Ylhäisyys ratsastaa yhä

By Simo Penttilä

Riemukkaita juonenkäänteitä ja vauhtia T.J.A. Heikkilän kyydissä!
Kenraaliluutnantti on seikkaillut Sonorassa jo kaksikymmentä vuotta, mutta kommellukset ja kohtaamiset naisten kanssa jatkuvat yhä. Tarina alkaa mystisellä huhulla kenraaliluutnantin erosta. Oikaistuaan uutisen kenraaliluutnantti kohtaa ihastuttavan Doña Mauran, joka on omanarvontuntoinen laulaja ja luostarikoulun kasvatti, joka ei niin vain sulatakaan Heikkilän opeteltuja korulauseita. Kauniin naisen ollessa vastapelaajana kenraaliluutnantin järki ei toimi niin kuin tavallisesti... Voiko kyseessä olla juoni tunnetun naistenmiehen pään menoksi?
Oman elämänsä don juanin kommellukset Meksikossa jatkuvat! Tällä kertaa kehäketun yllättävät erikoinen juoru sekä vaarallisen kaunis neito, joka on vaikea ohittaa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2023
• ISBN: 9788728559154

Book preview

Ylhäisyys ratsastaa yhä

Copyright ©1951, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559154

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sellaista diktatuuria ei tulekaan, joka pystyisi hävittämään kaiken romantiikan maailmasta.

Ja niin kauan kuin ihmisten sydämissä on hitunenkin kaipuuta romantiikkaan, Herra ja ylhäisyys ratsastaa yhä.

T. J. A. Heikkilä

I

Doña Romeran kutsut

Muuan Sonorassa vieraillut amerikkalainen sanomalehtimies kirjoitti aikoinaan, että minä olen suuri soturi, mutta samalla suuri naisten mies. Minä rakastun muka kerran viikossa enkä yleensä tule toimeenkaan ilman naista ja kitaraa.

No. Minä olen Herra ja ylhäisyys, ja jos minä piittaisin panettelusta, niin minulle karttuisi työtä ihan liian paljon. Sitä paitsi tyyppi oli rajan takaa. Ei silti että minä olisin häntä sen pahemmin loppuhenkoistanut, mutta olisin kai minä sentään tavatessamme sanonut yhtä ja toista, vaikka artikkeli olikin typerä ja sen viimeinen väite valhe. Sillä minä viittaan kintaalla kitaralle.

Sen tietävät toki kaikki.

Niin kuin toisaalta sen, että minä tykkään naisista. Sitä minä en koskaan kiellä. Päinvastoin minä myönnän sen kernaasti, enkä näe siinä mitään pahaa. Minä — niin, minä ihailen naisia. Sillä siisti. Ja onhan selvää, että niin kauan kuin silmä ottaa siron nilkan, ei mieheen lyödä mitätön-leimaa.

Tuollainen liioittelu vain harmittaa, se, että ihmiset eivät pysy totuudessa. Minä en ole milloinkaan sietänyt liioittelua, koska minä olen sotilas enkä poliitikko. Monet henkilöt voisivat todistaa sen, jopa naiset, joihin aina voi luottaa silloin, kun he puhuvat miehestä, joka on mennyt pois heidän elämästään.

Esimerkkinä siitä mitä tarkoitan minä kerron, että en huokaa: olet ainoa aarteeni, armaani mun, — taikka no, kerran minä huokasin kyllä. Mutta kysymyksessä olikin doña Elvira, ja hän oli lukenut nainen. Niille on miltei pakko huokailla kun ne tuntevat kirjallisuutta, jossa sankarit senkun huokuvat ja vannovatkin vaikka mitä. Doña Elvira, ohimennen sanoen, saapui zapatistien lähettinä Hermosilloon. Hän oli suloinen tyttö, ja puhelias, ja minä huokailin hänen lähettäjänsä hirteen.

Se oli siis liioittelua vain viran puolesta, mutta en minä silti pitänyt siitä.

Kerran taas muuan matkusteleva markiisitar puhui ranskaksi rakkautta. Se on kaunista kieltä, jota minä en osaa vaikka ymmärrän kuutamossa hyvin. Sitten hän äkkiä keskeytti puheensa, puri punaista huultaan ja sanoi:

— Oi anteeksi, ylhäisyys! Minä unohdin — tehän ette ymmärrä minua.

