Vilma ja koiraripari

By Päivi Romppainen

Koiraklubilaisille avautuu mitä parhain mahdollisuus: rippikoululeiri, jolle saa ottaa oman koiran mukaan! Hengellisen kasvatuksen lisäksi nuoret saavat tutustua niin agilityyn kuin tottelevaisuuskoulutukseenkin. Leirikeskuksen turvallisuus kuitenkin kyseenalaistetaan, kun muutamaan mökkiin murtaudutaan. Mutta koiraklubilaisille mysteerien selvittäminen on tuttu juttu!Tapauksen kuin tapauksen voi selvittää vain, jos tiimi puhaltaa yhteen hiileen. Ongelmana on, että tyttöjen välejä hiertävät esimerkiksi uskon asiat ja leirillä heidän kanssaan oleva Tino.Ehkä ystävyys kuitenkin voittaa kaiken?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726347524

Book preview

www.egmont.com

1. luku

– Jaaha, te olette siis ne kadonneet lampaat.

Tumma, kookas mies seisoi käsi ojossa tyttöjen edessä. Hänellä oli lököttävät college-housut, haalistunut T-paita ja parhaat päivänsä nähnyt ruudullinen flanellipaita. Mies oli ilmiselvästi unohtanut katsoa peiliin leirille lähtiessään. Vilma, Jonna ja Laura olivat juuri saapuneet leirikeskukseen, eikä heillä ollut hajuakaan, mistä lampaista mies horisi.

– Minä olen Jimi, tämän leirin nuorisonohjaaja. Laki ja järjestys, mies esitteli vakavana itsensä.

Jonnan äiti Pipsa kiersi auton toiselta puolelta miehen luo.

– Terve Jimi. Ihana nähdä pitkästä aikaa, Pipsa kailotti.

He hakkasivat toisiaan selkään kuin jäyhät miehet, minkä jälkeen Pipsa kääntyi tyttöihin päin.

– Jimi oli minun kurssikaverini opiskeluaikoina, Pipsa selitti.

– Mistä on suunnilleen ikuisuus, Jonna näpäytti.

Jonnaa hävetti äitinsä riehakas käytös, vaikka se ei ollutkaan mitään uutta. Pipsa oli räiskyvä punatuk-kainen nainen, joka piti niin paljon ääntä, että häntä oli yleensä vaikea olla huomaamatta. Ja juuri se Jonnaa harmitti. Hän ei halunnut leimautua muiden silmissä seurakunnan työntekijän mukulaksi. Siitä leimasta oli seurannut ihan riittävästi harmia kotikulmilla. Täällä hän haluaisi tulla tunnetuksi omana itsenään.

– Lähestulkoon, Jimi myönsi ja hymyili. Hänen hymynsä pehmitti tytöt hetkessä. Epäsiististä olemuksesta huolimatta miehessä oli karismaa, jota oli vaikea vastustaa.

Vilma katsoi ympärilleen ja tajusi, että heidän täytyi olla viimeisiä, jotka saapuivat leirille. He olivat ajaneet lähes kolmesataa kilometriä, ja matkan varrella oli ollut useita pysähdyksiä. Ei ihme, että he olivat myöhässä. Pihalle oli kerääntynyt joukko nuoria, jotka kuluttivat aikaansa ja odottivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pipsa oli järjestänyt Vilmalle, Jonnalle ja Lauralle paikan koirarippileiriltä, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa. Jonna oli alkukesästä murehtinut sitä, etteivät Vilma ja Laura olleet lainkaan ilmoittautuneet riparille. Laura vastusti rippikoulua, koska hän ei kuulunut kirkkoon, mutta Vilmalta koko asia oli lipsahtanut muuten vain ohi. Kuultuaan uudesta riparistä, Pipsa oli tarttunut oitis puhelimeen. Leiri oli jo ollut täynnä, mutta sitkeällä suostuttelulla ja järkevillä perusteluilla Pipsa oli onnistunut saamaan koko kolmikon samalle leirille.

