Kaunotarten kapina Mordanassa

By Simo Penttilä

Meksikossa naiset ovat saaneet tarpeekseen miestensä ketkuilusta ja päättävät kerrankin päästä niskan päälle. Kun miehet sekä armeijassa että politiikassa kittaavat kilvan viskiä, pelaavat uhkapelejä ja paukuttelevat revolvereitaan minkä korruptiosuhmuroinniltaan ehtivät, naiset toimivat huomaamattomammin. Valehenkilöllisyydet ja naiselliset avut otetaan käyttöön, ja suomalaissyntyinen T.J.A. Heikkilä joutuu ottamaan käyttöön koko laajan ja pitkän kokemuksensa tulisista meksikottarista selvittääkseen, mistä kuviossa on kyse.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788728559482

Book preview

Kaunotarten kapina Mordanassa

Copyright ©1957, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559482

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Doña Teresan tuntematon sulhanen

Kun señor Plutarco Vida toukokuun viidentenä, San Pion päivänä Kansallisarpajaisissa voitti 500.000 pesoa, hänestä tuli poliitikko.

Hän valehteli aluksi Manzanillon vaalipiirissä, mihin Hermosillosta on melkoinen matka, miltei kolmesataa kilometriä. Sen vuoksi minä en ensimmäisinä kuukausina välittänytkään señor Vidan politiikasta vaan annoin hänen häärätä parhaan kykynsä mukaan.

Tosin minun korviini jo elokuussa kantautui huhu, minkä mukaan señor Vida voittopesojensa huumaamana olisi avoimesti puhunut uudesta ja paremmasta maailmasta, mutta en minä sitä uskonut: vanhana sonoralaisena Vidan piti toki tietää, että puoli miljoonaa pesoa oli ihan liian mitätön summa tämän vanhan ja käytetyn maailman uudistamiseen ja parantamiseen.

Vasta lokakuussa minun mielenkiintoni todella heräsi.

Silloin señor Vida Valdemoson kaupungin teatterissa piti suuren puheen, missä korosti omaa nerouttaan ja sitä, että Sonoran valtion kunniallisten kansalaisten oli oman etunsa vuoksi valittava hänet edustajakamariin.

Vanhempi adjutanttini eversti Silvio Spottorno Ciudad Argiielles toi minulle tuona helteisenä lokakuun päivänä tiedon tästä señor Vidan puheesta. Nuorempi adjutanttini majuri Esteban astui huoneeseeni ihan don Silvion kintereillä.

Vaikka he olivatkin asian mukaisesti ilmoittautuneet, minä siitä huolimatta sisimmässäni hiukan ihmettelin heidän peräkkäistuloaan, etenkin kun he kumpikin näyttivät tarmokkailta ja vallan selviltä.

He tervehtivät tiukan sotilaallisesti ja melkein liiankin konemaisesti, kaikesta päättäen peittääkseen sisäistä jännitystään. He olivat samana aamuna päässeet päävartiosta. Minä tietysti tiesin sen seikan, mutta kysyin silti:

— Onko lomakurssi jo päättynyt, señores? Kuvittelin antaneeni teille kummallekin kolmekymmentä vuorokautta.

Silvio vilkaisi nopeasti Estebaniin, joka kuitenkaan ei vastannut hänen vilkaisuunsa vaan tuijotti tahallisen älyttömästi minun asetakkini kolmanteen nappiin ylhäältä lukien.

— Herra ja ylhäisyys! Silvio hukkaan heitetyn vilkaisunsa jälkeen puhui kuin hakaten. — Kolmenkymmenen vuorokauden kertausharjoitus loppui tänä aamuna kello kahdeksan nolnol. Juuri kun olimme poistumassa päävartiosta, sen kantahenkilökuntaan kuuluva luutnantti Figueroa kertoi meille, että eräs Plutarco Vida niminen, edustajakamariin pyrkivä olento on Valdemoson kaupungissa julkisesti herjannut Sonoran nykyistä komentoa.

— Luutnantti Figueroa liioittelee, minä sytytin savukkeen. — Tiedusteluosaston tietämän mukaan señor Vida puheessaan kehoitti Sonoran kunniallisia kansalaisia äänestämään häntä. Se on älytöntä mutta ei herjaavaa.

