Eväsretki matonkudeniitylle

By Pau Valent

Salaisessa huoneistossa, erään tuiki tavallisen madridilaiskerrostalon kellarikerroksessa on ainutlaatuinen kokoelma lasipurkkeihin säilöttyjä nuorten naisten käsiä. Niiden kyljessä lukee luovuttajansa nimi: Camila, Camila 2, Camila 3.

Kun Malla lähtee töihin ulkomaille, hän saa huomata, ettei elämä katalonialaisessa vuoristokylässä olekaan niin jännittävää, kuin hän oli kuvitellut. Hän lähtee hakemaan jännitystä Barcelonan yöelämästä, mutta se ei ole yksinäiselle nuorelle naiselle lainkaan niin vaaratonta, kuin seikkailunhaluinen Malla kuvittelee.

Teo on erakoitunut taiteilija, joka yhä muistelee ja kaipaa nuoruudenrakastettuaan Saanaa. Hän purkaa näitä tunteitaan tekemällä puusta naista esittäviä veistoksia. Niillä kaikilla on samat kasvonpiirteet: Saanan.

Teon elämä muuttuu dramaattisesti kun hän tapaa Mallan. Yhdessä he lähtevät epätoivoiselle pakomatkalle vuoristoon. Matkalle, jolta vain kaikkein vahvimmat ja ovelimmat voivat selvitä hengissä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 24, 2019
• ISBN: 9789528014065

Pau Valent

Nimeni on Pau Valent. Olen syntyjäni suomalainen mutta vakaumukseltani eurooppalainen. Olen asunut monissa eri paikoissa ja matkustellut paljon. Innostukseni kirjoittamiseen syttyi joi kansakoulussa voitettuani kirjoituskilpailun. Silloin päätin vakaasti, että minusta tulisi isona kirjailija. Ensimmäisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen kuitenkin huomasin, että ensin olisi elettävä asiat joista haluaa kirjoittaa. Tämä suunnitelmani kehittyä kirjailijaksi oli sinänsä hyvä, mutta jossain vaiheessa huomasin, että olisi myös alettava kirjoittaa, mikäli haluaisi saada jotakin julkaistua. Tämän prosessin tuloksena syntyi esikoisteokseni: Viimeinen syksy. Julkaistu 2017. Vuonna 2019 julkaisin toisen teoksen: Eväsretki matonkudeniitylle. Marraskuussa 2021 ilmestyi kolmas teos Bonsaipuun juurella. Kukin näistä kirjoista on itsenäinen kertomus, vaikkakin ne liittyvät väljästi toisiinsa. Viimeinen syksy on tavallaan jatkoa myöhemmin julkaistulle kertomukselle. Ja Bonsaipuun juurella sijoittu kahden aiemmin julkaistujen väliin. Näiden tarinoiden johtavana teemana on ihmisen käyttäytyminen seksuaalisina olentoina. Toisinaan se ilmenee rakkautena, vaikka jotkin sen muodot saattavat johtaa rikollisiin tekoihin. Ja usein seksuaaliset halumme johdattavat meidät tilanteisiin, joista on vaikeaa tai jopa mahdotonta selviytyä omin avuin. Mikään, mikä tavalla tai toisella liittyy seksuaaliseen kanssakäymiseen, ei ole tasa-arvoista. Vallankäyttö, uskonnollinen johtajuus, vahvemman oikeus, ja kyky manipuloida toista osapuolta ovat usein välineitä, joiden avulla heikompi osapuoli saadaan vasten tahtoaan suostumaan johonkin sellaiseen, jota tämä ei itse pidä hyväksyttävänä tai edes normaalina. Tarinoissani paha saa kuitenkin aina palkkansa, ja hyvä ihmiset saavat jatkaa tavallista, arkipäiväistä elämäänsä.

Book preview

Luku

1.

Nyt sit oli vaan palattava takas sivilisaation pariin, ja onnistuihan se.

Just nyt mä tunnen itseni onnelliseksi! Oliskohan sulla mitään tekemistä sen asian kans.

Pere seisoi keskellä salia ja katseli lattialla makaavaa miestä, joka oli selvästikin kuollut. Luodinreikä vasemmassa ohimossa poisti sen mahdollisuuden, että tämä olisi vain kompastunut ja kaatunut. Ruumis oli luonnottomassa asennossa, kuin kasaan vaipunut marionetti, jonka narut oli yllättäen katkaistu. Oikea käsi oli vääntyneenä selän taakse ja vasen jalka puoliksi koukussa oikean alla.

Ampumahaavasta pulppuava veri piirsi monimutkaista labyrinttia pitkin laatoituksen saumoja ja oli juuri saavuttamaisillaan antiikkimaton reunuksen.

Pere tunsi lamaannuttavaa kauhua ruumista katsellessaan. Vähä vähältä hänen tajuntaansa alkoi muodostua tietoisuus siitä, että hän oli juuri tappanut ihmisen. Hänen kurkkuaan kuristi ja hän karjaisi käheästi itkun sekaisella äänellä: "Maldito Cabron!"

Tämän solvauksen lausuttuaan Pere ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä, tarkoittiko hän sillä kuollutta miestä, joka oli saanut Peren ikään kuin vahingossa ampumaan itsensä, vai oliko hänen tukahdutetun raivonsa kohteena markiisiksi kutsuttu mies, joka oli pakottanut Peren osallistumaan tähän painajaiseksi muuttuneeseen ajojahtiin.

Pere - kuten melkein kaikki häntä nykyisin kutsuivat - oli synnyinnimeltään Pedro, Pedro Matamoros. Hänen sukunimensä tarkoitti muslimin tappajaa. Vaikka tuo nimi kuulosti pahaenteiseltä, se ei kuitenkaan tehnyt hänestä rikollista - ei ainakaan murhamiestä. Hänen ainoa rikoksensa, aina tähän päivään asti, oli ollut uteliaisuus - liiallinen uteliaisuus. Mutta tätä tuntematonta kuollutta miestä katsellessaan Pere tiesi menneensä lopullisesti liian pitkälle.

Hieman yli sataseitsemänkymmentä senttisenä Pere oli mielestään lyhyt ja hän tunsi tästä syystä itsensä usein hieman epävarmaksi. Ainakin skandinaavien ja germaanien seurassa, joilla yleensä oli vartta roimasti häntä enemmän.

Hän oli vaaleatukkainen ja aivan poikkeuksellisen komea nuorimies. Ehkä hiukan liiankin komea, sillä toisinaan hän tunsi miehisyytensä kärsivän ylenpalttisesta komeudestaan. Oli miten oli, Pere tunnusti itselleen olevansa mitä suurimmassa määrin rakastunut omaan itseensä, vaikka ei vahingossakaan tulisi sanoneeksi sitä ääneen, ei ainakaan muiden kuullen.

Mä olen niin komea, että ihan kasvoja särkee, Perellä oli tapana todeta aamuisin peiliin katsoessaan. Se sai hymyn nousemaan hänen huulilleen.

Kaunis - joku saattaisi hänestä sanoa. Miellyttävä ja hauskannäköinen nuorimies, naapurin vanha leskirouva varmaankin toteaisi. Mutta tarkemmin katsottuna hänen katseessaan oli jotakin sellaista, jonka vuoksi useimmat saattaisivat määritellä hänet homoksi. Jotkut toiset taas saattaisivat varoittaa tytärtään Perestä, sanoen: Hänessä on jotain salakähmäistä, usko pois.

Vaikka Pere yritti tehdä mielessään tehtyä tekemättömäksi, totuus oli yhtä kaikki se, että hän oli juuri tappanut ihmisen eikä se siitä miksikään muuttunut.

Otat Erneston pistoolin mukaasi, markiisi oli vaatinut. Pistooli oli pienikokoinen ja näytti lähinnä leikkikalulta, mutta hän oli juuri tappanut sillä miehen.

Pelottelet sillä vähän tyttöä ja tuot hänet minulle. Mutta elävänä ja hyväkuntoisena, markiisi oli täsmentänyt.

Noin sanottuna tehtävä oli kuulostanut varsin yksinkertaiselta. Markiisi oli tietenkin oikeassa. Eihän hänen tietenkään tarvitsisi asetta käyttää, pelkkä sillä uhkailu riittäisi.