Jonna oli ollut riemuissaan äitinsä järjestämästä yllätyksestä, mutta sitten huolenaiheeksi olivat nousseet koirat. Mistä ihmeestä he saisivat koirat leirille niin pienellä varoitusajalla? Onneksi Pipsa tunsi työnsä puolesta paljon ihmisiä. Hän oli istunut tuntitolkulla puhelimessa ja yrittänyt järjestää tytöille hoitokoirat leirille mukaan.

– Kaikilla muilla on ihan taatusti omat koirat mukana, Jonna oli nurissut.

– Useimmat nuoret tulevat sinne lainakoiran kanssa, Pipsa oli väittänyt.

Tieto ei ollut paljon lohduttanut Jonnaa. Oma koira oli aina oma koira. Lainakoiran saaminen oli hyvin epävarmaa. Ja ihan minkälaisen täystuhon kanssa tahansa hän ei kyllä leirille lähtisi. Koiran piti olla sellainen, että se pysyi käsissä. Sen kanssa piti voida touhuta, harrastaa erilaisia lajeja, ja siihen piti saada hyvä kontakti.

– Kävisikö kaksi bordercollieta? Pipsa oli kysynyt, kun Jonna oli lopettanut valituksensa.

Että kävisikö kaksi bordercollieta? Parempaa vaihtoehtoa äiti ei olisi voinut tarjota. Jonna oli alkanut pomppia ja kirkua riemusta, niin että äidin oli ollut pakko huomauttaa, että yksi koira puuttui vielä.

Se oli totta, mutta se ei kyennyt hillitsemään riemua kahdesta bordercolliesta. Jonnan oli ollut ihan pakko soittaa ja ilmoittaa uutinen välittömästi Vilmalle.

Loppujen lopuksi koirien hankkiminen oli ollut pienempi urakka kuin Vilman ja Lauran suostuttele-minen mukaan leirille. Vilma oli ollut helpompi puhua ympäri, mutta Lauran kanssa oli ollut vaikeuksia.

– Minähän en minnekään riparille lähde! Laura oli sanonut napakasti. – Siellä on ankeaa, rankat rajoitukset ja kaikki kiva kiellettyä. Ihmiset määräil-lään heti kättelyssä kuoliaaksi.

– Istutetaan pimeään koppiin ja käännytetään väkisin uskovaisiksi, Jonna oli lisännyt.

– Niin just! Laura oli myöntänyt.

– Sulla on kyllä ihan vääristynyt kuva riparista, Jonna oli tyrmännyt.

– Mä oon kuullu kaikenlaista.

– En epäile, Jonna oli myöntänyt. – Mutta sä voit ottaa sen ihan koiraleirin kannalta. Ja sieltä voi aina lähteä kesken pois, jos alkaa ahdistaa.

– Kolmensadan kilometrin päästä?

– Puhutaan äidin kanssa asia valmiiksi, Jonna oli taivutellut.

Laura oli miettinyt asiaa kaksi päivää. Kun Pipsa ilmoitti löytäneensä Lauralle collien, Laura oli alkanut selvästi pehmetä. Kun Laura oli viimein suostunut, oli tullut uusi mutka matkaan.

– Ei missään tapauksessa! Lauran isä oli jyrissyt asiasta kuultuaan. – Sitähän pitäisi sitten liittyä kirkkoon, järjestää juhlat ja kestää kaikki se hömpötys. Me ei sellaista tarvita!

Sitten Pipsa oli soittanut Lauran vanhemille ja pitkämielisesti selittänyt, mitä kaikkea rippikoulu voi nuorelle merkitä. Kotona oli käyty kiivaita keskusteluita, ja lopulta Lauran äiti oli asettunut Lauran puolelle.

– Minä liityn kirkkoon ja Laura minun mukanani, hän oli ilmoittanut.

Lauran isä oli painunut ovet paukkuen pihalle eikä asiasta ollut sen jälkeen enää keskusteltu. Ei ainakaan Lauran kuullen.

