Valkoinen kobra

By Outsider

"Entisestä posetiivin soittajasta oli tullut sotarosvo." Benevenuetto on matkustanut aavikolle vain yhdestä syystä. Hän on kuullut, että legionaalaistaistelut jättävät jälkeensä runsaasti rikkauksia, jotka on helppo poimia talteen. Kun siis haavoittunut sotilas pyytää apua, Benevenuetolla on mielessään ainoastaan saalis. Ahneudella voi kuitenkin olla arvaamattomat seuraukset..."Valkoinen kobra" on yksi samannimisen novellikokoelman tarinoista. Kokoelma sisältää toinen toistaan hyytävämpiä juonenkäänteitä ja riemastuttavampia mysteereitä jännitystarinoiden ystäville. Nimikkotarinan lisäksi kokoelmasta löytyvät muun muassa novellit "Aarrelaivan hylky" ja "Todella odottamatonta".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9788726658194

Book preview

www.egmont.com

Valkoinen kobra

Benevenuetto makasi kuin rotta kolossaan hiekkaharjun juurella ja kuunteli yksityisiä kiväärinlaukauksia erämaan laidasta. Pimeä, kolkko yö lepäsi erämään yllä. Vain muutamia tähtiä loisti taivaalla.

Suojellakseen itseään kovalta yökylmältä oli Benevenuetto sytyttänyt nuotion kuivasta kamelinlannasta, jonka hän oli päivällä kerännyt piilopaikkaansa.

Nuotio savutti kovasti, mutta lämmitti ylen huonosti. Vaikka Benevenuetto oli kääriytynyt tiukasti mantteliinsa, hän värisi kylmästä. Olin hullu, kun jäin tänne odottamaan, että jotain tapahtuisi. Eiväthän nämä kirotut arabit ikinä aloita hyökkäystä. Ammuskelevatpahan vain ilmaan, hän mutisi.

Jo parin kuukauden ajan oli Benevenuetto liikuskellut aavikon laidassa. Hän oli lähtenyt kotimaastaan samaan aikaan, kuin ensimmäiset divisioonat nousivat laivaan Abessiniaan vietäväksi. Benevenuetto ei ollut tahtonut lähteä sinne. Hän oli valinnut sotanäyttämön, joka hänen mielestään oli varmempi. Hän oli tullut ranskalaisella rahtilaivalla Feziin ja jatkanut sieltä matkaansa erämaahan.

Fezissä hän oli saanut kuulla, että vuorten läheisyydessä käytiin kiivaita taisteluja legioonalaisten ja arabien välillä. Legioonalaiset, jotka olivat palanneet aavikolta, olivat kertoneet, ettei kaikkia ruumiita oltu ehditty haudata, vaan ne olivat jääneet hyenojen ja shakaalien saaliiksi. Kaatuneitten joukossa oli ranskalaisia ja arabialaisia, upseereja ja mahtavia heimopäälliköitä. Monen kaatuneen taskut olivat täynnä kultaa ja tämä oli houkutellut Benevenuetton rintaman läheisyyteen. Entisestä posetiivin soittajasta oli tullut sotarosvo.

Benevenuetto oli kuitenkin pettynyt laskelmissaan. Kun hän lopuksi vaivalloisen matkan jälkeen oli tullut rintaman läheisyyteen, oli kaikki jo hiljaista. Arabialaiset olivat vetäytyneet takaisin vuoristoseutuihin ja legioonalaiset makasivat toimettomina asemissaan. Sodasta ei näkynyt jälkeäkään.

Benevenuetto oli kuitenkin liian laiska kääntyäkseen takaisin. Hän päätti odottaa kahakoiden uudelleen alkamista. Hänen ei tarvinnut pelätä sadekautta tai abessinialaisia, kuten hänen maanmiehensä idempänä. Benevenuetto oli kaivanut itselleen suojatun luolan hiekkavallin rinteeseen ja leiriytynyt sinne kuin hyppyrotta pesäänsä. Öisin hän teki ryöstöretkiä lähimpiin arabialaiskyliin, varasti kanan tai jotakin muuta syötävää. Erämaan laidasta juoksevasta purosta hän sai raikasta vettä, niin että Benevenuetto saattoi oikeastaan olla tyytyväinen olemassaoloonsa.

