Viimeinen syksy

By Pau Valent

On asioita, jotka lakaistaan maton alle piiloon niin pian kuin ne sattuvat putkahtamaan esille. Ne ovat asioita joiden pelkkä ajatteleminenkin saa monet meistä voimaan pahoin. Niitä sellaisia asioita, joista ei uskalleta, ei kehdata, eikä edes haluta puhua. Ja on niitä sellaisiakin asioita, joita ei uskalla edes ajatella, ja mikäli sellaisia on sattunut omalle kohdalle, niin sitä yrittää kaikin keinoin selittää itselleen, että eihän sitä ole todellisuudessa lainkaan tapahtunut.
Usein sanotaan että menestyvän miehen takana on nainen. Nainen joka tukee ja kannustaa häntä. Monen sellaisen naisen, jolla syntyessään oli aivan samat lähtökohdat kuin sillä menestyvällä miehellä, takana onkin mies, joka on murtanut hänet ja vienyt hänen menestyksensä, itsetuntonsa ja luottamuksen omaan itseensä ja jopa saanut hänet halveksimaan omaa naiseuttaan ja omaa ruumistaan.
Nämä asiat ovat salaisuuksia, joita ihminen kantaa mukanaan koko elämänsä, aina kuolemaansa asti. Niitä ei uskalla kertoa kenellekään menettämättä samalla viimeistäkin ripettä itsetunnostaan.

Ninni - Näkymätön lapsi - on kantanut tällaista salaisuutta koko ikänsä. Vasta nyt, isänsä kuoltua, hän uskaltaa kohdata lapsuutensa vaietut asiat, joita hän on yrittänyt niin monia vuosia haudata huumeisiin Tukholman lähiöissä

Marja Leena - Taiwanin kuningatar - menetti viattomuutensa kahdeksan vuotiaana, ja samalla hän menetti elämänhalunsa ja jopa terveytensä. Hänen perheensä ja hänen hengellinen yhteisönsä pitävät Marja Leenaa mielenvikaisena ja ovat hylänneet hänet, vaikka hänen ainoa toiveensa on, että joku kuuntelisi ja ymmärtäisi häntä.

Molemmat naisista kohtaavat menneisyytensä omalla tavallaan. Tapahtumat, jotka ovat tuntuneet pelkiltä lapsuuden painajaisunilta, osoittautuvatkin todeksi, ja heidän molempien on nyt päätettävä miten elää tämän todellisuuden kanssa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 3, 2018
• ISBN: 9789515688675

Pau Valent

Nimeni on Pau Valent. Olen syntyjäni suomalainen mutta vakaumukseltani eurooppalainen. Olen asunut monissa eri paikoissa ja matkustellut paljon. Innostukseni kirjoittamiseen syttyi joi kansakoulussa voitettuani kirjoituskilpailun. Silloin päätin vakaasti, että minusta tulisi isona kirjailija. Ensimmäisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen kuitenkin huomasin, että ensin olisi elettävä asiat joista haluaa kirjoittaa. Tämä suunnitelmani kehittyä kirjailijaksi oli sinänsä hyvä, mutta jossain vaiheessa huomasin, että olisi myös alettava kirjoittaa, mikäli haluaisi saada jotakin julkaistua. Tämän prosessin tuloksena syntyi esikoisteokseni: Viimeinen syksy. Julkaistu 2017. Vuonna 2019 julkaisin toisen teoksen: Eväsretki matonkudeniitylle. Marraskuussa 2021 ilmestyi kolmas teos Bonsaipuun juurella. Kukin näistä kirjoista on itsenäinen kertomus, vaikkakin ne liittyvät väljästi toisiinsa. Viimeinen syksy on tavallaan jatkoa myöhemmin julkaistulle kertomukselle. Ja Bonsaipuun juurella sijoittu kahden aiemmin julkaistujen väliin. Näiden tarinoiden johtavana teemana on ihmisen käyttäytyminen seksuaalisina olentoina. Toisinaan se ilmenee rakkautena, vaikka jotkin sen muodot saattavat johtaa rikollisiin tekoihin. Ja usein seksuaaliset halumme johdattavat meidät tilanteisiin, joista on vaikeaa tai jopa mahdotonta selviytyä omin avuin. Mikään, mikä tavalla tai toisella liittyy seksuaaliseen kanssakäymiseen, ei ole tasa-arvoista. Vallankäyttö, uskonnollinen johtajuus, vahvemman oikeus, ja kyky manipuloida toista osapuolta ovat usein välineitä, joiden avulla heikompi osapuoli saadaan vasten tahtoaan suostumaan johonkin sellaiseen, jota tämä ei itse pidä hyväksyttävänä tai edes normaalina. Tarinoissani paha saa kuitenkin aina palkkansa, ja hyvä ihmiset saavat jatkaa tavallista, arkipäiväistä elämäänsä.

Book preview

Luku

1.

Tässä sitä sitten ollaan. Ekat neljä päivää oltu jo töissä ja nyt vietetään neljän päivän vapaata. Enpä viitsinyt lähteä suomeenkaan, vaikka loma olis sopinut hyvin. En jaksa niitä laivamatkoja (sanomattoman tylsiä) yksinään.

Hehee, muuten kun tulin tänne, niin en ollu kun tunnin maissa täällä, niin yks tyyppi tuli myymään spiidiä, eli amfetamiinia. Mua vähän nauratti ja kouraisi samalla, että mikä touhu?

Tuulessa oli jo aavistus syksyistä koleutta. Toista tuntia aiemmin alkanut tihkusade oli tehnyt heinikosta liukkaan, ja kosteus sai timotein lehdet liimaantumaan kiinni paljaisiin sääriin. Ilmassa oli kynnetyn mullan ja mädäntyvien sienien ja omenoiden tuoksua. Saattoi selvästi erottaa myös karhunputken ja viinimarjan lehden tuoksun. Mutta mihinkään näistä asioista Mira ei kiinnittänyt huomiotaan, kun hän juoksi hämärtyvässä illassa kohti patoallasta.

Koivunoksat raapivat hänen paljasta ihoaan ja kuolleet, maahan pudonneet, oksat pistelivät hänen jalkojaan, mutta siitäkään Mira ei välittänyt. Hän juoksi tiheän ja villiintyneen metsikön läpi polulle, joka johti padolle, josta voimalaitos otti vetensä.

Mira heitti vaatemyttynsä heinikkoon altaan reunalle ja juoksi patomuurille. Sinne päästyään hän astui padon syöksyaukkojen puisten sulkutolppien välissä olevalle betoniselle tukimuurille ja hyppäsi hetkeäkään epäröimättä mustaan veteen.

Pieni ruumis näkyi vajotessaan vain hetken, vaaleana läikkänä keltaisten koivunlehtien täplittämän veden pinnan alla, kunnes hävisi kokonaan näkyvistä. Veden pinnalle jäi laajeneva rengas, merkiksi paikkaan johon Mira oli hypännyt. Mutta sekin haihtui pian olemattomiin, aivan kuin mitään ei olisi lainkaan tapahtunut.

Tuohon epätoivoiseen tekoon ajanut tuska, oli niin viiltävä, että Mira ei tuntenut lainkaan pelkoa ponnistaessaan muurin reunalta. Vaikka vanhemmat pojat hyppivätkin kesäisin juuri tästä samasta kohdasta uimaan patoaltaaseen, hän ei ollut villeimmissä kuvitelmissaankaan ajatellut tekevänsä niin itse.

Patoallas oli kylän lasten suuressa suosiossa uimapaikkana, vaikka siellä uiminen ei ollutkaan aivan sallittua. Aiemmin rannalla oli ollut oikein kylttikin, joka kielsi uimisen ja patomuurilta hyppimisen, mutta tuo kyltti oli ruostunut ja sen teksti oli hävinnyt olemattomiin. Mira ja muut kylän tytöt tapasivat uida altaan vastakkaisella laidalla, jossa vesi oli matalampaa. Kunnan virallinen uimaranta laitureineen ja saunoineen oli meren rannalla, mutta se oli kylän nuorille aivan liian kaukana, jotta sinne olisi viitsinyt lähteä ajamaan polkupyörällä.

