"Jees, diktaattori vastoin tahtoaan!" sanoi herra Ryhmy

By Armas J. Pulla

Vääpeli Kalle Ryhmy ja vänrikki Ville Romppainen ovat kaksi sotamiestä, joille sattuu ja tapahtuu. Milloin miehet löytävät salaisia panssarivaunuja, milloin juostaan karkuun venäläistä komissaari Natalia Vengrovskaa..."Jees – diktaattori vastoin tahtoaan! sanoi herra Ryhmy" vie Ryhmyn ja Romppaisen aina Etelä-Amerikkaan saakka. Miehet saavat nimittäin tehtäväkseen noutaa kahvia San Pedrosta Osakeyhtiö Tuontikahville. Kahvin noutaminen ei ole mikään yksinkertainen tehtävä – joutuvathan Ryhmy ja Romppainen tekemisiin paikallisten roistojen kanssa. Nämä veijarit ovat kuitenkin tottuneet selviämään ongelmasta jos toisestakin – rosvojen kannattaisi siis juosta ja kovaa!Armas J. Pullan humoristinen teos julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1945.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726356694

Book preview

www.egmont.com

1

»Niin», sanoi Osakeyhtiö Tuontikahvin pääjohtaja. »Sellainen oli asiani. Kiinnostaako se teitä, herra Ryhmy?»

Herra Ryhmy, joka erosi entisestä vääpeli Ryhmystä vain sikäli, että hänellä ei ollut takissaan olkaimia eikä vyötäisillään vyötä, siveli kenttäkissansa Mörököllin tuuheata turkkia.

»Kiinnostaa se», vastasi hän.

»Hyvä. Paljonko tarvitsette miettimisaikaa ja …?»

»En vähääkään. Olen justiinsa valmis lähtemään. Tämä Helsinki on nyt niin täynnä politiikkaa, ettei sen makua saa suustaan sipuliviinallakaan, ja siitä minä en tykkää. Häivyn täältä riemumielin!» vakuutti Ryhmy.

»Erinomaista. No niin, asiaa on valmisteltu jo niin pitkälle, että te varmasti pääsette lähtemään viimeistään ylihuomisiltana; ensin lentokoneella Tukholmaan, sieltä Lontooseen ja Lontoosta edelleen laivalla San Pedroon. Kahden viikon kuluttua olette perillä. Olemme sitä mieltä, että teillä pitäisi olla toverikin, mutta emme ole toistaiseksi löytäneet ketään sopivaa. Espanjankielen taitoisia on niin kovin vähän, ja …»

»Minä tunnen yhden», virkkoi Ryhmy ja huokasi. »Kaverini Romppaisen. Hänen kanssaan minä olin Nicaraguassakin. Mutta hän on kartanonomistaja, eikä hän varmastikaan haluaisi lähteä nyt Etelä-Amerikkaan.»

»Oletteko aivan varma, ettei hän lähde?»

»Aivan varma. Hiisi vieköön, en minäkään lähtisi’ jos minä kartanon omistaisin!» ilmoitti Ryhmy suorasukaisesti. »Nyt minä muuten häivyn. Onhan ihmisellä yhtä ja toista järjestettävää, kun on Etelä-Amerikan matka edessä. Vai onkos teillä vielä jotakin selitettävää?»

»Ei, ei mitään — te saatte yksityiskohtaisen tarkat ohjeet kirjallisesti ennen lähtöänne. Me järjestämme kaiken. Teillä ei ole muuta tehtävää kuin saapua konttoriimme ylihuomisaamuna klo 9.»

»Selvä!» sanoi Ryhmy. »Tullaan! Ja nyt vain näkemiin, johtaja!»

Hän tervehti sotilaallisesti ja poistui Mörökölliään kainalossaan roikottaen.

Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmauksessa hän törmäsi ankarasti tukevahkoon mieheen, ja kolli, joka jäi likistyksiin heidän molempien väliin, sähähti kiukkuisesti.

»Katsokaa hilskutissa eteenne!» ärähti Ryhmy — mutta samassapa hän jatkoikin aivan muuttuneella äänellä: »No voi sun vietävä — Romppainenhan se on!»

»Just!» henkäisi Romppainen ihastuneena. »Tulin jo toissapäivänä kaupunkiin ja painelin suoraan poksiisi, mutta ei siellä tietty mitään sinusta …»

»Ka, mitäs ne minusta … minä kun olen tässä välillä ennättänyt vähän touhuta Turussakin, mutta kyllästyin taas siihenkin kaupunkiin ja tulin tänne takaisin. Asun nyt matkustajakodissa. Lystäilemäänkös sinä olet tänne tullut?»

