Kuolema kulkee yöllä

By Outsider

Salapoliisi Klaus Karma elää vanhuuspäiviään "ukkokodissa", jossa hän muistelee vanhoja aikoja hoivan keskellä. Kun yksi hänen kanssa-asujistaan varoittaa ennen nukkumaanmenoa kuolemasta, joka tulee kulkemaan tulevana yönä, kukaan ei ota sanoja tosissaan. Seuraavana aamuna Kamreeri Lövlund löytyy kuitenkin sängystään kangistuneena, yöpöydällään äärimmäisen vahvaa unilääkettä. Voiko olla, että mittavan omaisuuden kartoittanut Lövlund on vasta seitsemänkymmentävuotiaana kuollut omia aikojaan? Kuolema kulkee yöllä (1941) on Outsiderin eli Aarne Haapakosken jännitysromaani, jossa salapoliisi Klaus Karma seikkailee tapansa mukaan selittämättömien rikosten ja murhamysteerien keskellä.Klaus Karma on älykäs ja omaperäinen arkkitehti, joka on kunnostautunut myös salapoliisina. Karma-sarjassa hän seikkailee rikosten ja murhamysteerien maailmassa 1900-luvun alun Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726812664

Book preview

www.egmont.com

Romaanin Päähenkilöt.

Ukkokodin asukkeja

Eenokki Korpi, vanha opettaja.

Klaus Karma, 70-vuotias tohtori.

Ossian Lund, 69-vuotias tohtori.

Pekka Halli, valokuvaaja.

Heikki Lövlund, entinen pankinkamreeri.

Pontus Säilä, Turkin sodan aikuinen eversti.

Petteri Supi, entinen Sukoff, vanha tukkukauppias.

Ville Prammi, eläkkeellä oleva merikapteeni.

Tuomas Nurmi, 75-vuotias lukkari.

Samuli Söyrinki, vanha sisävesilaivuri.

Gabriel von Nyhoff, 70-vuotias aatelismies, ikiliikkujan keksijä.

Simo Oksa, 90-vuotias, entinen näyttelijä.

Neiti Oramaa, ukkokodin johtajatar.

Neiti Palmu, kodin sairaanhoitajatar.

Akseli Lehmus, pankkivirkailija, kamr. Lövlundin poika.

Klaus Karma nuorempi, yksityinen rikostutkija, arkkitehti.

Tohtori Vuori, ukkokodin lääkäri.

Hiskias Sonne, koronkiskuri.

Siivoojatar.

Keittäjätär.

Talonmies.

I luku.

Vanha pendyylikello löi käheästi yhdeksän kertaa ja eversti Säilä haukotteli. Hän loi syrjäsilmäyksen šakkiapelaaviin miehiin, kopisti sitten pitkävartisen merenvahapiippunsa tyhjäksi, latasi sen huolellisesti kitkerällä mustalla tupakalla ja raapaisi tulta. Tuokion hän poltteli äänettömänä, silmäluomet puoliummessa, kunnes sitten yht’äkkiä havahtui kuin jotakin muistaen:

— Se spiritistinen istunto. Meidänhän piti mennä tohtori Lundin luo. Peijakas vieköön…

Kapteeni Prammi šakkasi ja napsautti kuningattaren ponnekkaasti ruudulle.

— Juu, mutta peli on vielä kesken ja minä aion löylyttää Karman kerrankin perinpohjaisesti. Seuraavalla siirrolla matti ja…

— Prammi kuvittelee seisovansa komentosillalla ja jakelevansa määräyksiä kuin joskus ennenaikaan. Mitä mattiin tulee, niin seuraavalla siirrolla…

Hän keskeytti ja hankasi kiivaasti kaljua päälakeaan. Sitten hän lykkäsi varovasti vaaranalaisen kuninkaansa turvallisemmalle ruudulle ja huokasi: — Niin, meidänhän piti todella mennä sinne spiritistien kerhoon. Aiotko sinä lähteä, Pontus?

Eversti Säilän merenvahapiippu oli taas tukkeutunut, ja hän alkoi rassata sitä kiihkeästi.

— Sanoivat viime kerralla kuulleensa koputuksia. Minä en kylläkään usko henkien viihtyvän tällaisessa ukkokodissa, mutta olisin utelias näkemään, mitä Supi ja Nyhoff touhuavat. Peijakas vieköön spiritismin.

