Atorox Kuussa

By Outsider

Neljä tiedemiestä ja sanomalehtinainen lähtevät rakettilaivalla kohti vieraita planeettoja ja sykähdyttäviä seikkailuja tutkiakseen ja valloittaakseen avaruutta. He kohtaavat tutkimusretkellään mitä kummallisimpia ja yllättävimpiä tapahtumia, jotka johtavat kuuhun. Avaruuslaivan ohjaajana on Atorox-robotti, ihmisten edistynein ja kenties ihastuttavin keksintö. Kun sankarimme päätyvät kuuhun, kaikki on mahdollista, mutta käyvätkö olot välillä jopa liian jännittäviksi?Atorox Kuussa on Outsiderin eli Aarne Haapasarjan jännittävän tieteiskirjallisuussarjan toinen osa. Seikkailua, jännitystä ja huumoria sekoittava teos vie lukijan galaksin ääriin.Professori Mitax on luonut uudenlaisen robotin, nimeltään Atorox. Atorox toimii aivokaseteilla ja pystyy ajattelemaan kaseteille ladattujen ihmisten tavoin. Aarne Haapakosken jännittävä kuusiosainen sarja on jättänyt pysyvät jälkensä kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden perinteeseen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726812954

Book preview

www.egmont.com

1. luku

Starttiraketin huumaava jylinä kaikui avaruuslaivan metalliseinäiseen ohjaamoon. Tulenliekkien ja räjähdyskaasujen syöksyessä pakoputkista maailman ensimmäinen rakettikäyttöinen avaruuslaiva MO-56 kiiti liukuradaltaan tuntemattomia maailmoita kohti.

Kentällä oleva kymmentuhantinen yleisöjoukko näki jättiläismäistä sikaria muistuttavan metallihirviön lyhyine tasoineen, musta-valkoisine kylkineen ja tultasyöksyvine pyrstöineen katoavan huimaa vauhtia kuulasta avaruutta kohti. Hetkisen kuluttua näkyi avaruuslaiva vain tavallisen hävittäjäkoneen kokoisena; kymmenen sekunnin kuluttua se oli häipynyt näkymättömiin. Vain kentän yllä leijaileva sinervänharmaa savu ja outo, kirpeä kaasunhaju oli jäänyt jäljelle.

Professori Mitax lojui hihnoilla kiinnitetyssä verkkovuoteessaan. Hänen pienet, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmänsä hehkuivat suojakypärin lasien takaa. MO-56:n metallirunkoa värisyttävän jylinän läpi kuului hänen kimeä äänensä puhetorveen:

— Atorox, nopeutemme, paljonko …?

Ohjaamon teräskiiltoisen kojepöydän ääressä istui robotti Atorox jaloistaan lattiaan kiinniruuvattuna, sen kulmikkaat kädet lepäsivät pöydällä herkkien metallisormien liikutellessa nopeussäätäjän eboniittista pyörää.

— Viisisataaviisikymmentä metriä sekunnissa korkeus seitsemän ja puoli kiihdytän kaksisataa kohden ja puolen sekunnin kuluttua ylitämme kymmenen korkeutta …

Robotin metallinsointuinen, monotoninen ääni kuului kuin kovaäänisen kaiuttamana. Nopeussäätimen pyörä liikahti hiukan. MO-56:n peräosassa sijaitsevasta räjähdyskammiosta kuului yhä kiihtyvää jylinää aktinouraanihiukkasten muuttuessa satojentuhansien hevosvoimien energiaksi. Atoroxin himmeänhohtoiset röntgensilmät tuijottivat hievahtamatta nopeusmittarin hienon neulan heilahtelua. 750 — 800 — 900 — 1100 … Herkkä neula hypähteli levottomasti yhä ylemmäksi. Jylinä räjähdyskammiossa muuttui korviahuumaavaksi: tuntui kuin MO-56:n luja heliumteräsrunko olisi ollut hajoamaisillaan. Kojepöydässä oleva korkeusmittari näytti kahtakymmentä kilometriä, kohosi nopeasti kahteenkymmeneenkolmeen, kahteenkymmeneenviiteen, kahteenkymmeneenseitsemään. Nopeusmittari oli heilahtanut peloittavasti.

— Mr. Graham, lämpötilamme …? Minusta tuntuu kuin lämpö nopeasti alenisi, professori Mitax huusi puhetorveen.

Toisen kojepöydän ääreen pitkälleen kytketty insinööri Graham vilkaisi lämpömittariin, jonka elohopeapatsas hitaasti madaltui.

— Kymmenen ja kolme. Panen lämmityslaitteet toimimaan, huusi insinööri Graham takaisin.

— Entä ilmanpaine? jatkoi professori.

— Normaali.

— Entä säteilypaine?

Insinööri Graham käänsi vaivalloisesti päätään ylempänä olevaa mittaritaulua kohti.

— Vajaata 0.000004. Kiihtyväisyysvirhe olematon.

— Tunnetteko ruumiissanne paineen aiheuttamia häiriöitä? huusi professori.

— Lievää huimausta.

— Entä te, monsieur Dubois?

— Hiukkasen ahdistusta rintakehässä, vastasi vastapäisellä seinällä suojaverkossaan lojuva insinööri Dubois. Luulenpa, että voisin riisua suojahaarniskani.

— Ei missään tapauksessa, huusi professori kiihtyneenä. Aivonne ja rintakehänne … Aivonne erikoisesti. Ne ovat herkimmät paineen vaihteluille … Atorox, mikä on suuntamme?