Vesi oli hirvittävän kylmää, yhtä kylmää kuin tuska Miran sydämessä. Yksi ainut lause oli saanut hänet menettämään elämänsä tarkoituksen, ja jäljelle oli jäänyt vain halu kuolla tähän mustaan ja jääkylmään veteen.

Mira oli ollut aina paras kaikessa. Hän oli kaunein tyttö koko kuorossa. Hän oli se, joka sai seistä muiden edessä laulamassa kappaleen tärkeimmät osuudet, kovaa ja heleällä äänellä, ja siinähän Mira juuri olikin parhaimmillaan. Täydellinen sävelkorva, hänelle oli sanottu. Mikä voima ja puhtaus. Ja varmasti juuri siksi kirkkoherra olikin valinnut juuri hänet, eikä ketään toista.

Siitä oli nyt kulunut neljä vuotta. Mira oli silloin juuri täyttänyt kahdeksan. He olivat laulaneet Tuomas-messussa intoa täynnä. Miralla oli päällään uusi hame, jonka hän ja äiti olivat yhdessä käyneet ostamassa H&M:stä. Kirkko oli täpösen täynnä ihmisiä, jotka kaikki kuuntelivat kuinka Mira lauloi ja kuoro säesti häntä.

Jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoherra oli onnitellut heitä kaikkia henkilökohtaisesti. Hän oli kumartunut Miran puoleen ja kuiskannut hänen korvaansa: Sinä olet oikea Herran enkeli. Nämä sanat saivat Miran punastumaan, mutta samalla ne saivat hänet täyttymään ylpeydestä.

Tää on mun elämäni paras päivä, Mira oli sanonut äidilleen, kun tämä tuli peittelemään häntä ja antamaan hyvänyönsuukon.

Suukko, jonka kirkkoherra hänelle antoi muutama päivä myöhemmin, oli hyvin erilainen kuin äidin suukot. Ensinnäkin se oli paljon pidempi ja kosteampi. Tuoksu oli myös erilainen. Äiti tuoksui äidille, kun taas kirkkoherra tuoksui sille partavedelle, jota isäkin käytti. Äiti kietoi halatessaan kätensä Miran ympärille, kun taas kirkkoherra puristeli kädellään hellästi hänen takapuoltaan. Se oli Mirasta hyvin outoa, mutta jännittävää.

Se tapahtui sinä päivänä, jolloin kanttori oli tullut kertomaan Miralle, että kirkkoherra halusi keskustella sakastissa Miran kanssa kahden kesken kuoroon liittyvistä asioista.

Mira ei ollut koskaan aikaisemmin ollut siellä. Häntä hieman jännittikin, sillä jo pelkkä nimi – sakasti – kuulosti hieman pelottavalta. Ovi, josta sakastiin pääsi, oli suunnattoman suuri ja painava peiliovi. Vain vaivoin Mira sain sen raottumaan, kun kirkkoherra jo ehti avuksi.

Peremmälle tyttöseni, Mies sanoi lempeällä ja sointuvalla äänellä. Tämä ovi… tiedän. Sitä ei kai ole tehty sinun ikäisellesi tytölle.

Kirkkoherra pyysi Miraa istumaan suureen korkeaselkänojaiseen tuoliin, jonka nahkaverhoilu oli muhkurainen ja ajan saatossa paikoin karheaksi kulunut. He puhuivat hetken vakavina laulamisesta, ja Mira yritti olla vanhempi ja tietävämpi kuin mitä hän todellisuudessa olikaan.

Sitten kun hän teki jo lähtöä, tapahtui jotakin perin outoa. Kirkkoherra nousi avatakseen oven, mutta pysähtyikin äkisti ja toisti nuo ihanat sanansa: Mira, sinä olet oikea Herran enkeli. Ja sitten, aivan yllättäen, kirkkoherra oli polvistunut lattialle hänen eteensä, suudellut häntä suulle ja puristellut hellästi hänen takapuoltaan.

Vaikka patoaltaan vesi olikin Mirasta yhä kylmää, hän alkoi tuntea olonsa lähestulkoon siedettäväksi. Hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleen ja kuvitteli olevansa omassa sängyssään peiton alla, pimeässä.

Piispasta Mira ei pitänyt, sillä piispan hengitys haisi pahalle. Piispalla oli tapana kutsua Miraa Valonsäteekseen. Piispan iho oli kuiva ja hänen kätensä olivat ryppyiset. Hän ei ollut lainkaan jäntevä ja lihaksikas kuten kirkkoherra. Jos Mira oli Herran enkeli, niin kirkkoherra oli varmastikin itse arkkienkeli – niin komea hän oli.

Se mitä Mira tunsi kirkkoherraa kohtaan, oli puhtainta ja kauneinta rakkautta mitä kuvitella saattoi. Mutta sitten! Mira ei vieläkään saattanut uskoa, että niin oli saattanut tapahtua.

Hän oli mennyt sisälle pappilaan kellarin ovesta ja kiivennyt rappusia pitkin virkahuoneistoon. Hän oli riisunut vaatteensa ovensuussa, kuten kirkkoherra odotti hänen tekevän, tämän katsellessa toimitusta lepoalkovistaan. Riisuuduttuaan alastomaksi, Mira oli noussut vuoteelle kirkkoherran viereen.

Vasta silloin hän huomasi, ettei kirkkoherra ollutkaan yksin. Hänen vierellään makasi toinen tyttö – Miraa muutamaa vuotta nuorempi – hänkin täysin alastomana. Kirkkoherran suuri käsi lepäsi tuon tytön jalkovälissä, samalla tavoin kuin tällä oli tapana kosketella Miraa.

Mira, tämä tässä on Jaana.

Niin, Jaana - nyt Mira tunnisti tämän - oli uusi tyttö nuorempien kuororyhmässä. Muuttanut kai hiljattain jostain Pohjanmaalta. Mira oli nähnyt Jaanan seurakuntatalolla muutamaan otteeseen.

Miten kirkkoherra saattoi! Mirahan oli kirkkoherran oma pieni Herran enkeli. Vai kutsuiko tämä Jaanaakin tuolla nimellä. Sitä Mira ei jäänyt miettimään. Hän kaappasi vaatemyttynsä mukaansa ja juoksi ulos talosta.

Äkkiä kauhu valtasi Miran. Hän tunsi, että happi oli loppumaisillaan. Paniikissa Mira yritti lähteä uimaan kohti pintaa. Hän ei ollut tajunnutkaan kuinka syvälle veden alle oli joutunut. Hän ui aina vain nopeammin, ja hänet valtasi pelko siitä ettei hän enää tiennyt missä suunnassa veden pinta oli. Sitten jokin kosketti hänen jalkaansa, kietoutui sen ympärille, ja piteli häntä tiukasti otteessaan. Äkkiä niitä oli joka puolella, limaisia ja kammottavia lonkeroita. Mitä enemmän Mira taisteli vastaan, sitä lujemmin lonkerot pitivät hänet otteessaan.

Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tänne hän jäisi ikuisiksi ajoiksi, tähän märkään hautaan patolammen pohjalle. Ja sitten vesi ei enää tuntunutkaan niin kylmältä. Lonkerot, jotka pitivät häntä otteessaan altaan pohjalla, muuttuivat kullankeltaiseksi, tuleentuneeksi viljapelloksi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Mira näki kuinka äiti käveli pellon poikki. Hän aivan kuin leijui tähkäpäiden yläpuolella. Äidin hiukset liehuivat tuulessa ja hänellä oli päällään tummanpunainen kesämekkonsa – se jossa oli pioneja. Hän näytti niin kauniilta.

Äiti! Katso minä olen täällä! Mira huusi. Mutta siinä samassa kuva alkoi haalistua. Mira näki kuinka äiti heilutti hänelle, ja hän itse yritti heiluttaa takaisin, muttei pystynyt. Korvissa alkoi vinkua ja koko ruumis tuntui niin tavattoman raskaalta.