— Se on syntistä puuhailua, piipitti näyttelijä Oksa yhdeksänkymmenvuotiaan värisevällä äänellä. — Kun minä olin nuori mies, jouduin kerran mukaan pimeän huoneen istuntoon, eikä siellä tapahtunut kerrassaan mitään — paitsi että muuan naisihminen tuli jälkeenpäin sekapäiseksi ja alkoi puhella ihan pehmoisia. Nyhoff on ilmankin tarpeeksi höperö ja tulee yhä kepsummaksi niissä istunnoissa.

— Älä Nyhoffia soimaa. Hän rakentaa ikiliikkujia ja siihen ei joka pappa pystykään. Hän on ainoa neropatti koko tässä kahdentoista apostolin ukkokodissa, puolusteli Klaus Karma, sytyttäen mustan sikarin.

Eversti oli saanut piippunsa kuntoon ja hankasi ihveä sormistaan ratsuhousujensa nahkaisiin polviin.

— Ette siis aio lähteä?

— En ainakaan ennenkuin olen nujertanut Prammin, sanoi Karma ponnekkaasti.

— Ja se ei ainakaan tänä iltana onnistu. Šakki…

Tuomari Karma kumartui šakkilaudan yli, ja hänen ohimosuonensa pullistuivat kiivaasta miettimisestä.

Näyttelijä Oksa haukotteli ja veti tiukemmin villahuovan polviensa ympärille.

— Minusta tuntuu kuin täällä kävisi veto, hän nuuhki ilmaa ja kohensi kaulaliinaansa kurkkunsa peitoksi. — Tulee ilmojen muutos, kevätmyrskyt varmaankin. Olen tuntenut ruumiissani sen jo useita päiviä…

— Minun barometrini ei ole näyttänyt vähääkään ilmanmuutosta, Prammi sanoi ylenkatseellisesti. — Yhdeksänkymmenvuotiaan papan ruumiissa tuntuu aina pahanilman enteitä.

— Niin, enteitä, enteitä. Kunhan elätte minun ikäisekseni, tunnette enteitä. Mitä minä sanoin silloinkin — vähää ennen kuin Meyer kuoli. Tunsin samanlaisia aavisteluja kuin nytkin. Kenenkähän vuoro on tällä kertaa lähteä?

— Oikeuden ja kohtuuden sekä kaikkien luonnonlakien mukaan pitäisi sinun olla seuraava, Prammi letkautti hyväntahtoisesti myhäillen. — Sinun jälkeesi on eversti Säilä Nestor. Vai jo sinä taas tunnet ruumiissasi kuoleman enteitä?

Vanha näyttelijä tuijotti eteensä kuin muumio. Hänen kuopalle painuneet poskensa näyttivät lampunvalossa verettömiltä.

— Minä tunnen sen. Kuolema kulkee yöllä… joskus… aivan lähiaikoina. Ennustukseni eivät ole milloinkaan pettäneet. Kun minun neljäs vaimoni kuoli — se tapahtui samana iltana, kun näyttelin Hamletia viisikymmenvuotislahjanäytännössäni, sain kummallisen aavistuksen. Olin parhaiksi ehtinyt lausua:

Minkälaiset näät lienevätkään unet kuolemassa,

kun tomun kahleista jo vapaat oomme.

Niin, silloin sanoi minulle kuin näkymätön kuiskaaja: kuolema kulkee, kuolema kulkee lähelläsi! Tunne oli niin voimakas, että tajusin ikäänkuin kuoleman kosketuksen ruumiissani. Näytännön loputtua menin kiireesti kotiin ja siellä oli jo tapahtunut se, mitä pelkäsin: vaimoni oli kuollut. Kun Meyer kuukausi sitten kuoli, tunsin…

— Älä hitossa puhu kuolemasta aina, eversti keskeytti ärtyisästi.

Näyttelijä Oksa painoi mustan kalotin päähänsä, otti tukevan pahkakeppinsä, kääri huovan kainaloonsa ja nousi vaivalloisesti tuolilta.

— Minä lähden. Lövlund on varmaankin alkanut jo kuorsata, ja silloin minun on vaikea saada unta. Hyvää yötä, herrat!

Eversti katseli pitkään vanhuksen perään, joka keppiinsä nojaten ja toisella kädellään huopaansa kannattaen nilkutti huoneesta. Kun ovi oli sulkeutunut, hän virkkoi:

— Siinä on kypsä mies maanrakoon. Taisi puhella itselleen kuoleman enteitä.

Karma mietti yhä vaikeaa šakkisiirtoaan. Kapteeni Prammi haukotteli ja silmäili ruutuja.

— Taitavat todella tulla kevätmyrskyt, koskapa minunkin olkapäitäni suonii, hän sanoi. — Vanhuus, vanhuus rupeaa jo painamaan.

