Varjoja Aurinkorannikolla

By Simo Penttilä

Jussi Jämes seikkailee jälleen – tällä kertaa aurinkoisessa Torremolinoksessa!Jussi Jämes ja hänen apurinsa, luonnenäyttelijä Niku Jolkkonen siemailevat cocktaileja hotelli El Pinarin terassilla, kun he huomaavat, että joku tarkkailee heitä. Pian varjostaja kuitenkin häviää kuin tuhka tuuleen - ja näyttää siltä että hän on vienyt mennessään nipun Jussin papereita! Jussilla ja Nikulla on taas uusi kiemurainen juttu ratkaistavanaan.Viihdyttävä vakoojatarina vie suomalaismiehet jännittäviin tilanteisiin eksoottisella Espanjan Aurinkorannikolla.Sarja seuraa monen alan taiturin Jussi Jaakonpoika Jämeksen tapahtumarikkaita seikkailuja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728559185

Book preview

Varjoja Aurinkorannikolla

Copyright ©1966, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559185

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Istuin kirjoittamassa kirjettä ystävälleni Otto Helmelle Lontooseen, kun siestahetken turruttava syyskuinen aurinko alkoi uuvuttaa vallan vietävästi. Helle painosti niin että keskeytin kirjoittamisen, peitin paperit raskaalla tuhkakupilla ja siirryin baariin juomaan piristävän espresson.

Hotelli El Pinarin baari oli tähän aikaan päivästä tavanmukaisen tyhjä lukuunottamatta ystävääni ja apulaistani luonnenäyttelijä Niku Jolkkosta, joka nurjamielisen kohtalonsa pakottamana on ollut uskollinen seuralaiseni jo lähes viisitoista vuotta.

En tässä yhteydessä aio tarkemmin kuvailla Nikua, sillä se olisi kaikkea muuta kuin helppoa. Niku kun tilanteesta riippuen itse muuttaa henkilökuvansa milloin miksikin. Eilen hän saattoi olla suorastaan ilmielävä Kustaa II Aadolf. Toissapäivänä hän oli Falstaff ja huomenna kenties hiukan lihavahko Lear. Sitä seikkaa ei ennakolta voi kukaan arvata.

Tänään hän, ellen pahasti erehdy, oli Hamlet.

— Ollako vai ei? hän möläytti sohvankulmastaan heti nähdessään minut.

— Mieluimmin ei! heitin hiukan kyllästyneenä vastaan. — Kiki! Un espreso para mi, por favor.

Kun mustatukkainen Kiki tuokion kuluttua kantoi espresson eteeni matalalle pöydälle, Niku yritti epäonnistuneesti taputella hänen käsivarttaan, mutta muuttikin samassa mielensä ja sanoi matalasti:

— Mene luostariin, Ofelia!

— Mene itse! minä sanoin.

— El teniente es un poco borracho ahora! Kiki nauroi. — Luutnantti on hiukan huppelissa!

— Es posible! — Niku kumarsi juhlallisesti istuimellaan, — pero te quiero de todos modos! »Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa rakastan sinua.»

Kiki kikatti taas vähän ja syventyi sitten kiireesti kuivaamaan kerran jo kuivaamiaan laseja.

Niku huojahteli nurkassaan erittäin tylsän näköisenä, mutta ennen kuin ehdin esittää inhoni aamupäiväisestä juopottelusta hän yhä huojahdellen kuiskasi vain vaivoin kuuluvasti:

— En ole tänään juonut kuin yhden camparin, Jussi! Hamlet ja humala kuuluvat vain siihen osaan, jota minun on pakko näytellä tuolla ulkona terassilla istuvan ja parastaikaa meitä tarkkailevan tummapintaisen turskan takia.

Niku jatkoi:

— Panin miehen merkille jo aamulla Malagassa. Istuin Puerto Ricon edustalla juomassa juuri sitä camparia, josta äsken mainitsin, kun huomasin turskan tuijotuksen. Hän oli parin pöydän päässä.