»Jees — keskiviikkona ja eilen olin Messuhallissa — keskiviikkona siellä oli poliittinen puhetilaisuus ja eilen jitterbug-ilta, ja ne olivat justiinsa yhtä järjettömiä molemmat. Mutta nyt me mennään korvikkeelle jonnekin ja jutellaan …»

Hetkeä myöhemmin kumppanukset istuivat kahvilassa innokkaasti jutellen, ja Mörökölli lipitti kielellään maitoa, jota Ryhmy oli sille lasissa tilannut ja sitten kaatanut teevadille. Tarjoilijan ilme oli rahan arvoinen, mutta niin Ryhmy ja Romppainen kuin Mörököllikin olivat aikapäiviä tottuneet siihen, että heitä töllötettiin, eivätkä siis piitanneet tarjoilijattaresta mitään.

»Ja nyt», sanoi Ryhmy puuhiaan selostettuaan, »nyt minua on potkaissut onni! Ylihuomenna lähden Etelä-Amerikkaan kaupallisia suhteita solmiamaan! Osakeyhtiö Tuontikahvi ryhtyy jälleen tuottamaan kahvia San Pedrosta — se on jokin niitä sikäläisiä tasavaltoja — ja asioitten järjestäjäksi se on valinnut juuri minut. Ovat kuulleet menestyksellisestä toiminnastani Nicaraguassa ja …»

»Heikkari, olinhan minäkin siellä! Puhut, niinkuin olisit touhunnut siellä yksiksesi!»

»No juu — olithan siellä sinäkin», myönsi Ryhmy. »Mutta tällä kertaa saan kiistattomasti kaiken kunnian. Kysyihän se Tuontikahvin johtaja tosin, että etkö sinäkin mahdollisesti tahtoisi lähteä San Pedroon, mutta minä vastasin jo puolestasi niinkuin olisin tiennyt sinun itsesikin vastaavan, ettei sinulla ole mitään halua matkustaa ulkomaille ja että …»

»Mies», kiljahti Romppainen, »viisasteletko sinä — vai kysyikö se johtaja tosiaankin tuota: että enkö minä tahtoisi lähteä kanssasi?»

»Koskas minä olen sinulle viisastellut? Juuri sitä se äijä kysyi!»

Romppainen siemaisi yhdellä kulauksella kuppinsa tyhjäksi.

»Nyt lähdettiin justiinsa sen johtajan puheille!» ilmoitti hän sitten ja tarttui Ryhmyn käsipuoleen.

»Häh? Mitä asiaa sinulla on sille olevinansa?.»

»Kaikkea sinä kysytkin! Aion lähteä mukanasi!»

»Häh?» karjaisi Ryhmy.

»Sinä olet kai tullut kuuroksi», arveli Romppainen. »Lähden mukaasi San Pedroon. Pitääkö minun kirjoittaa se paperille?»

»No voi sun!» ähkäisi Ryhmy. »Mutta sinullahan on kartanosi ja …»

»Kuule, kartanon hoitaminen on nykyisin pelkkää kirjanpitoa ja kaavakkeiden täyttämistä, ja sellaisesta minä en tykkää! Sitäpaitsi minä tarvitsen vähän tuuletusta. Siellä Vihtolassa homehtuu.»

»Selvä!» huusi Ryhmy. »Tietysti sinusta koituu pelkkää harmia ja murhetta, ja minä kiroan sinut vielä moneen kertaan — mutta sittenkin otan sinut mukaani! Sinä olet minulle ikäänkuin jonkinlainen paha tottumus, josta tahtoisi päästä eroon — mutta ei vain pääse. Nyt painutaan sen johtajan luokse. Tule!»

Täsmälleen seitsemäntoista päivää myöhemmin puhkui primitiivinen juna San Pedron tasavallan pääkaupungin San Luisin asemalle. Ennenkuin se oli kunnolla ehtinyt pysähtyäkään, hyppäsi junan ainoasta ensimmäisen luokan vaunusta asemasillalle kaksi komeahkoa miestä, joita asemalla vetelehtivät san luisilaiset töllöttelivät varsin välinpitämättömästi. Vain toisen miehen kainalossa roikkuva kamalan suuri kissa herätti lievähköä huomiota ja sai eräät asemarakennuksen varjossa lojuvat tyypit avaamaan molemmatkin silmänsä.

Kissan omistaja katseli tutkivasti ympärilleen.

»Eipä tämä näy paljoakaan eroavan siitä, mitä me Nicaraguassa näimme», sanoi hän.

Älykäs lukija arvaa ilman muuta, että tämän kissan omistaja oli Suomen armeijan entinen vääpeli Ryhmy ja että hänen kumppaninsa oli saman armeijan entinen vänrikki Romppainen.