Varot vain, etteivät muut näe kasvojasi, kun tuot sen tytön. Tuliko selväksi?

Entäs se, mitä lupasitte palkkioksi työstä? Tämä ei kyllä kuulu meidän alkuperäiseen sopimukseemme, Pere oli huomauttanut, toivoen markiisin sälyttävän epämiellyttävän tehtävän jonkun toisen harteille.

Älä sinä siitä huolehdi. Teet vain niin kuin minä käsken ja saat työstäsi kunnon korvauksen. Kunhan vain olet ensin hoitanut homman loppuun, kuten alun perin sovittiin.

Pereä pelotti. Hän ei ehkä niinkään pelännyt ihmisen ampumisesta koituvia seuraamuksia, enemmänkin hän pelkäsi markiisia. Pere oli ymmärtänyt heidän hyvin lyhyen tuttavuutensa aikana, mihin tämä mies kykeni.

Juuri sillä hetkellä Pere kuuli kirkaisun, joka sai hänet havahtumaan mietteistään. Vilaukselta hän ehti nähdä naisen, joka kääntyi ja lähti suin päin juoksemaan alas portaita. Hetken emmittyään Pere säntäsi naisen perään.

2.

Anteeks toi mun typerä vetistely. Mä en tosiaan haluis pilata meidän yhdessäolon hetkiä olemalla tommonen. Saan sutkin pahalle tuulelle.

Kai mustakin joskus kasvaa iso tyttö.

Mitenköhän minä hänet löydän ihmispaljouden keskeltä, Teo pohdiskeli ajaessaan pitkin moottoritietä.

Siitä oli kulunut ainakin vuosi, kun hän oli viimeksi käynyt Tarragonassa. Oli kulunut aikaa siitäkin, kun hän oli ylipäätään poistunut kotikylästään. Ja oli melkoisella varmuudella kulunut ainakin viisi vuotta siitä, kun hän oli viimeksi matkustanut Barcelonaan. Vaikka eihän sinne oikeastaan niin hirveän pitkä matka edes ollut. Viime aikoina Teo ei juurikaan viitsinyt poistua kotoaan muutoin kuin pitkille yksinäisille kävelyretkilleen vuoristoon.

Koska Teo ei juurikaan pitänyt yhteyttä Suomessa asuviin sukulaisiinsa tai oikeammin, kuten hänellä oli tapana ajatella, hänen sukulaisensa eivät pitäneet yhteyttä häneen, kesti tovin ennen kuin hän ymmärsi soittajan puhuvan suomea. Kului vielä jokunen sekunti ennen kuin hän ymmärsi, mitä soittaja sanoi. Ja vasta sitten Teo oivalsi, että puhuja oli kaikista suomalaisista se, jonka soittoa hän oli kaikkein vähiten osannut odottaa.

Muistot menneiltä ajoilta alkoivat tulvia hänen mieleensä sellaisella voimalla, ettei hän toviin tiennyt mitä sanoa.

Haloo, kuuluuko? sanoi tuttu, mutta kuitenkin niin erilainen ääni linjan toisessa päästä.

Teo yskähti. Tunnevyöry sai sanat takertumaan hänen kurkkuunsa.

Oletko se todellakin sinä? Teo kysyi uskomatta korviaan.

Moottoritie, jota pitkin Teo ajoi, halkoi aluksi kuivaa ja hedelmätöntä tasankoa, jonka vain jatkuva ja kallis keinokastelu piti viljelylle kelvollisena. Sen jälkeen tie sukelsi vehreämpään laaksoon. Tien molemmin puolin avautui viiniviljelmiä, jotka muutamassa viikossa vaihtaisivat väriään, aivan kuin Lapin metsät ruska-aikaan ja koko seudun yllä leijuisi imelä rypäleiden tuoksu.

Pohjoisespanjalainen syksy oli Teolle mieluisin vuodenaika. Syyskuun lopulla, kun ilmat viilenivät ja sumu leijui aamuisin yhä vain pidempään maiseman yllä, jättäen vuorten huiput kylpemään nousevan auringon paisteessa, Teo unohtui usein ihailemaan keittiönsä ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vuorten huippuja, jotka muuttuivat sitä sinertävimmiksi, mitä kauempana horisontissa ne sijaitsivat. Villiintyneitä peltotilkkuja, joita tiheät chopopuurivit reunustivat. Aikaa uhmaavaa, kallellaan seisovaa viljamakasiinia joen rannalla, jonka romahtanut katto sai sen muistuttamaan intialaista pagodia. Ja vesiputouksen valkeaa viivaa, jonka pauhun saattoi toisinaan kuulla aina terassille asti.

Kesäisin aivan liian voimakas auringonpaiste haalisti värisävyt ja muutti ne pölyisen harmaiksi. Mutta syksyllä, kun valaistus oli hellävaraisempi ja sumu pehmensi maiseman, Teosta vaikutti usein siltä kuin katselisi jonkun, jo edesmenneen suuren taiteilijan mestariteosta.

Tämä näkymä sai Teossa aikaan voimakkaan halun lähteä vaeltamaan. Vaeltaa yhä vain kauemmas, horisontissa siintäville vuorille. Kenties vain halusta kävellä tai kenties siksi, että näin hän saattoi tuntea olevansa lähempänä luontoa - osa sitä.

Laskeutuessaan loivasti kaartuvaa alamäkeä Teo näki kukkulan laella kerrostalokolossit, jotka olivat merkki siitä, että hän oli saapumassa määränpäähänsä. Välimeren rannalla sijaitseva Tarragonan kaupunki saattaa moottoritieltä katsottuna vaikuttaa luotaantyöntävältä kerrostalolähiöineen ja öljynjalostamoineen, mutta todellisuudessa kaupunki tarjoaa turistien katseltaviksi ainutlaatuisia historiallisia jäänteitä Rooman imperiumin ajoilta. Kaupunki on aivan kirjaimellisesti rakennettu muinaisen roomalaiskaupungin raunioille.

Muinainen Tarrago on siis tavallaan yhä olemassa. Vaikuttava amfiteatteri on kaivettu puoliksi esiin, mutta sen toinen puoli on yhä kapeita kivettyjä katuja reunustavien asuinrakennusten alla. Jonkun kellari on osa amfiteatterin labyrinttimäistä käytäväverkostoa. Sen tukimuurit saattavat puolestaan muodostaa seinän jonkun toisen rakennuksen keittiölle. Forumista on jäljellä vain katuja, jotka piirtävät kaupunkikarttaan aukion mittasuhteet. Ja Tarragon jykevät muurit ovat nekin edelleenkin olemassa Tarragonan rakennusten seinien sisällä.

Joka vuosi kaupungissa järjestetään roomalaisfestivaalit, joihin saapuu harrastajaryhmiä Euroopan joka kolkasta esiintymään roomalaisina sotilaina, gladiaattoreina tai vaikkapa maanmittareina.

Silloin voi nähdä, miten lihaksikkaat gladiaattorit ottavat mittaa toisistaan, samalla tavoin ja samassa paikassa, kuin heidän virkaveljensä satoja vuosia aiemmin. Mutta toisin kuin edesmenneet virkaveljensä, nämä nykyajan gladiaattorit poseeraavat ottelunsa jälkeen valokuvattavina yhdessä yleisönsä kanssa.

Festivaaleilla voi syödä ja juoda roomalaiseen tapaan ja oppia, miten muinaiset roomalaiset pystyttivät telttansa viivasuoriin riveihin ja rakensivat suorat katunsa pitkälle kehitetyn maanmittaustekniikkansa avulla. Siellä voi myös nähdä, miten roomalaiset nuolitykit halkovat meloneja aivan samalla tappavalla tehokkuudella kuin kiväärin laukaus aukaisee vihollisen pään amerikkalaisessa sotaelokuvassa.

Teo oli ajoittanut lähtönsä siten, että saapuisi rautatieasemalle jo hyvissä ajoin ennen junan tuloa. Puoli tuntia ennen siltä varalta, että liikenne olisi ruuhkaista ja toiset puoli tuntia, jotta ehtisi kaikessa rauhassa nauttimaan carajillon asemakahvilassa. Anis del Momoviinalla maustettu kahvi oli Teon lempijuoma. Samalla hän saattoi myös kaikessa rauhassa lukea päivän lehden.

