kailottaa niin kuin kuurolle, Riina ajatteli. Liisa-mummi sanoi, ettei Auran kaikkea tarvitse tietää, vaikka se melkein kaiken tietääkin.

— Linijuri meni jo!

Niin kuin Aura olisi viskannut kivellä selkään. Kurkussa kivisti ja hiki tuntui jäätyvän nenän päälle. Isä ei ollut tullut… mutta mistä Aura tiesi, että hän isää vastassa oli?

Riina pysähtyi eikä osannut päättää, palaako vai jatkaako matkaa. Aura tuli palan matkaa takaisin päin, jäi seisomaan viereen.

— Mee kotia ny, on niin kylymäki, jääryt niin kun sarun pieni tulitikkutyttö, se sanoi. — Eikö se Liisakaa käsitä? Elina ei koskaa oo mitää nähäny eikä ainakaa ny näje… mahaansa piremmälle.

Riina ei ymmärtänyt, mitä Aura tarkoitti. Miksei se antanut hänen olla? Sisällä kirvelsi paha mieli. Isä ei välittänyt hänestä… ei ainakaan enää, kun vauva oli tulossa, ihan oikea lapsi, ja hän oli vain kasvattilapsi.

Hän jatkoi matkaansa. Hän ei tottelisi Auraa… eikä ketään. Parempi, että paleltuisikin niin kuin tulitikkutyttö.

— Kyllä oot sukuhus tullu, häjykää ei päätä käännä! Auran vihainen ääni kuului takaa.

Pajunnon sukua se tarkoitti, Riina ajatteli. Ei kai se Siljan… sen oikean äidin… suvusta mitään tiennyt… sen joka oli taivaassa…

Riina pysähtyi kaupan luona. Tie oli autio, samoin piha. Näyteikkunat kiiluivat kuin kaksi suurta mustaa silmää. Kaupan kohdassa tiet muodostivat ristin ja kauppa jäi kahden tien kainaloon. Riina ajatteli, että jos tiet liikkuisivat toisiaan kohden, rakennus puristuisi niiden väliin ja rämähtäisi kasaan. Rämähtäköön, hän ajatteli, menisi kaupan Leenakin siinä samalla. Äiti sanoi, että aina se panee mukulalle vanhaa makkaraa. Isä puolusti Leenaa, ettei sillä ole tuoreempaa, kun täällä niin vähän ostetaan. Kyllämar sinne joskus uuttaki tuorahan, äiti sanoi ja isä taas siihen, että kyllä sinä tierät, että vanhimmasta päästä tavara täytyy myyrä.

Riina ajatteli, että Leena ei tykkää hänestä, Se ei joka kerta vastannut tervehdykseenkään. Jos kauppa rojahtaisi, Leena jäisi rojun alle niin, että isot tissit vain teiden välistä pursuaisivat.

Kiukkuinen itku riepotti Riinaa. Hän potkaisi ritisevää ja kuraista sohjoa bensiinisäiliön vieressä seinustalla, niisti sormilla nenänsä. Räkä lensi kaaressa sohjon sekaan. Hän oli katsonut isältä mallia.

Kyllä sitte säälimistä piisaa, jos ittiänsä rupiaa säälihin, Liisa-mummin sanat pilkkasivat. Riina meni seinustalle, jossa tiesi isän pitävän pyöräänsä. Hän väänsi venttiilit auki. Ilma sihisi renkaista. Kävelköön, Riina ajatteli, taluttakoon pyörää, sittenpähän tietää, miten pakkanen nipistää.

Äkkiä pimeys syveni aivan kuin joku olisi sammuttanut lampun hyvin kaukana. Riina katsoi taivaalle. Pilvi levittyi kuun päälle kuin paksu pehmeä huopa. Vaikka kuu peittyi näkyvistä, Riina tiesi, että sen vene keikkui, lensi vinhaa vauhtia niin kuin heinänkorret ja risut joessa keväällä, kun jäät lähtivät. Sumu heittyi Riinan silmien eteen ja vene syöksyi taivaan koskeen…

Riina huomasi Niemistön Juhan vasta, kun melkein ajoi sen päälle kelkallaan. Juha seisoi nauraen tienhaarassa heidän kohdassaan. Piipusta sinkoili kipinöitä. Juha oli tumma ja laiha. Kuin Rock Hudson, Marketta oli sanonut ja näyttänyt lehdestä filmitähden kuvaa.

