Vilma ja villakoiran vainu

By Päivi Romppainen

Rosenbergin perheen kartanon mailla järjestetään kesäteatteri, jonka avustajiksi Vilman koiraklubilaiset pestataan. Samaan syssyyn ystävykset saavat luvan huolehtia kartanon neljästä villakoirasta, joista yhtä tarvitaan myös näytelmässä. Näytelmäharjoitusten ohella tytöt harjoittelevat koirien kanssa agilityä.Myös kartanon aarteen arvoitus askarruttaa klubilaisia. Vilma, Jonna ja Laura löytävät kartanosta sisällissodassa kuolleen Henrik Rosenbergin almanakan, josta voisi löytyä vastauksia mysteeriin. Mutta ovatko tytöt ainoat aarteen jäljittäjät?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726347548

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

– Robin Hood ei ole tyhjänpuhuja eikä tahdoton naistennaurattaja. Hän on nykyaikainen actionsankari, jonka oikeamielisyys on niin selkeää, että pieni lapsikin voi sen tunnistaa.

Kesäteatterin uusi ohjaaja yritti virittää näyttelijöitä oikeaan tunnelmaan. Tomas Tuisku oli kovaääninen ja suurieleinen mies. Hän puhui palavasti, lähes intohimoisesti tulevasta näytelmästä, joka valmistuisi harrastajateatterilaisten voimin kesäteatterin ohjelmistoon. Tomas piti esitelmänsä tueksi pieniä, paljonpuhuvia taukoja, joiden aikana hän katsoi vetoavasti kuulijoihinsa.

– Vaikka se kertoisi sammakoiden olevan ihan oikeasti lumottuja prinssejä, niin se olisi helppo uskoa, Laura tirskahti.

– Aika vaarallista, Jonna tuhahti, mutta ei saanut irrotettua katsettaan Tomaksen leiskuvista silmistä.

– Siitä olisi tullut hyvä saarnaaja, Vilma kuiski takaisin.

– Vaarallisen hyvä, Jonna toisti ja jatkoi tuijottamistaan. Jonnan kasvoille levisi raukea hymy, kun Tomaksen katse tavoitti hänen silmänsä pyöreiden silmälasien takaa.

Vilma, Jonna ja Laura istuivat kesäteatterin ensimmäisissä koko ryhmälle tarkoitetuissa harjoituksissa. Mukana olivat varsinaiset näyttelijät, avustajat sekä kulissien takana työskentelevät ihmiset. Pääosan esittäjät olivat harjoitelleet omia roolejaan jo helmikuusta lähtien, mutta muu porukka otettiin mukaan vasta nyt, kun ensi-iltaan oli aikaa vain muutama kuukausi.

Paikallislehdessä oli etsitty kesäteatteriin avustajia, ja Jonna oli ilmoituksen nähtyään tarttunut välittömästi puhelimeen. Hän oli puhunut Vilman ja Laurankin mukaan näytelmään ennen kuin he edes tiesivät koko asiasta mitään.

– Minä en ainakaan mene mihinkään näyttämölle kaikkien ihmisten tuijoteltavaksi, Laura oli kiljaissut heti Jonnan uutisen kuultuaan.

– Ei siinä tarvitse paljon mitään tehdä. Me ollaan vain kylän asukkaita, jotka liikkuvat siellä jossain taustalla, Jonna oli suostutellut. Hän oli ollut pettynyt pieneen rooliin, josta häntä kukaan tuskin edes huomaisi. Olihan se kuitenkin parempi kuin ei mitään.

Jonnan unelma oli tulla isona näyttelijäksi, ja jostain sekin ura oli aloitettava. Jos hän vetäisi roolinsa todella hyvin, niin ehkä joku huomaisi hänet, ja hän pääsisi isompiin rooleihin. Jonnan mielestä tämä oli niitä elämän suuria tilaisuuksia, joihin oli ehdottomasti tartuttava, maksoi mitä maksoi. Hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä avustajaksi ilman ystäviään. He olivat kokeneet yhdessä niin paljon, että Jonna oli katsonut ikään kuin velvollisuudekseen puhua kaverinsakin mukaan. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, etteivät Vilma ja Laura olisi yhtä innostuneita asiasta kuin hän itse.

– Voisihan se olla ihan hauskaa, Vilma oli sanonut varovaisesti.