Katsahdin terassille. Turska erottui sieltä tummana varjona vasten aurinkoa. Hän näytti istuvan liikkumatta tuolillaan ja oli lukevinaan Sur’ia, malagalaista sanomalehteä, jota kai kasvojaan peittääkseen piti koholla käsissään.

Niku vaistosi ilmiömäisesti ajatukseni ja vastasi lausumattomiin kysymyksiini:

— Konna on siinä kolmissakymmenissä. Kalpea, hiukan kellertävä iho. Täysin ilmeetön. Huolellisesti hoidetut kapeat mustat viikset. Rasvankiiltävä tukka. Tukahduttavan imelä hajuveden tuoksu. Kaikesta päättäen espanjalainen.

— Sama kuvaus sopii satoihin italialaisiin tai marseillelaisiin palkkaroistoihin.

Niku pudisti päätään.

— Ei sovi. Kuulin hänen puhuttelevan tarjoilijaa Puerto Ricossa. Hän hallitsi täydellisesti Malagan murteen, jota kukaan ulkomaalainen ei opi ääntämään virheettömästi.

Sytytin pohtimistani piristääkseni savukkeen. Tilasin Kikiltä vielä toisen espresson. Niku tilasi canariaksen, joka on ginin ja appelsiinipuristeen kammottava sekoitus.

Mutta savuke ei tuntunut auttavan ainakaan heti.

En parhaimmallakaan tahdolla voinut käsittää, miksi meitä nyt vallan odottamatta olisi alettu tarkkailla. Mehän olimme jo parin vuoden ajan asuneet omassa bungalowissamme Churrianan suunnalla. Tuttavapiirimme oli varsin rajoitettu eikä meillä ystäviä ollutkaan. Palvelusväkeäkään meillä ei uskollisen, Tangerista meitä seuranneen Ibrahimin lisäksi ollut muita kuin Maria, 60-vuotias eukko, joka aamuisittain kävi siivoamassa huvilan.

Kohotin siinä sitten mietteissäni katseeni kohti terassia, jolloin huomasin, että kellertävä mies oli kadonnut.

— Lähti juuri äsken, sanoi Niku, joka tapansa mukaan jälleen arvasi ajatukseni. — Asuukohan se saasta kaiken lisäksi tässä samassa hotellissa.

— Menen kysymään don Rafaelilta, minä nousin sohvalta. — Tirehtöörin toki täytyy tietää, keitä hänen hotellissaan oleskelee.

— Minä tulen kanssa, ilmoitti Niku. — Kyllästyttää istua yksinään.

Astelimme pari porrasta baarista eduskäytävään ja siitä lasioven kautta patiolle. Muistin aloittamani kirjeen ja painuin kulmapöytään, jolle olin jättänyt paperini tuhkakupin alle.

Nyt tuhkakuppi ei kuitenkaan enää ollut painona kumollaan vaan pystyssä.

Eikä sen enää tarvinnutkaan olla painona, sillä paperit olivat kadonneet. Ja niiden mukana myös valmiiksi kirjoitettu kirjekuori, johon olin huolellisesti tekstannut: Captain Otto Helme, 13 Cartwright, London WC 1, England.

Olin siinä pöydän luona kai hiukan hajamielisen näköinen koska Niku kysyi ilmeisen huolestuneena:

— Vaikutat turkasen varattomalta, Jussi. Mitä on tapahtunut?

Hänen kysymyksensä herätti minut ajatuksistani, jotka sillä hetkellä harhailivat sinne tänne.

— Mennään haastattelemaan don Rafaelia, sanoin lyhyesti. — Kenties hän näki miehen, joka ihan äsken poistui patiolta.

Don Rafaelin haastattelusta ei valitettavasti ollut paljonkaan hyötyä.

— Huomasin hänet kyllä, kapteeni James, hän kertoi, — mutta en tuntenut. Oli kai satunnainen baarivieras, sillä hotellin asukkaita hän varmastikaan ei ollut.

— Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus aikaisemmin? Niku kysyi.

Don Rafael tuijotti miettivänä tuokion tiskiinsä.

