Kuka tuntee naiset?

By Simo Penttilä

Naisia ei kuulu ymmärtää, heitä kuuluu suudella. Suurin piirtein tällä tavoin kuuluu kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän ohje. Mutta millaisia romanttisia kohtaamisia lemmenritari on todistanut? Hieman Don Juania muistuttavan kenraaliluutnantin hupaisissa muistelmissa sattuu ja tapahtuu, ja jokaisessa tarinassa toisena osapuolena on mykistävän kaunis nainen, jonka edessä kokeneimmankin miehen polvet tutisevat.
12 kertomusta, joissa tuttu kenraaliluutnantti muistelee romanttisia kohtaamisia salaperäisten ja kiehtovien naisten kanssa. Eksoottinen ympäristö ja yhteiskunnallinen satiiri luovat säväyksensä humoristisiin tarinoihin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2023
• ISBN: 9788728559437

Book preview

Kuka tuntee naiset?

Copyright ©1947, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559437

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

QUIPAHAN SUKUKOKOUS

Ei silti, että Sonoran ylämaassa nykyään politikoitaisiin sen enempää kuin ennen, mutta kun sekaverinen senaattori Desoto eräänä päivänä tiedusteli minun suhtautumistani ajan uusimpiin henkosiin, minä sanoin, että sotilas senkun tottelee. Se siitä. Koska hänen katseensa kuitenkin hämärteli käsittämättömyyden hämärää, minä selvennykseksi selvitin:

— Mutta individualisti minä joka tapauksessa olen. Mitä esimerkiksi naisiin tulee. — Ja yksityisyrittäjä myös.

Senaattori oli VI osaston kertoman mukaan levitellyt minusta sellaista huhua, että minä olen naiivi mies. Ja että tarinat minun tavattomasta tarmostani ovat vain propagandaa.

No. Ihmisen on tietysti hiukan vaikea arvostella itseään. Paitsi minun. Sillä minä olen herra ja ylhäisyys, ja minä olen elänyt jo kauan.

— Liian kauan! niin kuin doña Teresa ihanin silmin väitti minulle eräänä ihmeellisenä keskiviikon iltana.

Kiväärit tietysti Desoton. Hirttäkää hänet heti. Hän syö valkosipulia, on konna ja senaattori. Älkääkä muuten kroniko Sonoran kiväärikätköjä. Niistä huolehtii herra ja ylhäisyys itse aamupäivisin.

Minä tuijotin pari sekuntia Silvion silmiin.

— Madre! minä sitten hiljaa huokasin.

— Niin, Silvio puolittain yhtyi. — Virka-asioissa ei minunkaan mielestäni sovi laskea liiallista leikkiä.

— Olet aivan oikeassa. — Ja huomenna on keskiviikko.

Silvio katsahti minuun tutkivasti.

— Sinä siis meinaat mennä, ylhäisyys?

— Sehän on selvä käsky.

— Desoton ja Ferranon provosoima.

— Ja hiukan myös sinun, Silvio!

Silvio hypisteli hermostuneena vyötään.

— Kaksi eskadroonaa —

— Ei! minä keskeytin jyrkästi.

— No mutta minä kai ainakin?

— Se sopii. Ja on luonnollista.

Majurin synkistynyt ilme suli.

— Kyllä me sitten selviämme, ylhäisyys. Siellä voi sitäpaitsi olla miellyttävääkin, jos vain doña Teresa sattuu olemaan kotona.

— Kuka on doña Teresa?

— Por Dios, kenraali! Doña Teresa on — oo — hän on — caramba! Nyt minä en taaskaan muista. Mikä se nyt olikaan sen señoritan nimi, jonka kuvaa ne käyttävät niissä Tomasson rintaliivireklaameissa?

Ja samassa Silvion silmät kirkastuivat:

— Venus! Venus se oli! Ja Venus on kuitenkin kuin vanha akka doña Teresan rinnalla. — Doña Teresa on senaattori Desoton sisarentytär.

Näiden minun muistelmieni johdosta minä olen joskus saanut kirjeitä, joissa minua moititaan jopa jonkinlaiseksi Don Juaniksi.