Kai taistelut sentään joskus alkaisivat uudelleen ja Benevenuetolla oli aikaa odottaa. Kukaan ei kaivannut häntä ja sitäpaitsi hän oli oma herransa.

Yksityisiä laukauksia kuului silloin tällöin hiekkakumpujen takaa. Legioonalaiset ampuivat luultavasti ilmaan, pitääkseen petoeläimet loitolla leiristään. Benevenuetto oli vähällä nukkua. Yö olisi samanlainen kuin monet aikaisemmat, kylmä ja kostea. Mitään ei tietysti tapahtuisi. Odotetusta taistelusta ei tulisi nytkään mitään.

Mutta äkkiä Benevenuetto höristi korviaan. Hän kuuli selvästi ääntä hiekalta, aivan kuin joku olisi varovasti hiipinyt luolaa kohden. Benevenuetto tarttui tikariinsa. Askeleet kuuluivat jo lähempää. Samalla Benevenuetto oli erottavinaan heikkoa valitusta.

Hetken perästä hän näki nuotiotulen valossa arabin kalpeat kasvot. Benevenuetton edessä seisoi vanha valkopartainen mies, jonka päähän oli kiedottu vihreä turbaani. Hänen kaulallaan oli omituisia koristeita, shakaalinhampaita, vanhoja kultarahoja ja norsunluun palasia.

»Allah il Allah», vieras tervehti. »Tahtoisiko valkoinen mies suorittaa armeliaisuustyön, joka tekee hänet kelvolliseksi pääsemään ihanuuksiin?

Benevenuetto laski aseensa. Hän näki, että arabialainen oli vaaraton. Sitäpaitsi mies oli haavoittunut. Verta tihkui hänen vasemmasta olkapäästään.

— Kuka sinä olet ja mitä etsit, Benevenuetto kysyi.

— Nimeni on Ali-Ben-Rashid-Gama, Gama-heimon lääkäri. Valkoisen paholaisen kiväärinkuula osui olkapäähäni, ollessani etsimässä virran rannalla parantavia yrttejä. Auta minua, valkoinen mies, niin Allahin siunaus seuraa sinua.

— Mitä minun siis on tehtävä?

— Ota pois valkoisen paholaisen kuula olkapäästäni. Muuten vuotaa vereni kuiviin ja minä kuolen jumalattomien joukkoon. Näen, että et ole ranskalainen. Ryhdy siis armeliaisuustyöhön.

Arabi oli laahautunut nuotion viereen. Benevenuetto näki, että hänen vyösolkensa oli puhdasta kultaa. Sotarosvon kädet alkoivat vapista.

— Tahdotko, muukalainen, auttaa oikeauskoista. Tahtooko valkoinen mies ottaa luodin olkapäästäni? Et jää ilman palkkiota, jos suoritat armeliaisuustyön. Saat suuren kultarahan korvaukseksi. Ja arabi näytti erästä kaulassaan riippuvaa kultarahaa.

— Katsotaan ensin haavaa, Benevenuetto äännähti. Hänen aivonsa työskentelivät innokkaasti keksiäkseen keinon, millä hän saisi haltuunsa lääkemiehen kalleudet. Erikoisesti olivat Benevenuetton silmät pysähtyneet nahkakukkaroon, joka riippui arabin vyöstä. Kullat helisivät pussissa.

— Valkoinen mies tahtoo siis auttaa. Hyvä työ palkitaan …

Arabi kopeloi nahkakukkaroaan. Benevenuetton silmät välähtivät, kun hän näki pussin sisällön. Se oli täynnä kultarahoja, joista jokainen oli enemmän kuin kymmenen liiran arvoinen.

Arabi ojensi kultakolikon Benevenuettolle ja riisui turbaaninsa. Benevenuetto huomasi, että mies otti taskustaan noin jalan pituisen bamburuo’on ja asetti sen varovasti vierelleen.

— Mitä se on!? Benevenuetto ihmetteli, kumartuessaan tutkimaan lääkemiehen olkapäätä. Arabi ravisti salaperäisesti päätään.

— Se on Ali-Ben-Rashid-Gaman salaisuus, suuri salaisuus. Ruoko kätkee elämän ja kuoleman avaimen. Se on aarre, joka on miljoonien arvoinen. Kerran halusi valkoinen tiedemies ostaa sen minulta, ja tarjosi siitä suuren summan rahaa. Mutta minä en myy sitä …

Benevenuetto ei kysynyt enempää. Hän oli päättänyt varastaa salaperäisen bamburuo’on ja arabin muutkin kalleudet.