Tällä tavoin hän totuttautuisi uuteen ympäristöön. Juttelisi ehkä hetken jonkun ventovieraan kanssa jalkapallosta tai väittelisi politiikasta. Tämän jälkeen Teo tuntisi olonsa itsevarmemmaksi ennen tapaamistaan. Vaikkakin tämänpäiväinen kohtaaminen olisi erilainen eikä Teo tiennyt millaiseksi se tulisi muodostumaan.

Siihen aikaan asemakahvilassa ei vielä ollut montakaan asiakasta. Luettuaan päivän lehden junan tuloon oli vielä runsaasti aikaa, joten Teo paneutui tarkastelemaan kahvilassa olevia ihmisiä. Hänen taiteilijan silmänsä kiinnittivät huomionsa sellaisiin yksityiskohtiin, joita tavallinen ihminen ei yleensä huomannut.

Kiinnostavin tarkkailun kohde oli viereisessä pöydässä istuva kolmilapsinen perhe. Isä, äiti, kaksi poikaa ja tytär, joka oli lapsista nuorin.

Isä tuijotti apaattisesti televisiota kuunnellen samalla vaimonsa loppumatonta sanatulvaa, joka vaikutti liittyvän olohuoneen uusiin verhoihin. Hänen hikinen paitansa peitti suurta vatsaa vain osittain, paljastaen läpitunkemattoman sademetsällisen verran ihokarvoitusta.

Pojat kinastelivat siitä, kumpi saisi omakseen Bollycao-pullan kylkiäisenä saamansa muoviläpyskän. Sillä pelattiin jonkinlaista peliä, jonka säännöistä Teolla ei ollut harmainta aavistustakaan. Poikien lihavat sääret pursuivat shortsien lahkeista, kuin merkkilenkkitossuihin tungetut sobrasadat.

Sitten Teon huomio kiinnittyi tyttäreen. Seitsemän- tai kahdeksanvuotias tyttö istui suoraselkäisenä tuolillaan, näyttäen aivan siltä kuin hänet olisi aseteltu siihen. Hän ei puhunut eikä kääntänyt kertaakaan katsettaan Matutano-mainoksen nauravasta naamasta. Tytöllä oli kapeat kasvot ja lommoiset posket. Olkapäille roikkuva tukka hapsotti kampaamattomana. Hän oli kuin puusta huolimattomasti veistetty nukke - irvikuva ihmislapsesta - puettuna räikeisiin merkkivaatteisiin.

Tarkemmin katsottuaan Teo huomasi, että vaikka tyttö olikin täysin liikkumaton, hänen sormensa kuitenkin liikkuivat taukoamatta pöydän alla. Tyttö näpelöi jotakin pientä esinettä, sormustinta tai kenties pullon korkkia.

Ainut kaunis asia tytössä olivat hänen suuret silmänsä. Ne olivat eri paria muun olemuksen kanssa, mutta niissä oli poissaoleva katse.

Hyvissä ajoin ennen junan saapumista Teo käveli asemalaiturille ja istui odottamaan. Häntä jännitti. Miten hän tunnistaisi tytön? Mistä kuusitoistavuotiaan tytön kanssa saattoi ylipäätään puhua? Musiikista? Nykymusiikista Teo ei tiennyt yhtään mitään – vielä vähemmän suomalaisesta. Elokuvista tai tv-ohjelmista? Niitäkään Teo ei katsellut.

Teoa oli alkanut kaduttaa, että hän oli lupautunut ottamaan tytön luokseen ja ilmeisesti vieläpä koko talveksi. Töihin hotellille - kuten hänen äitinsä oli asian ilmaissut. Mutta Teo tiesi, että hän olisi tehnyt aivan mitä tahansa Saanan sitä pyytäessä.

Laittaisit vaan Mallan tekeen oikein kovasti töitä, Saana oli sanonut.

Saana oli vakuuttunut siitä, että uudet ympyrät, vieras kieli ja maa saisivat Mallan ryhdistäytymään ja unohtamaan ne huonot tuttavuudet, joiden kanssa hän oli viime aikoina liikkunut.

Se luuhaa viikonloput ties missä. Tulee kotiin milloin sitä huvittaa. Joskus se tulee vasta maanantaina, kun koulu loppuu, jos silloinkaan. Mä en pysty puhuun sen kanssa siitä enkä ylipäätään mistään muustakaan.

Teo ajatteli omia siskojaan, Maijaa, Katjaa ja Karenia. He olivat murrosikäisinä jatkuvasti sotajalalla äitiään vastaan. Usein tämä tällainen oli vain riitelyä, mutta joissain perheissä riita ajautui täydelliseen välirikkoon, joka sai alaikäisen tyttären lähtemään kotoaan. Yleensä vielä pahimman mahdollisen juopporetkun matkaan. Mallan tapauksessa tilanne näytti olevan hyvää vauhtia kehittymässä juuri tähän suuntaan.

Maksa sille jotain, jos sen työnteko on sun mielestä sen arvoista. Sä voit pitää sen sun luonas ihan niin kauan, kun sä vaan haluut, Saana oli sanonut.

Teo oli aluksi hämmästellyt sitä, miten kevyesti Saana lähetti alaikäisen tyttärensä vieraan miehen hoteisiin. Mutta asiaa mietittyään häntä ihmetytti enemmänkin se, miksi hän itse oli niin kevyin mielin suostunut tähän järjestelyyn.

Jotta Malla saataisiin houkuteltua lähtemään, hänen vanhempansa olivat luvanneet maksaa tyttärelleen interraillipun, jos tämä vain ensin ansaitsisi matkarahat työskentelemällä Teon hotellilla.

"Ei sillä kyllä oo mitään työkokemusta. Mä oon yrittänyt saada sen kesätöihin, mut ei se oo halunnu kuulla puhuttavankaan mistään työnteosta. Se on kai aina päässyt ihan liian helpolla.

Sen pikkusisko ja -veli on erilaisia. Ne pärjää hyvin koulussa ja tekee aina sen, mitä niiltä pyytää."

Ei ole helppoa olla isosisko, sehän sinunkin pitäisi tietää, Teo ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Totta puhuen, Malla ei oo ollu montaakaan päivää koulussa tänä syksynä, vaikka mä niin luulin. Me ollaan yritetty puhua sitä petraamaan vähän ja pyrkimään ammattikouluun ensi syksynä. Se ei kai vaan tiedä, mitä tekis elämällään eikä se oo kiinnostunut yhtään mistään.

Juna pysähtyi asemalaiturille kymmenisen minuuttia myöhässä. Teo tähyili junasta nousevaa ihmismäärää yrittäen löytää joukosta tytön, joka vastaisi Saanan antamaa kuvausta Mallasta. Pieni vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttö, jolla oli nenäkoru vasemmassa sieraimessa.

Teo kuvitteli mielessään maidonvalkean ja finninaamaisen suomalaistytön, jonka vaalea iho muuttuisi Espanjan polttavan auringon alla jo muutamassa tunnissa räikyvän punaiseksi. Sellaisen, josta jo kaukaa näki, että hän oli turisti. Guiri, kuten espanjalaisilla oli tapana sanoa.

Hän arvuutteli mielessään, olikohan Mallassa enemmän äitinsä näköä vai oliko hän kenties isänsä näköinen. Yrittäessään palauttaa mieleensä Saanan kasvot, Teo huomasi taas kerran, että hänen muistikuvansa olivat vääristyneitä, tuhruisia, ikään kuin kuluneiden vuosien haalistamia. Yksin hänen kätensä, joilla Teo veisti puusta taideteoksiaan, muistivat tarkalleen Saanan kasvojenpiirteet. Teo ei kuitenkaan ollut osannut varautua yllätykseen nähdessään Mallan kurkistavan ulos junan ovesta.

Hetkeä aiemmin Teo oli yrittänyt turhaan löytää Saanan kasvot muistilokeroidensa sokkeloista, mutta nyt, kun hän näki Mallan astuvan asemalaiturille, hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja ja kuvia menneiltä ajoilta. Malla oli kuin ilmetty äitinsä sinä juhannusaattona, jolloin Teo näki ensi kerran Saanan Pihlajasaaren leirintäalueella.

