"Oikea antifilatelisti!" sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Karjala 1940-luvun alussa. Vihollisella on suorasuuntaustykkejä ja konekivääreitä lähellä kukkulaa, jonka suomalaiset sotavoimat haluaisivat vallata – pystyisihän kukkulalta hallitsemaan maastoa hyvin laajalti. Jonkun pitäisi kuitenkin ensin eliminoida vihollisen tykit kukkulan lähistöltä. Kuka mahtaisi sopia vaativaan tehtävään? Herra eversti rapsuttelee päätään ja yrittää keksiä sopivat miehet. Ryhmy ja Romppainen! Ovathan Ryhmy ja Romppainen varsin kuuluisia sotamiehiä, joilta onnistuu tehtävä jos toinenkin. Avukseen miehet saavat muuan Villehartti Jumppasen. Vaan miten isku vihollista vastaan sujuukaan? -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726356731

Book preview

www.egmont.com

— Mistä päin minä löytäisin täältä vääpeli Ryhmyn? tiedusti nuori luutnantti sotilasporukalta, joka hääri nuotion ympärillä erittäin tärkeässä toimituksessa: räiskäleiden paistamisessa.

Joku miehistä viittasi päätään kohottamatta peukalollaan olkansa yli.

— Tuolla se on. Tuo teltta tuolla kuusen juurella.

Se oli erittäin riittävä viite ja selitys, sillä se kuusi oli luultavasti ainoa lajinsa edustaja monen neliökilometrin alueella, valtavassa lepikossa.

Luutnantti lähti siis jatkamaan matkaansa kohti osoitettua paikkaa. Mutta yhtäkkiä hän ihmeissään pysähtyi. Maassa makasi kuusi venäläistä selällään liikkumattomina, niin liikkumattomina, että olisi voinut luulla heitä kuolleiksi, jolleivät heidän silmänsä olisi seurailleet, mitä lähistössä tapahtui.

— Hei, miehet, mitä te siinä teette? mörähti luutnantti.

Vangit, sillä sellaisiahan he tietysti olivat, eivät vastanneet mitään, vaan pysyivät edelleen liikkumattomina kuin kivikuvat, kyljikkäin. Luutnantti ärtyi.

— Tuhannen tulimmaista, kun minä kysyn, niin on teidän noustava ylös, kuuletteko? karjui hän.

Mutta vanjat eivät vain hievahtaneetkaan!

Tämä ärjyntä oli kuulunut jo kuusen alla olevaan telttaankin, ja nyt sieltä ilmestyi esille laihahko, ruskettunut vääpeli ja heti hänen kintereillään tukeva, yrmeännäköinen vänrikki.

— Ei niille kannata huutaa, niille vanjoille! sanoi vääpeli rauhallisesti. — Eivät ne liikahda. Ne ovat työssä.

— Työssä! ähkäisi luutnantti. — Mitä työtä tuo tuollainen makaaminen on?

— Herra luutnantti, nuo vanjat ovat minun hautomakoneeni! ilmoitti vääpeli.

Tähän ei luutnantti enää sanonut mitään, hän vain tuijotti vääpeliin. Laskiko tämä pilaa vai puhuiko tosissaan?

— Juu, kyllä se on tään Ryhmyn hautomakone! todisti vänrikki.

— Kyllä minun täytyy sanoa, etten nyt oikein käsitä asiaa, virkkoi luutnantti. — Hautomakone? Mitä te oikein tarkoitatte?

— No ihan selvää asiaa! lausui vääpeli Ryhmy. — Nämä kun vanjat ovat minun hautomakoneeni, jees. Malli Moopassantti!

— En tajua vieläkään! valitti luutnantti.

— No eiks herra luutnantti ole lukenut Moopas santtia? Se on ranskalainen kirjailija, hauska heppu, josta meidän luutnanttimme, joka on sellainen maisteri, kertoilee… Tässä yhtenä iltana hän kertoi iloisesta ranskalaisesta majatalonisännästä, joka sai halvauksen ja joutui loppuiäkseen vuoteeseen. Silloin, niin vakuuttaa tuo Moopassantti, isännän akka sijoitti isännän kainaloihin ja muihinkin sopiviin paikkoihin kananmunia, teki isännästä hautomakoneen, ettei tämä ihan tyhjän takia söisi ja joisi. Ja äijä hautoi, mikäs auttoi, ja kananpoikia tuli kuin tulikin. No, nyt minä sovellan samaa keksintöä, vaikka nuo äijät hautovatkin sorsan munia!

— Ja te uskotte, että poikasia tulee? tiedusti luutnantti.

— Minä en usko mitään, sanoi Ryhmy. — Mutta pianhan nähdään, mitä tapahtuu.