Hän ei tarkoittanut sieluaan vaan ranskaa. Ja minä vakuutin:

— Kylliksi. — Jo silloin kun te istuitte äänettä minä ymmärsin, että rakastan teitä.

— Oo! hän huudahti heikosti ja koetti sitten nauraa. — Nyt te liioittelette, ylhäisyys!

Jolloin minä katsoin häntä minuutin silmiin ja kysyin:

— Tuntuuko teistä siltä?

Eikä hän nauranut yhtään, kun vastasi:

— Ei tunnu — enää.

Sillä liioittelua minä en siedä.

Niin että jos ne eivät turhan takia olisi panneet mustaa lappua Lópezin vasemman silmän peitteeksi, minä tuskin olisin kiinnittänyt huomiotani koko mieheen. Hän avasi kumarrellen ovia minun astuessani Montiron taloon, johon minut oli pyydetty kunniavieraaksi doña Romera Montiron pikkuhumalapitoihin.

Minä vaistosin vannottua ja vehkeilevää vihaa jo talon ulkoportailla, mutta vasta Lópezin lappu lopullisesti selvitti minulle, kuinka katkera ja samalla yltiöpäinen se oli. Doña Romera oli ottanut palvelukseensa kuukausi sitten Carmonan vankilasta päässeen konnan, jonka minä tunsin kohta kun katsahdin häneen. Ja minä katsahdin häneen vain lapun takia.

Se oli juuri sitä liioittelua, joka usein johtaa turmioon ja jota minä en siedä.

Mutta en minä Lópezille ilmaissut mitään. Hän kumarteli jälleen kömpelösti kun minä ojensin hänelle lakkini, käsineeni ja miekkani ja käskin ilmoittaa, että kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä on tullut.

Ihan ohimennen minä siinä käytävän paksua mattoa kulkiessani mietin doña Romeran rohkeuden perusteita, mutta lopetin mietinnän heti päästessäni salongin ovelle.

Vähittäismaksusta murhaava López kuulutti minun saapumiseni salonkiin:

— Sonoran sotilaspiirin kuvernööri!

Ja minä tartuin doña Romeran valkoiseen käteen, jonka kohotin huulilleni. Doña Romera on leski, eikä hänen hormooneillaan minun ymmärtääkseni ole enää pitkiin aikoihin ollut yötyötä, joten hän lihoo.

Hänen kätensä on ollut kaunis kauan sitten.

Kaksikymmentä tai kenties kaksikymmentäviisi vuotta takaperin — siis suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä saavuin Sonoraan — se varmasti pystyi hyväilemään tusinankin miestä veltoksi. Minä voin helposti kuvitella sen laulunomaiset liikkeet, kun se joutsenen kaulan tavoin kurottautui avaamaan leningin takanappeja. Se olisi ollut sonetin arvoinen silloin.

Nyt se oli yhä valkoinen, mutta tuntui taikinalta. Pyöristyneet sormet olivat menettäneet siroutensa ja kynsien punalakka kiljui tuskaa rauenneiden riemujen vuoksi.

Minä näin siinä kädessä kapinaa hipaistessani sitä huulillani vähän. Se oli vanha käsi, eikä doña Romeran taito pystynyt peittämään sitä vanhuutta, jota vastaan se kapinoi.

Doña Romera hymyili minulle kun minä siinä katsoin häntä suoraan silmiin. Minulla on ollut aina tapana katsoa naisia suoraan silmiin vaikka ei olisikaan kuutamoa tai muuta syytä. Mutta en minä katso kaksimielisesti enkä vilkuile, vaan ihan ajatuksettomasti vain. Se todistaa suoraa luonnetta, sanoi muistaakseni doña Elvirakin pari tuntia ennen kuin minä lähetin hänet rajan taa.