Anita Hörkkö-Hepola ulkoilutti kahta ylämaanterrieriään pitkin joenvartta, kuten hänellä oli tapana tehdä joka päivä. Alex ja Derek olivat heidän nimensä – näiden kahden pilalle hemmotellun koiran. Alex oli heistä kahdesta rauhallisempi ja järkevämpi, toisaalta ehkä hieman pelokkaampikin. Hän oli kumppaniaan vuotta vanhempi. Derek puolestaan oli vouhottaja, joka juoksi ympäriinsä sotkien talutushihnansa milloin puihin, milloin Alexin talutushihnaan tai omistajansa jalkoihin. Juuri tuo oli luoteenpiirre, joka sai niin Anitan kuin Alexinkin suutahtamaan ja ärähtämään Derekille, joka vain hymyili kieltään roikottaen, kuin odottaen että hänelle heitettäisiin keppi noudettavaksi tai jokin makupala.

Juuri Derek oli heistä kolmesta hän, joka löydön teki. Anita ei heti alkuun huomannut, mitä koira niin tavattoman innoissaan nuuhki. Hän oli syvissä mietteissään – suorastaan tunnekuohun vallassa. Hän ei ollut voinut uskoa korviaan kuultuaan keskustelun, joka ei oikeastaan ollut edes tarkoitettu hänen korvilleen.

Kymmenen yli yhdeksän Anita oli raahautunut väsyneenä kahviautomaatille. Hän tarvitsi ainakin tuplalatten herätäkseen ja pystyäkseen ylipäätään tekemään jotakin hyödyllistä, tai vähintään sen mitä hänen odotettiin tekevän. Jostain käsittämättömästä syystä Anita tunsi itsensä hirvittävän väsyneeksi viime aikoina. Ehkä siksi että hän nukkui yönsä levottomasti, heräten tavan takaa hikisenä, eikä saanut jälkeenpäin unta pitkään aikaan. Välillä taas koko yö oli yhtä vessassa juoksemista.

Ensimmäisen kahvin valuessa muovimukiin, Anita tuijotti mitään näkemättä sisäpihan tupakkapaikalla parveilevaa muslimiryhmää ja kuunteli puolella korvalla Anna-Kaisan hivenen sössöttävää ääntä. Hän keskusteli puhelimessa jonkun asiakkaansa kanssa.

Vaikutti siltä, että kyse oli jonkin tavanomaisen huoltajuuskiistan sovittelusta. Ihmiset erosivat aina vain väkivaltaisemmin ja raaemmin. Oli aivan tavanomaista, että pahoinpitelyihin syyllistyttiin puolin ja toisin, ja mikä pahinta lapsetkin saivat niistä osansa. Viikoittain törmäsi lähestymiskieltoihin ja huostaanottoihin. Kun Anita käveli kadulla, hän mietti tahtomattaan, minkähänlaisia raadollisuuksia kunkin vastaantulijan julkisivun taakse kätkeytyi. Sitähän se teetti, kun teki töitä sovittelutoimistossa ja joutui päivittäin olemaan tekemisissä näiden asioiden kanssa.

Kun Anita oli juuri laittamaisillaan toista kupillistaan automaatin suuttimen alle, Anna-Kaisa lausui nuo sanat, jotka saivat hänet säpsähtämään:

Rauhoituhan nyt Johanna. Te tulette tänne, Zamo ja sinä, ja sitten me keskustelemme asiasta aivan kaikessa rauhassa. Sitten näet itse, että ei se ole lainkaan niin hirveää kuin miltä sinusta nyt tuntuu. Ja jos sitten haluat hakea sitä lähestymiskieltoa, niin minä voin opastaa sinua siinäkin...

Anna-Kaisa jatkoi höpisemistä sillä hänen hieman lapsenomaisella tavallaan, mutta Anita unohti kokonaan painaa napista täyttääkseen kahvikuppinsa.

Ei tässä kaupungissa eikä tässä maassakaan voinut olla ainuttakaan toista paria, joiden nimet olisivat Johanna ja Zamo. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Johanna oli Anitan sisarentytär. Tosin he eivät olleet nähneet toisiaan vuosiin. Eivät varmaan sen jälkeen kun Johanna oli päässyt ripille. Se oli kyllä jokseenkin kummallista, sillä hehän asuivat naapurikunnissa, vain kahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan. Tavallaan se oli jatkumoa Anitan ja hänen sisarensa Riitan kylmille väleille. Vanhempien riidat periytyivät aina seuraaville sukupolville.

Anita oli kyllä hyvin perillä siitä että Riitan tytär oli mennyt naimisiin vain muutamaa vuotta aiemmin kurdipakolaisen kanssa, ja heille oli jo syntynyt yksi lapsikin – tytär.

Näitä asioita Anita oli pohdiskellut nyt jo toista päivää, eikä siksi tavallisuudesta poiketen lainkaan puuttunut siihen, että Derek oli pysähtynyt tonkimaan jonkun polun varteen heittämiä roskia. Alex seisoi hieman loitommalla katsellen Derekin puuhia halveksiva ilme kasvoillaan, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun toinen löysi maasta jotain sellaista erityisen kiinnostavaa, johon hän itsekin olisi halunnut työntää kuononsa. Anita havahtui ajatuksistaan, vasta kun hän huomasi, mikä Derekin löytö itse asiassa oli.

Tällä kertaa koira oli löytänyt jotain, joka erehdyttävästi näytti naisen pikkuhousuilta. Pienet pitsikoristellut vaaleanpunaiset pikkupöksyt, juuri sellaiset joita näki Lindexin alusvaateosastolla. Derek oli työntänyt niiden sisälle kuononsa, niin että valkoinen kuono ja musta nenänpää tunkivat esiin lahkeesta. Hän yritti, päätään ravistelemalla ja kielellään lipomalla, päästä niistä eroon, mutta mitä enemmän Derek parka aukoi suutaan, sen syvemmälle lahje kiristyi kuonon ympärille.

Dereeek! Anita karjaisi, ja Derek jähmettyi niille sijoilleen. Hän tiesi ettei emäntää vastaan käynyt niskuroiminen, ja että hyvästä käytöksestä sai usein palkakseen makupalan. Itse asiassa se oli havainto, jonka hän oli sisäistänyt aivan vastikään.

Mitä ihmettä, Anita ajatteli, kun oli repinyt vaatekappaleen pois koiransa kuonon ympäriltä. Ne todellakin olivat naisten pikkuhousut, vaikkakin kooltaan lähinnä nuoren tytön. Kävelyretkillään koiriensa kanssa hän oli löytänyt yhtä sun toista poisheitettyä tavaraa, aina tyhjistä viinapulloista rikkinäisiin huonekaluihin. Sen vuoksi kannatti aina olla varuillaan etteivät koirat teloneet jalkojaan lasinsiruihin tai nauloihin.

Kerrankin joku mielipuoli oli raahannut metsään kokonaisen sohvan – että olikin viitsinyt. Mutta pahinta oli, että sohva oli maannut polun varrella talven yli ennen kuin kunnan miehet lopulta olivat vieneet sen pois lukuisten valitusten jälkeen, joista suurimman osan oli tehnyt Anita itse.

Kertaakaan aiemmin Anita ei ollut nähnyt poisheitettynä nuoren naisen alusvaatteita, saati sitten koko vaatekertaa, kengät mukaan lukien. No, toista kenkää ei kyllä näkynyt, mutta Anita löysi senkin kellumasta voimalaitoksen vedenottotunnelin ritilään takertuneena. Kenkä oli vaaleanpunainen ja sen näki jo kaukaa.

Anita ei ollut niitä ihmisiä jotka puuttuivat toisten tekemisiin, eikä hän missään tapauksessa aikonut puuttua tähänkään asiaan. Hän jatkoi matkaansa Derekin ja Alexin seurassa. He kiersivät tavanomaisen lenkkinsä, yli lohiportaiden ja läpi pappilan metsän, kunnes he saapuivat kotiinsa noin kilometrin päässä yläjuoksulla.

Saavuttuaan kotiin Anita puhdisti ensitöikseen koiriensa valkoisen turkin ja lyhyet tassut enimmästä kurasta ja antoi kummallekin puruherkun. Sillä välin kun koirat järsivät namupalaansa, Anita laittoi teeveden lämpiämään ja valitsi teepussin valkoisesta lasikantisesta rasiasta, johon teelaadut oli järjestelty omiin lokeroihinsa.