»Hm», mutisi Romppainen.

Phi-uuu! vingahti samassa ilmassa. Muuan luoti naksahti asemahuoneen tiiliseinään. Kauempaa kuului laukaus ja sitten useampiakin. Kalle Ryhmy irvisti ystävälleen.

»Ai, ai!» virkkoi hän. »Kuulkaapas, mitä tämä paukuttelu oikein merentieraa?» jatkoi hän sitten puhettaan eräälle virkapukuiselle rautatieläiselle.

»Oh, kaupungissa on kai hiukan levotonta», vastasi virkapukuinen välinpitämättömästi. »Kiistelevät kansalliskukasta. Viime keväänä toimeenpannussa äänestyksessä sai enimmät äänet peruna, mutta luonnollisestikaan eivät yerban, maniokin, magnolian ja araukarian kannattajat hyväksyneet äänestyksen tulosta, vaan ryhtyivät pullikoimaan. San Luis kannatti aluksi araukariaa, mutta kun Santa Magdalenasta San Luisiin siirretty ensimmäinen ratsurykmentti oli magnolian kannalla, on San Luiskin muuttanut mielipidettään. Sitä ennen kylläkin ratsumiehet ampuivat noin viisikymmentä araukarian kannattajaa.»

»Ampuminen on tehoisa ja reilu tapa saada ihmiset muuttamaan mielipiteitään», sanoi Ville Romppainen.

»No tjaa — tosinhan melkein kaikki san luisilaiset nyt kantavat rintapielessään magnoliaa, mutta ei se silti todista, että he olisivat magnolian kannattajia», tuumiskeli alkuasukas. »Salassa he ovat yhä edelleen araukarian ihailijoita. Ja aivan vähäinen ei ole yerbaa ja maniokkiakin kannattavien luku, puhumattakaan perunan ystävistä. Siitä johtuvat tuollaiset pienet paukutukset silloin tällöin.»

»Mitäs te itse kannatatte?» kysyi Kalle Ryhmy.

»Minäkö? Minä olen hallituksen virkamies, ja koska hallitus tuntuu olevan magnolian kannalla, kannatan minäkin sitä. Ettekö tunne näitä rinnassani riippuvia kukkia? Ne ovat juuri magnolioita. Muuten kansalliskukkakysymys tuntuu olevan nyt vähemmän tärkeä kuin erinäisiä aikoja sitten.»

»Ettekös te välillä voisi tapella esim. kansalliseläimestä?» ehdotti Romppainen.

»Kansalliseläimestä?» murahti alkuasukas epäluuloisesti.

»Niin, onhan paljon hauskoja eläimiä, possuja, kirppuja, hyeenoja ja muita.»

»Ehkä — mutta kansalla on nyt muuta ajateltavaa. San Fernandossa on muuan hullu julistautunut diktaattoriksi, ja hänellä kuuluu olleen jonkinmoista menestystäkin. Puhutaan, että eräät rykmentit olisivat siirtyneet hänen puolelleen, mutta uskon varmasti, että hänet kukistetaan. San pedrolaiset ovat vapautta rakastava kansa, joka ei kärsi diktaattoreita. Olemme hirttäneet tai ampuneet kaikki sellaiset. Mutta silti ilmautuu aina uusia yrittäjiä. Vaikuttaa siltä, että vaikka meikäläinen ei diktaattoria siedä, hän silti mielellään olisi itse sellainen.»

»Niin, ihminen ei ylipäänsä ole sietävinään henkilöä, joka hänen on itse mielessään pakko tunnustaa itseään paremmaksi tai nerokkaammaksi», filosofoi Romppainen.

»Ah, nytpä selvisi, mikset sinä ole milloinkaan minua sietänyt!» totesi Ryhmy.

»Pidä suusi kiinni!» mörähti Romppainen. »Kuulkaapas, señor», jatkoi hän puhettaan rautatieläiselle, »me olemme, niinkuin älykkäänä miehenä olette tietysti jo itsekin havainnut, ulkomaalaisia. Voisitteko neuvoa meille sopivan hotellin? Ja onko täällä autoja tai ajureita? Tällaisessa kuumuudessa ei ole mieluisaa kanneskella kapsäkkejään.»

»Ei, meillä ei ole nykyisin autoja eikä ajureita. Edellinen presidentti määräsi sekä auto- että ajuriliikenteen lakkautettavaksi, kun kaupunkiin piti rakennettaman sähköraitiotie. Siitä ei tullut mitään, mutta auto- ja ajuriliikenne on nyt joka tapauksessa lakkautettuna. Kantajia täällä kyllä on. — Bolivar!» kiljaisi mies eräälle varjossa torkkuvalle neekerille. »Herrat tarvitsevat kantajaa! Opasta heidät hotelliisi — tjaah, minähän voin tulla muuten mukana. Virantoimitukseni tältä päivältä on jo päättynyt.»