Esteban oli nyt tuijottanut tarpeeksi kauan kolmanteen nappiin ja puuttui puheeseen:

— Señor Vida puheessaan korosti sanaa kunniallisia, ylhäisyys.

— Luutnantti Figueroa oli ollut itse läsnä tilaisuudessa, tiesi Silvio. — Hän oli ollut lomalla Valdemosossa, joka on hänen kotikaupunkinsa. Kahdeksantoista tyyppiä oli kiljunut vivaa Vidalle. Kuusi kiljujaa oli palannut samassa koneessa Hermosilloon, mistä oli seurauksena lievä mielipiteiden vaihto lentokentällä. Sinä et ehkä muista luutnantti Josè Figueroaa, ylhäisyys? — Minä pudistin päätäni. — Hän palvelee Kolmosessa, on lähes kahden metrin pituinen —

— Metri yhdeksänkymmentäseitsemän senttiä, täsmensi Esteban.

— erittäin herkkä ja helläluontoinen mies, joka ei lainkaan siedä alkoholia vaan juopuu jo kahdesta whiskystä —

— Herra eversti tarkoittaa pulloja, Esteban täsmensi.

— ja on sen vuoksi luettava päävartion kantahenkilökuntaan. Hän on esimerkiksi tänä vuonna ollut siellä jo kahdeksan kertaa.

Lentokentältä hän joutui sinne yhdeksännen kerran, täsmensi Esteban.

— Kaikki señor Vidaa kannattaneet kiljujat joutuivat sairaalaan, Silvio jatkoi. — Lentokentän komendantti kuuluu kertoneen, ettei hänellä koskaan ole ollut niin hauskaa.

— Siellä oli siis aivan selvä tappelu? minä tiedustelin mahdollisimman rauhallisesti vaikka sieluni silmillä jo näinkin pääkaupungin lehtien mustat otsikot: »Täysi nujakka keskellä päivää Hermosillon lentokentällä» — »Raivostunut sapelinkalistaja rauhallisten siviilien kimpussa» — »Komendantti senkun nauraa.»

— Nauroiko se kirottu komendantti? minä menetin hiukan äskeistä rauhallisuuttani. — Mikä on naurajan nimi?

— Majuri Puerto, ylhäisyys, Silvio tiesi. — Mutta ei hän ehtinyt nauraa kuin vähäsen, sillä Figueroa erehdyksestä tyrmäsi hänetkin. Toinnuttuaan Puerto määräsi Figueroan päävartioon odottamaan sinun toimenpiteitäsi, ylhäisyys.

— Ja sitten kentälle Nogalesin konetta odottamaan osunut kenraalimajuri Ribera lähetti Puertonkin päävartioon, tiesi Esteban. — Viranhoitoon täysin kykenemättömänä.

— Por Dios! minä sanoin. — Kuinka ihmeessä te kaikki mahduitte sinne? Eihän siellä upseeripuolella ole kuin kuusi huonetta ja kun Toisen Ruralirykmentin seitsemän upseeria joutui sinne viime torstaina, niin teitä oli noissa pienissä kopeissa yksitoista miestä.

— Herra kenraali! Silvio oli äkkiä taas erityisen virallinen. — Tietysti Figueroa ja Puerto jonkin verran lisäsivät ahtautta, mutta kun me jo aikaisemmin olimme pystyttäneet teltan rakennuksen pihalle, niin emme sentään häärineet toistemme jaloissa.

— Teltan! minä toistin. — Teltan? Jumaliste!

— Oikeastaan se oli vänrikki Tierrafuegon teltta, ylhäisyys, Esteban selitti. — Vänrikki Tierrafuego palvelee myös Kolmosessa ja sai viisitoista vuorokautta siitä, että oli väittänyt olevansa ainoa selvä mies kasinolla — vaikka Kolmosen komentaja eversti Gomez oli läsnä. Viikkoa myöhemmin hänen sisarensa doña Teresa toi teltan päävartioon veljensä mukavuudeksi—

— Päävartiossa ei saa olla mukavuuksia! minä miltei kiivastuin.

— Niin kapteeni Castillokin sanoi, kertoi Esteban lisää. — Mutta kun doña Teresa katsoi kapteeni Castilloa suoraan silmiin, niin Castillo änkytti, että taloni on teidän, señorita.

