Iiris

By Kirsti Ellilä

Viiru ja Pilvi ovat kaksi yläkouluikäistä tyttöä, ja luokan outolinnut. Viiru kokee sanoittamatonta erilaisuutta verrattuna muihin ihmisiin ja epäilee jopa olevansa maahisten vaihdokas. Pilvi puolestaan on joutunut syrjityksi ylipainonsa takia. Tästä huolimatta Viiru ja Pilvi eivät ole ystäviä keskenään.Kun luokalle tulee uusi oppilas, valovoimainen ja kaunis Iiris, kaikki kuitenkin muuttuu. Iiris ei haluakaan viettää aikaa luokan suosituimpien oppilaiden kanssa, vaan hän lähentyy sekä Viirun että Pilvin kanssa. Mutta miksi Iiris valitsi juuri heidät – mikä tyttöjä yhdistää?"Iiris" on Kirsti Ellilän koskettava nuortenkirja, joka on julkaistu vuonna 2006.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726535488

Book preview

ollutkaan.

I.

1.

En varmaan koskaan unohda sitä syysaamua, kun näin Iiriksen ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu ja koulun kattolamppujen valo kirveli silmiä. Luokan ikkunat näyttivät tyhjiltä silmäkuopilta.

Minä istuin luokan takana seinän vierellä ja yritin olla sopivan huomaamaton. Kirjoittelin jotain vihkooni ja havahduin siihen, miten porukat hiljenivät ympärillä. Nostin katseen pulpetinkannesta ja näin luokan ovella tytön, joka sanoi heleällä äänellä moi kaikille.

Sen onnistui samanaikaisesti näyttää iloiselta ja vähän ujolta ja sillä tavalla terveesti hiukan hullulta, että sitä jotenkin vaan jäi tuijottamaan siinä toivossa, että se tekisi jotain yllättävää ja nostaisi tavanomaisen tylsän koulupäivän uudelle tasolle.

Iiriksellä oli luonnonvaaleat, hiukan kiharat hiukset, jotka kehystivät sen sydämenmuotoisia kasvoja. Sillä oli ruskeat nappisilmät ja suipot korvannipukat kuin jollain keijukaisella, mutta ei se ollut mikään satuolento. Sillä oli muhkea suu ja hymy ulottui korvasta korvaan. Ei se ehkä ollut sanan varsinaisessa mielessä kaunis, mutta sen koko olemus säteili, joten kauneudella ei ollut merkitystäkään. Sitä oli muuten vaan pakko tuijottaa.

Ensin kukaan ei sanonut mitään. Kaikki taisivat olla vähän että ohhoh, onpas käytöstavat. Eikö uusi oppilas todellakaan ollut kuullut, että niska pitää vetää kyyryyn ja tiputtaa tukka silmille ja kyräillä finnien takaa ahdistuneena ensimmäiset viisi viikkoa ennen kuin voi vähitellen alkaa varovasti rentoutua ja päästää niskanikamansa vapaaksi pahimmasta jumituksesta?

– Mä olen Iiris, tyttö sanoi. – Mä olen uusi tässä luokassa, vaikka varmaan te jo huomasittekin sen.

Sen ääni kaikui äänettömässä luokassa, kun kaikki vaan tuijottivat. Lopulta joku vastasi varovasti moi.

Iiris katseli ympärilleen ja lähti tulemaan minua kohti. Keskitin huomion vihkoon ja jatkoin raapusteluani niin kuin muuta maailmaa ei olisi ollutkaan.

– Onko tässä vapaata? kuulin Iiriksen kysyvän.

Tajusin, että kysymys oli osoitettu minulle.

– Turha siltä on mitään kysyä, joku sanoi. – Ei se mitään puhu. Mut istu siihen vaan, ei se sua syö.

Joku hihitti ja kuulin jonkun mutisevan että ei ainakaan ihan heti, mutta en ollut varma kuka se oli.

Iiris istui viereiseen pulpettiin. Tuolinjalat raapaisivat lattiaa ja pulpetin kansi kolahti, mutta minä vain tuijotin raapustuksiani niin kuin ne olisivat olleet hieroglyfejä, joiden avulla voisi ratkaista maailmankaikkeuden arvoituksen.

– Oliko jotain läksyjä? kuulin sen kysyvän.

Kiskoin kirjan repusta, avasin oikeasta kohdasta ja vilautin Iirikselle.

– Aika hemmetin tylsää, vai mitä? Iiris sanoi. – Mistä johtuu, että koulussa pitää olla niin tylsää? Onkohan siitä olemassa jokin laki?

Pudistin päätäni ja syvennyin takaisin omiin juttuihini. Kello oli jo kymmentä yli, mutta opettajaa ei vieläkään näkynyt. Minua se ei kylläkään häirinnyt. Iiris liikahteli kärsimättömänä ja tuoli narahteli sen alla.