— Hänen kasvonsa tuntuivat kyllä jollakin tavoin tutuilta, don Rafael sitten puhui, — mutta en millään saa nyt mieleeni, kuka mies saattoi olla. — Siinä samassa hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huusi puhelinpäivystäj älle:

— Diego! Panitko merkille caballeron, joka äsken harppi täältä kiireesti ulos?

Diego hivuttautui puhelimensa vierestä keskilattialle ja lähestyi hitaasti tirehtöörin tiskiä. Aivan lähelle päästyään hän kumartui kuiskaamaan:

— En sanoisi häntä caballeroksi, señores.

— Kuka hän on? don Rafael hermostuksissaan melkein sähähti.

— Salaisen turvallisuuspoliisin mies, Diego vastasi. — Seguridadin pirullisimpia kätyreitä! Tuli tänne Tetuanista kun kaupunki siirtyi Marokon hallintaan. Hänen nimensä lienee Carlos Carihuela. — Diego yskähti. — Carihuela Palacen omistajat eivät luullakseni lainkaan pidä tästä kaimastaan.

— Käykö hän täällä usein? minä kysyin mahdollisimman välinpitämättömästi. — Tai kenties hän asuu hotellissa?

Diego pudisti päätään.

— Hän ei asu Torremolinoksessa, señor capitán, vaan Malagassa, Paseo del Limonarin 4:ssä. Eikä hän täällä usein käy.

— Kiitos. Pitäisittekö häntä hiukan silmällä, jos hän sattuisi lähiaikoina jälleen ilmestymään.

— Varmasti! Diego vakuutti ja painui sitten portierin tiskin taa omiin puuhiinsa.

Nyökkäsin Nikulle ja sanoin:

— Meillä on vielä puuhattavaa, luutnantti, niin että on parasta lähteä. Muuten asiasta toiseen, don Rafael — onko Diego jo kauankin ollut tämän talon palveluksessa?

Nyt oli don Rafaelin vuoro pudistaa päätään:

— Vasta pari viikkoa. Hän on portierin apulainen ja hoitaa samalla puhelinkeskusta.

Kiitin kohteliaasti myös don Rafaelia enkä enää jatkanut keskustelua.

Seat oli kuin pätsi siihen noustessamme. Niku tarttui rattiin ja kysyi vasta valtatielle päästyämme minne ajettaisiin.

— Malagaan! Mutta pysäytä hotelli Los Alamosin kohdalla. Pistäydytään baariin ottamaan pari kylmää Tom Collinsia tässä helteessä. Sitä paitsi minun täytyy soittaa.

Baarissa ei ollut kuin pari miestä, jotka pukeutumisesta heti huomasi amerikkalaisiksi: lyhyet shortsit ruippareisien peittona ja riemunkirjava avokaulainen paita shortsien päällä.

Niku painui suoraan baaritiskin äärelle ja minä puolestani puhelinkoppiin, jossa pyysin yhdistämään Malagan numeroon 10490.

— Hotelli Limonar, hiukan käheä naisääni vastasi hetken kuluttua.

— Onko señor Carlos Carihuela tavattavissa?

— Carihuela? nainen toisti ja jatkoi sitten närkästyneenä: — Carihuela on loistohotelli Torremolinoksessa, señor! Eihän se ole ihmisen nimi, eikä ainakaan Limonarissa ole ketään, jonka nimi edes muistuttaisi Carihuelaa. En pidä pilailustanne, señor! Hyvästi!

Laskin kuulokkeen hitaasti koukkuun. Vaistonvarainen epäilyni oli jälleen osoittautunut oikeaksi.

Suljettuani puhelinkopin oven astelin mietteissäni takaisin baariin kertoakseni Nikulle hänelle odottamattoman mutta minun odottamani uutisen olemattomasta señor Carihuelasta Limonarin hotellissa.

Niku ei enää seisonut baaritiskin ääressä vaan istui kulmapöydässä lähellä ikkunaa herrasmiehen seurassa, joka oli selin minuun.

Lähestyessäni pöytää he nousivat molemmat tervehtimään.

Sivistyneen luonteeni ja kotikasvatukseni mukaisesti en millään tavoin paljastanut hämmästystäni kun näin nyt siinä edessäni señor Carihuelaksi mainitun, salaisen poliisin pirullisimman kätyrin.