— Huomaan että minun olisi pitänyt käydä tarkastamassa päävartion mukavuudet jo kauan sitten, sanoin tahallisen purevasti, heitin puoliväliin polttamani savukkeen poroastiaan ja sytytin uuden.

— Mukavuuksista puhuttaessa, Silvio yskäisi, — niin doña Teresa on totisesti ihmeellinen.

— En ole nähnyt, minä huomautin. — Enkä sitä paitsi taida tajuta, mitä tekemistä doña Teresan ihmeellisyydellä on tämän asian kanssa.

Silvio vilkaisi jo toistamiseen Estebaniin, joka tällä kertaa havaitsi vilkaisun ja kiiruhti tukemaan Silvion esitystä:

— Doña Teresa ei ole ainoastaan vänrikki Anselmo Tierrafuegon sisar, ylhäisyys. Hän on samalla myös senaattori Rodrigo Tierrafuegon tytär.

— Vänrikillä ja doña Teresalla on sama isä, Silvio selitti.

Nyt minä puolestani vilkaisin vanhempaan adjutanttiini, joka nopeasti lisäsi:

— En ole kohta kuukauteen maistanut tippaakaan, ylhäisyys!

Esteban vaistosi kärjistyvän tilanteen ja sanoi:

— Koska Plutarco Vida viime kevääseen asti on ollut senaattorin palveluksessa hänen Alamon piirissä olevan Mordanan maatilansa hoitajana, niin me arvelimme, että kenties doña Teresa voisi antaa meille mielenkiintoisia tietoja señor Vidasta.

— Kyllä tiedusteluosaston señor Peña hänet tuntee, minä torjuin ajatuksen doña Teresan avusta. — Ja niin kauan kun mies pysyttäytyy laillisuuden rajoissa, ei meillä ole mahdollisuuksia eikä haluakaan puuttua hänen puuhiinsa. Onhan sentään jokaisella ihmisellä oikeus pyrkiä parlamenttiin. Ainoa ehto on, että on täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta.

— Sitten me palvelusinnossamme olemme tehneet pahan virheen, ylhäisyys. — Silvio oli huolestuneen näköinen. — Me olemme pyytäneet doña Teresan puheillesi kello kymmenen nolnol.

Minä senkun katselin puhujaa. Esteban sanoi:

— Me harkitsimme —

— Harkitsitte! minä keskeytin. — Vai vallan te harkitsitte! Sehän on kirotun hauskaa, sillä minä tiedän vanhastaan, että te yleensä harkitsette erittäin perusteellisesti. Kun minä esitin don Silvion korottamista everstiksi ja don Estebania majuriksi ja kun presidentti sitten hyväksyi esitykseni, niin te harkitsitte ilosta itsenne niin jumalattomaan änkyrähumalaan, että saitte samana päivänä sekä uudet arvonmerkit että kolmekymmentä vuorokautta päävartiota.

Minä nousin tuoliltani ja olin totisesti vihainen:

— Jos te vielä kerran harkitsette jotakin, niin minä komennan teidät viihdytyskiertueen kuoroon Tijuanan lohkolle. Onko selvä?

— Kyllä on, herra kenraali! heidän kantapäänsä kilahtivat yhtaikaa ja he tuijottivat minuun totisina, ja Silvio sanoi:

— Mutta mitä me teemme doña Teresalle?

Ennen kuin ehdin vastata, kuului ovelta virallinen koputus.

— Kello on kymmenen nolnol, totesi Esteban. — Señorita on täsmällinen.

Koputtaja oli päivystävä upseeri.

— Señorita Teresa Tierrafuego ilmoittautuu sopimuksen mukaan, ylhäisyys, hän tiedoitti.

Hetken mietittyäni minä sanoin:

— Ohjatkaa nainen puheilleni, kapteeni. — Eversti Silvio ja majuri Esteban jäävät esikuntaan siksi kunnes määrään toisin. He odottakoot vaikka salamerkkihuoneessa, sillä siellä ei ole ikkunoita. Ja jos esikuntavääpeli Cervanto aikoo perinnäistapojen mukaan toimittaa heille tequilaa, niin Cervanto ammutaan oitis.