Totta puhuen, Saana ei ollut erityisen kaunis. Eikä varsinkaan sillä mittapuulla mitattuna, jolla Teon hyvä ystävä, Hannu, naisiaan mittaili. Mutta tämä ei ollutkaan se syy, miksi Teo kiinnitti Saanaan alun perin huomionsa.

Mitä taas Hannuun tuli, niin omasta mielestään hänellä oli naiskauneuden suhteen täydellinen silmä ja hyvin selvä käsitys siitä, millainen täydellisen naisen tulisi olla. Kliinisen silmänsä Hannu oli perinyt isältään, vauraalta yrittäjältä, jonka rakennusfirma ei kenties ollut paikkakunnan suurin, mutta ainakin tunnetuin. Hannun isä, Mikko, oli joka tapauksessa yksi paikkakunnan merkkihenkilöistä – rotari ja kaikkea muuta sellaista.

Mikko oli myös aikoinaan nainut täydellisen naisen. Äiti, Ulla, oli paitsi kaunis myös sosiaalinen ja tyylikkäästi pukeutuva. Hän oli kaikin puolin täydellinen edustusvaimo. Ja siinä sivussa hän hoiti perheensäkin.

Opintojen ja salilla käyntien ohella, Hannun elämä koostui siis täydellisen tyttöystävänsä etsimisestä. Sellaisen tyttöystävän, josta myöhemmin tulisi hänen täydellinen vaimonsa. Aivan kuten hänen äitinsäkin oli.

Iskeminen ei ollut Hannulle minkäänlainen ongelma. Hänen kehonrakentajan vartalonsa ja varakas olemuksensa takasivat sen, että aina oli tarjolla riittävästi ehdokkaita tähän vaativaan rooliin. Ongelma oli vain siinä, että Hannu oli asettanut riman aivan liian korkealle. Hän sai piankin huomata, että uuden tyttöystäväkokelaan rinnat olivat lähemmin tarkasteltuina liian pienet tai hiukset väärän väriset. Tai sitten oli niin, että sääret eivät sittenkään olleet riittävän pitkät eivätkä huulet riittävän aistikkaat. Jälkeenpäin osoittautui, että Hannu tiesi kertoa, millainen hänen unelmiensa naisen ei tulisi olla. Ja koska hän oli vaatimustensa suhteen tinkimätön, hänen tyttöystävänsä olivat enemmänkin vain lyhytaikaisia tuttavuuksia.

Saana nousi ylös rinnettä reppuineen, telttoineen, makuupusseineen ja ruokakoreineen jutellen kiivaasti kahden ystävättärensä kanssa.

Teon huomio kiintyi Saanaan kenties siksi, että hän näytti ikään kuin leijuvan maanpinnan yläpuolella. Aivan kuin koskettaisi sitä vain kevyesti varpaiden kärjillä. Toisin kuin hänen ystävättärensä, jotka raahautuivat vaivalloisesti eteenpäin rinkkojensa painon uuvuttamina, vaikka matkaa laiturilta leirintäalueen päärakennukselle ei ollut kuin puolisen kilometriä.

Painavista kantamuksistaan huolimatta Saanalla riitti energiaa muuhunkin. Hän kirmaili polun molemmin puolin poimien metsämansikoita, jotka hän pujotti helminauhaksi heinänkorteen.

Teolla oli lapsesta asti ollut tapana verrata tapaamiaan ihmisiä johonkin eläimeen. Enimmäkseen nämä olivat koiria tai kissoja, mutta oli hänen tuttavapiirissään lehmiä ja porsaitakin. Olipa hän tavannut muutamia lintujakin ja erään kerran hän oli tutustunut mieheen, jota ei saattanut verrata kuin nokkosperhoseen.

Tällä ajatusleikillä oli sellainen hyvä puoli, että myöhemmin saattoi kuvailla tapaamaansa ihmistä käyttämällä vain yhtä ainoaa sanaa. Mikäli vain onnistui keksimään tarpeeksi osuvan vertauskuvan, muutkin ymmärsivät heti, millainen tämä ihminen oli.

Kaikki oli alkanut siitä, kun isoäiti oli väittänyt seitsemänvuotiaalle Teolle, että koiran omistajat olivat aina lemmikkiensä näköisiä. Teo oli yrittänyt turhaan etsiä koiranulkoiluttajista koiramaisia piirteitä, mutta vasta vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, mitä isoäiti sanoillaan tarkoitti.

Aivan kuin koiranpentu, Teo ajatteli Saanasta - kuin nuori cockerspanieli. Saanan olemuksessa oli todellakin jotakin sellaista, joka muistutti pitkäkorvaista cockerspanielia juoksentelemassa häntäänsä heilutellen pelkästä juoksemisen riemusta.

Teo istui puutarhapöydän ääressä leirintäalueen päärakennuksen edessä. Se oli sellainen punamullattu vanha hirsitalo, jonka kauhtuneet seinät kaipasivat jo kipeästi uutta maalipintaa suojakseen. Teon seurassa istuivat Hannu sekä hänen viimeisin ihastuksensa Annikki, Jouko ja hänen ainainen tyttöystävänsä Kaija, Kake ja joukkion jatkona vielä Tumppikin.

Vaikka totta puhuen Tumpista ei kyllä oikein aina tiennyt, oliko hän mukana vai eikö ollut. Oikeastaan ajoittain oli vaikeata sanoa, oliko hän edes samalla planeetalla. Tumpin humalatila lähenteli usein alkoholimyrkytystä, mutta koska se oli hänen kohdallaan normaalia, kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Saana istahti ainoalle vapaalle paikalle penkin päähän, Teoa vastapäätä, vahtimaan matkatavararöykkiöitä sillä välin, kun hänen ystävänsä menivät sisälle rakennukseen. Hänen poskensa punoittivat kuin mansikat heinänkorressa, jota hän piteli kädessään. Hän tuijotti haastavasti Teoa huulet mutrulla eikä kääntänyt katsettaan pois Teon vastatessa hänen katseeseensa. Saana oli selvästikin päättänyt valloittaa koko saaren tuona ensimmäisenä juhannuksenaan ilman vanhempiensa läsnäoloa.

Mikäs sää oikein oot? Teo kysyi.

Maistuuko sinulle mansikka? Saana vastasi.

Ootko sää se mansikka?

No, ei ku nää on ihan oikeita mansikoita, Saana sanoi teeskennellen vihastunutta.

No, en mä sitten.

Teo tarjosi puolestaan hörppyä pullostaan ja Saana siemaisi siitä maistiaisiksi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin pikkutytöllä, joka tieten tahtoen uhmaa isänsä ehdotonta kieltoa.

Mitä se oikein on? Saana kysyi yskien ja irvistellen.

En mä oo ihan varma, mutta mitään hyvän makusta se ei ainakaan ole.

Juuri sillä hetkellä Saanan ystävät palasivat ja kolmen tytön seurue lähti pystyttämään telttaansa jonnekin grillikatoksen suunnalle.

Seuraavan kerran Teo tapasi Saanan illalla. Tälläkin kertaa hän ja hänen ystävänsä olivat kokoontuneina leirintäalueen päärakennuksen edustalle. Suurin osa telttailijoista ilmestyi sinne aina jossakin vaiheessa iltaa. Pienestä kioskin tapaisesta kun sai ostaa melkein mitä tahansa, paitsi viinaa tai kaljaa. Se ei tietenkään ollut tarpeenkaan sillä, kun oli juonut koko päivän viinaa ja kaljaa, kinkkuvoileipä tai hillomunkki saattoi maistua yllättävän herkulliselta.

Teokin oli ravinnut itseään kioskilla. Hänellä ei ollut eväänään muuta kuin parin litran muovikanisterillinen vodkaa ja paketti lenkkimakkaraa.

Hoikka, neljätoistavuotias Kaisa tuurasi äitiään kioskilla ja Teo oli leikisti iskevinään tyttöä. Jouko oli häntä siihen yllyttänyt.

