Vilma ja Koiratunturi

By Päivi Romppainen

Hiihtokeskus Koiratunturi on koiraklubilaisille itsestään selvä talvilomakohde. Lapissa pääsee patikoimaan koirien kanssa ja laskettelemaan sydämen kyllyydestä.Loman idylliin tulee kuitenkin ryppyjä, kun Koiratunturin omistajia uhkaillaan. Keskuksessa tehdään ilkivaltaa, eikä kukaan ole varma, onko ilkivalta yhteydessä uhkauksiin. Ystävykset Vilma, Jonna ja Laura eivät voi pitää hyppysiään erossa mysteeristä. He lyövät nerokkaat päänsä yhteen arvoituksen selvittämiseksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 14, 2021
• ISBN: 9788726347555

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

– Täällä ollaan!

Pitkähiuksinen keski-ikäinen nainen huitoi käsillään ilmaan ja yritti kiinnittää Vilman, Jonnan ja Lauran huomion itseensä. Linja-autoasemalla, missä oli vain muutamia ihmisiä, se onnistui helposti. Itse asiassa liiankin helposti. Muutkin matkustajat kääntyivät katsomaan kenelle nainen oikein huitoi, ja tytöt tunsivat kuinka uteliaat katseet siirtyivät naisesta heihin. Laura tunsi olonsa kiusaantuneeksi, Jonna oli hieman hämillään, mutta Vilma puski tavaroidensa kanssa naista kohti ja hihkui mennessään.

– Moi Leena! Täältä tullaan. Ihana nähdä pitkästä aikaa, Vilma mesosi ja syöksyi halaamaan naista. Jonna ja Laura jäivät seisomaan Vilman taakse odottamaan, että Leena ja Vilma saisivat rutistelusta tarpeekseen, ja hekin pääsisivät esittelemään itsensä. Vielä viikko sitten Jonna ja Laura eivät edes tienneet koko naisen olemassaolosta ja nyt he seisoivat Sodankylän asemalla odottamassa pusertaisiko tämä mahdollisesti heitäkin.

Leena oli Vilman äidin serkku, ja hän oli pyytänyt heitä luokseen hiihtoloman ajaksi. Hän omisti miehensä kanssa Lapista itärajan läheltä pienen laskettelukeskuksen ja siellä riitti sesonkiaikana tekemistä useammallekin ihmiselle.

Kun Vilma, Jonna ja Laura olivat edellisenä sunnuntaina lojuneet tylsistyneinä pakkasta paossa Vilman huoneessa videoiden ääressä, Vilman äidin pää oli työntynyt oviaukosta sisään ja hän oli kysynyt tyttöjen mielestä tyhmän kysymyksen:

– Kiinnostaisiko koirien kaitsenta hiihtolomalla?

Tytöt olivat hetkessä unohtaneet televisiossa pyörivän jenkkikomedian ja alkaneet pälättää yhteen ääneen. Äiti oli kertonut Leenan tuskailleen puhelimessa koirienhoito-ongelmien kanssa ja hän oli tullut maininneeksi tälle Vilman koiraklubista. Leena oli tarjonnut välittömästi töitä Vilmalle ja hänen ystävilleen.

– Palkkaa siitä työstä tosin ei saa, äiti oli huomauttanut tyttöjen pomppiessa ja halaillessa toisiaan. Riemunkiljahdukset olivat hiipuneet ja tytöt olivat tuijottaneet epävarmoina toisiinsa.

– Leena maksaisi teidän matkanne, asumisen ja ruuan. Te saisitte myös lasketella ilmaiseksi niin paljon kuin ehtisitte ja haluaisitte, äiti oli jatkanut.

– En mä osaa lasketella. Eikä mulla ole edes omia kamoja, Laura oli vaikertanut.

– Siellähän sitä voi opetella. Leena antaisi varmasti suksivuokraamosta ilmaiseksi välineet, äiti oli ehdottanut.

– Mitä koiria siellä on? Jonna oli kysynyt ikään kuin se olisi vaikuttanut päätökseen lähteäkö vai ei.

– Kaksi berninpaimenkoiraa ja bernhardilainen, Vilma oli vastannut äitinsä puolesta.

– Ja yhdellä koiralla viisi pentua, äiti oli jatkanut. Äidin ilmoitus oli saanut tytöt uudelleen kiljumaan ja pomppimaan toistensa kaulaan.

– Tarkoittaako tämä sitä, että te lähdette? äiti oli nauranut.