Istuttuaan juomaan teetä lempimukistaan Anita yritti keskittyä lukemaan Etelä-Satakuntaa, mutta mielikuva polunvarteen heitetyistä nuoren tytön vaatteista ei jättänyt häntä rauhaan. Kenties kyse oli vain nuorten pilanteosta, mutta ainahan oli myös mahdollista, että asian takana olikin rikos. Hyvän aikaa hän pyöritteli puhelinta käsissään ennen kuin lopulta sai pakotetuksi itsensä valitsemaan hälytyskeskuksen numeron 112.

Pelastuslaitoksen sukeltajalta ei kestänyt kauaakaan löytää Miran pohjakasvillisuuteen takertunut ruumis patoaltaan pohjalta. Sana oli jo levinnyt ja paikalle oli kertynyt huomattava määrä joutilaita katselijoita, vaikka olikin aivan normaali arkipäivä. Siksi pieni ruumis peitettiin ennen sen nostamista veden pinnalle.

Sillä hetkellä kaikki jo tiesivät, kuka hukkunut pikkutyttö oli. Pienessä maaseutuyhteisössä sana kiertää nopeasti ja sosiaalinen media vain edesauttaa sitä. Kylän juoruämmien ei tarvinnut kierrellä kylällä syksyisessä tihkusateessa, riitti kun he istuivat mukavasti kotisohvallaan läppäri sylissään ja Facebook tai Twitter avoinna. He siemailivat kahviaan ja höystivät sosiaalista mediaa kärkkäillä mielipiteillään.

2.

Kirjeesi osui yllättäen eteeni aamiaista tehdessäni. Siinä se oli pakastimen päällä eikä sanonu mitään. Joku oli sen siihen unohtanut. Dolly Partonin laulaessa haikeasti Doliniaan availin sitä miettien mitäköhän se sisältää, iloa, surua, täyttymättömiä lupauksia, hulluutta, sekoilua, ystävyyttä vai maailmantuskaa.

Makeeta saada viestiä oikein paperille kirjoitettuna, wow. Kiitos!!!!

Huhhuh. Olihan se vähän toista kun vappubileet siellä kotopuolessa. Ei uskois et niin paljon mahtuu porukkaa samaan aikaan samaan paikkaan.

Vettä oli satanut solkenaan taukoamatta aina aamukymmenestä lähtien. Miksi olikaan niin vaikeaa muistaa, ettei kannattanut luottaa aamuaurinkoon. Sitä vain vaistomaisesti ajatteli, että kun aamulla paistoi aurinko niin sitä sitten jatkuisi koko päivän. Mutta täällähän ei juuri koskaan niin käynyt, täällä säätila oli ailahtelevaisempi kuin naisen mieli.

Lluís käveli märissä vaatteissa bussipysäkiltä rinnettä ylös asunnolleen. Itse asiassa hän oli ollut läpimärkä jo bussiin noustessaan. Hän oli toiveikkaasti lähtenyt aamulla pelkässä t-paidassa, ja oli nyt niin kylmissään että hampaat ihan kalisivat.

Koko kotimatkan hän haaveili tulikuumasta suihkusta. Hän täyttäisi koko suihkuhuoneen kuumalla höyryllä ja seisoisi suihkun alla niin kauan, että tämä inhottava kylmyys olisi haihtunut kokonaan pois ruumiista. Mutta päästyään asunnolle ja noustuaan hissillä viidenteen, hän sai huomata että ne kaksi saamarin romanialaista olivat vallanneet suihkukopin, ja niiltähän se kestäisi. Lluís saisi odottaa vähintään puoli tuntia.

Kaksi suihkua kuudelletoista hengelle – miehille ja naisille yhteisesti – oli aika paskamainen juttu. No onneksi tänään ei tarvinnut mennä satamaan iltavuoroon.

Laitettuaan teeveden kiehumaan Lluís kurkisti jääkaappiin. Siellä ei tänäänkään ollut paljon mitään, mihin olisi mustalla tussilla kirjoitettu kirjaimet LP. Vain yksi vastenmielinen Valion ananasjugurtti ja kuivettuneen näköinen mandariini, ei muuta. Hän ei halunnut ruveta varkaaksikaan, vaikka tiesikin joidenkin nimeltä mainitsemattomien sitäkin harrastavan.

Pitäisi siis käydä kaupassa, muttei ainakaan tässä kaatosateessa. Oli helpompaa mennä koputtamaan Saran ovelle lainaamaan häneltä taas kerran muutama leivänviipale ja juustonpala. Ruokavelka oli varmasti jo suunnaton, mutta Sara ei koskaan valittanut asiasta.

Sitä paitsi Sara oli tähän aikaan päivästä ainoa, jonka kanssa saattoi puhua kristittyjen kieltä, ja se oli sekin nautinto tässä maassa, jonka asukkaat olivat kehittäneet itselleen maailman monimuotoisimman kielen vain ollakseen puhumatta sitä.

Lluís istui teekupin ja lainatun leivänviipaleen kanssa ikkunan ääreen katselemaan synkän sateista ja pimenevää maisemaa. Ikkunasta aukeni näköala yli männynlatvojen aina satamaan asti. Horisontissa siinsi viljasiiloja ja sataman nostureiden kaulat, ihan kuin ne olisivat jotain esihistoriallisia hirviöitä. Ja hieman etäämmällä kohosivat telakan suuret hallit.

Itse kaupunki jäi piiloon puiden latvojen taakse, aivan kuin sitä ei olisikaan. Se tuntui jotenkin oudolta. Puita oli tässä maassa niin paljon, ettei hän oikein vieläkään ollut tottunut niiden paljouteen. Paikalliset sanoivat: ei näe metsää puilta, kun tarkoittivat että joku ei pystynyt hahmottamaan kokonaisuutta. Tällaisina hetkinä oli helppo ymmärtää, mitä he sillä tarkoittivat. Useinkin Lluís tunsi seisovansa keskellä suomalaista metsää, pystymättä hahmottamaan sitä, vaikka kuinka yritti.

Asuntola, jossa Lluís oli asunut nämä viimeiset kolmisen kuukautta, sijaitsi mäennyppylällä vesitornin läheisyydessä, keskellä metsää mutta samanaikaisesti myös keskellä kaupunkia. Rakennus oli alun perin rakennettu vanhainkodiksi, mutta toinen sen kahdesta siivestä oli muutettu opiskelija-asuntolaksi joitakin vuosia sitten. Ei suinkaan siksi, että vanhuksia olisi vähemmän täyttämään vanhainkoteja – päinvastoin niitä oli enemmän – vaan siksi, että tämä rakennus ei enää täyttänyt vanhainkodille asetettuja vaatimuksia. Opiskelija-asuntolaksi se sen sijaan kyllä kelpasi.

Rakennuksen A-siipeä käytettiin yhä edelleenkin vanhainkotina, kun taas Alvar Dorm täytti B-siiven. Rakennuksen osia yhdisti sisääntuloaula siipien välillä. Käytävä vasemmalle johti vanhainkotiin ja käytävä oikealle asuntolaan. Vitsinä olikin kysyä, kun joku tuli aamuyöstä kotiin: Niin kummalle puolelle sinä menet? No vanhustenpuolen ovi oli kyllä öiseen aikaan lukossa – ehkä siksi etteivät he pääsisi sieltä pois.

Viidenteen kerrokseen oli kuulemma sijoitettu espanjalaisia. Vaikka ei heitä siellä niin hirveän montaa ollut. Joukon jatkoksi oli mahdutettu romanialaisia, italialaisia ja yksi kreikkalainen. Suomalaisille he saattoivat hyvinkin käydä espanjalaisista. Yhdeksän espanjalaisen joukossa oli kaksi madridilaista ja yksi extremaduralainen, joiden mielipiteet Lluísin kotimaan, Katalonian, itsenäistymisaikeista eivät lainkaan käyneet yksiin Lluísin omien mielipiteiden kanssa.