Kato mikä pimu. Just sun tyyppiä, Jouko oli irvaillut.

Joukon kiusoittelu johtui siitä, että Teolla oli tapana veistellä puupalikoista naishahmoja, joiden muodot olivat yhtä pelkistettyjä kuin nuorella tytöllä.

Tässä kato onkin kuvattuna naiseuden essenssi, Teo oli kerran selittänyt.

Esse... Mikä? Jouko oli ihmetellyt.

Niinku perusolemus, Teo oli sanonut.

Teo kaupitteli tekeleitään viinapullon hinnalla opettajalleen. Tämä kyllä osasi arvostaa Teon veistosten estetiikkaa, toisin kuin Jouko, joka ei ymmärtänyt taiteesta yhtään mitään. Hänellä oli näet jo syntyessään insinöörin järjenjuoksu.

Sä et kyllä varmasti uskalla pussata sitä, Jouko oli yllyttänyt.

Älä ny Jouko... Kaija vikisi Joukon kainalossa.

Jouko oli afgaaninvinttikoira, mutta Kaija ei ollut koira laisinkaan. Teo oli pitkän mietinnän päätteeksi tullut siihen johtopäätökseen, että Kaija oli hamsteri. Hänellä oli hamsterin pulleat posket ja tylppä nenä. Pyöreäsankaiset silmälasit tasapainottelivat nenällä painovoimaa uhmaten. Kaija työnteli niitä jatkuvasti sormellaan ylöspäin, samaan tapaan kuin jotkut naisista siirsivät hiuksiaan pois kasvoiltaan.

Teo oli toisinaan jopa tuntevinaan hamsterin tympeän tuoksahduksen Kaijan ollessa lähistöllä, saman tunkkaisen hajun kuin hänen sisarensa Katjan hamsterihäkissä. Teolla oli myös hyvin vahva epäilys siitä, että Kaijallakin oli kotonaan hamstereita.

Näitä mietteitään hän ei tietenkään kertonut ystävälleen Joukolle, jota hän piti monestakin syystä parhaana kaverinaan. He tunsivat toisensa jo lastentarha-ajoilta. He olivat käyneet koulun yhdessä, opetelleet ajamaan polkupyörällä ja uimaankin yhdessä. Teo ja Jouko olivat juopotelleet ensikertaa yhdessä ja menneet yhdessä ensimmäistä kertaa tansseihin Ruoholahden urheilukeskuksen lavalle.

Teo ei voinut ymmärtää, mitä Jouko Kaijassa näki. Jouko oli pitkä sekä atleettinen ja Kaija oli puolestaan pieni pullukka. Mutta siitäkin huolimatta Jouko oli seurustellut Kaijansa kanssa jo vuosia. Hän lounasti Kaijan kotona viikonloppuisin. Saattoi tämän kotiin illalla, aina ennen kymmentä. Ja jopa vietti viikonloppuja Kaijan perheen kesämökillä yhdessä Kaijan ja tämän vanhempien kanssa.

Tätä heidän suhdettaan oli jatkunut jo niin pitkään, että se oli alkanut kaikista tuntua normaalilta. Kukaan ei enää kyseenalaistanut sitä, etteivätkö Jouko ja Kaija menisi naimisiin jonakin päivänä, kuten he sitten menivätkin.

Kioskintyttö Kaisa oli aluksi leikissä mukana, mutta pelästyi, kun Teo hyppäsi ikkunasta sisälle. Juuri sillä hetkellä Saana seuralaisineen käveli rakennuksen kulman ympäri.

Hei, tyttö... Maistuiskos sulle mansikka... Vaikka... Jugurtti. Joo, mansikkajugurtti? Teo kailotti Saanalle.

Saana nauroi Teon hullutuksille. Hän nauroi silmiään myöten. Hänen naurunsa oli niin tarttuvaa, että se sai hymyn nousemaan jopa hänen nyrpeiden seuralaistensakin huulille.

Mä ottaisin kyllä mansikkamunkin, jos sulla vaan on?

Sitä mä en kyllä voi sulle myydä. Kato, kun mun vuoro loppu just ny, Teo sanoi ja hyppäsi ulos ikkunasta.

Teo yritti kovasti keskustella Saanan kanssa saadakseen tämän jäämään, mutta Saanan kaverit vaativat kärsimättömästi, että he jatkaisivat matkaansa saaren toiselle laidalle. Heillä näytti olevan kova kiire. Teo sai kuitenkin urkittua, että Saana asui Eriksholmin kaupunginosassa, siellä missä hän itsekin asui eikä ilmeisesti edes kovin kaukana hänen asunnoltaan.

Mikä sun nimi on? Teo huusi, kun Saana oli jo hyvän matkan päässä.

Saana! Saana huusi takaisin.

Niinku tunturi?

Joo, niinku tunturi.

Ootsä koskaan ollu siellä? Teo huusi vielä hänen jälkeensä, mutta ei saanut vastausta.

Puolisen tuntia myöhemmin Hannu raahasi Annikin telttaansa ja Jouko ja Kaijakin hävisivät jonnekin. Teo huomasi istuvansa Kaken kanssa aivan vieraan porukan ympäröimänä. Joku oksenteli koivunrunkoon nojaillen niin, että haisevia pisaroita lenteli kaikkialle, jopa sinne missä Teo ja Kake istuivat. Kaksi muuta tyyppiä töni toisiaan riitaa haastaen.

Mennäänks mun teltalle hakeen lisää viinaa? Teo kysyi.

Kuultuaan viina sanan Kake murahti jotakin vastaukseksi ja nousi lähteäkseen.

Teltalla Teo kaatoi kanisteristaan viinanlitkua Suomen armeijan teräsmukiin ja tarjosi sitä Kakelle, mutta saikin huomata, että tämä oli jo nukahtanut teltan lattialle, jalat ulkona oviaukosta. Ajatus nukkumisesta humalaisen Kaken vierellä ei tuntunut houkuttelevalta, joten Teo päätti lähteä etsimään seuraa muualta.

Kesäyön aurinko oli jo korkealla ja Teo arveli kellon olevan kolme tai puoli neljä aamuyöllä. Pitkin männikköä nökötti värikkäitä telttoja. Kastehelmet niiden katoilla heijastivat aamuauringon säteitä, luoden taianomaisia valopisteitä usvaiseen rantametsikköön. Telttojen ympärillä lojui tyhjiksi juotuja viinapulloja, vaatteita, ruokailuvälineitä ja roskia.

Siellä täällä nuokkui joku humalainen yrittäen epätoivoisesti taistella nukahtamista vastaan, sillä hauskaahan piti olla, koska olihan nyt sentään juhannus.

Oravat juoksentelivat varastelemassa ruuantähteitä. Yksi niistä seisoi tovin takajaloillaan Teoa tarkkaillen ja kiipesi sitten kiireenvilkkaan lähimmän männyn latvukseen, naksutellen sieltä vihaisesti. Joistakin teltoista kuului kuorsaamista ja muutamista nussivan pariskunnan ähkimistä.

Myös grillikatoksen suunnalta kuului mökää. Teo suuntasi sinne toivoen löytävänsä jonkun tutun, mutta siellä olikin täysin tuntematon porukka lopettelemassa kaljakorin viimeisiä jäänteitä ja yrittäen saada syttymään tuoreesta puusta katkottuja oksia. Tuloksena oli sankka kerrostuma savua, joka uhkasi täyttää koko grillikatoksen.

Kaada sinne bensaa, ehdotti yksi savusta yskien.

Mistä mä sitä bensaa? huomautti tyyppi, joka yritti vuorollaan sytyttää tulta.

Mennään varastamaan sitä jostain veneestä, kolmas ehdotti.

Eiku mennään kattoon, onks jossain vielä kimmoja hereillä, kun tarttis saada vittua.

Mee sä jätkä runkulle ja anna ku isi näyttää, kuinka notski sytytetään, ehdotti eräs, joka tähän asti oli keskittynyt tyhjentämään kaljapullojen pohjia.

Teo jätti heidät jatkamaan puuhiaan ja suunnisti kohti saaren eteläisintä kärkeä. Viimein hän saapui koivikon ympäröimään poukamaan ja istahti hiekalle lähelle vesirajaa. Rannan ympäristö kasvoi valkoisenaan mesiangervoja, joiden huumaava tuoksu toi Teon mieleen lapsuuden juhannukset Eerikon saaristossa.