No, se nyt on silkkaa anemiaa. Minun kaltaiseni mies on yhtä kaukana don Juan-tyypistä kuin esimerkiksi Esteban esteetikosta. Totuus on, että minä en ole mikään ruma mies, enkä minä suorastaan vihaa naisia. Mutta onhan toki nykypäivinä ja yleensäkin älytöntä puhua don Juanista. Ei tämän hetken daamia vietellä vähällä. Minä tiedän sen. Maailma on muuttunut. Jenkit paiskovat atomipommeja ja kauniskaan nainen ei aina ole tyhmä. Niin kuin don Juanin aikoina.

Mutta että nainen silloin tällöin pujahtaa mukaan minun muistelmiini — minkä minä sille mahdan!

Tästäkään doña Teresasta minä en koskaan ennen ollut kuullut edes kuiskausta. Joka kyllä on ihme, minä totesin, kun hän enonsa kanssa otti meidät vastaan kartanon salissa.

Ei! En minä edes yritä kuvailla häntä. Sen verran minä vain selvitykseksi sanon, että doña Teresa salpasi hengen. Hänen suurten tummien silmiensä — voi jumalat, kuinka kaluttuja sanoja! — yksi ainoa katse oli kuin odottamaton isku palleaan. Minä ihan tosissani haukoin ilmaa.

Onneksi eno siinä samassa valehteli jotakin helppotajuista, joten minun ei heti tarvinnut puhua. Tyttö kuitenkin kai naisen vaistolla vaistosi minun hienoisen hajasieluisuuteni, koska lausui:

— Kuuluisa kuulustelija on siis kerran itsekin kuulusteltavana.

— Señorita, minä olin jo tajuissani. — Teidät nähtyäni minä varmasti puhun ristiin.

— Kenraali Ferrano odottaa meitä työhuoneessani, señor, sanoi siihen senaattori, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan erityisen ivallinen, hänen käyttämänsä sana señor kenraalin tai ylhäisyyden sijasta sai minut säälimään häntä.

— Senaattori, minä kumarsin. — Te tulette siis todistajaksi.

— Kyllä, hän kumarsi kolkosti vastaan. — Ja sisarentyttäreni, doña Teresa Ferrano myös.

— Ferrano? minä toistin kysyvästi. — Doña Teresa on siis —

— Kenraalimajuri Filemon Ferranon sisar.

— Sukukokous! majuri Silvio murahti itsekseen melko kulttuurittomasti.

— Pidimme parhaimpana pitää tämän kiusallisen asian mahdollisimman salassa, senaattori selitti. — Señores, seuratkaa.

Niin kuin Doña Teresan kuvaaminen on vaikeata, niin on Filemon Ferranon esittely helppo. Italialainen konnakirjailija Lombroso ei koskaan olisi huolinut häntä kokoelmiinsa, sillä hänen tyyppinsä olisi ollut niihin liian yleinen. Enkä minä vielä tänäkään päivänä tosissani usko, että doña Teresa ja don Filemon todella olisivat olleet sisaruksia. Kyllä siellä jossakin on ovi narahtanut hiljaa.

Minua mies katseli ensin hiukan pelokkaasti, mutta kohentautui sitten kylmästi nyökkäämään ja sanoi:

— Herra kenraali. Minä kehoitan teitä heti alussa tarkoin harkitsemaan, mitä puhutte, sillä todisteet teitä vastaan ovat varsin raskauttavat. — Sisarelleen hän jatkoi: — Teresa, kirjoita sinä pikakirjoituksella muistiin kenraalin vastaukset.

— Señorita osaa pikakirjoitusta? minä hymyilin hurmaavalle.

— Ainakin tähän tarkoitukseen riittävästi, hän vastasi kuten vastustaja ikään.

— Se on mainiota! Pane sinä, don Silvio, puolestasi hampaankoloon kaikki, mitä minulta kysytään.

— On jo! Silvio jyrähti. — Ja jos sikamaisuus menee liian pitkälle —

— Aloittakaa kuulustelu, minä keskeytin Silvion.

— Mitä te tiedätte Quipahan kiväärilöydöstä?

— Sen, mitä teidän esikuntanne minulle ilmoitti.

— Teidän esikuntanne ihmetteli ivallisesti, »missä ovat loput». Kiellättekö sen?