— Hm, mutisi luutnantti totisena. Sitten hän jatkoi: — Tulin herra everstin käskystä: tarvittaisiin neljättä miestä peliin, ja te, vääpeli Ryhmy, olette kuulemma eri tekijä.

— Jees, kyllähän minä olen koettanut kehitellä kykyjäni yhdellä jos toisellakin alalla, myönteli vääpeli vaatimattomasti.

— Voitteko lähteä heti? tiedusti luutnantti.

— No totta kai, herra luutnantti, jees! Kyllä tämä hautomakone toimii ilman minuakin.

— Tulenko minä mukaan? tiedusti Romppainen.

— Ei, teistä ei puhuttu mitään, vastasi luutnantti jäykästi.

— Jees, mitäs sulla siellä tehtäisiin! sanoi Ryhmy ylimielisesti.

Ja sitten hän lähti luutnantin seurassa Romppaisen jäädessä äkeänä tuijottamaan hänen jälkeensä. Mutta pitkällekään ei vääpeli ennättänyt, kun jostakin pusikosta ilmestyi iso, harmaa kissa, Ryhmyn kuulu sotakissa Mörökölli, ja lähti juoksemaan isäntänsä jälkeen.

— Pyh! murahti Romppainen halveksuvasti ja meni telttaan.

Luutnantti ja Ryhmy olivat pian herra everstin teltassa, ja vaikka vääpeli ei kuulukaan helpoimmin hämmästyviin, hän kuitenkin kummastui melkoisesti nähdessään, että yksi peliin liittyvistä oli venäläinen luutnantti. Eversti hymyili.

— Jaha, vääpeliä näyttää tämä tyyppi hämmästyttävän. No, juuri hänen takiaan me tämän pelin pystyyn panemmekin. Poppoo, joka hänet lähetti, ilmoitti, että tää äijä on maan mahdoton korttipeluri, joka kyni heidän parhaat miehensä käden käänteessä, ja nyt minä haluan varmistua siitä. Teidän taitonne on tunnettu, ja siksi kutsuin teidät mukaan peliin.

— Suuri kunnia minulle, mutisi Ryhmy mielissään. — Rahastako tässä pelataan?

— No, ei sentään. Tämä on vain kunniakysymys: onko joku venäläinen parempi meikäläisiä tässä leikissä.

— Jaha, jaha, murahteli vääpeli.

Muutamaa tuntia myöhemmin väsyneen näköinen Ryhmy ilmestyi teltalleen.

— Noh, pelattiinkos korttia, mitä? tiedusti Romppainen. — Omituinen tyyli kutsua aliupseereita mukaan ja unohtaa upseerit, peijakas sentään!

Ryhmy ei vastannut mitään, heittäytyi vain havuille pitkäkseen.

— Oletko tullut mykäksi? Kuinka kävi?

Ryhmy manasi.

— No, siellä oli venäläinen luutnantti… Eri mato pelaamaan… Koeteltiin kaikenlaista peliä… ja lopuksi pantiin rahaakin mukaan… ja se vanja, pahus, kun kyni meidät kaikki!

— Hahahaa! nauroi Romppainen vahingoniloisesti.

— Älä hahata! Tässä on kysymyksessä maan kunnia, jumprahuiti sentään!

Ryhmyn pahantuulisuus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi vienyt häneltä unenlahjan: hetkeä myöhemmin hän jo kuorsasi rasitusten jälkeen. Hänet herätettiin vasta ruokailemaan, ja taas pelin muistaen hän ryhtyi ärtyisesti pistelemään lihakeittoa poskeensa.

Miesten parhaillaan syödessä pamahti jossakin läheisyydessä pari, kolme laukausta, ja sitten juoksi muutamia sotilaita teltan ohitse.

— Mikä nyt? kysyi Romppainen.

— Karkuri… vanki livisti!

— Peijakkaan köntsikkäät, kun eivät pysty rykmentin voimalla pitämään hallussaan yhtä vankia! kummaili Ryhmy. — Mikä mies se muuten oli?

Samassa itse herra eversti lähestyi kiireisin askelin.

— Kas, siinä te olettekin vääpeli. Nyt se kelmi, se pelikaverimme, on livistänyt! Säilyttivät sitä tuella ladossa, ja äijä osasi löytää sieltä ulospääsytien!

— No voi hilskutin kanaljaa! Eri antifilatelisti!

— Niin, kuinka te sanoitte? Antifilatelisti? Mitä sillä tarkoitatte?

— Tuota kelmiä tietysti, vastasi Ryhmy rehellisesti.