– Ihan hauskaa? Jonna oli parahtanut. – Sehän olisi aivan sairaan makeeta! Mikä teitä oikein vaivaa? Siitähän voisi seurata vaikka mitä jännää.

– Sitä mä just pelkäänkin, Laura oli vaikertanut. Vilman ja Jonnan kanssa joutui aina tilanteisiin, joihin ei olisi halunnut joutua. Jotenkin he vain ajautuivat mukaan kaikenlaisiin hermoja raastaviin kokemuksiin, jotka veivät yöunet ja käänsivät sisuskalut ylösalaisin. Laura ei pitänyt sellaisesta elämästä. Hän halusi, että kaikki oli tuttua, turvallista ja rauhallista.

– Siis, eihän siinä nyt mitään sellaista jännää voi tapahtua. Mä tarkoitin vain, että se voisi olla älyttömän mielenkiintoista, Jonna oli muuttanut taktiikkaa, kun hän oli huomannut Lauran kauhistuneen ajatusta siitä, että he kulkisivat vääjäämättä kohti seikkailuja ja vaarallisia tilanteita.

– Ja voihan siitä aina jäädä pois, jos se tuntuu aivan kamalalta, Jonna oli suostutellut.

– Voi vai? Laura oli epäröinyt, mistä Jonna tiesi, että jää oli murrettu.

– Totta. Voihan sitä aina lähteä kävelemään, jos juttu ei miellytä, Vilmakin oli innostunut.

– Älytön asenne, mutta parempi sekin kuin että jäisitte kokonaan pois, Jonna oli sanonut. Hän oli ollut pettynyt siihen, miten haluttomasti Vilma ja Laura olivat suhtautuneet hänen ideaansa, mutta pääasia oli, että hän oli saanut tahtonsa läpi.

– Tarujen mukaan Robin Hood eleli tuhatkaksisataaluvulla rosvojoukkonsa kanssa Isossa-Britanniassa. Koko juttu on idealisoitu legenda metsässä asuvasta sankarista, joka varasti rikkailta ja jakoi saaliinsa köyhille, Tomas osoitti sanansa avustajille, jotka eivät välttämättä edes tienneet, kuka Robin Hood oikeastaan oli.

– Alun perin Robin lienee kuitenkin ollut saksien kansallissankari, joka taisteli normanneja vastaan, Tomas madalsi ääntään ja katsoi kapeiden lukulasiensa yli näyttelijöitä.

– Normannien ja saksien yhdistyminenhän synnytti aikanaan Ison-Britannian, Tomas sanoi äänellä, joka sai muut tuntemaan itsensä tyhmiksi ja tietämättömiksi.

– Romanttiset ainekset on lisätty tarinaan aikojen kuluessa, Tomas jatkoi.

– Tuttua juttua, tyttöjen edessä istuva poika sopersi itsekseen, mutta tarkoituksella niin kovaa, että kaikki hänen lähettyvillään istuvat saattoivat sen kuulla.

Poika oli Santeri Kallio, hieman yli kaksikymppinen kaveri, jolla oli olkapäille ulottuvat punertavat hiukset. Vilma tiesi pojan opiskelevan teatterikorkeakoulussa, sillä Santerin kuva oli ollut usein paikallislehden sivuilla, milloin mistäkin syystä. Vilma muisteli, etteivät jutut olleet aina olleet pelkästään positiivisia, vaan Santerin nimi oli liitetty johonkin rikolliseenkin. Vilma ei vain jaksanut muistaa, mitä juttu oli koskenut.

Santeri oli valittu kykyjensä ja ulkoisen olemuksensa ansiosta näytelmän päähenkilöksi, Robin Hoodiksi. Rooli tuntui nousseen Santerille jo hattuun.

– Robin Hoodista on tehty sadoittain erilaisia versioita, näytelmiä ja elokuvia. Mutta minun näytelmässäni hyvä on selkeästi hyvää ja paha on hyvin pahaa, Tomas jylisi niin, että se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Vilman selkää.

– Minun näytelmässäni Robin on oikea sankari. Ja oikeat sankarit taistelevat suurta pahuutta vastaan. Yksi suuri paha on Nottinghamin seriffi, jonka kanssa ei ole leikkimistä, Tomas sanoi ja osoitti keski-ikäistä miestä, joka viritti kasvoilleen häijyn irvistyksen.