Doña Romeran hymy oli hieno ja uskottavampi kuin tosi, niin kuin valhe niin monesti on. Suhteellisen suuret, mutta huolellisesti salatut synnit olivat tehneet sen seesteiseksi. Kasvojen pyylevyys ja toinen leuka antoivat sille äidillisyyden lisävärin. Suupielten korostetun leveä kaarevuus väläytti sekaan mielikuvan erotiikasta, joka olisi muka hillitön jos suinkin voisi.

Don Francisco Montiro, joka on ollut vainaja jo kauan, oli kuulemma melko kunnon mutta heiveröinen mies. Minä luulen, että doña Romera hymyili hänet kuoliaaksi — no. Minä kumarsin doña Romeralle nyt uudelleen noin, tehän tiedätte, hiukan nykäisemällä niskaa.

— Ylhäisyys! hän puhui minulle kuin sellainen, joka on joskus opiskellut koloratuurilaulua. — Olitte jalo ottaessanne kutsuni vastaan. Minä olen kovin yksinäinen nainen.

— Señora, minä sanoin, — teidän onkin toivotonta saada vertaistanne seuraa.

— Madre! hän huudahti. — Kukaan ei osaa olla niin kohtelias kuin te!

— Ei pidä liioitella, doña Romera, minä torjuin. — Minä en milloinkaan liioittele. Te olette kuin Etelän risti, señora. Sekin on yksinäinen.

Hän hillitsi vaivoin sen tyytyväisyyden, joka pyrki pinnalle hänen vihansa läpi.

Salongissa oli arviolta kaksikymmentä ihmistä, joista useimmat olivat minulle outoja. Hermosillon sivistyneistö on jo niin suuri, etten minä parhaimmallakaan tahdollani ole ehtinyt tutustua edes kaikkiin jo rangaistuihin. Joukossa saattoi sitä paitsi olla joku viatonkin silmän lumeeksi, vaikka en minä sitä oikein usko.

Kun doña Romera oli astunut askeleen edelläni, minä pysähdyin tuokioksi ja kopautin kantapäitäni yhteen niin, että kuului hillitty kilinä.

Sillä kannusten kilinällä on kumma teho. Se varsin usein voittaa kullankin kilinän. Tämä tarkoittaa tietysti naisia, joiden tuntija minä en koskaan kuvittelekaan olevani, mutta joiden kiintymyksen kannuksiin minä kuitenkin tiedän. Kannukset edustavat satujen ritaria, joka saapuu valkoisella ratsulla ja ryöstää virgo intactan, niin kuin minun vanhempi adjutanttini majuri Silvio latinaviisaudessaan sanoo puhuessaan immestä. — Siviilin on siten turhaa taistella kannuksia vastaan, ellei hän ole tenori. Silloin kenties naisen sielussa piilevä sääli kukistaa kannukset. Ja sääli on rakkauden sisar. Minua muuten ei kukaan ole elämäni varrella säälinyt. Eikä yksikään nainen ole ikänä tyrkyttäytynyt minulle suudelmien sijasta sisareksi, joten sanottakoon minusta mitä tahansa, niin sukurakkautta minun suudelmissani ei kukaan voi havaita.

Hillitty kilinä oven luona vaimensi keskustelun oitis.

— Hyvät naiset ja herrat, doña Romera puhui, — hänen ylhäisyytensä on suvainnut saapua juhlistamaan tätä minun vaatimattoman kotini mitätöntä tilaisuutta. Ylhäisyys — hän hymyili taas — taloni on teidän ja vieraani ovat käytettävissänne. Harras halumme on palvella teitä parhaamme mukaan.

Ruipelotyyppi flyygelin vieressä alkoi vimmatusti taputtaa. Kohta kaikki muutkin yhtyivät taputukseen. Kun läiskettä oli kestänyt tuokio, minä kumarsin kiitokseksi, kohotin vähän vasenta kättäni ja sanoin:

— Ihastuttavat naiset ja kunnioitetut herrat. Sotilaskuvernööri saa tavallisesti vain unissaan osakseen tällaista suosiota. Kun se nyt näin todellisuudessa lankeaa minulle, niin te varmasti kaikki käsitätte kuinka ikävältä minusta tuntuu tuoda teille murheen sanoma.