Jälkeen päin minua hiukan hymyilytti tuon hetkinen kiivauteni. Kenties se osittain aiheutui Hermosillon lokakuisesta helteestä, mikä on tehty entistä kiusallisemmaksi ilmastointilaitteiden avulla. Kun ulkona on yli neljäkymmentä celsiusta varjossa ja kun ihminen kadulla kuljettuaan hiestä märkänä astuu huoneeseen, niin hän vilustuu viidessätoista minuutissa: jäähdytyskoje puhaltelee kylmää ilmaa ja huoneessa vallitsee clima artificial, mikä merkitsee parinkymmenen asteen lämpöeroa, lievää nuhaa ja päänsärkyä.

Majesteettikin kadottaa majesteettisuutensa, jos hänellä on pirullinen nuha.

Minulla oli.

Ja kenties — jos nyt mennään suorastaan sielun seikkoihin — juuri nuha aiheutti sen, että suhtauduin sangen nyrpeästi doña Teresan odottamattomaan tuloon.

Huolimatta siitä, etten mitenkään ole milloinkaan ollut itserakas tai muuten luonnevikainen tyyppi, minua jo puhtaasti sotilaallisista syistä inhottaa esiintyä nuhaisena julkisuudessa. Sotilaallisuus leimautuu helposti naurettavaksi, jos sen edustaja honottaa.

Suloisen naisen seuraan joutuminen tuossa tilassa on suorastaan kamalaa. Maailmassa ei totisesti ole kuin kaksi seikkaa, joita minä pelkäämällä pelkään. Toinen on joutuminen täysnuhaisena ihanaan ja auliiseen sänkykamariin. Ja toinen on, — no, tulkoon sanotuksi — toinen on joutuminen täysin terveenä sinfoniakonserttiin.

Ovelta kuului jälleen koputus.

— Olkaa hyvä! minä kehoitin koputtajaa.

Parin sekunnin kuluttua kookas ovi avautui ja doña Teresa astui huoneeseeni.

Olen luullakseni pari kertaa aikaisemminkin näissä muistelmissani rehellisesti maininnut, etten pysty kuvaamaan kaunista naista. Ja vaikka minä tämän kuvaamisvamman voittaakseni olen lukenut monta kirjaa, niin ei niistä yhdestäkään ole ollut apua. Asian laita onkin nähtävästi niin, etteivät ainakaan lukemieni kirjojen kirjoittajat ole koskaan elämässään nähneet todella ja virheettömän ihanaa doñaa.

Minä sen sijaan olen nähnyt. Madre de Dios! Jos suopea sallimus olisi antanut minulle sujuvamman kynän, niin kyllä monelta miehiseltä lukijalta myklestyisi moraalin lahja.

Majuri Esteban vielä nuorekkaassa ylimielisyydessään tosin kernaasti väittää, että tuosta samaisesta moraalista ei sivistyneelle miehelle ole muuta kuin häpeää ja haittaa: hän oli takavuosina ollut erään daamin seurassa niin moraalinen, että daami lopulta oli livahuttanut häntä korvalle ja kehoittanut häntä kiireesti menemään sukulaissieluisten nuorten miesten pariin. Esteban ei ollut aluksi tajunnut daamin tarkoitusta, mutta kun se hänelle vähitellen selvisi, niin hän piirteli oikotietä La Lunan baariin, jossa mitään selittämättä löi pari whiskypulloa ja runoilija Mesaburun rikki. Señor Mesaburu oli Hermosillon harvoja modernisteja ja siirtyi nopeasti Mazatlániin. Ja Esteban sai baarissa taputuksia ja minulta seitsemän vuorokautta.

No, se siitä.

Sillä nyt doña Teresa oli minun huoneessani, minkä hänen tullessaan täytti nouruuden ja unelmien tuoksu.

Hän pysähtyi ihan kynnyksen eteen ja minä katselin häntä seisaaltani vaikken myöhemmin muistanut milloin olin noussut pystyyn.

Hän oli kauttaaltaan luonnönvärinen, huulien lievää keinopunerrusta kenties lukuunottamatta. Tukka oli pehmeän musta mutta välkehti kuparilta kun auringon säde sälekaihtimen raosta osui siihen. Silmät olivat hyvin tumman siniset ja poskien hipiä toi mieleen kerman.

