Majavakevät

By Kirsti Ellilä

Hilla on 12-vuotias tyttö, joka on adoptoitu kaksivuotiaana Suomeen Kolumbiasta. Hän ei muista synnyinmaastaan juuri mitään, mutta siitä huolimatta hän on monen suomalaisen mielestä ulkomaalainen. Koulussa Hilla saa kuulla olevansa mutakuono. Tyttö kääntyy yhä enemmän sisäänpäin.Onneksi Hilla ei kuitenkaan ole ihan yksin. Läheiseen lampeen on muuttanut majavapariskunta, ja majavien tarkkailu tulee Hillalle koko ajan tärkeämmäksi. Kun metsänomistajat uhkaavat tuhota majavien tekemän padon, Hilla on valmis puolustamaan ystäviään."Majavakevät" on Kirsti Ellilän taianomainen ja symbolistinen nuortenromaani. Se voitti Arvid Lydecken -palkinnon vuonna 2013.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726535471

Book preview

www.egmont.com

1.

Hilla oli maannut saman kannon vieressä kauan, ilta alkoi jo hämärtää.

Aikaisemmin päivällä hän oli onnistunut näkemään majavasta viirun, joka kulki vedenpinnassa. Eläimen sieraimet ulottuivat juuri vedenpinnan yläpuolelle ja sen latuskahäntä viiletti peräsimenä. Kun Hilla oli ottanut kameran esiin, majava oli huomannut hänet ja läiskäissyt hännällään niin, että pärskeet olivat lentäneet rannalle asti.

Yrittäessään kuvata majavaa Hillasta tuntui yhtäkkiä kuin joku olisi katsonut häntä suuren kiven takaa. Hän oli varma, että kuusen oksan takana oli joku.

Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.

Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Vähän matkan päässä sammaloituneiden kivien välissä liikahti varjo. Hilla haparoi kameran käteensä. Majava oli noussut kiven päälle ja katseli häntä. Hilla uskalsi tuskin hengittää pitäessään kameraa ylhäällä ja painellessaan laukaisijaa. Lammen pinta heijasti valoa ja otuksen turkki hohti hopeaa. Hilla mietti, johtuiko välke kuunvalosta vai oliko hänen majavansa tarueläin. Sen turkki oli vaaleampi kuin majavilla yleensä. Se oli erilainen kuin muut.

Otus nousi takajaloilleen ja nuuhki ilmaa.

– Hei Hopeaturkki, Hilla kuiskasi. – Voi miten kaunis sinä olet.

Majava pulahti takaisin veteen, teki kierroksen Hillan edessä ja katosi veden alle.

Hilla odotti vielä hetken tulisiko se takaisin, mutta sitten hänen oli jo niin kylmä, että hän sulloi kameran taskuun, kiskoi repun selkäänsä ja suuntasi kotia kohti.

Hillaa ei pelottanut kulkea rämettyneessä metsässä, vaikka oli jo pimeää. Hän tunsi olevansa yhtä varjojen kanssa. Metsäneläimet ja taivasta kohti ojentautuvat puut olivat ystäviä, ja jos tuolla hämärän keskellä asusteli maahisia ja menninkäisiä, he kyllä tulisivat toimeen keskenään. Hän pysähtyi ja katseli syvälle pimeään. Oliko siellä joku? Seurasiko se häntä?

Hilla värähti jännityksestä, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän jatkoi matkaa.

Polkupyörän satulan päälle oli tiivistynyt kosteutta. Hän pyyhkäisi pisarat takin hihaan, nousi pyörän selkään ja polki kotiin. Tuuli toi hänen nenäänsä lumen alta paljastuneen maan muhevan tuoksun.

– Missä sinä taas olet ollut? äiti kysyi, kun Hilla potki eteisessä kumisaappaita jaloistaan.

Hilla huomasi, että saappaat olivat täynnä roskia ja housut olivat polviin asti märät. Villapusero oli tarttunut risuun, lanka oli katkennut ja puseron helmaan oli tullut reikä.

-Jäkälää, naavaa, neulasia, äiti luetteli nyppiessään metsästä tarttunutta tavaraa tyttärensä hiuksista. – Olet itse niin kuin mikäkin majava. Mitä ihmettä sinä oikein näet niissä otuksissa? Opettelisit mieluummin soittamaan viulua!

Äiti ja isä ihmettelivät aina miten hänestä oli tullut sellainen metsässä kulkija. He miettivät oliko se perinnöllistä.

He olivat kerran käyneet Kolumbiassa, koska Hillan oli vanhempiensa mielestä hyödyllistä oppia tuntemaan kulttuuri, josta hän oli peräisin. He olivat menneet kaupunkiin, josta Hilla oli vauvana löydetty erään sivukujan roskalaatikosta. Nyt Hilla oli seissyt siellä vanhempiensa kanssa ja odottanut että tuntuisi tutulta. Hän oli katsellut paikallisia asukkaita ja miettinyt oliko joku heistä hänen äitinsä tai isänsä. Hän olisi voinut kysyä miksi he olivat hylänneet hänet roskalaatikkoon.

Siellä hän vasta olikin tuntenut itsensä orvoksi.

Hilla viihtyi metsässä, koska siellä kaikki oli selkeää. Karhu käyttäytyi kuin karhu ja majava kuin majava. Kuusensiemenistä kasvoi kuusia ja männynsiemenistä mäntyjä. Ihmisten maailmassa kaikki oli paljon sekavampaa.