Aamuaurinko alkoi jo hieman lämmittää. Lokit ja tiirat kirkuivat ja jostain kuului heleää satakielen liverrystä. Teoa alkoi nukuttaa. Hän käpertyi rantahietikolle ja antoi ajatustensa vaellella. Viimeinen muistikuva, joka tuli hänen mieleensä juuri ennen nukahtamista, oli Saanan hymyilevät silmät.

Maistuiskos sulle mansikka? joku kysyi ja Teo havahtui hereille, mutta huomasikin olevansa yksin. Hän yritti muistella näkemäänsä unta. Siinä oli ollut jotain tärkeää, muistamisen arvoista, mutta uni pakeni harmillisesti hänen mielestään.

3.

Heippa.

Ei kyll pitäny kirjoittaa viel nyt, sä kun saat ehkä tämänkin kirjeen torstaina. Aijonki kehittää sellaisen systeemin ettet sä voi koskaan etukäteen tietää milloin saat mun kirjeen.

Mä pistän mun kirjekyyhkyni joskus vaik keskellä yötä asialle. Se koputtaa nokallaan sun ikkunaan. Ja se tuo vaaleenpunaisii kirjeitä mis on sydämen muotoinen sinetti.

Eiks oliski kiva yllätys.

Eroosion rapauttama paasi seisoi rinteessä kuin jättiläismäinen väärin päin maahan tipahtanut jäätelötötterö, josta jäätelöpallot olivat alkaneet valua muodottomina möhkäleinä pitkin vuoren rinnettä. Muodostelma näytti suorastaan koomiselta, kun sitä katsoi kauempaa. Sen mittasuhteista oli vaikea saada selvää käsitystä puuttomassa ja autiossa maastossa. Vasta, kun hahmotti tien, jota pitkin vihertävän harmaa Land Rover kaarsi kivipaaden ympäri, tarkkailija saattoi hahmottaa, miten suunnattoman suuri se todellisuudessa oli.

Näitä tarkkailijoita oli paikalla kaikkiaan neljä. Yksi heistä tarttui puhelimeen auton ajettua heidän ohitseen.

Täst meni just auto. Sellanen maasturi. Joku Roveri kait. Mut siin ei näyttänny olleen ku yks mies.

Soittajan olemuksessa oli jotakin sellaista, joka toi mieleen nyrkkeilijän. Ja sellainen hän oli vuosia sitten ollutkin. Ei mikään kovin hyvä nyrkkeilijä, mutta ei niin huonokaan. Hänellä oli tapana puolustella surkeaa uraansa sillä, ettei koskaan saanut kunnon otteluita. Aina joutui tyytymään altavastaajan osaan nyrkkeilymaailman ennalta sovituissa ja taas kerran uudelleen sovituissa yhteenotoissa.

Ernesto oli hänen nimensä. Ernesto lähenteli viidettäkymmenettä ikävuottaan. Hän oli pukeutunut kuin jokin vihonviimeisen vuoristokylän kunnanjohtaja lähtiessään tuhlaamaan kuntalaistensa rahoja pääkaupungin melskeeseen.

Ajan saatossa nuhjaantunut tumma puku, joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo kauan sitten, istui kuitenkin melko hyvin hänen romuluisen olemuksensa peittona, vaikka polvet ja kyynärpäät olivatkin alkaneet roikkua pussilla. Housut olivat selvästikin toista vuosikertaa pikkutakin kanssa. Takin alla hänellä oli valkea paita ja kravatti.

Miehestä sai sellaisen vaikutelman, että silloinkin, kun hän lähtisi viemään ulos roskapussia, hän laittaisi kravatin. Siinä, jonka hän oli paljoakaan miettimättä aamulla ripustanut kaulaansa, oli mustaa ja tummanpunaista säännöllisinä kiekuroina eikä mitään abstrakteja kuvioita. Se oli pehmennyt tärkistään jo vuosia sitten ja sen vuoksi solmu näytti pieneltä muodottomalta möykyltä, verrattuna kravatin kokoon ja Erneston paksuun häränkaulaan.

"Joo, herra markiisi... Ymmärränhän mää, herra markiisi... Niin, että sitä, että mä lähren sen auton perähän Pedron kanssa ja tarkistan mihin se mennee... Ja jätän Epin ja Gutiérrezin tänne vartijoimaan, jos tulleepi lissää autoi... Joo, ja sit palaan soittamaan, ku tiärän jottain... Joo, soitan, soitan.

Kuules Pedro, herra markiisi sannoo et... "

Joo, kyllä mä kuulin. En mä mikään kuuro ole, Pere kivahti.

Ernesto kääntyi ja lähti kävelemään hitaasti, vasenta jalkaansa lievästi ontuen, kohti kallion nyppylän taakse pysäköityä harmaata, ikäloppua Seat Malaga -merkkistä autoa. Pere lampsi pää painuksissa hänen peräänsä.

Auto vaikutti aivan yhtä lailla elämän kolhimalta kuin sen omistajakin. Yskähdellen ja vaihteet lonksahdellen auto nousi yli mäen nyppylän ja painui sitten alamäkeen kohti Santa Eugèniaa.

Pere ei nostanut hetkeksikään katsettaan, tuijotti vain jalkojaan. Hän toivoi olevansa jossakin muualla, missä tahansa muulla. Mutta hän tiesi, ettei paluuta ollut. Tai kenties sittenkin oli, mutta hän oli aivan liian kauhuissaan voidakseen nähdä valoa pitkän sysimustan tunnelin toisessa päässä.

4.

Oli hirmu kivaa saada sulta kirje ja tietää sun kuulumisista! Nyt mäkin voin jo postittaa tän. (Kun mä tiedän osoitteen.)Torstai-illat on kivoja, varsinkin kun tietää saavansa nukkua seuraavan yön sun lämpimässä kainalossa.

Mul on silmät ihan riipinraapiin päässä ja kädet hellinä. Oon muovannu 7vrk yhteen menoon. Tai ainakin melkein.

Nähdään Saana.

No, moi, Malla sanoi.

Hän aloitti lauseen kuin tervehtien vertaistaan, mutta nielaisi loppuosan. Seuraavan lauseen hän lausui vasta, kun he olivat jo ajaneet ulos Tarragonasta.

Paljonks sä maksat palkkaa?

Kysymys yllätti Teon, mutta samalla hän ymmärsi, että tämä oli asia, joka vaivasi kovasti Mallaa. Kenties tyttö kuvitteli, ettei hän saisi lainkaan korvausta tekemästään työstä. Mitähän Saana oli hänelle kertonut, Teo pohdiskeli.

Ootko sä ollu töissä aikaisemmin? Teo kysyi.

Oon... Tai oikeestaan en.

Nykyajan nuoret, Teo ajatteli, asuvat kotonaan kuin ruhtinaat. Vanhemmat tekevät ylitöitä maksaakseen lastensa opiskelut, muotivaatteet, tietokoneet, kännykät, autot, huumeet ja viinan. Ja pahinta kaikessa on se, että nämä lähtevät kotoa maailmalle vasta kolmekymppisinä, jos silloinkaan ja vieläpä ilman minkäänlaista elämänkokemusta.

Teon mieleen nousi hänen hiljattain kuulemansa uutinen japanilaisperheestä, jossa vanhemmat olivat aloittaneet nälkälakon protestina sille, etteivät heidän murrosikäiset lapsensa osallistuneet kotitöihin.

Puhutaan siitä sitten, kun päästään perille, Teo vastasi Mallan kysymykseen.

Ajaessaan Teo kertoili Mallalle paikoista ja nähtävyyksistä, joiden ohi he ajoivat matkallaan kohti sisämaata. Innostus tarttui Mallaankin, joka unohti hetkeksi synkät ajatuksensa.

Tämä kylä on kuuluisa oliiviöljystään. Ja tuo, tuolla vuorella, kivenkäsittelytaidoistaan, Teo selitti.