Päätös oli ollut yksimielinen. Hiihtoloman vietto kotona ei houkutellut ja vaikka työstä ei maksettaisikaan palkkaa, se ei haitannut. Viikko koirien kanssa Lapissa kuulosti enemmän lomalta kuin työltä. Ainoastaan Laura oli ollut huolestunut siitä, mitä kotona hänen aikeista sanottaisiin. Lupa lähtöön oli kuitenkin irronnut, kun reissuun ei kerran kuluisi penniäkään rahaa.

– Ja te olette ilmeisesti niitä Vilman kavereita? Leena sanoi päästyään irti Vilman otteesta.

Leena ojensi kätensä ja esitteli itsensä. Hän oli pukeutunut farkkuihin ja paksuun villapaitaan, jonka päällä oli tikkiliivi. Leenalla oli pitkät, varpusen väriset hiukset, jotka valuivat piikkisuorina alas aina puoleen selkään asti. Lyhyt otsatukka loi naisen ruskettuneille kasvoille nuorekkaan ilmeen. Leena olisi mennyt kolmikymppisestä koska tahansa, vaikka olikin jo neljänkymmenen toisella puolella.

– Mun auto on tuolla, Leena sanoi ja osoitti korkeaa farmarimallista autoa.

Tytöt tunkivat kassinsa ja suksipussinsa autoon. Onneksi Leenan auto oli iso, sillä tytöillä oli valtavat kantamukset mukanaan. Kasseihin oli pitänyt saada mahtumaan erilaisia ulkoiluvaatteita, sisävaatteita, rentoja ja hieman parempia; laskettelumonot; lakanat ja peseytymisvälineet; lukemista, korvalappustereot ja pino kasetteja sekä lisäksi äidin lähettämät tuliaiset, joita oli monta nyssäkkää.

– Ihan kuin me oltais menossa jonnekin korpeen, josta ei saa ostaa yhtään mitään, Vilma oli valittanut äidin pakatessa Leenalle meneviä tavaroita mukaan.

– Ei sieltä juuri mitään saakaan, äiti oli vastannut, eikä Vilma ollut huomannut kysyä, mitä äiti oli tarkoittanut.

Leena ja Turo olivat aloittaneet liiketoimensa Lapissa vasta muutama vuosi sitten, eikä Vilma ollut vielä vieraillut siellä heidän luonaan. Leena oli asunut aikaisemmin Tampereella ja silloin he olivat tavanneet usein. Kun Leena löysi Turonsa neljä vuotta sitten, tämä oli tehnyt rohkean ratkaisun ja muuttanut miehen luo Lappiin. Vilma oli nähnyt Leenan viimeksi kolme vuotta sitten tämän tanssiessa omia häitään.

Äidin sanat palautuivat mieleen, kun he lähtivät ajamaan kohti Leenan ja Turon omistamaa laskettelukeskusta. Lapissa välimatkat olivat pitkiä ja Sodankylästä oli vielä reilun tunnin ajomatka määränpäähän. Mitä pidemmälle he pääsivät, sitä asumattomammaksi seutu kävi. Auton ikkunasta ei näkynyt juuri mitään muuta kuin kilometreittäin kitukasvuista metsää.

Matkan taittuessa päivä alkoi muuttua kirkkaammaksi. Tytöt olivat matkustaneet yöjunalla Rovaniemelle ollakseen perillä aikaisin perjantaiaamuna. Se oli ollut ainoa juna, johon he olivat enää saaneet lippuja. Rovaniemeltä he olivat jatkaneet matkaa linja-autolla Sodankylään. Tytöt olivat pyytäneet koulusta yhden päivän vapaaksi päästäkseen lähtemään ajoissa ennen varsinaista ruuhkaa. Tai päästäkseen yleensäottaen lähtemään lainkaan.

Leena ja Vilma pälpättivät taukoamatta matkan aikana, mutta Jonnan ja Lauran silmät tahtoivat väkisin painua kiinni auton tasaisessa hurinassa. Junassa oli ollut vetoista ja kylmää eikä nukkumisesta ollut tahtonut tulla mitään.

Kun Leena käänsi auton päätieltä laskettelukeskukseen vievälle sivutielle, Vilma huomasi ison kyltin tien vieressä.

– Koiratunturi! Vilma kiljaisi innoissaan. – Onko teidän paikan nimi Koiratunturi?

– Joo. Nimi lankesi luonnostaan paikkaan liittyvän tarinan mukaan. Tällä seudulla liikkuu aivan uskomattomia juttuja, joita monet ihmiset pitävät jopa tosina, Leena hymähti.

– Minkälainen tarina? Jonnakin heräsi takapenkillä.