— Sallikaa minun esitellä! — Niku näytteli sulavakäytöksistä, vain hiukan naismaista maailmanmiestä. Hän jopa hitusen honottikin puhuessaan. — Kersantti Tom O’Brien Gibraltarin sotilastiedustelusta ja kapteeni John James, joka ei tee mitään ja on siis täydellinen gentlemanni.

O’Brien kumarsi espanjalaiseen tapaan, joka tuntuu liioitellulta ellei ole tottunut siihen.

Seurueen vanhimpana — Niku on minua neljä kuukautta nuorempi — viittasin herrat istumaan, sytytin savukkeen ja sanoin:

— Mieluista tutustua teihin, kersantti.

— Señor Obraino, por favor, kersantti pyysi. — Espanjan puolella englantilainen sotilasarvo ei ole mikään suositus.

Niku sanoi:

— Obraino tarkkaili minua Puerto Ricossa ja myöhemmin meitä molempia hotellissa sen vuoksi, että oli tuntevinaan meidät mutta ei kyennyt sijoittamaan meitä konniensa luetteloon.

Kersantti hymähti vaivautuneena:

— Luutnantti liioittelee tahallaan, kapteeni. Enkä minä herrojen takia sinne hotelliin tullut. Minulla oli siellä oikea bandido kierroksessa. Hän on jo parin vuoden ajan tehnyt parhaansa kärjistääkseen Gibraltarin kriisiä.

— Diego? minä heitin ikään kuin sivumennen. — Hän varasti patiolta keskeneräisen kirjeeni luullen sitä tärkeäksi, koska osoitteessa oli kapteenin titteli ja määräpaikkana Lontoo.

O’Brien kohautti hartioitaan.

— Miehestä ei ole suurtakaan hyötyä Madridin hallitukselle, joka tällä hetkellä jo varmasti tietääkin sen. Hän on keskinkertainen provokaattori, joita vallan vilisee La Lineassa ja koko Aurinkorannikolla.

— Tetuanin espanjalaisia, heitin jälleen kuin vanhan asian. — Mutta mitä me voimme tehdä? Tietysti don Rafael voi erottaa hänet —

— Ei se ole tarpeellista, O’Brien torjui. — Seurasin teitä kun ajoitte Malagan suuntaan. Olin tien varrella metsikössä kun menitte ohitseni. Mietin miltei aivoni pehmeiksi miten minun olisi parasta menetellä. Mieleeni palautui vanha ystäväni Dick Hammond, jonka Diego Huerta viime syyskuussa kylmästi surmasi La Lineassa. Se oli lavastettu kapakkarähinä, jossa vain Diegolla oli pistooli. Pikkuroistot ovat usein kaikkein vaarallisimpia, señores! He koettavat peittää pistooleilla pelkuruutensa.

Lyhyen tauon jälkeen O’Brien jatkoi:

— Minulla ei Espanjassa ole pienintäkään mahdollisuutta pidättää edes himomurhaajaa. Sen vuoksi minun oli suorastaan pakko turvautua keinoon, jolla en totisesti koskaan kerskaile. Nousin maantien reunuspensaikkoon kätkemääni autoon ja ajoin Torremoraan, josta Kikin veljenä — hänen nimensä on Pablo — soitin Diego Huertalle. Sanoin ihastuneelle konnalle, että Kiki haluaisi välttämättä tavata hänet. Ingleesit, jotka äsken olivat olleet baarissa, olivat puhuneet jotakin Gibraltarista, oli Kiki muka kertonut minulle, ja Diego meni ilosta huohottaen ansaan. Kerroin, että Kiki odotti häntä metsikössä ja nousin sitten nopeasti jälleen autooni. — O’Brien kohautti taas hartioitaan. — Vaikka kuinka yritin jarruttaa, en mahtanut mitään onnettomuudelle. Diego juoksi tien yli yrittäessään suoraan Angliani alle!

Niku vilkaisi minuun.

— Tällä Cádizin tiellä sattuu usein onnettomuuksia, hän huokaisi. — Surullista, mutta auttamatonta.