— Sehän oli vain komiikkaa! Silvio ärjäisi minun takanani äkkiä. — Minä lähetin vastaussähkeen, eikä ylhäisyydellä ollut aavistustakaan —

Taas minä keskeytin Silvion.

— Mi géneral, minä puhuin rauhallisesti. — Olisiko minua kuulusteltu siinäkin tapauksessa, että vastauksena olisi ollut vain kuiva toteamus teidän ilmoituksestanne?

— Tietysti! senaattori Desoto huudahti, mutta Ferrano loi häneen inhoavan katseen ja valehteli:

— Ei suinkaan! Eihän meillä silloin olisi ollut pienintäkään aihetta.

Desoton hätiköity vastaus oli kuitenkin jo ehtinyt varmistaa minun ennakkovakaumukseni sutä, mikä tämän Quipahan-kuulustelun todellinen tarkoitus oli. Ja kun minä olin selvillä myös Desoton ja Ferranon sukulaisuudesta, minun ei tarvinnut lainkaan syventyä sosiaalisiin tutkimuksiin tarkoituksen perusteista.

Minä katselin ikään kuin miettien Ferranon silmiin. Sitten minä hienovaraisesti hymyilin hänen sisarelleen, doñna Teresalle ennen kuin kysyin:

— Oletteko valmis vastaanottamaan minun saneluni, señorita?

Tytön silmissä leimahti:

— Te laskette tyhmää leikkiä!

— Hän on ivaillut meitä aina! senaattori sähisi siihen. — Se on muodostunut hänen elämäntehtäväkseen ja hän on elänyt —

— liian kauan! suloinen olento täydensi, eikä ruma ajatus lainkaan rumentanut hänen kasvojaan.

— Muy bien! minä hymyilin yhä. — Kirjoittatakaa, doña Teresa: kenraalimajuri Ferranon apurien löytämät kiväärit — onko selvä? — ovat keisarikauden aikaista museotavaraa —

— Se on valhe! Desoto hypähti askeleen eteenpäin ja huusi.

— Onko senaattori nähnyt kiväärit? minä tiedustelin tahallisen hitaasti.

Hän tuntui äkkiä hämmästyvän.

— En — mutta — carajo! Filemon!

— Tosiaan, minä osoitin sanani Ferranolle. — Tehän tietysti tunnette asian, kenraali.

— Kyllä, Ferranon suupielissä nytkähteli. — Kiväärit olivat aivan uusia.

Silloin minä sytytin savukkeen ja sanoin:

— Heti kun kiväärit löydettiin, minä annoin määräyksen viedä ne Galdinan varikkoon. Teistä ei kumpikaan ole nähnyt niitä. Kuinka te nyt siis sittenkin tiedätte, että ne eivät ole keisarikauden muinaismuistoja?

Doña Teresalle minä lisäsin:

— Pankaa kaikki tämä tarkoin paperille.

— Minun apulaiseni ilmoittivat, että kiväärit ovat Wessonin puoliautomaattisia, aivan uusia aseita.

Ja äkkiä hän korotti äänensä:

— Sitäpaitsi tämä ilveily saa nyt jo loppua, gringo! Kiväärit todistavat teidät syylliseksi kaappausyritykseen hallitusta vastaan. Sotaministerin apulainenkin, señor Alburez, on melkein vakuutettu —

— Mistä? minä koetin auttaa häntä.

— Teidän rikoksestanne, roisto!

Roisto-sanan kuullessaan Silvio loukkaantuneena heräsi. Minä pyysin adjutanttini puolesta doña Teresalta anteeksi, mutta kun tyttö ei edes nyökännyt, minä puhuin hänelle:

— Minä pahoittelen kovasti tämän kohtauksen piinallisuutta, señorita. Mutta vielä enemmän minä pahoittelen kavaluutta, jota tämä paikka ihan uhoo. Vihan minä saatan toisinaan jopa hyväksyä, mutta kavaluutta en koskaan.

— Enkä minä! Ferrano keskeytti. — Kutsukaa miehet sisään, senaattori. Minä vangitsen tämän gringon tässä. Me viemme hänet heti Galdinaan. Siellä Alburez itse saa huomenna todeta, että Sonoran sotilaspiiri tarvitsee uuden kuvernöörin.

— Sopii mainiosti, minä vain hymyilin.