Minä pidin pienen tauon. Suuressa salongissa kihelmöi jännittynyt hiljaisuus. Sitten minä jatkoin:

— Tieto siitä, että kenraalimajuri Manuel Paso nimitettäisiin minun tilalleni Sonoran sotilaspiirin kuvernööriksi on täysin perätön.

Nyt ei kukaan taputtanut käsiään.

Ruipelotyyppi flyygelin luona tunsi kauluksensa ahdistavan. Valjukasvoinen viiksiniekka talon isännän kuvan alla pureskeli verettömiä huuliaan. Ja doña Romeran poskille oli jähmettynyt kuolinnaamion hymy.

Minä katselin heitä kaikkia kynnyksen luota ja järjestin ilmeeni hiukan ihmetteleväksi.

— Señora, minä sanoin doña Romeralle, — uutiseni taisi olla todella yllättävä.

Koska minä lausuin lauseeni kysyvällä äänellä, niin doña Romeran oli suorastaan pakko vastata. Koko salonki tajusi tuokiossa tilanteen, joka uhosi jonkinlaista uhkaa. — Ikkunan luota kuului hermostunut tirskahdus.

Mutta doña Romeralla oli vastaus pian valmiina. Hän sorvasi sen muutamassa sekunnissa, enkä minä enää epäile, että hänen miehensä kuoli mielellään.

— Ylhäisyys! hän lavasti ääneensä lievän moitteen. — Vieraani ja minä yllätyimme vain sen vuoksi, että tuo typerä huhu kenraali Pasosta vastoin meidän toivoamme on kulkeutunut jo teidänkin korviinne. Me toki tiedämme, ylhäisyys, ettei don Manuelista koskaan olisi teidän manttelinne perijäksi.

Vastaus oli niin taitava, että se pani salongin haukkomaan ilmaa. Useimmat kuitenkin ryhdistäytyivät nopeasti ja nyökkäsivät toisilleen muka pahoillaan panettelusta.

— Se on totisesti totta! flyygelin ruipelo riensi todistamaan. — Kun minä kuulin tuon järjettömän juorun, niin minä meinasin sähköttää suoraan presidentille.

— Niin minäkin! yhtyi joku, jota en nähnyt kolmen naisen takaa.

Muitakin minulle osoitettuja myötämielisyyden ilmauksia esitettiin. Salonki suorastaan tulvi valhetta, jota kattoi kauhunsanelema vihreänkeltainen pelon väri. Minun edessäni oli kaksikymmentä ihmistä, jotka olivat äkkiä kokeneet katkeran pettymyksen. He olivat olleet vakuuttuneita minun menostani, ja minä saatoin ymmärtää heidän tunteensa varsin hyvin.

Señor Alejandro Peña, joka on tiedusteluosaston päällikkö, oli ollut oikeassa sanoessaan, että minä en ole erityisen pidetty mies. Määrätyt piirit jopa inhoavat minua, eikä señora Montiron nimi ollut näissä piireissä täysin tuntematon.

No, ei silti että minä milloinkaan olisin erityisesti pyrkinytkään populääriksi. Siihen tarvitaan toisenlaiset lahjat, joita ei saa peittää. Minusta ei ole edes otettu sellaista valokuvaa, jossa minä nauran. Vanhemmasta adjutantistani majuri Silviosta minulla tosin on kätköissäni kuva, jossa hän istuu käkenä Cortezin takana Puertan torin ratsastajapatsaalla ja jossa hän nauraa niin, että hampaat loistavat, mutta Silvion omastakaan mielestä se ei täysin sovellu julkaistavaksi.

Nämä ajatukset käväisivät minun aivoissani, kun minä siinä salongin oven suussa otin myötätuntoa vastaan. Se vaimeni vähitellen taas, sillä valehteleminen on vaikea taito. Minä katselin heitä tahallisesti hajamielisen näköisenä, eivätkä he tykänneet siitä. He laskivat, että minä muistaisin heidän kasvonsa liian hyvin, ja ainakin viisi herraa niisti niitä peittääkseen samaan aikaan nenää. Naiset olivat rohkeampia niin kuin naiset usein ovat. Kenties paraatipukuni osaltaan kiihotti heidän rohkeuttaan, mutta niin vain on, että luullakseni kuusi naista minä siinä kynnyksellä vieroitin komplekseista.