Tytöt seisoivat uuden kurssikeskuksen pihalla koiriensa kanssa ja pälyilivät ympärilleen. Päärakennus oli kivinen, marjapuuronpunaiseksi maalattu kaksikerroksinen talo, joka oli aikoinaan palvellut vanhainkotina. Päärakennuksen vasemmalla puolella oli pienempi, puinen rakennus, joka oli tarkoitettu henkilökunnan käyttöön. Rakennusten välistä laskeutui ruohottunut tie rantaan, missä oli saunarakennus. Keskellä pihaa oli lippuaukio, missä he Jonnan kokemuksen mukaan tulisivat seisomaan joka armas aamu ja ilta satoi tai paistoi.

Päärakennuksen oikealla puolella oli tasainen pelto, jonne oli rakennettu agilityrata ja tottelevai-suustelineet. Pellon takana oli vaatimaton metsäinen kumpu, jolla nökötti pieni kivinen leirikappeli. Leirikeskus sijaitsi aivan lähellä pientä, mutta suhteellisen vilkasta kylää.

– Koirat pitäisi varmasti ottaa ulos kuumasta autosta, Jimi huolehti.

Tyttöihin tuli vipinää. Matkan aikana autossa oli ilmastointi, mutta kun se pysähtyi, autossa tuli nopeasti sietämättömän kuuma. Vilma otti ulos mustavalkoisen bordercollien. Hän napsautti remmin kiinni koiran kaulapantaan, vaikka kokikin sen turhaksi. Omistajan mukaan Elvis ei hievahtaisi mihinkään ennen kuin Vilma antaisi luvan. Mutta Vilma ei vielä täysin luottanut koiraan, koska hän oli tuntenut sen vasta muutaman päivän ajan. Elvis oli tohkeissaan päästessään ulos autosta. Nähdessään kaikki uudet ihmiset ja koirat, se alkoi ryntäillä eri suuntiin niin pitkälle kuin remmiä riitti.

Jonna napsautti hihnan ruskeavalkoisen border-collien pantaan ja kehotti koiraa hyppäämään au-tosta ulos. lines loikkasi alas hillitysti. Se katseli arvioiden ympärilleen ja asettui sitten istumaan Jonnan jalkojen juureen.

Laura avasi farmarimallisen auton takaluukun, ja sieltä hyppäsi ulos runsasturkkinen ruskea collie. Laura piti toisella kädellä Fridan pannasta kiinni ja yritti toisella kädellä tonkia remmiä auton takaosasta kaikkien tavaroiden alta. Frida oli kaatanut innoissaan kassit kumoon, ja remmi oli jäänyt tavara-paljouden alle. Frida terästi kuuloaan, kun päärakennuksesta alkoi kuulua möreää mylvintää.

– Sä lähet meneen täältä!

Kiroilun sekainen huuto kuului ensimmäisen kerroksen avonaisesta ikkunasta. Välittömästi huudon jälkeen ikkunasta alkoi lennellä tavaroita ulos. Ensin makuupussi, sitten tennissukkia, nahkatakki ja lopulta iso jenkkikassi. Huutoon sekoittui toisen pojan ääni ja koirien kimeä haukunta. Elvis ja Iines yhtyivät koirien haukuntaan. Frida työnsi korvansa eteen, tuijotti ikkunaa, mutta ei löytänyt syytä haukkumiseen.

– Niklas, käy sanomassa Jutalle, että pojat pursuavat kakkoskämpästä pihalle! Jimi huikkasi finni-naamaiselle hujopille. Poika nousi sanaa sanomatta ylös ja katosi sisälle rakennukseen.

Tytöt saivat kuulla, että Jutta oli pappi, jolla oli kaksi tanskandoggia, Romeo ja Julia. Jimillä oli it-sellään suursnautseri, Hani. Jutan ja Jimin lisäksi leirillä oli viisi isoista, joista juuri nähty Niklas oli yksi. Leiriläisiä oli parikymmentä.

– Leiriläiset on jaettu kahden hengen kämppiin sen mukaan, miten koirat tulevat keskenään toimeen. Leirillä on vain neljä poikaa Niklas mukaan lukien. Tino ja Kim oli pakko laittaa samaan kämppään, vaikka pojat eivät tahdo mahtua samaan huoneeseen, Jimi selitti.

Tytöt vilkaisivat toisiaan. Neljä poikaa! Ja kahden hengen kämpät! Tämä ei luvannut hyvää.