Hän kertoi Montblancin historiasta, Sant Jordista ja lohikäärmeestä. Hän kertoi viininviljelytraditiosta Pobletissa, vaikka huomasikin Mallan kuuntelevan vain puolella korvalla. Mallan mielenkiinnon kohteina olivat pääasiassa vain näkyvät asiat.

Huoltoasemalla Mallaa hämmästytti se, että siellä oli myytävänä hyllymetreittäin alkoholia. Häntä kiinnostivat viinan, oluen ja tupakan hinnat, samoin kai kuin kaikkia pohjoisesta tulevia turisteja. Malla halusi välttämättä ostaa kokonaisen tupakkakartongin, vain koska se oli hänen mielestään tavattoman halpa. Mutta Teo sai hänet vakuuttumaan, ettei sitä suinkaan kannattanut raahata mukanaan kartonkikaupalla, koska tupakkaa sai kaikkialta samalla hinnalla. Sen myynti kun oli Espanjan valtion monopoli.

Vaikka Malla ei ollutkaan polttanut alkumatkasta, niin nyt, kun tämä kynnys oli ylitetty, hän yritti nousta Teon autoon palava tupakka suupielessään.

Kuulepas nyt, mun autossa ei kyllä polta edes Alfonso, Teo julisti ja Malla istui kilometrikaupalla huulet mutrulla aivan samalla tavalla kuin äitinsäkin suututtuaan.

Saana istui vanhalla, kuluneella nahkasohvalla jalat ristissä ja huulet mutrulla Teon astuessa eteisestä olohuoneeseen. Tilanne oli jokseenkin kiusallinen, vaikkei Teo aivan täysin ymmärtänyt miksi. Saana oli nimittäin tupsahtanut ovesta sisään juuri, kun Jana oli Teon luona kylässä, mikä oli harvinaislaatuinen ja onnekas tapahtuma.

Teo tietenkin esitteli tytöt toisilleen. Hänellähän ei ollut mitään salattavaa, mutta melkein heti Jana sanoi lähtevänsä, koska häntä jo odotettiin kotona. Se oli niin ilmiselvä tekosyy, ettei Teo voinut uskoa korviaan. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sen eteen, että Jana jäisi eikä hän tietenkään voinut heittää Saanaakaan pihalle.

Katkerin mielin Teo saattoi Janan eteiseen. Käytöksellään hän yritti vakuutella Janalle - ja vähän kai itselleenkin - ettei Saanan vierailulla ollut vähimmässäkään määrin merkitystä heidän suhteelleen. Oli vain sattunut piipahtamaan, mikä lie hyvänpäiväntuttu.

Teo ei tietenkään käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän ei ollut lainkaan varma siitäkään, oliko heidän välillään ylipäätään yhtään mitään.

Kaikesta huolimatta Jana lähti loukkaantuneen oloisena ja nyt sitten Saanakin istui jäykkänä kuin kitaran kieli, huulet vihaisesti mutrulla. Se oli todella kiusallinen tilanne eikä Teo pitänyt kiusallisista tilanteista. Hän karttoi niitä parhaansa mukaan. Pakeni paikalta, mikäli oli tarvis.

Jana Nohyneck oli se tyttö, jota kohtaan Teo myönsi tuntevansa ihailun sekaista rakkautta. Hän oli asettanut Janan mielessään jalustalle. Ja nyt tuo jalusta oli osoittautunut aivan liian korkeaksi, jotta Teo osaisi olla Janan seurassa omana itsenään.

Kenties se johtui Janan sukunimestä. Tai kenties siitä, että hän oli niin erilainen kuin kaikki muut Teon tuntemat tytöt. Tai ehkä siitä, että Jana oli partiojohtaja meripartiossa ja kaiken lisäksi harrasti rytmistä voimistelua.

Mä haluun, et Jana on mun tulevien lasten äiti, Teo oli erehtynyt sanomaan humalassa Maijalle. Maija oli päästänyt röhönaurun, vaikka Teo oli ollut aivan vakavissaan.

Pikkusiskot puukottivat isoveljiään selkään aina, kun se vain oli mahdollista, vaikka yrittivätkin esittää, että ihailivat heitä.

Saunakamarin vessan ovea peittävä juliste kätki taakseen reiän, jonka Teo oli siihen kerran vihapäissään potkaissut Maijan kielittyä äidille jonkin veljensä pahan teon.

Jana oli Maijan luokkatoveri ja juuri siksi Teo oli Janaan alun perin tutustunutkin. Teo päätti olla puhumatta asiasta sisarensa kuullen siinä pelossa, että tämä juoruaisi Janalle, vaikka eiväthän he oikeastaan mitään sydänystäviä olleet.

Janan lähdettyä Teo ei halunnut olla niin epäkohtelias, että olisi heittänyt Saanan saman tien ulos, vaikka mieli kovasti tekikin. Hän odotti, että Saana lopulta lähti kotiinsa syömään ja meni sitten soittamaan Janalle puhelinkioskista.

Jana Nohyneck, Teo sanoi mahdollisimman isällisellä äänellä. Mitä ihmettä toi sun kiukuttelu oikee tarkottaa?

Isällinen ote tehosi ja vain puoli tuntia myöhemmin he tapasivat Rautalahden venesatamassa. Teo yritti taas kerran laittaa tunteitaan sellaiseen muotoon, että Jana ne ymmärtäisi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä, mitä hän todellisuudessa olisi halunnut sanoa. Nimittäin sen, kuinka paljon hän Janaa rakasti. Ja että Jana oli hänelle kaikkein tärkeintä maailmassa ja hän haluaisi olla Janan kanssa yhdessä lopun elämäänsä.

Jana heilutteli jalkojaan laiturin reunalla ja vaihtoi aina väärällä hetkellä puheenaihetta, sotkien täysin Teon ajatuksenjuoksun. Laskevan auringon säteet leikkivät Janan vaaleilla hiuksilla ja hän oli Teon mielestä tuona lämpimänä elokuisena iltana kauniimpi kuin koskaan aiemmin.

Juhannuspäivänä, vajaa vuorokausi sen jälkeen, kun Teo oli ensi kerran tavannut Saanan Pihlajasaaren leirintäalueella, hän lähti, ystäviensä seuraan kyllästyneenä, kävelemään yksikseen pitkin saaren rantoja. Hän jätti Kaijan ja Joukon nuotiopaikalle, missä kosteat männyn oksat savuttivat paksua, harmaata savua tihkusateeseen. Heidän seuransa alkoi muistuttaa liiaksi urautuneen avioparin yhdessäoloa.

Hän käveli aluksi ilman päämäärää, mutta huomasi pian etsivänsä katseellaan Saanaa telttaryhmien keskeltä. Saanan löytämisestä tuli hänelle suoranainen pakkomielle. Teo meni grillikatokselle, jossa mekkaloi joitakin hyvin juopuneita tyyppejä ja hän näki heti, ettei Saana ollut sielläkään.

Viimein Teo luopui kokonaan toivosta ja istui tihkusateen kastelemalle penkille kioskin edustalla. Vuokramökkien suunnalta kuului riitelyä, mutta ketään ei ollut ulkona terassilla. Vesi valui pitkin hiuksia ja tunkeutui takin kauluksesta sisään. Teo otti esiin taskumatin ja alkoi naukkailla vodkaa lämmikkeeksi. Sillä kaikkihan sen tiesivät: minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa.

Hetken kuluttua - tai kenties oli kulunut tunteja - Teo havahtui siihen, että paksu pilvipeite repeytyi ja laskeva aurinko kultasi maiseman hänen ympärillään, leirintäalueen punamullatut rakennukset, laiturin veneineen ja läheisen koivikon. Juuri sillä hetkellä Teo näki, miten kolmen tytön seurue nousi jonossa polkua pitkin. Aurinko kultasi myös Saanan vaaleat hiukset saaden ne suorastaan säkenöimään.

Saana! Teo mokelsi, Mää on ettiny sua ihan joka paikasta.

Hän huomasi olevansa humalaisempi kuin oli luullutkaan eikä itse asiassa ollut lainkaan varma siitä, että näkikö hän unta.

Mitä varten sä muka oot mua ettiny? Saana kysyi epäuskoisesti.