– Sinä tosiaan teet kaikkesi kantaaksesi metsän kotiin käpy jä kuusenneulanen kerrallaan, äiti sanoi ja vei kourallisen Hillan hiuksista nyppimiään roskia kompostiämpäriin.

Hilla latasi uudet kuvat tietokoneelle. Hän siirsi ne kuvankäsittelyohjelmaan ja muokkasi hiukan. Pikkusisko Ella tuli viereen katselemaan. Tietokoneen ruudulla varjo, joka kyyhötti kiven takana, näkyi paremmin. Hilla zoomasi kiveen. Hän säpsähti erottaessaan silmät mustan keskeltä. Vai oliko se vain jokin muu kiiltävä kohta, lehti johon kuun valo osui?

– Näetkö jotain outoa tuossa kuvassa? hän kysyi sisareltaan.

– Onpa tuo suuri! Ella sanoi ja osoitti sormellaan majavaa. – Onko se vaarallinen?

– Tarkoitan majavan takana. Näetkö tuon hahmon tuossa? Huomaatko siinä jotain erikoista?

Ella tihrusti ruutua.

– Siinä on iso kivi, hän sanoi.

– Mutta näetkö kiven takana jotain?

Ella vilkaisi Hillaa ja pudisti päätään.

– Tiedätkö mitä, sinä voisit ruveta soittamaan jotain, vaikka huilua, Ella sanoi.

Ella kävi tunnollisesti pianotunneilla, koska äiti ja isä olivat sitä mieltä, että soittaminen oli hyvä ja tervehenkinen harrastus.

– On toinenkin vaihtoehto. Sinä voisit opetella valokuvaamaan ja lähteä kanssani metsäretkelle, Hilla sanoi.

Ella ei vastannut. Hän inhosi metsässä liikkumista. Hän ei ymmärtänyt miksi sisko viihtyi tyhmillä retkillään tuntikausia. Metsäretket olivat entisestään pidentyneet, kun majavat olivat levittäytyneet heidän lähilammelleen. Sitten Hilla oli vielä löytänyt erilaisen majavan. Hän oli ottanut siitä lukemattomia valokuvia, joilla oli tapetoinut huoneensa seinän. Mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että se oli ihan samanlainen majava kuin kaikki muutkin.

Ella oli kerran lähtenyt Hillan mukana metsään, koska sisarusten oli hyvä välillä tehdä jotain yhdessä. Janitan äiti oli sanonut hänelle niin, kun hän oli purkanut Janitan luona mieltään. Teidän pitää hankkia yhteisiä kokemuksia, ne yhdistävät teitä, ja sitten teillä on vanhana jotain mitä muistella, hän oli selittänyt. Janitan äiti oli psykologi, ja hän tiesi nämä asiat.

Ella halusi olla tunnollinen ja hyvä sisar, joten hän oli lähtenyt metsään Hillan kanssa. Mutta hän väsyi nopeasti, hänen kameransa kastui, ja kaiken lisäksi hän veti puoleensa hyttysiä, mäkäräisiä ja paarmoja. Hänen vaalea ihonsa muuttui metsäreissun jäljiltä kirjavaksi. Hilla kielsi häntä raapimasta paukamia, mutta Ella raapi itsensä verille, puremat tulehtuivat, ja hän muistutti isorokkopotilasta monta viikkoa.

Hän sai myös nuhan ja poskiontelontulehduksen. Oli selvää, että metsäretket eivät olleet häntä varten.

– Janita pyysi meitä niille huomenna, Ella sanoi.

– Ei käy, Hilla sanoi. – Menen lammelle.

Ella työnsi peukalonsyrjän suuhunsa ja järsi niin, että rutisi. Peukalot olivat kynnen vierestä punaiset, kalutut pallukat.

– Ei kukaan inhoa sua siksi, että olet kolumbialainen, hän sanoi hetken kuluttua. – Vaan siksi, että olet niin outo.

Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: – Ei millään pahalla.

Hilla ei vastannut.

– Ei sun tarvitsisi muuta kuin opetella olemaan niin kuin muutkin, ja varmaan saisit monta kaveria, Ella sanoi.

Hilla vilkaisi Ellaa. Hän otti sisarestaan kuvan.

– Mä olen ainakin yrittänyt kaikkeni, että sulla olisi kavereita, Ella sanoi.

Hilla huomasi, että kuvakulmaa vaihtelemalla pystyi vaikuttamaan siihen, miltä Ella kuvassa näytti. Kun otti kuvan alaviistosta, Ellan sieraimet näyttivät isoilta huokosilta pehmeälakkisessa sienessä. Oikeastaan koko tyttö näytti melkein satuolennolta. Hilla kyllä piti Ellasta, ei siitä ollut kysymys. Periaatteessa he puhuivat samaa kieltä, suomea. Hilla ei osannut espanjaa kuin muutaman sanan, ja nekin isä oli opettanut hänelle. Mutta silti hänestä tuntui usein kuin he olisivat olleet eri planeetoilta.

-Janitan äiti sanoi, että sä olet mulle katkera siitä, kun sut on adoptoitu, Ella sanoi.

– Janitan äidillä ei ole harmainta haisua mun katkeruuksista, Hilla sanoi.

– Se sanoo, että sua pitää ymmärtää.

– Ymmärtäkää sitten, ja lopettakaa tuo vatvominen.

Perheen Simo-kissa tunki Hillan syliin rapsuteltavaksi. Oikeastaan kissa