– Marian on itse viattomuus ja hyvyys, jonka avuksi Robin Hood rientää, Tomas sanoi ja taputti olkapäälle vaaleaa, hentoa tyttöä, joka punastui saamastaan huomiosta.

– Mitähän tuonkin näyttelemisestä tulee? Jonna supatti Vilmalle. – Mä olisin varmasti sata kertaa parempi.

– Sä olet liian nuori ja sulla on liian lyhyet hiukset, jotka on kaiken lisäksi värjätty järkyttävän punaisiksi, Vilma muistutti.

– Kiitos kannustuksesta, Jonna tuhisi ja päätti siltä istumalta kasvattaa pitkät hiukset. Blondiksi hän ei kuitenkaan rupeaisi edes hyvän roolin takia. Tai ehkä, jos kysymyksessä olisi todella hyvä rooli.

– Harjoitukset ovat täällä tämän aikataulun mukaisesti, Tomas kuulutti ja heilutti paperipinoa päänsä yläpuolella.

Kesäteatterilaiset olivat kokoontuneet Syvälammen kartanon vanhaan navettaan, joka oli kunnostettu harrastetiloiksi. Kartanon omistajat olivat luopuneet nautakarjan pidosta jo aikoja sitten, ja he olivat keksineet ulkorakennuksilleen ja mailleen muuta hyötykäyttöä. Vanha navetta oli eri yhdistysten ja seurojen vuokrattavissa. Talli oli täynnä yksityisten omistamia hevosia, maneesi oli heidän sekä paikallisen koirakerhon käytössä. Kartanon pelloilla viljeltiin nykyaikaisesti yrttejä sekä luomumarjoja. Sikalassa röhki luomupossuja. Rannalle, reilun matkan päähän päärakennuksesta, oli rakennettu yksityissatama, jossa oli vuokrattavia venepaikkoja. Sataman ja talousrakennusten väliin jäävälle maa-alueelle oli rakennettu kesäteatteri, jonka lavalla pidettiin kesäisin myös konsertteja ja muita juhlatilaisuuksia. Kartanon yksityisalue oli erotettu muista alueista korkealla aidalla, jonka kyljessä oli hienovarainen kehotus pysyä aidan toisella puolella.

Vilma oli käynyt Syvälammen kartanon kesäteatterissa edellisenä kesänä kuuntelemassa konserttia, jossa hänen isänsä oli soittanut saksofonia. Suurimman osan ajasta Vilma oli tosin vilkuillut kartanon vanhoja, juhlavan näköisiä rakennuksia ja antanut mielikuvituksensa lentää. Hän oli kuvitellut itsensä kulkemaan korkean aidan sisäpuolelle ja pohtinut, miltä tuntuisi asua niin isossa talossa ja olla rikas. Hän oli päässyt kuvitelmissaan kartanon kummituksiin saakka, kun konsertti oli loppunut.

Tomas jakoi avustajille käsikirjoitukset sekä aikataulut ja kehotti näyttelijöitä pukemaan ulkovaatteet päälleen.

– Käymme katsomassa paikan päällä, missä kaikki oikein tapahtuu, Tomas sanoi.

Noin viidenkymmenen hengen ryhmä työntyi ulos lempeään kevätiltaan. Huhtikuu oli vasta alussa ja ilma oli poikkeuksellisen lämmin. Leuto ilma oli houkutellut muuttolinnut jo takaisin ja lintujen viserrys antoi esimakua tulevasta kesästä.

Tomas johdatti seurueensa ensin kesäteatterin päälavalle.

– Tässä tulee tapahtumaan suurin osa näytelmästä, mutta näytelmän edetessä myös tapahtumapaikka muuttuu, Tomas selitti.

– Miten se on mahdollista? joku ihmetteli. – Eihän täällä ole mitään pyörivää näyttämöä, katsomosta puhumattakaan.

– Yleisö kävelee näyttelijöiden perässä, Tomas venytteli sanoja ja näytteli ylirauhallista ihmistä, joka oli hermoromahduksen partaalla.

– Mä inhoon osallistuvaa teatteria, Marianin rooliin valittu tyttö mutisi.