O’Brien nousi.

— Tehtäväni on suoritettu, hän kätteli meitä hyvästiksi, mutta muisti samalla jotakin. — Olin unohtamaisillani teidän kirjeenne, kapteeni. Löysin sen Diegon taskusta. Olkaa hyvä!

— Kiitos, minä kumarsin. — Vaikka ei se mitenkään tärkeä ole. Vanha ystäväni Otto Helme on minulle velkaa kaksisataa puntaa ja minä vain kirjoitin, ettei maksulla ole kiirettä.

2

Tapasin neiti Tuire Vallin illalla kello kahdeksan aikaan kahvilla El Solin terassilla Torremolinoksessa.

Tuire oli ihastunut El Soliin erityisesti sen vuoksi, että paikka hänen mielestään elävästi muistutti Helsingin Kluuvikadun Fazeria: maukkaita leivoksia ja jopa wienerleipiä, jotka ovat harvinaisia Espanjassa. Sitä paitsi El Solissa sai halutessaan myös alkoholijuomia, mitä laatua tahansa.

Kun minä tässä nyt puhun tuttavallisesti Tuiresta, niin kaikki tietysti otaksuvat, että hän oli läheisiä ystäviäni. Tämä otaksuma on kuitenkin virheellinen, sillä olin tutustunut Tuireen vain pari viikkoa aikaisemmin Pez Espadan baarissa, joka minun mielipiteeni mukaan on Aurinkorannikon ikävimpiä paikkoja.

Ei silti että Pez Espada itse asiassa olisi ikävämpi kuin muutkaan loistohotellit. Esimerkiksi Malagan Miramariin verrattuna voisi Pez Espadaa kenties sanoa viihtyisäksikin.

Neiti Valli asui Pez Espadassa oman kertomansa mukaan propagandasyistä. Hän omisti ensiluokkaisen boutiquen Helsingissä, ja koska Torremolinoksen tienoilla liikkui kaikenlaisia neuvoksettaria tuhkatiheään, niin Salon Valli Boutiquen arvovalta jo vaati, että sen omistaja asui mahdollisimman kalliisti.

Lyhyyden vuoksi puhun edelleenkin vain Tuiresta, joka kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta tiettävästi yhä oli neiti vaikka olikin täysin normaali.

Tavatessamme tuona ihastuttavan leppeänä iltana El Solissa Tuire ei kuitenkaan vaikuttanut normaalilta. Herkkätuntoisena ihmisenä minä heti tajusin, että hän suorastaan uhosi pelästystä ja kauhua. Se kai oli aiheuttanut hänen puhelinsoittonsakin minulle.

Hän vähän väliä vilkuili taakseen ja ympärilleen, ja camparilasi miltei tärisi hänen valkoisessa pitkäsormisessa kädessään. Koska minä naisten seurassa en alkuillasta juo muuta kuin alkoholittomia juomia, niin tyydyin hitaasti maistelemaan appelsiinipuristettani enkä tahallani ollut huomaavinani hänen ilmeistä hermostuneisuuttaan, joka mahtoi olla suorastaan kiduttavaa.

Rohkenen rehellisesti väittää, etten ole vähimmässäkään määrässä taipuvainen sadismiin, mutta siitä huolimatta en osoittanut vähintäkään uteliaisuutta enkä kysellyt syytä hänen olanylivilkuiluunsa, jota Saksassa ennen sanottiin juutalaiskatseeksi.

Puolivälissä campariaan Tuire lopulta ei enää kyennyt hillitsemään itseään. Hänen äänessään oli selvää hysteriaa kun hän kumartui lähemmäksi minua ja puhui käheästi:

— Kuule, Jussi! Sinä, joka tunnet täällä kaikki ihmiset, sano minulle suoraan ja rehellisesti, mikä mies on Tom O’Brien?

Viekas ja kavala maailma on monien kolhaisujen avulla opettanut minut hallitsemaan kasvoni. Niinpä en usko, että pieninkään värähdys tavanmukaisessa steriilissä hymyssäni olisi paljastanut tai edes antanut aavistaa sitä hämmästystä, jonka Tuiren sinänsä viaton kysymys aiheutti mielessäni.