— Kuula on tunkeutunut syvälle luuhun. Minun täytyy ottaa se tikarin avulla pois, Benevenuetto selitti. Arabi nyökkäsi myöntävästi.

— Tee se, valkoinen mies. Ben ei tunne tuskaa.

Benevenuetto hymyili itsekseen. Kuinka helposti kaikki tapahtuisikaan. Parin minuutin kuluttua olisi arabin kultapussi ja salaperäinen bamburuoko hänen omaisuuttaan. Lopultakin onni hymyilisi hänelle, saalis tuli suoraan hänen käsiinsä.

— Kiiruhda, valkoinen mies. Haava tulehtuu ja verenhukka on suuri. Koeta saada nopeasti luoti pois.

Benevenuetto tarttui tikariinsa. Hän alkoi kaivaa luotia olkapäästä, mutta kun ukko kumarsi päätään, kohotti Benevenuetto äkkiä tikarinsa ja iski sen kädensijaa myöten arabin niskaan.

Mies kaatui äänettömästi maahan.

Hetken Benevenuetto istui kyyristyneenä liikkumattoman ruumiin ääressä. Sitten hänen huulensa vetäytyivät voitonriemuiseen irvistykseen. Hänen kätensä kopeloivat kultakukkaroa.

Benevenuetto ei ollut erehtynyt. Kukkarossa oli sadottain kultarahoja. Kreikkalaisia drakmoja, turkkilaisia piastereita, Theresian taalareita ja arabialaista rahaa. Siinä oli kokonainen omaisuus, kymmeniätuhansia liiroja kultaa. Turpaanin laskoksista Benevenuetto löysi vielä muutamia rahoja, arabialaisen helmikoristeisen tikarin, pienoiskokoa olevan koraanin ja muutamia pikkutavaroita. Tämän kaiken hän pisti taskuihinsa. Mutta bamburuoko …

Hän nosti sen maasta ja tutki sitä. Ruoko oli noin puolentoista tuuman paksuinen. Sen toinen pää oli leikattu poikki luonnollisen nivelen alapuolelta, kun taas toinen pää oli varustettu korkilla. Ruo’on sisällä oli varmaankin jokin salainen pergamentti, ehkä kartta, joka ilmoitti kätketyn aarteen paikan … Juuri kun hän aikoi avata korkin, alkoi ankara laukausten vaihto hiekkavallien rinteillä. Sitä seurasi konekiväärin rätinä, rumpujen ääni ja arabien sotahuudot. Yöllinen hyökkäys oli alkanut.

Legioonalaisten leirissä tapahtui myöskin herätys. Konekiväärinluoteja alkoi sataa juuri sen hiekkavallin rinteelle, jolla Benevenuetton piilopaikka oli.

Sotarosvo heittäytyi pitkälleen hiekkaan ja hänen ruumiinsa värisi. Benevenuetto ei vielä koskaan ollut ottanut osaa taisteluun. Luoteja sateli kuin rakeita. Tykistö yhtyi myös taisteluun ja kranaatteja alkoi sataa hyökkääviä araabeja kohti. Benevenuetto oli taistelevien välissä kuumimmassa luotisateessa.

Kiireesti pisti hän bamburuo’on kainaloonsa ja ryömi luolastaan. Pakoon, pakoon! Hänen oli paettava niin pian kuin mahdollista, ennenkuin luodit osuisivat häneen.

Hän ryömi hiekassa kuin puolikuolleeksi hakattu koira. Hän läähätti ja huohotti. Kultakukkaro helisi pilkallisesti hänen taskussaan ja bamburuo’on pää tuntui hankaavan verille kainalon ihon.

Ehdittyään jonkin matkaa taistelupaikalta, Benevenuetto nousi ylös ja alkoi juosta henkensä edestä. Arabien hurjat sotahuudot kantautuivat hänen korviinsa ja luodit vinkuivat hänen ympärillään. Kylmät tähdet kiiluivat taivaalla ja valaisivat heikosti loputonta erämaata.