Eikä hänen vartalostaankaan puuttunut mitään. Hän oli erityisen sopiva kohde kaikenlaiselle kuvittelulle.

— Señorita, minä hänen kauneutensa lievästi lämmittämänä kumarsin noin, tehän tiedätte, hiukan nykäisemällä niskaa. — Olen tähän saakka pitänyt tätä huonettani kurjana, mutta teidän tultuanne tämä tuntuu palatsilta.

— Olette suurenmoisen kohtelias, herra kenraali. — Hänen äänensä solisi kuin vuoriston puro ja oli aivan yhtä kylmä. — Veljeni on usein kertonut minulle kohteliaisuudestanne, mutta vaikka hän on minua vain kaksi vuotta nuorempi, niin hän on pysynyt hiukan lapsellisena.

Minä en oikein tykännyt doña Teresan toisesta lauseesta. Se ei ollut luonnon värinen, vaan siinä oli tahallinen sävy.

— Te olette kutsunut minut luoksenne, herra kenraali, hän jatkoi. — Olen totellut Sonoran sotilaspiirin kuvernööriä, mutta yleensä caballerot pyytävät isältäni luvan tulla kotiini, jos heillä on minulle asiaa.

Hän lausui mutta ja caballerot sanat niin mustilla kirjaimilla, että minua alkoi sisimmässäni hymyilyttää.

Sillä doña Teresan tapaus suorastaan viehätti minua uutuudellaan: hän tuntui vilpittömästi inhoavan minua.

Inhoaminen sinänsä ei tietystikään ollut minulle mitään uutta. Monet kauniit naiset ovat ainakin aluksi inhonneet minua; mutta he ovat peittäneet inhonsa, mikä useimmiten on aiheutunut poliittisista tai perheen sanelemista syistä. He ovat peittäneet inhonsa teeskentelemällä ihastusta ja ovat olleet valmiit menemään varsin pitkälle vain saadakseen kenraalin kampatuksi.

Minun pienikin, luonteeni pakottama kohteliaisuus on kuitenkin melkein säännöllisesti saanut heidät suunnalta pois. Pieni käsi ei ratkaisevalla hetkellä olekaan pystynyt laukaisemaan helmiäiskoristeista pistoolia, joten Sonoran kirottu gringo yhä hengittää ja kulkee jopa kuutamossa.

Mutta tämä doña Teresa teki poikkeuksen.

Äskeisen kohteliaisuuteni hän kuittasi loukkaavan kuivasti viittaamalla veljeensä.

— Señorita, minä sanoin ja sytytin harkitun hitaasti taas savukkeen, — minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä vänrikki Tierrafuego mahdollisesti on teille minusta kertonut. Se sitä paitsi ei minua lainkaan kiinnosta, sillä minusta on tosiaankin lapsellista kiinnittää huomiota jonkun henkilön kohteliaisuuteen, mikä riippuu kunkin ihmisen luonteesta. Kohteliaisuudenhan ei tarvitse merkitä mitään, mutta hyvin harvoin se loukkaa.

— Herra kenraali! doña Teresan sopusuhtainen vartalo suoristautui ja hänen äänessään kuulosti iva. — Minä olen ajat sitten lopettanut opiskeluni Hermosillon yliopistossa enkä liene saanut kutsua tänne kuuntelemaan luentoa.

Nyt tyttö alkoi minusta mennä hiukan liian pitkälle. Katsahdin häneen tutkivasti, mutta hän ei ollut huomaavinaan katsettani vaan tuijotti pääni ohitse takaseinällä riippuvaan presidentti Córtinezin huonosti maalattuun kuvaan.

Minä sanoin:

— Teidän tulonne tänne, doña Teresa, on adjutanttieni harkitsemattomuuden aiheuttama erehdys. Esiintymisestänne päätellen te kai kuvittelette, että minä olen keksinyt tämän puhuttelukeinon saadakseni tutustua teihin. — Karistin tuhkaa tupakastani. — Se ei pidä paikkaansa, señorita. Te olette kyllä ikäiseksenne harvinaisen kaunis nainen, mutta —

— Ikäisekseni! hän takertui leimuten sanaan. — Saanko kysyä, mitä herra kenraali tarkoittaa?