Lluís ei tavallaan edes kuulunut tähän paikkaan. Hänhän ei ollut mikään yliopisto-opiskelija. Hän oli saanut huoneen vain, koska niitä ensinnäkin sattui olemaan vapaana, ja koska hän sattui tuntemaan Ossin, joka tätä sirkusta pyöritti. Ossi asui asuntolassa itsekin, tosin hänellä oli kaksio kakkosrakennuksen, eli venakkosiiven, päädyssä.

Ossi ja Lluís olivat tutustuneet kielikurssilla, jolle Lluís oli lähetetty sen jälkeen, kun hän vihdoin oli uskaltautunut työvoimatoimistoon. Ossi oli hoitanut kurssikeskuksessa lyhytaikaisen sijaisuuden, jonka aikana he olivat ystävystyneet. Ossillakin oli haaveena muuttaa jonain päivänä Espanjaan, kuten niin monilla suomalaisilla.

Lluís oli rekisteröitynyt sen jälkeen, kun hänelle oli vakuutettu ja vannottu, ettei mitään tietoja hänen oleskelustaan Suomessa lähetettäisi Espanjan viranomaisille, mikäli hän ei itse sitä pyytänyt.

Hänelle sanottiin, että hänen tilanteensa laillistaminen oli parasta työttömyysturvan, terveydenhoidon, eläkkeen ja herra ties minkä muun asian takia. Jopa kirjastokortin saaminen edellytti sitä. Juuri se oli ehkä se tärkein syy, miksi Lluís lopulta lähti mukaan prosessiin. Hän oli huomannut, että kirjastossa oli suuri määrä espanjankielisiä kirjoja, joita kukaan ei kai lukenut, ja ne himottivat häntä.

Kirjastot kiehtoivat Lluísia. Jo lapsena hän oli auttanut äitiään etsimään kirjastosta arkeologian kirjoja. Äidin ohjeiden mukaan pikku Lluís juoksenteli pitkin hyllyrivistöjä. Hän tunsi kirjaston koodit ja luokittelujärjestelmän jo tuolloin kuin omat taskunsa.

Kirjastojen rauhassa ja hiljaisuudessa oli jotain, joka herätti ihmismielessä uudenlaisia ajatuksia ja toi ratkaisuja ongelmiin, joita oli jo pitkään kantanut mukanaan. Suuret pääkirjastot olivat Lluísille eräänlaisia temppeleitä, joihin hän hakeutui vaikeina hetkinään saamaan lievitystä kipeälle mielelleen.

Mitä muutakaan Lluís olisi aikansa kuluksi tehnyt tässä vieraassa maassa. Telkkaristakaan ei tullut mitään kristittyjen kielellä – no, Serranon perhe kylläkin, mutta senkin hän oli nähnyt jo vuosia aiemmin kotona Barcelonassa.

Sitä paitsi paikallisen kirjaston kahvilasta sai kaupungin ehdottomasti parhaat kroissantit. Ne leipoi omin käsin kahvilanpitäjä, italialainen Stefano.

Lluís siis rohkaistui menemään työvoimatoimistoon. Toimisto sijaitsi vanhassa tiilisessä teollisuusrakennuksessa. Niitä seisoi vieri vieressä tässä osassa kaupunkia muistoina menneiltä ajoilta. Hänet ohjattiin ulkomaalaispalveluja tarjoavalle osastolle viidenteen kerrokseen. Hän oli siis ulkomaalainen, samassa jonossa niiden kanssa jotka näyttivät tulleen suoraan Afrikasta.

Sisustus oli uusi ja moderni – avara ja valoisa. Keskellä salia, ovaalinmuotoisen tiskin takana istui kaksi nuorta naista, toinen tummaihoinen ja toinen blondi – arvatenkin ulkomaalaisia molemmat. Lluísin otti vastaan se tummaihoinen. Lluísista tuntui, että tuon naisen ystävällinen hymy pelasti hänen päivänsä, ja negatiivinen asenne jota hän tunsi kaikenlaisia virastoja kohtaan haihtui sen sileän tien.

Lyhyen keskustelun jälkeen Lluís ohjattiin huoneeseen 512 – kuin hotellissa ikään – jossa hänet otti vastaan noin viisikymppinen suomalaisvirkailija, joka toivotti hänet tervetulleeksi isoäitimäisellä jämäkkyydellä. Aivan kuin selittäisi sukulaispojalleen, nainen selvitti asioita keskinkertaisella virastoenglannilla loppumattoman kärsivällisesti.

Kävi selville että käytäntö oli se, että hänet maahanmuuttajana lähetettäisiin kotouttamiskurssille, jossa hänelle opetettaisiin suomen kieltä ja kulttuuria. Tämän kurssin käytyään Lluís pystyisi sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan normaalin kansalaisen tavoin ja hakeutumaan omin avuin työelämään. Lluísin mielestä se kuulosti varsin realistiselta tavoitteelta.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Lluís aloitti opiskelun suuressa koulutuskeskuksessa kaupungin laitamilla. Laitos oli niin suuri, että kesti aikansa oppia suunnistamaan oikeaan luokkahuoneeseen.

Lluís oli nyt samassa lähtöruudussa kaikkien afrikkalaisten, aasialaisten ja eteläamerikkalaisten maahanmuuttajien kanssa. Ei minkäänlaista erityiskohtelua schengeniläisille. Ei erityiskursseja eurooppalaisille, jotka ainakin osasivat jo käyttää mikroaaltouunia ja vesivessaa, eivätkä tunteneet mitään erityistä kutsumusta pestä hikisiä jalkojaan julkisen vessan lavuaarissa oppituntien välillä.

Suuressa viisaudessaan ja kaikkitietävässä erehtymättömyydessään he laittoivat Lluísin toiselle luokalle. Kai siksi että hän osasi sentään lukea. Näin ollen hänen ei myöskään tarvinnut aloittaa opettelemalla edellä mainittuja tärkeitä kansalaistaitoja.

Aivan aluksi kerrottiin, että maahanmuuttajalla oli oikeus käyttää opiskeluun seuraavat kolme vuotta, ja vieläpä valtion kustannuksella. Se tuntui ruhtinaallisen pitkältä ajalta kielen oppimiseen, saati sitten sen kulttuuripuolen. Lluís oli varma siitä, että oppisi kielen kuin kielen puolessa vuodessa, varsinkin jos asui maassa, jossa kyseistä kieltä puhuttiin – paitsi tietenkin baskikielen. Mutta kun he olivat edenneet asioihin, joita kutsuttiin partitiiveiksi, imperatiiveiksi ja herraties-miksi-tiiveiksi, hänestä alkoi tuntua ettei koskaan oppisi tätä kieltä. Jos hän oli kuvitellut baskeja masokisteiksi heidän keksittyään niin uskomattoman käsittämättömän kielen itselleen, niin nyt Lluís alkoi ymmärtää etteivät baskit mitenkään vetäneet vertoja näille suomalaisille.

Ehkä liiallinen saunassa istuminen oli saanut heidän päänsä pehmenemään siinä määrin, että sen sijaan että yksinkertaistaisivat kielensä, he tekivätkin juuri päinvastoin. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Lluís oli tutustunut moniin suomalaisiin, jotka eivät puhuneet käytännöllisesti katsoen lainkaan.

No niin, romanialaiset tulivat suihkusta, ja oli vihdoinkin Lluísin vuoro. Hän haki pyyhkeensä ja meni suihkuhuoneeseen ennen kuin joku muu ehtisi viedä sen häneltä.

Suihkuhuone oli jaettu puoliksi suihkuverhoilla, jolloin siitä muodostui kaksi suihkutilaa. Intimiteettisuojausta ei siis paljonkaan ollut ja verhojen heiluessa saattoi vilaukselta nähdä paljasta pintaa. Siksi monet lukitsivat oven vaikka kävivätkin suihkussa yksin, ja kasvattivat näin suihkujonoa entisestään. Lluís ei niin tehnyt, sillä hänellä ei ollut ruumiinsa suhteen mitään hävettävää – pikemminkin päinvastoin. Hän olisi ollut suorastaan mielissään mikäli joku tytöistä uskaltautuisi tulemaan suihkuun samaan aikaan hänen kanssaan. Mutta niinhän ei tietenkään koskaan tapahtunut.