Benevenuetto tunsi voimiensa vähitellen pettävän. Hän oli kuitenkin ehtinyt kauaksi taistelupaikalta. Monet hiekkavallit eroittivat hänet sotilaista. Hänen ei tarvinnut enää pelätä luoteja. Puolikuolleena hän heittäytyi hiekkaan pitkälleen. Hänen täytyi saada levätä, olihan hän jo turvaisassa paikassa. Levättyään tarpeeksi, saattoi hän taas jatkaa pakoaan. Vanha karavaanitie ei enää ollut kaukana. Ennen aamunkoittoa hän saavuttaisi lähimmän valkoisen kolonnan ja sieltä hän sitten jonkin karavaanin mukana pääsisi sivistyneen maailman yhteyteen. Olihan hänellä kultaa, paljon kultaa. Hän ei ollut tehnyt sotaretkeään suotta …

Äkkiä Benevenuetto tunsi piston kainalossaan. Hänestä tuntui, kuin hänet yht’äkkiä olisi siirretty pohjoisnavalle. Hänet valtasi jäykistävä kylmyys. Benevenuetto yritti nousta, mutta jäsenet kieltäytyivät tottelemasta. Ne olivat kuin kuolleet ja kauhea kylmyys vain lisääntyi. Se puristi jo hänen sydäntään … Benevenuetton huulilta pääs heikko huudahdus. Se oli hänen viimeisensä. Muutamia minuutteja myöhemmin lakkasi hänen sydämensä lyömästä.

Aamun koitteessa kiemurteli valkoinen kobra jäykistyneen ryövärin povesta. Valkoinen kobra, erämaan pelottavin matelija. Se oli vapautunut arabin bamburuo’osta Benevenuetton paetessa taistelua.

Dynamiittipanos

Tom vihasi Willietä monestakin syystä.

Willie oli ensinnäkin paljon taitavampi pyynti ammatissa kuin Tom ja koska he metsästivät kumpikin tavallaan omaan laskuunsa, vaikka olivat yhtiömiehiä, kertyivät Willien kuukausitulot huomattavasti suuremmiksi kuin hänen toverinsa. Siinä ajassa kun Tom onnistui pyytämään kymmenen kettua, oli Williellä jo parinkymmenen repolaisen turkki. Williellä olikin omat niksinsä ketunpyynnissä ja hän piti ne visusti salassa.

Lisäksi oli Williellä paremmat varusteet ja hän oli aina hyvällä tuulella. Tomin mielestä se johtui luonnollisesti siitä, että Willietä onnisti aina niin hyvin. Jospa otukset olisivat käyneet hänenkin ansoihinsa ja jos hän olisi onnistunut varastoimaan lähes sataviisikymmentä repolaisen nahkaa pyyntikautena, ei hänelläkään olisi ollut syytä murjotukseen.

Mutta asiat eivät olleet siten ja siitä syystä Tom kantoi kumppaniaan kohtaan kaunaa.

Viime aikoina oli epäonni seurannut Tomia lakkaamatta. Otukset näyttivät suorastaan karttavan hänen ansojaan eikä ketuista hän ollut nähnyt vilahdustakaan viikkokausiin. Willie sen sijaan toi joka ilta majalle milloin kantamuksen näädän nahkoja, milloin kettuparin tai komean saukon. Kateellisena Tom laski itsekseen, millaisia päivätuloja Willie oli ansainnut, miten monta dollarin seteliä hänen päiväansiostaan taas kertyisi Lake Fortunan markkinoilla.

Lopulta Tomin viha nousi kiehumapisteeseen. Hän ei suorastaan enää voinut sietää toveriaan. Murhanhimo syttyi hänen mustassa sielussaan ja yhä kiinteämmin hän alkoi pohtia keinoja, miten voisi raivata toverinsa tieltään.

Kun Willie olisi poissa, jäisivät pyyntimaat yksin hänelle, hän perisi myös Willien ansat, tämän mainion luodikon ja ennen kaikkea himottivat häntä varastossa olevat turkisniput. Kevätmarkkinoilla saisi niistä ainakin viisisataa dollaria — ehkä enemmänkin. Sellainen rahamäärä taskussa Tom voisi siirtyä jonnekin piirikuntiin — ryhtyä siellä sievoisen pääoman turvin harjoittamaan metsästystä yksinään.

Niin — niin hän tekisi, mutta Willie …