— mutta, minä jatkoin häiriytymättä, — teiltä puuttuu todellisuuden ja suhteellisuuden taju. Minä haluaisin kiinnittää huomionne kahteen seikkaan, señorita. Ensinnäkään minä en milloinkaan pyri tapaamaan ketään naista kello kymmenen aamulla. Sehän on suorastaan sikamainen aika. Helle on alkanut huipentua ja lamauttaa tunteet niin, että tervekin mies pystyy ponnistautumalla hoitamaan vain virkansa.

Lyhyen tehotauon jälkeen minä jatkoin:

— Toinen ja varsin tärkeä seikka on se, etten minä milloinkaan pyydä luokseni naista, jota en lainkaan tunne ja josta — kohautin harkitusti olkapäitäni — en aikaisemmin ole koskaan edes kuullut.

Työhuoneessani syntyi hetken hiljaisuus. Savukkeeni oli palanut loppuun mutta en minä sytyttänyt uutta, sillä sytytystaktiikka tehoaa vain alussa. Toistettuna se olisi vaikuttanut siviililtä.

Doña Teresan posket olivat lievästi punertuneet. Hän ei enää tuijottanut presidentin kuvaan vaan katseli miettivän näköisenä mattoa, missä oli pitici intiaanien punaisia ja himmeän keltaisia kuvioita.

Kului ainakin minuutti ennen kuin hän puhui:

— Saisinko nyt sitten vihdoinkin tietää, miksi minut on vaivattu tänne tähän epäkristilliseen aikaan? Suhteellisuuden tajuni laita saattaa kyllä olla niin ja näin, hän hymähti osoittaakseen liioittelevansa, — mutta todellisuuden tajuni ilmoittaa, — hän vilkaisi jalokivin somistettuun rannekelloonsa — että olen saanut viettää tässä tukahduttavassa huoneessa jo kahdeksantoista minuuttia saamatta selville adjutanttienne erehdyksen syytä.

Hänen sävynsä ei enää ollut aivan yhtä hyökkäävä kuin äsken. Silti hän seisoi siinä edessäni ikään kuin sormi liipaisimella, ja minulle tuli mielikuva, että varmistinkin oli naksahtanut sivuun.

— Syy on aivan mitätön ja miltei naurettava, minä vuorostani hymähdin, mutta halveksivasti. — Syyn nimi on Plutarco Vida.

— Plutarco Vida! hän toisti rahapoliitikon nimen nopeasti ja hämmästyneenä. — Kuka on Plutarco Vida?

Hän pelasi hämmästynyttä varsin taitavasti, mutta kun hän kysyi isänsä suurimman maatilan hoitajaa ikään kuin ei olisi koskaan kuullut nimeäkään, niin hän liioitteli niin, että sai minun mielenkiintoni heräämään.

Tavallisesti erittäin rauhallinen lokakuinen helleaamu oli jo siihen mennessä ollut tulvillaan Plutarco Vidaa ja mennyt hänen vuoksensa ainakin osittain piloille. Ja nyt tulee doña Teresa pilaamaan aamua lisää. Sillä totuus on, että ilman doña Teresan teeskenneltyä hämmästystä ja luvattoman huonosti valittua kysymystä, minä kaikista puheista huolimatta tuskin olisin tarttunut koko tapaus Vidaan.

Mutta minkä ihminen kohtalolleen mahtaa, sanoi don Estebankin, kun korotin hänet majuriksi.

Minä vastasin doña Teresan kysymykseen:

— Señor Plutarco Vida on isänne maatilan mayordomo Alamossa. Tai — minä korjasin — oli toukokuun puoliväliin saakka. Silloin hän antautui politiikkaan ja kulkee nyt monissa paikoissa pelastamassa maailmaa ja puhumassa roskaa. — Vaikuttaa aika lailla kummalliselta, ettette tunne häntä, señorita.

Elämäni varrella minä olen olojen pakosta silloin tällöin tavannut tahallisesti valehtelevia naisia. Kaihtaakseni liioiteltua yleistämistä minä tässä mainitsen vain Sonoran, missä tahallinen valehtelu on tavallista aina silloin kun totuus tuntuu ikävältä.