— En ainakaan tällä hetkellä muista nimeä, valehtelin rauhallisesti vastaukseksi. — Englantilainen playboy, vai?

Tuire vilkaisi ties monennenko kerran olkansa yli ennen kuin sanoi:

— Englantilainen kyllä, tai ainakin hän sanoo olevansa englantilainen. Mutta mikään rattopoika hän varmastikaan ei ole, vaikka esiintyykin sellaisena. — Tuire madalsi ääntään niin että tuskin erotin sanoja. — Hän uhkaa ilmoittaa Espanjan viranomaisille, että Maila Ilpola ja minä olemme kansainvälisiä kuriireja ellemme ylihuomisiltaan mennessä toimita hänelle viittäsataa puntaa.

— Maila Ilpola, toistin nimen, joka oli minulle aivan outo. — Kuka hän sitten on?

— Tutustuin häneen lentokoneessa tullessani Malagaan. Oikein reilu ja mukava tyttö eikä missään tapauksessa minkäänlainen »kansainvälinen kuriiri» vaikka onkin kansliatoimessa ulkoministeriössä. — Tuire imaisi pitkään savukettaan. — Enhän minä tosin edes tiedä, mitä kansainvälinen kuriiri oikeastaan tarkoittaa, mutta kun Mailakaan ei tiedä, niin eihän hän voi olla sellaisessa hommassa.

— Tietääkö tämä Maila O’Brienin vaatimuksesta ja uhkauksesta?

— Kyllä. Mutta hän vain nauraa jutulle ja sanoo, että antaa ravata!

— Missä te tutustuitte O’Brieniin?

— Laivalla palatessamme Tangerista Gibraltariin tasan viikko takaperin. Hän puhutteli meitä englanniksi.

Minusta Tuiren tarina oli enemmän kuin omituinen. Tyttö pudotti vastaukset suoraan ja vähääkään epäröimättä, mutta kuva ei kuitenkaan muodostanut ehjää kokonaisuutta. Hän joko unohti tai peitti jotakin.

Jatkoin sen vuoksi hiukan harmistuneena kyselemistäni kuitenkin niin, ettei Tuire havainnut harmistumistani.

— Esittikö O’Brien vaatimuksensa vain sinulle vai ottiko hän yhteyden myös Mailaan?

— Vain minulle, sillä Maila hämmästyi perinpohjin kun kerroin loistavan kavaljeerimme uhkauksesta.

— O’Brien oli siis laivalla loistava kavaljeeri?

— Hän juotti meille kaksi pulloa samppanjaa!

Hyvin moni suomalainen sivistynytkin nainen pitää samppanjaa jonkinlaisena suuren maailman ja aidon herrasmiehen mittapuuna, niin etten minä sen vuoksi halunnut millään tavoin moittia Tuirea. Olkoon kuinka hieno salon ja boutique tahansa, niin samppanja aina tehoaa.

Minäkin sytytin siinä nyt savukkeen. Sitten kysyin suoraan:

— Mitä te salakuljetitte Tangerista tänne?

— Eihän meidän matkalaukkujamme edes avattu!

— Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni.

— Ei kerrassa mitään!

— Eikö Tangerissa kukaan pyytänyt teitä toimittamaan pientä mitätöntä pakettia tai kirjettä Espanjaan tiettyyn osoitteeseen?

Tuire hätkähti.

— Mistä sinä osasit arvata? hän onneksi tukahdutti huudahduksensa, joka muuten olisi saattanut herättää turhaa huomiota nyt jo täpötäydellä terassilla.

Kuinka ihmeteltävän naiiveja naiset saattavat toisinaan olla.

— Täytyyhän O’Brienilla olla jokin pohja, jolle hän rakentaa syytöksensä. Ei hän voi ihan tuulesta temmata »kansainvälistä kuriiria».

— Mitä se oikein tarkoittaa?

— Vakoojaa tai vakoojien töiden tuloksia välittävää agenttia. Titteli on varsin monivivahteinen.