»Mutta siitähän koituu teille tarpeetonta vaivaa, ja …»

»Ei, ei mitään! Hotelli on minulle matkan varrella, ja minusta on hauskaa opastaa ulkomaalaisia … ja sitäpaitsi hotellissa on hauska amerikkalainen baari …

»Ahaa!» murahti Romppainen Ryhmyyn vilkaisten. »Ehkäpä saamme tarjota teille jotakin siellä baarissa?»

»Enhän minä tietysti sitä tarkoittanut …», yritti mies.

»Emmekä me luulleetkaan teidän tarkoittavan», valehteli Romppainen. »No, lähdetäänpäs sitten! — Minusta muuten tuntuu, ettei pariin minuuttiin ole ammuttu lainkaan.»

»No, no — eihän täällä nyt sentään aina ammuta!» vakuutti alkuasukas. »San Luis on itse asiassa muuan Etelä-Amerikan rauhallisimpia kaupunkeja. Kuusikymmentätuhatta asukasta — ja silti tehdään kaupungissa vuosittain vain pari murhaa! No niin, vallankumouksissa ja katutaisteluissa kaatuu aina muutamia kymmeniä kuukausittain, ja eräät kuolevat vahingonlaukauksista, mutta eihän sellaisia kuolemantapauksia voi sijoittaa, murhatilastoon, eikö niin?»

»Eipä tietenkään», myönsi Ryhmy. »Tapaturmiahan ne ovat.»

Katu, jota he astelivat, oli ilmeisesti kaupungin pääkatu. Sen varrella olevat rakennukset olivat kauniita, jopa jotkut suorastaan palatsimaisen uhkeita, mutta niissä oli monenlaisia rappion merkkejä.

»Tuo talohan on sen näköinen kuin siinä olisi sattunut aikamoinen räjähdys», virkkoi Romppainen muuatta muhkeaa rakennusta katsellen. »Ikkunat ovat rikki ja ovet mäsänä.»

»Se on entisen pääministerin talo», selitti opas. »Paiskasivat pari viikkoa sitten pommin sen ikkunaan. Ministeri perheineen kuoli. Hautajaiset olivat komeat, mutta tunnelmaa häiritsi se, että joku ampui valistusministerin juuri kun tämä oli aloittanut hautajaispuheensa. Vahinko. Tuolla kulmassa näette erään palaneen talon rauniot. Sen omisti edellisen hallituksen sotaministeri. Helvetinkone tuhosi rakennuksen.»

»San pedrolaiset tuntuvat vilkkaasti harrastavan valtiollisia asioita.»

»Kyllä. Olemme valtiollisesti valveutunut kansakunta, ja harrastamme uudistuksia. Vaadimme sellaisia alituiseen.»

»Millaisia uudistuksia te yleensä haluatte?»

»Hm, yleensä me tahdomme, että vallassa oleva presidentti painuisi hiiden pisaan, että uusi pääsisi hänen tilalleen. Mutta, ihmeellistä kyllä, taipuvaisimmatkin luonteet muuttuvat presidentiksi tultuaan perin itsepäisiksi ja ryhtyvät vastustamaan kansan tahtoa, vaikka heidän pitäisi tietää, että se on epäterveellistä. Onhan San Pedron historia täynnä esimerkkejä siinä suhteessa.

Ohimennen: kansa on jo perusteellisesti kyllästynyt nykyiseenkin presidenttiin, ja ainoa syy, että hän vielä on vallassa, on se, etteivät puolueet ole päässeet yksimielisyyteen hänen seuraajastaan. Varsinkin sotilaspiirit tahtovat nykyisen presidentin eroa.»

Samassa alkoi jostakin kuulua sytyttävän marssin säveliä.

»Kas, Marseljeesi!» ihmetteli Ryhmy.

»Marseljeesiko? Eipä suinkaan, vaan San Pedron kansallishymni!» vakuutti opas. »Uljas sävellys, jollaista ei Euroopassa pystyttäisi tekemäänkään.»

Ryhmy ei viitsinyt ruveta kiistelemään selvästä asiasta, vaan katseli mielenkiinnoin sivukadulta pääkadulle purkautuvaa kulkuetta, jonka edellä marssi soittokunta. Se lopetti soittonsa juuri kulmasta kääntyessään, mutta sensijaan täytti ilman kansanjoukon innostunut karjunta ja ulvonta.