Käännettyään hanan kuumalle, hän seisoi suihkun alla niin kauan, että huone oli täynnä kuumaa höyryä. Suljettuaan lopulta veden tulon, Lluís seisoi seinään nojaten ja katseli kuinka vesinorot valuivat pitkin vesihöyryn peittämää ikkunaa, muodostaen siihen pystysuoria raitoja kuin Matrix-elokuvassa. Hetken mielijohteesta hän kirjoitti lasin pintaan: Manus manum lavat, vaikka eihän siinä mitään järkeä ollut.

Kuuman suihkun jälkeen Lluísin olo oli jo paljon ihmismäisempi ja hän alkoi kaivata tuopillista kylmää olutta. Kotonaan Barcelonassa hän olisi voinut mennä kadulle ja astua lähimpään baariin, mutta täällä baariin menoa piti ensin oikein suunnitella. Ei voinut noin vain poiketa oluelle, vaan piti oikein lähteä oluelle, mikä räntäsateessa ei ollut välttämättä kovinkaan miellyttävää.

Eikä baareja suinkaan ollut kuin harvakseltaan, yksi siellä ja toinen täällä. Jos Espanjassa oli yksi baari jokaista sataakolmeakymmentäkahta ihmistä kohden, niin täällä luku oli varmasti pitkälle yli viidensadan.

Toinen asia oli tietenkin raha. Hinnalla, mitä yksi olut täällä maksoi, saattoi Lidlistä ostaa neljä pulloa ihan kelvollista valdepenasilaista punaviiniä – Espanjassa siis. Se pani miettimään, oliko se olut loppujen lopuksi mitenkään sen arvoista. Mutta tänään olisi kyllä mentävä.

Lluís meni kysymään Saraa seurakseen. Sara oli Soriasta. Hän oli lyhyt – vähän päälle sadan viidenkymmenen. Hänellä oli tummat hiukset, ja kauniit, hauskan pyöreät silmät, sellaiset joihin mies saattaisi hukkua mikäli ei pitäisi varaansa. Saralla oli hieman liian tukevat reidet suhteessa muuhun ruumiiseen, mutta ehkä se johtui siitä että hän harrasti pyöräilyä.

Ei, Lluís ei ollut pannut Saraa, vaikka läheltä oli kyllä liipannut, mutta he viihtyivät silti hyvin yhdessä. Saralla oli sitä paitsi sulhanen kotipuolessa. Lääkäri, anestesiologi - oliko se sellainenkin muka lääkäri?

Sara nosti päänsä kirjojensa takaa. Päällimmäisenä pinossa oli hyvin paksu opus nimeltään Drug Delivery, tekijänä joku Saltzman. Mistäköhän huumeista siinä puhuttiin, Lluís mietti. Pitäisi kai kysyä joskus Saralta, mitä hän oikein opiskeli.

Lähdetkös parille bisselle Messiin? Lluís kysyi.

Eee..en mä taida. Mulla on tentti... täytyy päntätä. Sori.

Ossikaan ei ollut paikalla. Hänen asuntonsa oli pimeänä ja autokin oli poissa, joten ei kannattanut käydä soittelemassa ovikelloa. Ei siis auttanut muu kuin vetää takkia tiukemmin kiinni ja lähteä lampsimaan kohti bussipysäkkiä.

Matkaa keskustaan oli vain reilut kaksi kilometriä, ja yleensä Lluís kulkikin matkan jalan, mutta tällaisessa sateessa hän ei kyllä suostuisi kävelemään, se oli päivänselvää. Seisoessaan siinä palelemassa yksinäisellä linja-autopysäkillä, hän ihmetteli taas kerran, miksi ihmeessä oli tullut tähän syrjäiseen ja hyytävän kylmään maankolkkaan.

Todellisuudessa hän kyllä tiesi varsin hyvin miksi oli tullut. Lluís oli tavallaan pakolainen, vaikkei koskaan tulisikaan saamaan minkäänasteista pakolaisstatusta. Hän oli jättänyt kotimaansa ja kotikaupunkinsa Barcelonan, ja paennut henkensä edestä. Lluís pakeni omaa isäänsä ja tämän raharikkaita ystäviä – Espanjan kaikkein vaikutusvaltaisimpien sukujen päämiehiä.

Tämä johtui siitä, että hän oli aivan sattumalta löytänyt todisteita raskaista rikoksista, joihin nämä herrat olivat syyllistyneet. Lluís oli yrittänyt luovuttaa tuon löytämänsä todistusaineiston poliisille, mutta turhaan. Vaikutti siltä että kaikki ne, jotka siihen koskivat, kuolivat yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kuoli poliisi, jolle Lluís oli materiaalin luovuttanut. Hän itse oli ainut, joka oli jäänyt henkiin, mutta vain siksi, että oli lähtenyt, ja peitellyt kaikki jälkensä. Hän ei pitänyt yhteyttä kehenkään.

Raskainta tässä oli se, että hän oli joutunut jättämään vaimonsa Claudian ja molemmat pienet poikansa, kertomatta näille edes syytä lähtöönsä. Lluís ei ollut nähnyt heitä kertaakaan lähtönsä jälkeen. Kuinka hän heitä kaipasikaan. Joskus öiseen aikaan kaipuun tuska oli lähes sietämätöntä.

Ei siis ollut mikään ihme, että hän oli uskaltautunut virallistamaan asemaansa Suomessa vasta nyt. Hänelle oli vannottu ja vakuuteltu, ettei Suomen valtio lähettänyt hänestä minkäänlaisia tietoja Espanjan valtiolle. Ettei ollut olemassa minkäänlaista yleiseurooppalaista tietokantaa. Ja vain siinä tapauksessa, että Lluís olisi Interpolin etsittyjen listalla, Suomen viranomaiset saattaisivat joutua kommunikoimaan Espanjan viranomaisten kanssa.

Lluísia varmaan kyllä etsittiin, mutta hänen etsijänsä tuskin uskaltautuisivat usuttamaan poliisia hänen jäljilleen.

Kaiken vakuuttelun jälkeen Lluís oli siis lopulta suostunut. Ja oikeastaan vain siksi, että hän halusi sen kirjastokortin.

Tämä kaupunki – Karvi nimeltään – ei todellakaan ollut mikään Barcelona, sen Lluís oli pian saanut todeta, mutta oli kaupungissa hyvätkin puolensa. Näitä hyviä puolia olivat muun muassa se, että: Kaikki tarvittava oli jotakuinkin lähellä. Liikenneruuhkia ei ollut, edes ruuhka-aikana, vaikka paikalliset niin väittivätkin. Ilma ei ollut läheskään niin saasteista kuin Barcelonassa. Puistojakin oli enemmän – jopa metsää.

Viidentoista minuutin värjöttelyn jälkeen bussi kaarsi viimeinkin männikön takaa. Se ajoi Kauppatorille, sillä kaikki linjat päätyivät sinne, eikä niitä niin kovin montaa ollutkaan. Kuudenkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, jonka asukasmäärään piti kylläkin lisätä toinen mokoma opiskelijoita, oli väistämättä torikeskeinen. Barcelonassa niitä toreja oli monia, vaikka yksi oli tietenkin ylitse muiden: Plaça Catalunya. Kun Lluís ajatteli Barcelonaa hänet valtasi taas kerran hirvittävä koti-ikävä.

Vanhan keskustan toisella laidalla, suuressa puutalossa, oli Lluísin kantapaikka. Baarin nimi oli Messi. Aluksi hän tietenkin piti itsestäänselvyytenä, että baari oli saanut nimensä Messin mukaan – siis Lionel Messin. Varsinkin kun paikka oli niitä sellaisia, joihin keräännyttiin katsomaan jättiskriiniltä jalkapalloa. No kaikkihan nyt Messin tuntevat. Pelaa maailman parhaassa jalkapallojoukkueessa, Barçassa, laiturina ja hänet on valittu maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi peräti neljästi.