Doña Romera liikahti levottomasti minun vieressäni. Kun minä olin kuunnellut salongin vakuutuksia vakuuttamatta salongille mitään, hän alkoi nähtävästi epäillä, että minä en uskonut niihin.

— Ylhäisyys, hän puhui pehmeästi. — Kun tämä väärinkäsitys nyt on poistettu, niin sallikaa minun vielä kerran korostaa, että te olette Sonoran —

— uni, minä epähienosti keskeytin kuin mietteissäni. — Perdóneme, señora, minä lisäsin sitten. — Minä taisin keskeyttää teidät.

— kunnia, hän jatkoi urhoollisesti vaikka hänen kurkkuaan karhistikin vähän.

— Kiitos, señora, minä kumarsin. — Mutta mitä te mainitsitte väärinkäsityksestä? Minä pudistin ihmeissäni päätäni. — Minun ymmärrykseni mukaan me tässä seurassa käsitämme toisemme vallan oikein.

Salongissa tuskin kuului ihan hiljainen suhahdus.

Sen tauottua minä aioin uudelleen kiittää vilpittömästä ystävyydestä, joka oli tullut osakseni, kun sivuseinälle sijoitetun Afroditen patsaan takaa astui doña Romeran luo ja melkein minun eteeni doña Maura.

— Señorita Maura Santana, minä kuulin doña Romeran esittelevän katsellessani doña Mauraa. — Minun rakas holhokkini, ylhäisyys, jota te ette ole tavannut koskaan ennen.

Minä vilkaisin seurustelusääntöjen mukaisesti ensin doña Romeraan ja katselin sitten doña Mauran suuriin silmiin.

— Kuinka se olisi ollut mahdollistakaan, señora? — Minähän olen tähän asti liikkunut vain ihmisten parissa.

II

Doña Maura

Noin minä sanoin, enkä liioitellut lainkaan.

Noin minä olen sanonut kai sadalle naiselle, enkä ole milloinkaan poikennut totuudesta. Sillä minkä minä sille voin, että suuri kauneus yllättää minut aina.

Minä tartuin doña Mauran kapeisiin sormiin ja kohotin ne hitaasti huulilleni. Hänen kauneutensa oli sitä laatua, että se olisi helposti hajoittanut seinät, mutta en minä silti kumartunut paljon. Minä vain hiukan taivutin niskaa, noin, verkkaisesti, enkä nykäisemällä, sillä tottunut mies hallitsee tunteensa hyvin.

Käden suuteleminen sitä paitsi on suuri taito. Sehän ei sinänsä ilmennä intohimoa, vaan on kuin kunnian osoitus, johon kuitenkin sisältyy värinää. Ilman tuota ihmeellisen elvyttävää värinää koko toimitus menettää merkityksensä. Se saa helposti isällisyyden vivahteen, joka on koomillista, jos kysymyksessä ei ole parlamentin jäsen. Parlamentin jäsentä suudellaan kädelle poliittisista syistä. Se mahtaa olla hirveätä, vaikka minulla ei olekaan siitä kokemusta, koska sotilaana olen säästynyt siltä.

Doña Mauran kapeat sormet tuoksuivat hyvältä. Minä markkeerasin kaihomielisyyttä laskiessani ne irti ja puhuin taas:

— Doña Maura, minä sanoin. — Sonoran kavaljeereille alkaa onnen ja tuskan aika.

— En ymmärrä, ylhäisyys, hän väitti. — Mikä onnen aika?

— Kun te olette saapunut, señorita?

— Entä tuskan?

— Kun meitä on niin monta.

Salonki seurasi meidän keskusteluamme aivan kuin kysymyksessä olisi ollut kohtalon hetki. Minä kuulin doña Romeran raskaan hengityksen ja näin kuinka ruipelo flyygelin luona yhä kurkotti kaulaansa. Viiksiniekka liikahteli hermostuneesti, eikä kukaan ollut kuin kotonaan.