— Mutta eihän O’Brien kykene millään keinolla todistamaan, että me, Maila ja minä, olisimme vakoojia. Se on totisesti naurettavaa! Minä esimerkiksi en ymmärrä enkä haluakaan ymmärtää kansainvälisestä intrigipelistä yhtään mitään.

— Kaikki riippuu siitä lähetyksestä, joka teidän — jommankumman teistä — piti toimittaa perille täällä — niin, missä täällä?

— Kysymyksessä oli kirje, jonka postitimme Malagasta Madridiin.

— Kenelle?

— En muista enää nimeä, mutta osoite oli Hotel Nueva Navarra, Avenida José Antonio 53. Puhelin on 2312707.

— Koska et muista kirjeen saajan nimeä vaikka muistat osoitteen ja jopa puhelinnumeron, niin et tietystikään antamasi lupauksen takia liioin muista, kuka sinulle Tangerissa antoi kirjeen, jonka vuoksi nyt olet joutunut tähän aika ilkeään tilanteeseen.

Tuire katsahti olkansa yli kahvilasaliin.

— Mitä ihmettä sinä koko ajan vilkuilet? kysyin ehkä tarpeettoman äreästi. Hänen salaileva tarinansa kävi väkisinkin hermoilleni.

— Katsoin vain, että sattuisiko siellä olemaan ketään tuttavia.

— Sinä valehtelet kerrassaan kurjasti! Muista, että olet täysi-ikäinen ja omien puheittesi mukaan riippumaton ihminen. Kun me tutustuimme Pez Espadassa sinä aluksi olit miltei ylhäinen. Tietääkseni itsenäiset ja menestyvät liikenaiset tulevat usein ylhäisiksi siinä määrin, että suhtautuvat suojelevasti maskuliineihin, jotka eivät ole onnistuneet yrityksissään yhtä hyvin. Sinun suhtautumisesi minuun muuttui vasta sen jälkeen kun olit kuullut Suomen tasavallan Malagankonsulilta, että minua ainakin Aurinkorannikolla pidetään miljoonamiehenä ja että olen maestro en artes, mikä tarkoittaa meikäläistä maisteria, ja kaiken lisäksi vielä capitán.

— Nyt sinä olet ilkeä!

— Sinä pakotat minut siihen, Tuire. Sinä tänä iltana pyysit minua tänne. Sinä tarvitset kipeästi apuani, mutta siitä huolimatta sinä et millään muotoa halua paljastaa kaikkea sitä, mikä on aiheuttanut sinun ja ystävättäresi pulan. — Heitin savukkeen kadulle. — Palatakseni vielä tuohon sinun alituiseen vilkuiluusi, niin kerro nyt suoraan, onko sinua tänään ja yleensä viime päivinä seurattu? Tai varjostettu, niin kuin salapoliisiromaaneissa sanotaan. Onko kenties O’Brien lähettänyt jonkun kätyreistään kintereillesi? — Pidin lyhyen taon. — Sitä paitsi, johtui äkkiä mieleeni, missä Maila Ilpola tällä hetkellä on?

Tuire katseli minua peittelemättömän hermostuneena. Kului tuokio ennen kuin hän pystyi tekemään päätöksensä, mutta silloin hän todella ryhdistäytyi ja vastasi kysymyksiini:

— Olen aivan varma siitä, että sekä minua että Mailaa varjostetaan. Maila tuskin on sitä huomannut, sillä hän on tullut tänne huvittelemaan ja kieltäytyy ehdottomasti uskomasta bondimaisuuksiin, niin kuin hän sanoo. Minä sen sijaan olen liikeasioissa oppinut tarkaksi, joten täälläkin nyt, tänä iltana olen pannut merkille tuolla sisällä baaritiskiin nojailevan nuollun tyypin, joka seisoskeli Pez Espadan edustalla jo silloin kun nousin taksiin tullakseni tänne sinua tapaamaan. Maila oli lähtenyt puoli tuntia aikaisemmin myös taksilla El Pinarin baariin, jossa hänen oli määrä tavata kauppaneuvoksetar Elmi