Ei ku ihan tosissaan. Mä oon ettinyt sua ihan koko päivän.

Saana istui pöydän toiselle puolelle Teoa vastapäätä. Hänen seuralaisensa istuivat myöskin, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Kiharatukkainen, tukeva tyttö kikatteli hermostuneesti.

Sshää oot varmaanki astunu pullon korkin päälle, Teo sanoi kiharatukkaiselle.

Tyttö nauroi ja katsoi kysyvästi Saanaa. Teo ymmärsi, että Saana oli tämän ryhmän johtaja.

Toinen Saanan seuralaisista – kaitakasvoinen tyttö - istui hiljaa ja naukkaili aina välillä olutpullosta.

Mmisssäs kaikki oikein on? Teo kysyi Saanalta.

Ketään ei ollut näkynyt mailla eikä halmeilla pitkään aikaan. Ei ainakaan ketään tuttua.

Mä kuulin, et joku myi pontikkaa venerannassa ja nyt kai sit ihmiset nukkuu umpihumalassa.

Eikä kukaan oo mulle mitään kertonu.

Me mennään luontoretkelle nyt, ku aurinko tuli esiin, Saana selitti Teolle, Haluutko sä tulla mukaan?

Mä olin jo ettimässä tuntureita, mutten mä nähny yhtään.

Ei täällä mitään tuntureita oo, tyhmä, Saana valisti nauraen Teoa.

Ennen kuin Teo huomasikaan, he kävelivät miltei umpeen kasvanutta metsätietä pitkin kohti saaren keskustaa. Tien yli kaatuneet puut vaikeuttivat kulkua ja pian tie katosi kokonaan nuoren kuusikon keskelle.

Saana jatkoi joukon johtajana puolisääreen ulottuvassa heinikossa aina vain eteenpäin, vaikka Kiharatukkainen jankutti haluavansa palata takaisin teltalle.

Teolle oli aivan samantekevää, mihin oltiin menossa, niin kauan kuin juotavaa riittäisi.

Mennään tän metsikön toiselle puolelle, Saana sanoi vastauksena Kiharatukkaisen valituksille. Katotaan, mitä siellä on.

Korkea ruohikko ja nuori kuusimetsä on hirville mieluisa nukkumapaikka. Itse asiassa ruohikkoon tallatut polut olivat juuri hirvien aikaansaannosta. Melkein jo metsikön toisella laidalla Kaitakasvo astui hirven ulosteeseen.

Paska! Mä astuin paskaan, hän huusi ja alkoi kiroilla kimeällä äänellä.

Ja juuri sillä hetkellä ruohikosta alkoi nousta hirvenpäitä. Kaitakasvoinen jähmettyi paikoilleen suu auki ja kirkuminen katkesi kuin seinään. Kiharatukkainen oli niin humalassa, ettei huomannut lainkaan, mitä oli tapahtunut. Saanan kasvoilla oli kauhistunut ilme.

Teo tunsi itsensä humalatilassaan tyynen rauhalliseksi. Hän antoi katseensa kiertää. Laski mielessään hirvien määrän ja tiedosti niiden sijainnin. Aika tuntui kuluvan paljon hitaammin kuin tavallisesti.

Tohon suuntaan! Teo karjaisi. Hän otti Saanaa kädestä kiinni ja lähti juoksemaan kuusikon halki.

Muutamien kymmenien metrien päässä kuusikko loppui puoliksi romahtaneen ladon seinään. Oven puoliskot riippuivat auki ruostuneiden saranoiden varassa. Teo ja tytöt ryntäsivät sisälle latoon ja vasta silloin he uskalsivat kääntyä katsomaan taakseen.

Hirvistä ei näkynyt vilaustakaan. Ne olivat todennäköisesti juosseet pakoon aivan yhtä peloissaan.

Teoa alkoi naurattaa ja Saana yhtyi hänen nauruunsa. Kaitakasvo istui lattialla täristen ja kaiveli taskustaan tupakka-askia. Kiharatukkainen yritti epätoivoisesti saada hengityksensä tasaantumaan.

Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan. Teo huomasi, että Saana piti häntä edelleenkin kädestä. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kietoi kätensä Saanan ympärille eikä Saana vastustellut.

Saanan ruumis tuntui pieneltä ja hennolta. Hentoudesta huolimatta Teo oli edellisenä päivänä nähnyt Saanan kantavan melkein itsensä kokoista rinkkaa. Seuraava asia, jonka hän pani merkille, oli tuoksu - Saanan tuoksu. Tuo tuoksu loi hänelle jostain syystä mielikuvia vehreästä sammalikosta ja kukkivista vanamoista.

Kävipä se läheltä, Teo sanoi. Meidän pitäs varmaan lähtee ennen ku ne tulee tänne takasin.

Joo, niin pitäs, Saana sanoi, mutta ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän oli kietonut kätensä Teon ympärille Teon farkkutakin alla.

Lähetään jo, Kiharatukkainen intti pelonsekaisella äänellä.

Aurinko oli jo paljon alempana horisontissa, kun he lopulta saapuivat tyttöjen teltoille. Kolme telttaa oli pystytetty sammaleisen kumpareen laelle, hieman muista teltoista erilleen.

He ahtautuivat, kaikki neljä, Saanan soputelttaan, joka oli teltoista suurin.

Maistuiskos tee? Saana kysyi osoittamatta kysymystään erityisesti kenellekään.

Tuo kysymys kuulosti Teosta hullunkuriselta, ottaen huomioon paikan ja ajankohdan. Aivan kuin he olisivat perhe viikonloppuretkellä. Oli kummallista, että joku oli vaivautunut tuomaan mukanaan teetä ja välineet sen valmistamiseen saarelle, jonne kaikki muut olivat tulleet juomaan viinaa ja pitämään hauskaa.

Ennen kuin Teo huomasikaan, Saana oli jo kaivanut jostain esiin kaasukeittimen ja laittanut teeveden kiehumaan. Sillä välin, kun vesi kiehui, Saana asetteli poimimiaan kukkia kasviprässin virkaa hoitavan kasvikirjan sivujen väliin kuivumaan.

Kiharatukkainen otti esiin pelikortit ja innosti muita pelaamaan kanssaan.

Tee ja kaurakeksit maistuivat taivaallisen hyviltä. Teo ei muistanut, koska hänellä oli viimeksi ollut yhtä hauskaa heidän pelatessaan korttia pitkälle aamuyöhön.

Leirintäalue oli sinä yönä tavallista hiljaisempi. Kun aurinko oli alimmillaan horisontissa, Kiharatukkainen ja Kaitakasvo toivottivat hyvää yötä ja menivät kumpikin omaan telttaansa nukkumaan.

Saanks mä jäädä sun telttaan nukkuun? Teo kysyi Saanalta, kun tytöt olivat poistuneet.

Tieteski, jää vaan, Saana sanoi sellaisella äänellä kuin kyse olisi jostain arkipäiväisestä asiasta, jolla ei ollut sen suurempaa merkitystä.

Saana riisui farkkunsa ja laittautui makuupussiinsa nukkumaan.

Teo ei oikein tiennyt mitä tehdä, mutta käpertyi lopulta Saanan viereen yrittäen löytää mahdollisimman mukavan asennon kovalla maapohjalla. Hän työnsi kätensä makuupussin sisälle ja kietoi sen Saanan ympärille samalla, kun teeskenteli nukkuvansa. Käsi kosketti Saanan paljasta vatsaa ja Teosta tuntui kuin tuhansia pieniä sähköiskuja olisi purkautunut heidän välillään. Tunne oli niin eroottinen ja kiihottava, ettei hän uskaltanut hetkeen edes hengittää. Saana ei reagoinut Teon kosketukseen, sillä hän oli jo vaipunut syvään ja rauhalliseen uneen.

Teo ei saanut nukutuksi. Häntä vilutti ja kosteat vaatteet tuntuivat epämiellyttävän kylmiltä. Hän harmitteli mielessään, ettei ollut käynyt hakemassa omaa makuupussiaan ja ajatteli miten lämmintä ja mukavaa sen sisällä olisi nukkua. Lopulta, kun aamuaurinko alkoi jo lämmittää telttaa ja merituuli ravistella teltan kattoa, Teo