Havaitessaan minun ilmeisen ihastukseni doña Mauraan jokainen heistä toivoi nyt, että minä unohtaisin kenraali Pason. Väärien huhujen ja doña Romeran innoittamina he olivat kokoontuneet katsomaan, kuinka kirottu gringo kaatuu, keikahtaa ihan salongin matolle, on nurin eikä nouse. Sitten sattuukin sellainen onnettomuus, että puhe Pasosta on paljasta roskaa.

Doña Maura osui parhaiksi salonkiin. Hänen suurissa silmissään saattaisi olla pelastus siitä pälkähästä, johon joutuu kun luottaa liiaksi unelmiin. Sillä eihän ole mitenkään viisasta ärsyttää sotilaskuvernööriä, joka ei saakaan potkuja.

Minä tiesin heidän tuskansa tarkalleen, eikä se ollut edes suurta tuskaa. Ja minä odotin miten doña Maura jatkaisi. Hän jatkoi:

— Kaunis koru, jonka te hiotte minulle sanoista, ylhäisyys. Minä kiitän teitä nöyrästi siitä, mutta huomauttaisin samalla, että minä en ole enää siellä —

Hän lopetti lauseensa tahallaan niin, että se jäi ikään kuin avoimeksi. Minä sisimmässäni ihan säpsähdin, mutta kysyin silti kylmästi:

— Missä?

— Luostarikoulussa, ylhäisyys. Siellä kelpaavat keinokorut.

Hänen äänessään oli paljon ylpeyttä ja samalla runsaasti ivaa. Mutta muuten se oli miellyttävä ja kuutamoon sopiva ääni, joka, jos sen saisi hehkumaan, voisi laulaa taivaat maahan sillä sanattomalla laululla, jota ei kuule, mutta jonka tuntee.

Hän katseli minua mittaillen ja minä hymyilin kun hän oli niin kaunis. Hänen musta tukkansa välkehti, vaikkei siinä ollut timantteja. Hänen valkoinen ihonsa korosti tuon mustan tukan yötä, eikä huulien puna pystynyt sotkemaan Amorin siroa kaarta. Kyllä minä panin kaiken merkille. Se oli minusta mieluista hommaa: tuon nenän, nuo pienet korvatkin, ja, niin, silmät kai minä mainitsin jo kerran. Entä vartalo! Mikä vartalo! Minun sydämeni huokasi hiljaa niin kuin se tekee tajutessaan jotakin täydellistä.

Minä olen tässä tehnyt parhaani kuvatakseni doña Mauraa. Minä olen koettanut olla melkein runollinen, mutta tulos on kovin karu kuten aina ennenkin näissä minun muistelmissani, kun minun pitäisi ilmaista tunne, jonka kaunis nainen minussa herättää. Itse naista minä en opikaan kuvaamaan. Se on erittäin vaikea taito.

Tässäkin minä nyt huomaan unohtaneeni mainita hänen leninkinsä kaula-aukosta erottuneen taivaankuilun. Hänen tuoreet rintansa olivat kuilun partaina, mutta valitettavasti sitä näkyi hyvin vähän.

Tuon kaiken minä havaitsin ja panin muistiini muutamassa hetkessä. Ja sen pyörryttävän kuilun takia hänen oli ihan turha todistaa, ettei tullut luostarista. Kyllä minä sen verran luostareita tunnen.

— Señorita, minä katsahdin häneen muka kummastuneena, vaikka en tietysti ollut lainkaan kummastunut. — Señorita, jos te olisitte ollut luostarissa, minä varmasti olisin kuullut siitä. Tuhansien miesten pyhiinvaellusretki herättää aina huomiota. Sillä eiväthän toki naiset olisi tulleet teitä palvomaan.

Salonki odotti yhä. Sen jännitys kasvoi.

Doña Romeran ääni katkeili, kun hän nyt tarttui keskusteluun:

— Señorita on kuuluisa taiteilija, ylhäisyys.

— Tia mia! doña Maura huudahti hermostuneen varoittavasti ja puhutteli talon valtiatarta tädikseen.

— Tosiaan! minä olin muistavinani. — Te olette siis se Puntanegran tähti, joka toissa viikolla, tanssi pääkaupungin pyörryksiin. La gran estrella de Puntanegra!

— Ei