– Tunturi on salaperäisen koirasuden reviiriä. Se on suden näköinen, mutta sutta suurempi otus. Jonkinlainen irlanninsusikoiran ja suden risteytys. Paikallisten mukaan se on kooltaan kuin pieni poro.

– Onko kukaan koskaan nähnyt sitä? Laura nieleskeli.

– Jotkut väittävät nähneensä. Tarinan mukaan se näyttäytyy vain niille, joille sillä on jokin sanoma tuotavana. Yleensä koirasuden näkeminen tietää onnettomuutta. Se tulee lähelle ja katsoo suoraan silmiin. Sen katse on niin pelottava, että ihminen kupsahtaa jo pelkästä kauhusta.

– Onko jollekin käynyt niin? Jonna kysyi ja änkesi itsensä takaa kahden etuistuimen rakoon roikkumaan kuullakseen paremmin.

– Onhan noita tarinoita, mutta ei kaikkea kannata uskoa, mitä täällä kuulee. Saamelaisten keskuudessa elää ihan kummallisia juttuja, Leena kuittasi. – Eikä se koirasusikaan aina vie uhriltaan henkeä. Joskus se tulee vain varoittamaan jostain tulevasta. Jotain pahaa tapahtuu, ellei ihminen tajua ajoissa toimia oikein tai jotain sellaista. En mä niin tarkkaan ole tähän juttuun perehtynyt. Musta oli vain hauska antaa tälle paikalle nimi vanhan myytin mukaan. Turo aluksi vastusteli, sillä sehän on ikänsä elänyt näitten juttujen keskellä. Mutta kyllä se viimein vakuuttui siitä, että idea oli ihan hyvä.

– Mä haluun kotiin, Laura vaikersi ja nojasi otsallaan auton ikkunaan.

– Vanha tarinahan se vaan on, Leena naureskeli. – Ei sen takia kannata yöuniaan menettää.

Vilma ja Jonna nauroivat Leenan mukana, mutta Lauran nauru oli väkinäistä. Tarina tai ei, hänen mielikuvituksensa laukkasi jo omia polkuja.

– Onhan meillä lisäksi sitten omat koirat. Ja nimen myötä me päätettiin tehdä tästä paikasta koiraystävällinen lomanviettopaikka. Sellaisia ei kovin paljon ole. Koirille on osoitettu oma ulkoilualueensa ja on meillä aidattu tarhakin, jossa koirat saavat telmiä vapaina keskenään. Eikä se ole mikään postikortin kokoinen läntti, Leena ylpeili.

– Mielettömän hyvä idea, Vilma henkäisi.

– Joo, niin meidänkin mielestä. Sen lisäksi meillä on tietyt mökit, joihin voi majoittautua koirien kanssa, vain pari mökkiä on varattu allergisille. Muutaman mökin pihassa on lämmitetty koirankoppi ja juoksulanka. Koirille saa ostaa jopa ruokaa meidän ravintolasta.

Leenan pulputtaessa he saapuivat perille Koiratunturin laskettelukeskuksen pihaan. Leenan ja Turon siniseksi maalattu puinen omakotitalo oli jäänyt taakse tien vasempaan reunaan. Pihan oikeassa reunassa oli parkkipaikka ja alue asuntovaunuille. Parkkialueen takaa alkoi metsä, jossa vuokramökit sijaitsivat.

– Tuossa on päärakennus, jossa on muun muassa ravintola, toimisto ja muutama huone, joissa asuu henkilökuntaa. Tuo vasemmalla oleva pienempi rakennus on suksivuokraamo. Hissit lähtevät tuolta päärakennuksen takaa, Leena selvitti ja huitoi käsillään eri suuntiin. Tytöt yrittivät seurata nopeaa selostusta ja painaa mieleensä, mitä missäkin oli.

Päärakennus ja suksivuokraamo olivat matalia puisia rakennuksia, jotka oli hiljattain rakennettu. Punaisiksi maalatut talot olivat siistejä ja kotoisen näköisiä. Pihapiirissä kaikki oli pientä ja sievää.

Leena kaarsi autolla takaisin sinisen omakotitalon pihaan. Portinpielessä oli iso kyltti, jossa kehotettiin lomalaisia pysymään pois yksityisalueelta. Kylttiä koristi kolme ison koiran kuvaa, kaksi berninpaimenkoiraa ja yksi bernhardilainen.

– Tyhmä täytyy olla, jos tuota kylttiä uhmaa, Laura huomautti.

– Joka vuosi joku yrittää. Mutta viimeistään silloin, kun koirat alkavat haukkua, seikkailijat häipyvät. Meteli on nimittäin melkoinen, Leena nauroi.