— Eikö isäs tullukkaa?

— Mitä se sulle kuuluu, eikä Matti mun isäni oo! Riina huusi ja käänsi kelkan pihaan.

— Mulla olis ollu sille asiaa…

— Mee vain kotias kattohon, kun Kaisu kummittelee!

Juha lähti kuin ammus. Riina huitaisi kelkan tikapuitten alle ja vilkaisi Juhan perään. Anteeksi ei kyennyt huutamaan, vaikka jo kadutti. Hän tykkäsi Juhasta melkein yhtä paljon kuin kotiväestä, enemmänkin, silloin kun oli kotona jostain suuttunut.

Mummi istui penkillä ja parsi lapasta. Äiti lämmitteli takan ääressä. Riina huomasi, että niiden katseet kääntyivät ovelle hänen taakseen. Sitten mummi nyppäsi langan poikki ja tökkäsi neulan tyynyyn. Otsalle laskostui rivi ryppyjä. Mistähän se nyt on vihainen? Riina mietti.

— Sais Matti ruveta sovittelehen kirkolla käyntinsä ihimisten aikahan, Liisa sanoi.

— Kyllä minä vähän aavistinki, ettei se vielä tuu, sillä oli niin palijo asioota, Elina sanoi, vääntäytyi tuolista ja meni Riinan luo, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. — Sinähän oot ihan jääs.

Riina rimpuili irti ja juoksi ikkunaan, vaikkei siitä nähnyt kuin oman kuvansa.

— Minä meen Tamperehelle ja hyppään jokehen, hän niiskutti.

— Ja minä tuun hulluksi teirän kans, Liisa sanoi. — Flikkaki on Matis kiinni niin kun kääpä koivun kylijes… tuntikausia seisoo klasis ja orottaa…

— Lakritsia se orottaa, Elina sanoi.

— Sulle on elämä sitä, miltä se näyttää…

Riina kääntyi ja käveli Elinan eteen. Huulet tärisivät.

— Minä en välitä, vaikka kaikki kuolis… tuoki, joka on tuola, hän sanoi ja osoitti sormellaan Elinan vatsaa.

Elina painoi kädet vatsalleen ja tyrskähti itkuun. Riina ryntäsi kamariin, repäisi nuken sängystä, painoi kasvonsa nuken naamalle ja sanoi:

— Vaikken ikänä lakritsia näkisi, kun isä vain vielä välittääs musta.

Riina ja Koskisen Riku olivat lähdössä kouluun.

— Äläkää sitte tänä päivänä tapelko, Elina sanoi.

Riku lehahti punaiseksi ja pyöritteli lakkia kädessään. On niin kiltin näköinen, ettei uskoisi osaavankaan tapella, Elina ajatteli.

Riina ei puhunut mitään. Elina arveli sen olevan vieläkin vihainen Matille eilisestä, turhasta odottelusta. Kun Matti oli tullut myöhemmän linja-auton aikaan ja vetänyt taskustaan viisi Nokipoikalakritsia, Riina ensin kieltäytyi ottamasta niitä, mutta kun Matti aikansa maanitteli, tyttö sieppasi lakritsit, tukki kaksi yhtäaikaa suuhunsa ja sanoi, posket pullollaan ja suu niin täynnä, että sanoista vaivoin sai selvän: Syörähän sitte, jos on pakko. Muuta se ei ollut koko iltana puhunut, eikä aamullakaan.

Elina meni Marketan huoneeseen ja katsoi tielle. Lapset kävelivät kylki kyljessä. Riina ei tavannut kertoa, minkä vuoksi Rikun kanssa niin usein tappeli. Yritti vielä