– Tino ja Joonas on vähän niin kuin pakkosijoi-tettu tänne. Niillä on lainakoirat, mutta Kimillä on oma. Tino ja Joonas on tuollaisia… miten sen nyt sanoisi kauniisti… villinpuoleisia, Jimi kuvaili Pipsalle.

– Tarkkislaisia? Pipsa tarkensi.

– Niin tuota…, Jimi epäröi ja vilkaisi tyttöihin. – Jotain sen suuntaista.

Ulko-ovi rämähti auki, ja ulos työntyi äänekkäästi kiroileva poika, jolla oli maantienvärinen rastatukka. Hänellä oli päällään mustat housut ja rikkinäinen kirjava villapaita. Toisessa korvassa riippui iso korvakoru. Poika tikkasi menemään kuin ompelukone, vaikka sorakivien täytyi pistellä hänen paljaita jalkojaan.

– Tino, Jimi esitteli.

Tino keräsi ulos heittämiään tavaroita kasaan äänekkäästi sadatellen. Sitten hän nakkeli ne sisään samasta ikkunasta, josta oli ne hetkeä aikaisemmin viskonut pihalle.

Jimi rykäisi kuuluvasti. Tino vilkaisi heihin päin, kirosi ja paineli takaisin sisään.

– Niistä kämpistä, Vilma tiedusteli. – Pitääkö meidän majoittua kahden hengen huoneisiin?

– Ei tarvitse, Jimi sanoi ja tytöt huokaisivat hel-potuksesta. – Leiri oli jo täynnä, kun Pipsa soitti ja puhui minut ympäri. Järjestimme teille majoituksen tuonne rantasaunaan. Saunan yhteydessä on yksi huone, jossa on tilaa teille kaikille.

– Jes! Jonna kiljaisi.

– Hetkinen! Ette te sinne suinkaan keskenänne pääse. Yksi isoisista majoittuu sinne teidän kanssa. Tehän voitte muuten keksiä siellä keskenänne vielä vaikka mitä, Jimi sanoi ja nauroi Pipsalle. Pipsa nam-roi mukana. Jonnaa ärsytti. Tämä oli ollut tietysti äidin keksintö.

– Se on ihan normaali käytäntö, Jimi sanoi kuin olisi lukenut Jonnan ajatukset.

Tytöt tyytyivät ratkaisuun, sillä olihan se varmasti parempi kuin se, että he olisivat joutuneet asumaan eri kämpissä. Nyt he sentään saisivat olla yhdessä.

Kun he tapasivat oman isoisensa Annin, he miettivät olisivatko kahden hengen huoneet olleet sittenkin parempi vaihtoehto. Anni osoitti heti alkuun, että hän sanelee kaapin paikan. Hän oli kookas tyttö, pitkä ja pyöreä. Hänen haaleat hiuksensa oli sidottu kuminauhalla poninhännälle, ja hän tuijotti avoimen uteliaasti tyttöjä paksujen silmäla-siensa takaa. Anni raahasi perässään ylisyötettyä corgia, jonka nimi oli Sessa. Sessa ei tuntunut olevan kiinnostunut mistään, mitä sen ympärillä tapahtui. Se istahti kiitollisena joka kerta, kun Anni pysähtyi. Koira läähätti kuumissaan, ja sen pullea vatsa kohoili kiihkeästi läähätyksen tahdissa. Vilma oli varma, että koira menehtyisi stressiin ennen kuin pariviikkoinen leiri olisi ohitse.

– Welsh corgi pembroke, Anni korjasi, kun Jonna kutsui koiraa corgiksi. – Näitä on Englannin kunin21 gattarellakin.

Tytöt vilkaisivat toisiaan. Kaksiviikoinen leiri saattaisi hyvinkin tuntua iäisyydeltä.

Rantasaunan kämppä osoittautui ruhtinaallisen isoksi. Siinä oli iso tupakeittiö, kaksi makuusyven-nystä sekä oma vessa. Ikkunassa oli punaruudulliset ikkunaverhot ja seinät olivat tummunutta puuta. Huoneessa oli