Toisaalta minä kokemusteni viisastuttamana mieluummin kuuntelen kauniin naisen valhetta kuin vastenmielistä totuutta. Minusta on aina ollut miellyttävämpää tahallisesti uskoa korvaani kuiskattuun sanaan rakas kuin ruveta erittelemään valheen erilaisia ilmenemismuotoja avokaulaisella leningillä peitetyn petoksen kynnyksellä.

Kun doña Dolmita aikoinaan — siitä on jo yli kaksi vuotta — lomamatkallani Guadalajaran del Parque hotellissa vannoi ihailevansa ja rakastavansa minua, hän kääntyi selin muka peittääkseen punastumistaan. Itse asiassa hän kääntyi selin vain peittääkseen näkyvistäni viinilasini, mihin hän näppärästi pudotti pienen tabletin.

Sitten hän tarjosi kauniisti hiottua lasia minulle, oli ensin maistavinaan siitä hiukan ja sanoi:

— Herra ja ylhäisyys! Sinä olet minun sankarini tänä yönä ja ikuisesti. Kun lepäät pää minun käsivarrellani, niin minä vielä ennen unta kuiskaan sinulle —

— Että nuku rauhassa, muistosi elää!

Doña Dolmita, jonka — niin kuin vanha viisaus sanoo — kurvapaikkoihin kuka tahansa olisi parkkeerannut mielellään, ei heti tajunnut tarkoitustani. Vasta kun kysyin häneltä, mitä myrkkyä hän oli sekoittanut lasiin, hän kohensi vapaamielistä leninkiään ylemmäs ja oli ylen loukkautunut. Hän ei lainkaan käsittänyt minun puhettani myrkystä! Kaikkinainen kataluus oli madaltanut luonteeni niin, että minä pakkomielteisesti havittelin petosta sielläkin, missä oli vain hellyyttä ja rakkautta.

Se señorita osasi totisesti valehdella! Ja pysyi valheessaan vimmatusti kiinni. Eikä luopunut siitä ennen kuin minä ojensin hänelle lasini ja sanoin: — Ah rakkaani! Juo tämä pohjaan, ja kun sitten lepäät tuossa lattialla, niin minä vielä ennen unta kuiskaan sinulle, että —

— Kirottu aringo!

Hänen hermonsa eivät sietäneet enempää eikä hän kuitenkaan ollut erityisen hermostunut nainen.

— että ilman tätä pientä myrkytysyritystä minun olisi ollut melko vaikeata epäillä sinua syylliseksi Gardonan komendantin murhaan. Mutta nyt se ei enää ole vaikeata. Aamulla pikarin sisältö tutkitaan laboratoriossa s—

— Ei se todista minua komendantin murhaajaksi! hän huusi.

— Ei, minä myönsin. — Mutta on kai suurin piirtein yhdentekevää, mistä syystä sinä loppuikäsi neulot säkkejä naisten vankilassa. Sinut tuomitaan tuon lasillisen takia. Sinähän yritit murhata minut.

Doña Dolmita ojensi paljaan ja ihanan pyöreän käsivartensa kohti lasia. Hänen punakyntiset sormensa olivat siitä enää vain sentin päässä kun minä sanoin:

— Käsivartesi rumentuu, suloinen Dolmita, jos minun pitää ampua kyynärtaipeesi rikki.

No, doña Dolmitan koko juonen kukisti hänen valheen sanelema viisautensa: jotta minä en keksisi hänen myrkytysjuontaan mistään kulmasta, hän oli poistanut kaikki peilit makuukamarista. Se herätti heti huomioni, sillä hän oli aivan liian kaunis peilittömään huoneeseen.

Tämä kaukainen kohtaus johtui mieleeni kun minä siinä työhuoneessani odotin, mitä doña Teresa valehtelisi valheensa tueksi.

Hänen käsivartensa olivat kymmenen ajastaikaa kauniimmat kuin doña Dolmitan. Mutta se seikka ei nyt kuulu tähän.

Doña Teresa sanoi.

— Isälläni on vähintään kymmenen maatilaa, herra kenraali. Ja koska en henkilökohtaisesti harrasta maanviljelystä, ei minulla ole aavistustakaan hänen tilanhoitajiensa nimistä.