— Hm, mutisi herra eversti. — No, muuten voitte lohduttautua sillä, että tuo antifilatelistinne ei voittanutkaan meitä rehellisesti! Häneltä jäi joitakin vaatekappaleita latoon, ja niistä löytyi eräitä ylimääräisiä kortteja jonkinlaisesta hihansuutaskusta.

Vääpeli Ryhmy suorastaan hyppäsi ilmaan.

— No voi sun tuhannen! huusi hän riemastuneena. — Ei se siis voittanutkaan minua taidolla vaan kieryydellä!

Sitten hän synkkeni, ja hänen kasvoilleen tuli jyrkän päättäväisyyden ja tuiman kiukun ilme.

— Se kirottu antifilatelisti! Herra eversti, saanko minä lähteä tavoittelemaan sitä riivatun äijää?

— Ette, vastasi eversti kuivasti. — Teitä tarvitaan muuhun, parempaan.

Ryhmy ryhdistäytyi, vilkaisi merkitsevästi Romppaiseen ja valmistautui kuulemaan, mitä herra everstillä oli edelleen sanottavaa.

— Katsokaapas, sanoi eversti ja veti karttalaukustaan esille kartan, — katsokaapas, mehän olemme nyt asemissa tässä, näillä järvikannaksilla. Kannaksista tärkein on tämä keskimmäinen, sillä vihollisen puolella on siinä korkea kukkula, josta voi hallita maastoa hyvin laajalti. Jossakin tuon kukkulan kyljessä niillä riivatuilla on muutamia suorasuuntaustykkejä ja pari konekivääriä, joita emme ole pystyneet vaimentamaan millään. Kuitenkin juuri ne tekevät läpimurtoyritykset mahdottomiksi, varsinkin kun kannaksen maasto on aivan avointa. Nyt olemme päätyneet siihen, että ehkäpä hyvä partio pystyisi siihen, mihin tykistökään ei pystynyt: noiden kiusallisten suorasuuntaustykkien ja konekiväärien eliminoimiseen. Mitä te arvelette?

— Jaa että niiden eli… elmin… öhöm… jos herra eversti tarkoittaa niiden tuhoamista elikkä vieraalla sanalla sanottuna likviteerausta, niin kyllä me, vänrikki Romppainen ja minä, sen asian hoidamme!

Herra eversti hymyili lievästi.

— Sitä olen tuuminutkin, sanoi hän. — Kolmanneksi tulee, eversti vilkaisi taakseen, — tämä sotamies Jumppanen, Villehartti… hän on näet aikaisemmin partioinut tällä kannaksella ja päässyt livahtamaan siitä läpi. Hän tuntee paikat melko hyvin, luulisin.

Herra eversti katsahti sotamies Villehartti Jumppaseen, lähimain kaksimetriseen, tummaan ja äärimmäisen murheellisen näköiseen tyyppiin, ikäänkuin odottaen tämän vahvistavan hänen arvelunsa, mutta Jumppanen ei virkkanut mitään, tuijotti vain synkeänä eteensä.

— Hm, murahti Ryhmy ja silmäili arvelevasti Villeharttia. — Eihän me tämän Romppaisen kanssa juuri tien neuvojia kaivata, mutta jos tämä Villehartti Jumppanen kerran tuntee paikat, niin tulkoon vain sitten mukaan… Tarkoitus lienee kai lähteä tänä iltana?

— Niinpä tietenkin, vastasi eversti.

Ennen hämärän tuloa Ryhmy ja Romppainen ennättivät tutustua lähemmin toverikseen määrättyyn Villehartti Jumppaseen. Tämä tutustuminen jäi varsin ylimalkaiseksi, sillä Villehartista ei tahtonut irrota juuri yhtään sanaa, hän vastaili vain epämääräisin mörähdyksin.

— Mitä sinä siviilissä hommaat? tiedusti Ryhmy. — Osunkos oikeaan, jos sanon, että olet haudankaivaja?

Jumppanen pudisti päätään.

— Lukkari, ilmoitti hän.

— Lukkari! ihmetteli vääpeli. — Sinähän olet melkein mykkä. Kuinka mykkä voi olla lukkari?

— Laulan mielelläni. En puhu mielelläni, ilmoitti Villehartti.

Sitten hän äkkiä kumartui ja otti jotakin maasta.

— Viisi penniä! sanoi hän löytämäänsä puhdistellen. — Pojat ovat huolimattomia rahojensa kanssa.

Huolellisesti hän pisti kolikon taskuunsa.

— Oikeastaan se oli minun, sanoi Ryhmy.

Jumppanen rupesi heti kaivamaan rahaa esille.

— Ei, ei, pidä se vain. Heitin itse sen menemään: mitä