Sitten myöhemmin Lluís ymmärsi vanhoista valokuvista, että baarilla oli ollut tämä nimensä jo ainakin kuusikymmenluvulla, eli parikymmentä vuotta ennen Lionelin syntymää. Miksi, sitä hän ei tiennyt.

Kun Lluís lähti liftaamaan Euroopan halki, hänellä ei ollut matkatavaroinaan muuta kuin kassi, jossa oli muutama likainen vaatekerta, passi ja tiekartta, jonka hän oli ostanut Montpellierista.

Hänellä oli tuuria ja vain muutaman tunnin odottelun jälkeen hän sain kyydin Lyoniin asti. Hänet otti kyytiin ranskalainen opiskelijapariskunta ikivanhoine Peugeot 106neen. Se tietenkin rohkaisi Lluísia jatkamaan. Hän kuvitteli että, sama vauhti jatkuisi aina Suomeen asti, mutta se oli paha erehdys.

Aivan matkan alusta asti Lluísin päämääränä oli tulla tänne Suomeen, vaikka hän ei oikein osannut selittää miksi. Se vain tuntui jotenkin hyvältä ajatukselta. Kaiken lisäksi Suomi oli melkein niin kaukana Espanjasta kuin vain Euroopan sisällä saattoi päästä.

Lyonissa hän sekoili pahan kerran yrittäessään päästä kaupungin ympäri, sen sijaan että olisi mennyt sen läpi. Yritykseen kului lopulta koko iltapäivä, yö ja seuraava päiväkin. Kukaan ei kai halunnut ottaa kyytiin kaksimetristä parrakasta korstoa.

Ei Lluís oikeastaan voinut syyttää siitä ranskalaisia, ei hän itsekään olisi ottanut. Hän käveli maantien vartta kilometritolkulla, tietämättä oliko edes oikealla tiellä. Lopulta kun hän ei enää jaksanut kävellä pidemmälle, hän jäi lappuineen istuskelemaan eräälle huoltoasemalle. Lapussa luki: Helsinki. Kuinkas muutenkaan.

Huoltoasemalla Lluís peseytyi niin hyvin kuin pystyi. Hän osti parranajovälineet ja deodoranttipullon. Hän päälleen puhtaimmat vaatteensa – viis siitä vaikka ne olivatkin ryppyiset, ja tuntia myöhemmin hänet poimi kyytiinsä nuori ranskalainen opiskelijatyttö, joka oli menossa kotiinsa viikonlopuksi. Lluís oli myös päättänyt esittää opiskelijaa - Erasmus vaihto-opiskelijaa - matkalla Helsingin yliopistoon. Vähissä varoissa tietenkin.

Elise jopa tarjosi aterian ja yöpaikankin, kun he vihdoin pääsivät hänen kotiinsa, Arçon nimiseen pieneen kylään, lähellä Sveitsin rajaa. Kaiken tämän jälkeen hän tarjosi vielä itsensäkin yöseuraksi. Lluís jäi hänen luokseen viikonlopuksi. Eihän hänellä loppujen lopuksi ollut mitään kiirettä minnekään.

Mitä pohjoisemmaksi Lluís eteni, sitä useammin satoi, ja sitä hitaammin matkanteko sujui. Jälkeenpäin oli mahdotonta muistaa, montako päivää oli tuhraantunut esimerkiksi Saksan lävitse liftaamiseen. Hän muisti vain kuinka oli palellut märissä vaatteissaan ja valvonut vuorokausia yhteen menoon.

Hieman ennen Hampuria Lluísia onnisti jälleen. Hän tapasi huoltoasemalla naisen, joka oli matkalla Tukholmaan. Naisen ystävä oli jostain syystä päättänyt jäädä Hampuriin ja hän oli hieman epävarma liftaamaan yksin. Siksi Lluís ehdotti, että he lyöttäytyisivät yhteen. Se oli Lluísillekin eduksi, pariskuntana kun pääsi paremmin kyytiin.

Madlen, nainen esitteli itsensä. Hän oli tukeva ja hänellä oli hieman kulmikkaat kasvot. Hän kertoi opiskelevansa ruotsin kieltä. "Svensk filologi", niin hän sanoi. Nainen oli niin ylenpalttisen vakava, ettei keskustelusta tahtonut tulla yhtään mitään, mutta se ei haitannut, koska matkanteko sujui nyt helposti. Madlen oli yksi niitä kuivia humanisteja, joita akateeminen maailma oli tulvillaan.

Mutta ystävällinen ihminen Madlen kuitenkin oli, se Lluísin oli myönnettävä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana Madlen huolehti siitä, että he söivät säännöllisesti, että heillä oli evästä mukana matkan aikana ja tietenkin vettä juotavaksi. Hän jopa siisti Lluísin vaatteitakin.

Heidän saavuttuaan Tukholmaan, näki selvästi että Madlenin ajatukset harhailivat jossain aivan muualla, eikä hän selvästikään halunnut kutsua Lluísia vieraakseen asunnolleen. Lluís päätteli että Madlenilla oli Ruotsissa poikaystävä, joku ruotsalainen kenties. Siltikin hän lähti näyttämään Lluísille, mistä suomenlaivat lähtivät, ja siitä Lluís oli kiitollinen.

Nähdessään suuren valkoisen laivan saapuvan ahtaaseen satamaan – sellaisen kuin risteilyalukset Barcelonan satamassa – Lluís ajatteli ensimmäiseksi, ettei hänellä olisi sellaiseen ylellisyyteen edes varaa. Hänen vähät euronsa kun olivat hupenemassa hälyttävän nopeasti, mutta hän saikin huomata, että matka olikin suorastaan naurettavan halpa. Lipun hintaan kuului vielä oikein hyttikin.

Lluís oli muutamia kertoja matkustanut laivalla Mallorcalle ja Ibizalle, mutta verrattuna tähän, pienen kaupungin kokoiseen, alukseen, näki heti että ne alukset olivat pieniä, surkeita ja ikivanhoja. Ja kun kuitenkin turistimäärät Espanjassa olivat aivan omaa luokkaansa, niin tuntui melko käsittämättömältä että täällä, Jumalan selän takana pohjoisessa, reissattiin näin ylellisesti.

Kierreltyään muutaman tunnin ympäri laivaa, Lluís huomasi että laivalla oli myöskin saunaosasto. Suomeen – saunojen luvattuun maahan - kun hän kerran oli menossa, niin sitähän tietenkin piti kokeilla. Tämä sauna ei ollut lainkaan sellainen kuin mitä näki uimahalleissa Espanjassa. Pieniä haaleanhikisiä koppeja, jotka löyhkäsivät hikoileville ihmisille ja eukalyptukselle. Oli vaikeata sanoa, kumpi näistä hajuista oli vastenmielisempi. Tämä sauna oli suuri ja sieltä oli merinäköala laivan kyljen suurista maisemaikkunoista.

Tämän kokemuksen jälkeen saunomisesta tulikin Lluísin lempiharrastus. Saunan lämpö oli lääkettä kylmettyneelle ruumiille talvisen päivän päätteeksi. Meni hän minne tahansa, niin mikäli siellä vain oli sauna, niin sinne Lluísinkin oli päästävä. Hänestä tuli siis eräänlainen erikoisten saunakokemusten keräilijä. Ja saunojahan suomessa riitti, siihen ei kukaan voinut väittää vastaan.

Lluísin muistikuvat matkustamisesta läpi Euroopan rajoittuvat melkeinpä yksinomaan näkymiin teiden varsilta: huoltoasemia, teollisuusalueita, peltoja, metsiä, autoja ja kauempana siintäviä kaupunkeja kirkontorneineen. Tämä näköalasaunassa istuminen oli kaiken tuon painajaismaisen matkanteon jälkeen kuin taivas.

Ikkunan editse soljui vehreä maisema, hienoine rakennuksineen, linnoituksineen ja satamineen. Rantaviiva ei täällä muodostanut sitä samanlaista rajalinjaa jonka ylittäminen Espanjassa pakostakin tiesi antautumista vaarallisten ja tuntemattomien elementtien valtaan, vaan meri muodosti eräänlaisen jatkumon ihmisen elinpiirille. Saaretkaan eivät olleet planeettoja, jossakin meriavaruuden tuolla puolen, vaan osa tätä elinpiiriä. Ja kaikkea yhdisti vilkas vesiliikenne. Suurempia ja pienempiä lauttoja ja muita aluksia meni ja tuli koko ajan, ohittaen joskus tämän suuren jättiläisaluksen pelottavan läheltä.