Sieluni peräkamarissa minä pikkuhiljaa kiroilin adjutanttieni poliittista intoa, mikä oli saattanut minut tähän jonkin verran vänrikilliseen liemeen. Mutta ääneen minä selitin rauhallisesti:

— Te ette kaikesta päättäen lue sanomalehtiä, señorita.

Se oli hiukan ivallisen kysymyksen ja hiukan ihmettelevän toteamuksen välinen heitto, mihin hän heti vastasi:

— Pitäisikö minun kenties esittää luettelo lukemastani, kenraali?

— Luettelo saattaisi olla sangen mielenkiintoinen, doña Teresa. Mutta se ei ole lainkaan tarpeellinen, sillä vaikka teidän lukuharrastuksenne varmaan on varsin suuri, niin siinä on silti aukkoja. Kun señor Plutarco Vida Kansallisarpajaisissa voitti 500.000 pesoa, niin hänen nimensä ja jopa kuvansakin oli maan kaikissa ja eräissä amerikkalaisissakin lehdissä. Ettekä te kuitenkaan ole edes kuullut hänen nimeään. Se o n merkillistä.

— Siltä näyttää, doña Teresa myönsi, — sillä puoli miljoonaa pesoa merkitsee vielä nykypäivänäkin melko huomattavaa käyttökassaa.

Hän ei puhunut omaisuudesta vaan käyttökassasta ikään kuin koko summan olisi voinut panna demokratiaksi parina iltana Waikikin baarissa. Señorita tuntui tottuneen suuriin rahoihin ja hän jatkoi:

— En tunne señor Vidaa, en ollut koskaan aikaisemmin kuullut hänestä sanaakaan, en ole huomannut hänen nimeään sanomalehdissä, en ole nähnyt hänen kuvaansa, enkä käsitä mitä ihmeen tekemistä minulla pitäisi olla hänen kanssaan.

Huoneessa oli tukahduttavan kuuma; minulla oli sisäisestikin hiukan lämmin.

— Doña Teresa, minä aloitin, — ymmärrän erittäin hyvin teidän närkästyksenne tämän varsin tarpeettoman tapaamisemme vuoksi. Kun señor Vidan nimi kuitenkin jo viime toukokuussa kummitteli kaikissa sanomalehdissä —

Hän keskeytti:

— Palasin Pariisista Meksikoon kaksi viikkoa sitten. Olen oleskellut Euroopassa maaliskuusta lähtien. — Vieläkö tämän tarpeettoman tapaamisemme on pakko jatkua?

Ennen kuin ehdin vastata kuului jälleen virallinen koputus. Vaikka yleinen ja kaikkien esikunnassani palvelevien tuntema sääntö on, ettei minua saa häiritä silloin kun luonani on vieraita, minä tällä kertaa erittäin nopeasti kehoitin koputtajaa astumaan sisään.

Kynnykselle ilmestyi Esteban, joka ojentautui minulle ryhdikkäästi, kumarsi doña Teresalle kuin ristiluista katketen, ojentautui uudelleen ja ilmoitti:

— Ylhäisyys! Señor Plutarco Vida pyrkii puheillesi. Hän on aneeminen eteishallissa ja väittää kovalla äänellä, että hänen morsiantaan pidätetään täällä väkivalloin.

— Hänen morsiantaan! minä toistin. — Tuon maailman parantajan morsianta! Por Dios! Ja mikä on tämän salaperäisen morsiamen nimi?

Esteban kalahutti taas kantapäitään ja vastasi ilmeettömästi:

— Señorita Teresa Tierrafuego, ylhäisyys.

Minä en ole milloinkaan elämässäni sietänyt liioittelua. Niinpä minä tätäkään kohtausta näin jälkeen päin kuvatessani en väitä, että olisin muka oitis, jo sillä hetkellä aavistanut asian oikean laidan. Minä sanoin:

— Kenties isänne senaattori on kihlannut teidät señor Vidalle teidän ollessanne Pariisissa? Päävoiton vuoksi, señorita.

Kului runsas tuokio ennen kuin doña Teresa puhui. Hän ei kalvennut, joten hän ei olisi sopinut romaanin sankarittareksi. Romaanien sankarittaret tavallisesti aina kalpenevat kun joutuvat valheesta kiinni. Ja lisäksi heidän pienet kätensä vapisevat ja heidän katseensa harhailee epätoivoisesti sinne tänne.