– Ei tämä ole osallistuvaa teatteria. Yleisöä ei pakoteta tekemään mitään vastoin tahtoaan. Sen osallistuminen on lähinnä kokemuksellista, sitä mitä heidän sisällään tapahtuu, Tomas jatkoi.

– Aika outoa, Laura kuiski Vilmalle.

– Saattaa se olla ihan hyväkin idea, Vilma sanoi.

– Epäilen suuresti, Laura sanoi ja katui jo nyt, että oli lähtenyt mukaan koko touhuun.

Tomas johdatti ryhmää eteenpäin lammen rannalle, joka oli edelleen jäässä. Lammen vieressä oli vanha huvimaja sekä patsas, joka esitti ruukkua kantavaa naista. Patsas oli sijoitettu keskeiselle paikalle oman katoksen alle aivan veden ääreen. Vilma jäi tuijottamaan patsasta ja mietti, miten se tulisi sopimaan näytelmän kulisseihin. Esityksen uskottavuutta tulisi himmentämään myös se, että lammelta oli suora näköyhteys sekä venesatamaan että kartanon päärakennukseen.

– Tässä tulee olemaan hyvän ja pahan suuri taistelu, jonka hyvä loppujen lopuksi niukasti voittaa, Tomas selitti.

– Suurin osa porukasta räpiköi tietysti kohtauksen päätteeksi lammessa, Vilma sanoi ja pläräsi käsikirjoitustaan.

– Ihan niin kuin mä sanoin, Vilma sanoi ja työnsi paperit Jonnan nenän alle.

Jonna ei kuitenkaan välittänyt Vilman leyhyttelemistä papereista, vaan tuijotti tiukasti olkansa yli korkean aidan vieressä kulkevalle hiekkakäytävälle.

– Mä näin ton ensin, Jonna suhahti.

Vilma ja Laura kääntyivät katsomaan Jonnan osoittamaan suuntaan. Vaalea, teräväpiirteinen poika ratsasti kahvinruskealla hevosella hiekkatietä pitkin. Hevonen kulki kaula pitkänä ohjakset löysällä pojan myötäillessä rennosti satulassa sen venyvää askelta. Hevosen perässä ravasi musta isovillakoira, jonka turkki oli pörhöllään kuin urosleijonalla.

– Vau, mikä hevonen, Laura sanoi.

– Mieletön koira, Vilma henkäisi.

– Mä tarkotin kyllä tota kundia, Jonna sanoi.

Samassa poika kääntyi katsomaan tyttöjen suuntaan haaleansinisillä silmillään ja hymyili. Tytöt käänsivät katseensa nopeasti Tomaksen suuntaan.

– Nyt se huomasi, että me tuijotettiin sitä, Jonna vaikersi.

Tytöt seisoivat niskat jäykkinä tuijottaen visusti eri suuntaan kuin mihin poika oli menossa. Kavioiden äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

– Joko se meni? Jonna kuiski.

– Katso itse, Laura sihisi. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä enää vilkaisemaan olkansa yli.

– Mitäs jos se onkin vielä siinä? Jonna epäröi.

– Mitä väliä sillä on, Vilma ähkäisi ja käänsi katseensa takaisin hiekkakäytävälle.

Hevonen seisoi hieman kauempana ja hamuili turvallaan lunta polun vierestä. Poika istui satulassa ja vastasi Vilman katseeseen.

– Onko se vielä siellä? Jonna suhisi.

– Ei ole, Vilma sanoi ja Jonna kääntyi salamana ympäri. Jonna tavoitti saman katseen ja kääntyi nopeasti takaisin.

– Senkin ääliö! Mä kostan tämän vielä, Jonna sätti, ja toivoi maan avautuvan hänen allaan.

Vilma yritti tukahduttaa hysteeristä kikatustaan.

– No, mitä väliä tolla nyt on. Se on varmaan vaan ihan imarreltu siitä, että sitä tuijotetaan. Mitä varten se muuten olisi jäänyt siihen kyttäämään, Vilma tyrski.

– Tosi noloa, Laurakin pihisi.

– Te ootte ihan pimeitä, Vilma sanoi ja vilkaisi vielä kerran taakseen vain kiusatakseen Jonnaa ja Lauraa.

Vilma ja poika tuijottivat toisiaan hieman pidempään kuin edellisellä kerralla. Muutaman sekunnin aikana Vilman