Hän pudisti tuhkaa valkoisilta liiveiltään ja haukotteli toistamiseen.

— Paljonko sinulla oikeastaan on jo ikävuosia? kysyi eversti.

— Vasta kahdeksankymmentäseitsemän. Täytän juhannuksen aatonaattona kahdeksankymmentäkahdeksan. Kyllähän se oikeastaan on jo ukkokodin ikä.

— Ollaanpa melkein kuin saman kevään teirenpoikia, eversti nauroi. — Peijakas sentään, kun ihmisen pitää olla vanha ja sielu on vielä niin nuori. Voisin katsella vielä vaikka nuoria tyttöjä.

— Anna sinä tyttöjen olla rauhassa. Narrinaan ne sinua kuitenkin pitävät, Karma varoitti.

— Jaa, jaa! Muistuvatpa minunkin mieleeni Rion tytöt ja Hawaijin kaislahameiset. Olisipa minulla vielä laiva, niin lähdettäisiin koko porukka, Prammi huokasi.

Karma siirsi kuningattaren nopealla liikkeellä.

Šakki ja matti! Mitä nyt sanot, Petter Purjehtija?

Kapteenin naama venähti pitkäksi.

— Voi peijakas. Pelasitkohan sinä reilua peliä. Minä kun tässä juttelin ja…

— Häviö se on eikä se kaunistelemalla parane, Karma julisti. — Kyllä sinä voit osata laivoja kuljettaa, mutta ei sinusta šakinpelaajaksi ole. Harjoittele nyt ensi ottelua varten salassa.

— Pelaan mieluummin tohtorin kanssa, niin voitan taatusti, Prammi sanoi korjaten šakkinappulat laatikkoon. — Onko sinulla tarjota tilkkasta nokkakopsuksi ennen nukkumaan menoa?

— Oikein, Prammi, eversti täydensi. — Kun ei isäntä ymmärrä itsestään tarjota, täytyy vieraiden pyytää. Kaivahan pullosi esille, Klaus.

Karma huokasi.

— Eilen illalla kävi satusetä pyytämässä konjakkia yskänlääkkeeksi. Mikäs vaiva teillä on?

Hän nousi ja otti kaapista konjakkipuolikkaan ja kolme lasia täyttäen ne varovasti. — Kippis nyt sitten ja kiitos sinulle huonosta pelistä, Prammi!

Eversti täytti uudelleen piippunsa.

— Vai kävi satusetä luonasi eilen. Minä olen luullut, että Korpi on maitopoikia.

— Karamelleja ja leivoksia hän mieluimmin syö, mutta näkyy hänelle ryyppykin kelpaavan, kun syrjäisiä ei ole lähistöllä. Oletko muuten kuullut, että valokuvaaja Halli sai keittäjätär Mantalta konjakkipuolikkaan täyttäessään kuusikymmentäviisi. Halli itse kehaisi, kun tässä eräänä iltana olin hänen kämpässään.

— Peijakas. Manta taitaa saada valokuvaajastamme vielä miehen. Ja mikäpä siinä. Pulska poikahan Pekka Halli onkin, eversti nauroi.

— Hän oli tässä tuonoissa iltana Mantan huoneessa ottamassa valokuvia, kapteeni jatkoi. — Manta oli tilannut kokonaisen tusinan. Mutta jos on perää siinä jutussa, mitä lukkari Nurmi kertoi, niin…

— Usko sinä nyt Nurmen juttuihin, Karma keskeytti. — Hän on tämän ukkokodin mätäpaise, juoruaa kuin paha akka. Kun veljenpoikani oli täällä talvella käymässä, sepitti Nurmi hitonmoisen jutun hänestä ja sairaanhoitajattaresta. Veljenpoikani, joka…

— Kuinka Klaus Karma nuorempi nykyisin jaksaa? eversti puuttui keskusteluun. — Vieläkö hän hääräilee salapoliisina?

— Entistä enemmän. Sillä pojalla on pää kuin National kassakone. Ei tee virhelaskelmia koskaan, mutta poika onkin saanut opetusta minulta. Kun hän jätti arkkitehdin uran katkaistuaan jalkansa, innostui hän rikosjuttuihin ja minä annoin tuulta purjeisiin. Nyt on poika puuhaillut jo toistakymmentä vuotta rikosjuttujen metsästäjänä ja pärjännyt pahuksen hyvin — paremmin kuin minä aikoinani — vaikka minähän olinkin enemmän lakimies kuin rikostentutkija.