Mutta doña Teresa näytti varsin vakavalta.

Seuraavana aamuna Galdinassa señor Alburez, sotaministerin apulainen, sanoi kenraalimajuri Ferranolle huoneessa, jossa oli paljon väkeä:

— Señor, te olette tuomittu nyt. Te olette mitä katalimman juonen avulla yrittänyt kaataa kunnian miehen. Ja te, senaattori Desoto, saatte myös päällänne vastata rikoksesta, johon te yhdessä olette yrittäneet sotkea minutkin.

Konnat kuuntelivat kovia sanoja kuin narkoosissa.

Doña Teresa heidän sivullaan näytti jollakin tavoin taistelevan oman sielunsa kanssa. Mutta kolmikosta ei kukaan puhunut mitään.

Minulle ministeri jatkoi:

— Ylhäisyys, minä luotan teidän ymmärtämykseenne. Minä epäilin alunperin Ferranon juonta. Ja siksi minä lentokoneella henkilökohtaisesti riensin paikalle. Haha! Ylhäisyys! Kuvitella nyt teitä roistoksi —

— Anteeksi, señor, minä keskeytin. — Pääkaupungista juuri saapuneen sähkemääräyksen mukaan minä pidätän myös teidät. Desoton ja Ferranon seuraksi. Määräyksen on allekirjoittanut presidentti itse ja sen vahvistaa sotaministeri, jolla ei enää ole — apulaista.

— Te — mitä?

— Mitätöin teidät! minä vastasin. — Sillä Quipahan kiväärit on Sonoraan myynyt ja lähettänyt Arizonassa asuva mr Alburez. Hän on teidän veljenne, señor, ja doña Teresan sulhanen.

— Sukukokous! majuri Silvio toisti taannoisen murahduksensa.

— Ei ole! doña Teresa oikein huudahti. — Ei ole minun sulhaseni enää.

— Ja kiväärithän ovat vanhoja rämiä! huohotti Alburez.

— Selittäkää presidentille sitten, miksi te olette maksanut niistä uusien hinnan.

— Ei ole olemassa laskua! Desoton kohtalotar nauroi hänelle jälleen.

— Se on tietysti hävitetty — mutta tottahan Ferranon miehet voivat todistaa, että —

— Miehet ovat kadonneet, Ferrano ähkyi.

— Niin, koska heitä ei ollutkaan. — Minä kohautin olkapäitäni. — Kiväärit löysi — sitä sanaahan te olette käyttänyt — senaattori Desoto yksin. Mutta minä olen saanut selville niiden lähettäjän, ja niiden osoitteena oli — Quipahan kartano.

Minä jäin kai sattumalta kahden doña Teresan kanssa.

— En minä tätä ymmärrä, ylhäisyys, hän puhui hiljaa.

— Señorita, minä sanoin. — Te olette ikuisesti kuin ikävöity haave. Runoilija ei voisi teidän kaltaistanne edes kuvitella. Te olette terveen miehen unelma. Ettekä te osaa pikakirjoitusta. Ettekä kykene olemaan kova.

— Minä — minä vihasin teitä!

— Valhe, minä torjuin. — Te vihasitte minun mainettani. Mutta kun minä katsoin teihin —

— Ylhäisyys! hän punastui pyörryttävästi. — Kiväärit olivat uusia!

— Tietysti. Mutta onneksi ne vietiin Galdinan varikkoon, jonka komentaja on minun ystäväni. Hän ohjasi herrat tänä aamuna museon puolelle, varastoon, jossa säilytetään Maximilianin aseita.

— Niin, hän nyökkäsi miettivästi. — Minä huomasin sen.

— Ettekä puhunut?

— En — minä … Ylhäisyys! Galdinan komentaja on — minunkin ystäväni.

Jostakin syystä minun mieleni teki nauraa.

— Minä tutustuin häneen kaksi kuukautta sitten ja — me menemme — me aioimme mennä —

— Ja menette myös!

Minun sydämeni vasemmassa kammiossa käväisi pieni kaiho. Se käväisee siellä aina, kun jumalattaret joutuvat toisten syliin. Sitä kaihoa ovat monet tutkineet.

— Te ette tietysti voinut syyttää rakastettuanne siitä, että hän tahallaan petti tutkijoita.

— En.

—