Kuin vakuudeksi Leenan sanoille sisältä alkoi kuulua kunnioitusta herättävä meteli. Kun Leena avasi oven, ulos pelmahti kolme koiraa. Ensin ne tervehtivät ylitsevuotavalla ystävällisyydellä Leenaa ja sitten ne liehuivat tyttöjen ympärillä osaamatta päättää, keneltä kerjäisivät rapsutuksia. Tytöt antoivat koirien tutustua heihin rauhassa ja tarjosivat sitten vasta odotettuja hellyydenosoituksia.

– Bernhardilainen on nimeltään Vihtori. Tuo herasilmäinen berniuros on Roope ja tämä ylpeä äiti on Iines, Leena esitteli ja taputti koiraa, joka nojautui hänen kylkeään vasten. – Herasilmäinen tarkoittaa sinisilmäistä koiraa. Toisinaan bernipentueessa on pentu, jolla on jäänsiniset silmät. Se ei haittaa koiraa itseään, mutta näyttelyissä se on hylkäävä tekijä, Leena selitti.

– Musta se on mielettömän näköinen! Jonna henkäisi.

Vihtori jolkotti Vilman luokse ja painoi päänsä tämän vatsaa vasten saadakseen huomiota. Koiran pää oli iso kuin pesuvati, eikä sen tarvinnut edes kohottaa katsettaan ylettyäkseen kiehnaamaan päällään Vilman vatsaa vasten. Uroksella oli voimakkaasti poimuttunut otsanahka ja kosteat, roikkuvat huulet. Sen karva oli tuuhea ja nahkaa oli runsaasti. Vilma levitti kätensä noin puolen metrin leveydelle ja kyhnytti koiraa molempien korvien takaa yhtä aikaa. Vihtori örisi mielissään, mutta käännähti nopeasti juostakseen Leenan perässä sisälle. Vilma katsoi takkiaan ja ähkäisi. Vatsan kohdalla, johon Vihtori oli hieraissut kuonoaan, oli märkä läiskä. Kosteaan takkiin oli tarttunut tukku koirankarvoja, joita löytyi Vilman hihansuistakin. Vilman kädetkin olivat tahmeassa koirankuolassa ja karvoissa. Vilma roikotti käsiään ilmassa tietämättä, mihin pyyhkäistä ne. Lopulta hän hieraisi ne kerran lumihankeen ja kuivasi sitten kädet housuihinsa ja tarpoi muiden vanavedessä sisälle.

Sisällä oli kaunista, mutta epäsiistiä. Tai niin siistiä, kuin tällaisessa koiraperheessä saattoi olla. Matot puuttuivat lattioilta eikä alle metrin korkeudella ollut mitään särkyvää. Tilavassa tupakeittiössä oli kolme isoa koiran petiä ja huoneessa leijui vahva koiran haju.

– Kuraa, karvaa ja kuolaa. Sitä tässä huushollissa piisaa, Leena huokaisi. – Ja on aivan sama minkävärisiä vaatteita käyttää, sillä kolmivärisen koiran karvat näkyvät kaikissa vaatteissa. Tarkan siivon kotiin nämä koirat eivät sovi.

Roope ja Iines olivat perusväriltään syvänmustia. Poskissa, silmien yläpuolella, kaikissa raajoissa sekä rinnassa oli voimakkaat punaruskeat merkit. Otsassa niillä oli puhtaanvalkoinen piirto ja rinnassa oli valkoinen läikkä ikään kuin kaulasta roikkuva ruokaliina. Valkoista oli myös käpälissä ja hännänpäissä.

– Karvaa näistä lähtee todella runsaasti. Ja sekin on lievästi ilmaistu, Leena jatkoi.

– Miksi sä sitten pidät näitä? Vilma nauroi ja kurkotti taputtamaan vieressä istuvaa Roopea.

– Tulkaa katsomaan! Leena viittoili ja johdatti tytöt viereiseen huoneeseen. Iines ryntäsi huolestuneena porukan perään.

Huoneessa oli jättimäinen pentulaatikko, jossa oli viisi uneliasta, lähes viisiviikkoista berninpaimenkoiran pentua. Ne nukkuivat yhdessä läjässä vieri vieressä osittain toistensa päällä ja tuhisivat sydäntäsärkevän ihanasti. Tytöt vaikersivat ihastuksesta, mutta niin hiljaa, etteivät pennut häiriintyneet.

– Niinpä niin. Kuka näitä voisi vastustaa? Leena huokaisi.

– Meidän äiti voi,