– Onko täällä opettajat aina näin paljon myöhässä? se ihmetteli.

– Olisit onnellinen, joku sanoi. – Tunti jää lyhyemmäksi kun opettajat juoruaa keskenään käytävällä.

Iiris nousi ylös ja kiskoi villapuseron päältään. Se teki sen näyttävästi, puuttui vain tanko, jonka ympäri stripparit kiemurtelevat yökerhossa. Villapaidan alta paljastui valkoinen, pikkuinen t-paita, jossa oli rintojen päällä teksti: Kunpa nämä olisivat aivoni. Porukat tuijottivat tekstiä, kaikki olivat liian ällistyneitä sanoakseen mitään.

– Mistä noita saa? Anu kysyi hetken kuluttua. – Mäkin haluan tuollaisen!

– Pöljä, Joonas sanoi tylysti. – Sulla on liian pienet tissit.

Kaikki tuijottivat Iiriksen tissejä, vaikka eiväthän ne nyt mitkään aivan valtavan suuret olleet, kireä teepaita vain korosti niitä. Ja kuka nyt tosissaan toivoisi, että aivot sijaitsisivat rinnoissa?

– Mä haluaisin sellaiset kalsarit, joissa lukisi sepaluksen kohdalla toi sama teksti, Henri sanoi.

– Turha vaiva. Kaikki näkee jo naamasta missä sun aivot sijaitsee, Anu heitti, ja koko luokka räjähti nauruun.

Silloin tajusin, ettei Iiriksellä olisi tässä koulussa ongelmia. Se oli ottanut porukan haltuunsa yhdellä t-paidalla.

Melkein kaikki taisivat vähän rakastua Iirikseen. Sen olemuksessa oli sellainen valo. Iiristä vaan oli jotenkin pakko katsoa. Se ikään kuin imi katseita, eikä se johtunut pelkästään tisseistä.

Nyt kun jää oli yhtäkkiä murrettu, Juuso alkoi posket punaisina selittää Iirikselle tehtäviä. Iiris nyökytteli, mutta huomasin miten se välillä vilkuili minua, oikeastaan melkein tuijotti. Juusokin huomasi sen ja kysyi, mitä minä tuijotin. Mutta enhän minä tuijottanut vaan Iiris. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan käännyin poispäin ja kirjoittelin vihkooni.

Sitä minä aina tein. Piirtelin ja kirjoittelin kouluvihkot täyteen tarinoita. Kun olin pieni, äiti huolestui niistä minun jutuistani. Niissä seikkaili otus jota kutsuin Nimettömäksi. Nimetön oli vaihdokas. Äiti ihmetteli aina, mistä minä sellaisen olin keksinyt. Minä sanoin, että mummi kertoi. Silloin äiti soitti mummille ja käski mummin olla pelottelematta minua.

Mutta minä tykkäsin kuunnella, kun mummi kertoi vaihdokkaista.

Silloin kun mummin isoäiti oli ollut pikkuinen, siis todella kauan sitten, jollekin lapselle oli kuulemma käynyt niin, että maahiset olivat vieneet sen ja jättäneet oman lapsensa tilalle. Ne tekivät joskus niin. Halusivat joukkoonsa ihmisten poikia ja tyttäriä.

Vaikka vaihdokas oli näyttänyt ihan tavalliselta ihmislapselta, se oli ollut hiukan outo, ja siitä lapsen äiti oli huomannut, että lapsi oli vaihtunut. Maahisten valtakuntaan joutunutta omaa lasta etsittiin monta päivää ja viikkoa ja tehtiin kaikki taiat, mutta ei sitä koskaan löytynyt.

– Ajattele sitä pientä poikaraukkaa, jonka maahiset veivät metsään, mummi sanoi. – Millainen kohtalo.

Ja minä ajattelin.

Mutta vielä useammin minä ajattelin vaihdokasta, sitä pientä maahista, joka oli jätetty ihmislapsen tilalle. Miten vaihdokas mahtoi kaivata takaisin metsän pehmeään valoon. Ja miten surulliselta siitä täytyi tuntua kun se ei ollut kelvannut omille maahisvanhemmilleen.

Mummi sanoi, että se vaihdokasjuttu oli vain tarina, jonka hän oli pienenä kuullut. Että tuskin sellaista oli oikeasti tapahtunut. Mutta joskus minusta tuntui, että mummi oikeasti uskoi siihen. Metsääkin se aina hiukan pelkäsi.

– Varokaa metsänpeittoa, mummi saattoi sanoa, kun äiti halusi lähteä sienestämään tai poimimaan marjoja. Vaikka se sanoi sen leikillään, tuntui että se oli samalla myös hiukan tosissaan.

Metsänpeitto tarkoitti sitä, että metsään eksynyt joutui maahisten vaikutuspiiriin eikä enää löytänytkään kotiin. Etsijät eivät metsänpeittoon joutunutta löytäneet, koska se alkoi muistuttaa kantoa tai kuusenoksaa ja muuttui tavallaan näkymättömäksi.