— Muistan »Viiden tikarin jutun», jonka sinä aikoinasi ratkaisit perin yllätyksellisesti, eversti sanoi. — Siitähän puhuttiin sanomalehdissä paljon ja sinua ylistettiin maasta taivaaseen.

Karma huokasi.

— Se olikin viimeinen juttuni ennen ukkokotiin tuloa.

Hän otti konjakkipullon ja lukitsi sen kaappiinsa. — Taitaa olla jo liian myöhää lähteä Lundin luo henkien koputtelua kuulemaan.

Eversti haukotteli ja katsoi kelloaan.

— Neljännestä vaille kymmenen. En minä ainakaan enää lähde — ja ovathan siellä ainakin Petteri Supi ja Nyhoff.

— Ikiliikkujan rakentaja on kai mediona, Karma nauroi. — Tässä eräänä päivänä hän selitti minulle aivan vakavissaan, että hänellä on suggestisia kykyjä.

Ukot nauroivat. Prammi ja eversti alkoivat tehdä lähtöä.

— Kuulemiin nyt sitten huomiseen.

— Ellei kuolema satu kulkemaan täällä minun kämpässäni, Karma nauroi. — Oksahan ennusteli niin pahoja.

— Oksa on vanhuuden höperö, Prammi julisti. — Mehän ollaan vielä riuskoja poikia häneen verrattuina. Good night, nyt sitten!

Vieraat poistuivat ja Karma siirtyi pieneen makuuhuoneeseensa seinän taakse.

II luku.

Ovelta kuuluva kiivas koputus herätti Karman. Hän sytytti yölampun ja vilkaisi kelloa. Se näytti neljännestä vailla seitsemän. Aamuaurinko pilkotti verhojen raosta ja lahdelta kuului saaristolaivan raskas puksutus.

— Avaa ovi, Karma! Et tiedä, mitä on tapahtunut.

Sanoja säesti entistään kiivaampi koputus.

Karma kömpi vuoteesta. Hän oli tuntenut lukkari Nurmen äänen. Vaikka Nurmi oli saman käytävän asukkaita ja Karman vierustoveri ruokapöydässä, eivät he olleet erikoisemmin ystäviä. Taikinanaamainen lukkari ja hänen mamsselimainen käytöksensä, inisevä äänensä ja iänikuinen juoruamisensa tympäisivät Karmaa. Hän meni kuitenkin avaamaan oven ja lukkari taapersi sisään huokaillen ja kasvot kalpeina.

— Kamreeri Lövlund on kuollut. Neiti Palmu löysi hänet aamulla jäykistyneenä ruumiina.

Karma säpsähti. Hänen mieleensä muistui näyttelijä Oksan eilisiltaiset ennustukset. Kuolema oli siis sittenkin kulkenut yöllä, kuten Oksa oli ennustanut.

— Ja mitä tohtori sanoo kuolemansyystä? Karma kysyi. Hänen mieleensä oli kohonnut äkkiä muuan itsepintainen ajatus.

— Lund suoritti ensi tarkastuksen ja luulen, että tohtori Vuori on parhaillaan ruumiin luona. Sydänhalvaus — niin ainakin Lund ilmoitti. Mikäpä ihme se on: Lövlundin sydän on ollut sammumaisillaan jo monta kertaa. Mutta tulehan nyt katsomaan ruumista, tuomari! Saamme taas pian hautajaiset, ja minun šakettini on juuri korjattavana. Niin, niin, jo toinen kuolemantapaus tänä keväänä. Meitä apostoleja on enää yksitoista.

Karma alkoi pukeutua kiireesti.

— Kamreerihan oli vielä eilen illalla ruokasalissa eikä hän näyttänyt tavallista huonommalta.

— Kyllä se mies on ollut haudanpartaalla jo kuukausmääriä. Ei ole saanut untakaan muutoin kuin lääkkeiden avulla. Vaikka Lövlund oli minun ikäiseni mies — ei vielä seitsemääkymmentäkuutta täyttänyt, niin veto oli poissa.

Lukkari teki lihavilla käsillään eleen kuin ilmaistakseen, miten valmis kamreeri Lövlund oli ollut hautaan. — Minä sanoin jo viime viikolla Nyhoffille: kohta saamme hautajaisia ja Lövlund se on, joka ensiksi kuolee. Niin minä sanoin.

Muutaman minuutin kuluttua miehet lähtivät yhdessä huoneesta. Käytävässä tulivat valokuvaaja Halli ja satusetä Korpi heitä vastaan. Hallilla oli suuri, vanhanmallinen paljekamera kainalossa.

— Huomenta, tuomari, huomenta Nurmi. Surullisia uutisia. Kamreeri