Näitä asioita miettien, tämän Silja Europa-nimisen laivan saunassa, Lluís tutustui Kalleen.

Saanks mä heittää löylyy? Kalle kysyi.

Lluís riistäytyi ajatuksistaan ja huomasi, että he olivat saunassa kahdestaan. Jotenkin hän ymmärsi, mitä tämä mies tarkoitti ja vastasi hänelle myöntävästi nyökäten: "Si es clar."

Kalle ei suinkaan ollut niitä, jotka tyytyivät vain yhteen kauhalliseen. Lluís joutui pakenemaan kylmään suihkuun vain muutaman minuutin kuluttua.

Come to jakutsi, mies, Kalle vaati ja Lluís seurasi häntä porealtaaseen. Se oli kuin piste iin päälle – el maximo placer.

Kalle tuli kaksi olutlasia käsissään ja antoi toisen niistä Lluísille. "Mä tarjoan tänään jätkä, it´s the paycheck day." Lluís ei ymmärtänyt puoliakaan, mutta kiitollisena hän otti oluen vastaan.

Vasta paljon myöhemmin Lluís ymmärsi, mistä Kallen avokätisyydessä oli kyse. Kalle oli edellisenä päivänä vastaanottanut lastin marokkolaista hasista, ja toimittanut sen nielijöille Huddingessa ja Södertäljessä. Tämä oli hänen ensimmäinen kosketuksensa pohjoismaiseen mietojen huumeiden vähittäismyyntiin. Se mikä oli Espanjassa sallittua, vaikkakaan ei aivan yleisesti hyväksyttyä, oli täällä Pohjolassa kiellettyä ja ankarasti rangaistavaa.

Messi oli tupaten täynnä, kuten aina perjantai-iltaisin. Vielä täydempi se oli mikäli televisiosta tuli jokin tärkeä peli. Joku kakkosluokan kitaranrämpyttäjä yritti kiinnittää asiakkaiden huomiota toisessa päässä salia, samaan aikaan kun joku englantia hölöttävä selosti valioliigan matsia toisessa.

Peloton, come here! joku huusi. Baaritiskillä istui Ari kavereidensa seurassa. Ari Arola oli Kallen paras ystävä – kuten Kallella oli tapana sanoa aina silloin, kun hän oli humalassa. Toisinaan hän puhui Arista kuin tyttöystävästä, ja se oli vähintäänkin outoa.

Ari oli klassinen esimerkki ikuisesta poikamiehestä. Hänen naissuhteensa eivät kestäneet kovinkaan pitkään, mikä kaiketikin johtui siitä, ettei Ari edes yrittänyt ylläpitää parisuhdetta. Tästä syystä, olipa nainen kuinka rakastunut ja kärsivällinen tahansa, väistämättä tuli aina se hetki, jolloin hän lopulta sai tarpeekseen. Arin mielestä vika oli tietenkin aina naisessa.

Hänen elämänsä oli rutinoitunut muodostamaan eräänlaisen kolmion, jonka yhden kärkipisteen muodosti Messi, toisen vanha lasiverantainen pitsihuvila, jossa hän asui yhdessä äitinsä kanssa ja kolmannen ikivanha veneenveistämö Varvinnokalla, jonka hän oli perinyt isältään.

Veneet olivatkin Arin todellinen ja kenties ainut rakkaus. Hän rakasti niitä niin intohimoisesti, että oli täysin ymmärrettävää ettei hänen ja hänen veneidensä väliin voinut mahtua naista. Tämän Lluís oli päätellyt sinä lyhyenä aikana, jonka oli Arin tuntenut.

Me mennään testaamaan sitä uutta viikingin paattia. Tuutsä mukaan? Sellanen äijäilta – ei naisia.

Sanan äijäilta Ari sanoi suomeksi. Lluísilta oli kestänyt kauan oppia ymmärtämään, mitä tämä sana oikein tarkoitti. Lluís oli tullut siihen tulokseen, että kyseessä oli ikään kuin pyjamabileiden maskuliininen versio. Illanvietto miesten kesken, tehden miehisiä asioita – yleensä etupäässä saunomista ja viinan juontia ilman mitään turhia hienosteluja.

Lluís ei kysynyt Arilta, keitä ne me olivat, sillä Ari ei olisi kuitenkaan vastannut kysymykseen. Saattoihan olla, että hän oli keksinyt asian juuri sillä hetkellä, kun Lluís käveli baarin ovesta sisälle.

Ari oli eräänlainen organisaattori, joka toteutti tapahtumia, joihin muut seurasivat häntä suuremmalla tai pienemmällä kokoonpanolla. Hänen kaikkein läheisimmillä ystävillään oli tapana lähteä Arin kanssa purjehtimaan pariksi viikoksi. Mikäli tuli kutsutuksi mukaan, tiesi varmasti kuuluvansa sisäpiiriin.

Vastaukseksi Lluís mumisi jotain myöntävän ja kieltävän väliltä, "tekeytyen ruotsalaiseksi", niin kuin kotipuolessa oli tapana sanoa.

Suomeen tultuaan Lluís olisi voinut päätyä minne tahansa: Turkuun, Helsinkiin tai vaikkapa Ouluun, mutta sattuma toi hänen tielleen Kallen. Kun tuli puhe asumisesta ja työpaikoista, Kalle sanoi noin vain että hän voisi majoittaa Lluísin joksikin aikaa luokseen, mikäli tämä vain halusi.

Kalle jopa hankki Lluísille pimeitä töitä satamasta kontaktiensa kautta, ja siksi Lluís asettui asumaan juuri tähän pikkukaupunkiin.

Kallen tarjoama majoitus ei kylläkään ollut kovin kaksinen. Hän asui parakissa venetelakan takapihalla, ja ainoastaan ruukkuunsa kuollut kanerva ja ruostunut kynttilälyhty oven pielessä kertoivat, että kyseessä saattoi olla ihmisasunto. Muutoin hilseilleen vanerioven takaa olisi kuvitellut löytävänsä verstaan tai varaston. Asunnossa oli kaksi huonetta, pikkuruinen keittiö ja vessa. Suihku oli saunan yhteydessä rakennuksen toisessa päässä. Saunaa ei lämmitetty koskaan. Se haisi aivan liiaksi homeen ja moottoriöljyn sekoitukselle.

Myöhemmin Kalle tunnusti Lluísille asuvansa jo toistamiseen tässä samaisessa parakissa. Ensimmäisen kerran hän oli muuttanut sinne kuusitoistavuotiaana lähdettyään pois kotoaan, ja nyt toisen kerran erottuaan vaimostaan reilu vuosi sitten.

Arno Setälä, joka omisti telakan, oli hyvinä päivinään rakennuttanut tämän huoneiston aikomuksenaan vuokrata sitä veneileville turisteille. Kukaan ei tiennyt oliko siinä koskaan majoittunut kukaan muu kuin Kallen isä Antti ja Kalle itse. Välillä huoneistoa oli myös käytetty telakan lämminvarastona, missä säilytettiin maaleja ja liimoja. Se oli päässyt niin huonoon kuntoon ettei siinä suostuisi asumaan kukaan muu kuin Kallen kaltainen yhteiskunnan ulkopuolella elelevä tai maahanmuuttaja, kuten Lluís. Molemmillahan oli omat syynsä olla olematta missään kirjoilla.

Muutto Alvar Dormiin oli Setälän parakkiin verrattuna kuin olisi muuttanut hotellin sviittiin. Vaikka tarkemmin ajatellen sekin oli kyllä melko surkea ihmisasumus.

Kun rakennus oli muutettu vanhainkodista opiskelijaasuntolaksi, sen kunnostamiseen ei oltu panostettu paljoakaan. Remontti oli tehty hyvin pienellä budjetilla. Seiniä oli