– Älä viitsi olla noin taikauskoinen, äiti sanoi mummille, sillä hän nyt ei ainakaan ollut koskaan uskonut mihinkään vanhan kansan hömpötyksiin. Mutta äiti piti aina tarkan huolen, ettei koskaan eksynyt polulta eikä päätynyt liian syvälle metsään. Siitä minä ajattelin, että ehkä hänkin uskoi metsänpeittoon, ainakin hiukan.

Minusta se metsänpeitto oli aina jotenkin hyvä juttu. Joskus mietin olisiko olemassa myös koulunpeitto. Voisiko sitä alkaa muistuttaa roskakoria tai pulpettia tai muuttua muuten sillä tavalla näkymättömäksi, että saisi olla aina rauhassa eikä tarvitsisi pelätä mitään. Mutta kotiin olisi tietysti hyvä osata. Olisi ikävä viettää koko elämänsä koulussa.

Koulussa olisin mieluiten omissa oloissani. Parasta olisi jos ihmiset eivät huomaisi lainkaan, jos niiden katse vain kevyesti pyyhkäisisi ylitse. Nykyään se joskus onnistuikin. Irene ei koskaan katsonut minua, siis kunnolla. Eikä oikeastaan kukaan muukaan Irenen kavereista. En ollut kiinnostava. En edes siinä mielessä, että olisi kannattanut kiusata. Ei minua kyllä koskaan ole kiusattukaan, mutta se vaara on aina olemassa. Siihen ei oikeastaan vaadita paljon mitään, että joku keksii sinussa heikon kohdan johon iskeä.

Iiriksen ilmeestä näin, että se voisi tietää minulle vaikeuksia. Metsän– tai koulunpeitto ei tehonnut Iirikseen. Se näki minut. Siis ihan oikeasti. Ja sitä kiinnosti.

– Mitä sä kirjoitat? se kysyi ja ojensi kättään.

Nykäisin vihkoni Iiriksen ulottumattomiin ja pistin reppuun.

– Onko se jokin salaisuus?

Kohautin olkapäitäni.

– Sä olit piirtänytkin jotain, se näytti kiinnostavalta. Näytä, Iiris sanoi.

En oikein osannut tulkita mitä Iiriksen mielessä pyöri. Yritin olla niin kuin en olisi ollutkaan, mutta vähän vaikeaa kun toinen istuu vieressä, kieputtaa hiussuortuvaa sormen ympäri ja tuijottaa otsa rypyssä. Tuntui kuin joku olisi kärventänyt nahkaani auringonpaisteessa suurennuslasilla. Sellainen kuuma piste pyöri jossain lapaluiden ja takaraivon tietämillä, ja se piste kuumeni ja kuumeni.

Onneksi opettaja tuli luokkaan ja tunti alkoi. Ei se ollutkaan vasta kuin vartin myöhässä.

– Meillä onkin täällä uusi oppilas, hei vain… hetkinen… mikäs sinun nimesi olikaan…

Opettaja silmäili papereitaan, mutta ei löytänyt oikeaa nimeä.

– Ai sen nimi on Heivain Hetkinen joku sanoi jossain ikkunan vieressä ja joku toinen tirskahti. Iiris nauroi, opettaja ei ollut huomaavinaan.

– No sinä olet varmaan kuitenkin tutustunut jo kaikkiin ja kaikki ovat tutustuneet sinuun joten…

Opettaja levitteli käsiään.

– Mun nimi on Iiris.

– Niinpä tietysti, totta kai, opettaja sanoi. – Tervetuloa Iiris.

Se yskäisi kämmeneensä ja alkoi sitten kirjoitella taululle käsittämättömiä kaavojaan, ja porukat jäljentelivät niitä vihkoonsa. Se olisi siis voinut olla aivan tavallinen kouluaamu, mutta jotenkin tiesin ettei ollut.

2.

Suosituimmat tytöt ottivat Iiriksen suojiinsa ja alkoivat perehdyttää sisäpiirin ihmeelliseen elämään. Ne halusivat tietää, mistä se oli muuttanut, mutta ei Iiris ollut mistään muuttanut, se oli vain vaihtanut koulua. Minkä vuoksi? Koska hän oli ollut niin hankala ja ne siellä edellisessä koulussa olivat halunneet kiihkeästi päästä hänestä eroon.

Sanoessaan itseään hankalaksi Iiris nauroi niin, ettei voinut olla ihan varma mitä se oikeastaan tarkoitti tai tarkoittiko se mitään.

– Mä olen kauhukakara, Iiris sanoi. – Ongelmaoppilas. Ja mä häiritsin liikaa muiden oppimista.

Sitä oli jotenkin vaikea uskoa. Eihän Iiriksessä ollut mitään kauheaa. Se oli