— WS neljä pilkku ionosfäärissä, kuului puhetorvesta ohjaamossa istuvan robotin rauhallinen ääni.

Professorin kuivettuneita kasvoja valaisi voittajan hymy. Hän käännähti ikkunaa kohti ja tuijotti siniharmaaseen kuulauteen. Ellei avaruuslaivan konehuoneen rakettikammiosta kantautuva jylinä olisi kuulunut metallisen suojakypäränkin läpi, olisi voinut kuvitella MO-56:n seisovan paikallaan. Vain kuulaan ilman teräksensininen hohde kuvastui ikkunoihin ja ohjaamon lasiseiniin. Ei ohikiitäviä maisemia, ei pilviä, ei sumua, mittaamaton äärettömyys ja valo vain joka puolella.

Professori irroitti varovasti kätensä suojaverkosta ja tunsi, kuinka liikkeen suorittaminen oli helppoa. Sitten hän kuin säikähtyneenä tuijotti ranteestaan riippuvaan ohkaiseen kumijohtoon, joka päättyi huoneen takaosassa olevaan kojepöytään.

— Vointimme, tohtori Kivi? hän huusi hätääntyneenä puhetorveen.

— Kaikki all right. Verenpaine 180, sydämen toiminta säännöllinen, vastasi tohtori silmäiltyään edessään olevia mittareita.

— Entä toisten?

— Mr. Grahamin sydämen toiminta hiukan kiihtynyt. Monsieur Duboisilla ei mitään häiriötä. Vieläkö meidän täytyy kauankin lojua näissä kirotuissa verkoissa, professori? Tohtori Kiven ääni oli kärsimätön.

— Luulen, että pian voimma irtautua, mutta muistakaa olla varovaisia, sillä muutoin lennähdätte kattoon, professori varoitti.

Tohtori naurahti puhetorveen.

— Onhan meillä teräskypärit kuten muinoin ampumahaudoissa. Kaipa nämä pieniä kolauksia kestävät …

— Mutta painovoima lakkaa pian vaikuttamasta. Saattaa kuitenkin tapahtua vielä monenmoisia kommelluksia, ennenkuin olemme kuussa.

— Kauanko luulette matkan kestävän, professori?

— Kymmenen tuntia, luulisin. Olen valinnut lähtöhetkeksemme ajan, jolloin kuu on lähimpänä maata. Vain vaivaiset kolmesataaviisikymmentäseitsemäntuhatta kilometriä.

— Emme siis ehdi kello viiden teelle kuu-ukon luo, insinööri Graham nauroi.

— Ja mahtavatko kuun tullimiehet tietää tulostamme, veisteli Dubois.

— Älä puhu tullimiehistä. Minulla on viisisataa kappaletta erinomaisia sikareja matkalaukussani, vastasi Graham. — Kuinka on muuten niiden silkkisukkien laita, jotka lupasit ottaa lahjaksi kuun neitosille, Pierre …

Professorin kikattava nauru kuului puhetorvesta.

— Olette salakuljettajia jokaikinen. Millä tavoin te puolestanne aiotte pettää kuun tullia, tohtori Kivi?

— Otin mukaani puoli tusinaa suomalaisia puukkoja. Täytyyhän minunkin edustaa maatani jollakin tavoin.

Kaikki nauroivat yhteen ääneen. Sitten professori kohotti päätään.

— Mitä tuolla on? hän kysyi säikähtäen.

Kolmen miehen katseet kääntyivät samaan suuntaan. Huoneen peräseinällä oleva matala metalliovi työntyi hitaasti auki ja merimiespukuun pukeutunut kookas vaaleatukkainen mies hoippui seinistä kiinnipidellen huoneeseen.

Professori irroitti suojakypärinsä ja kohottautui istualleen.

— K-uka te olette? Hänen äänensä sähisi kiukusta.

— Ja ä Svensson, Ivar Svensson, vaaleatukkainen änkytti.

— Tanskalainenko …?

— Fyi fan … Ruotsalainen, Ivar Svensson, ’Lullanin’ toinen kansimatruusi, vaaleatukkainen selitti merimiesenglannillaan.

Professorin kasvot punottivat raivosta.

— Ja miten olette täällä, kenenkä luvalla …?

— Mun omalla luvalla, Svenson selitti nieleskellen tyhjää kuin olisi ollut läkähtymäisillään. Itte mä tulin, mutta jos mä oisin tienny, millaiseen loukkuun joudun, niin oisin paennut Stinaa vaik Havaijiin … Mua yökyttää ja päässä surisee niin t-urkasest …

— Paennut Stinaa. Kuka on Stina? kysyi professori hiukan rauhallisemmin.

— Mun muijain. Mä lährin sitä karkuun Gööteporista, mutta Stina seilasi toisella paatilla perässä ja sai kiinni New Yorkissa. Mä satuin olemaan silloin eräässä krouvissa ja luin lehristä teirä matkasta kuuhu. Ja silloin mä päätin lähteä mukaan. Mä funderasin et sinne ei Stina ainakaan pääse … Joo, kyll se on niin kapteeni, että jos teillä ois sellainen muija kuin Stina, niin kyl tekin …

Professori raapi korvallistaan.

— Voi tuhannen sarvipäätä. Mitäs nyt tehdään, Atorox …?

Ohjaajan paikalla istuva robotti käänsi koneellisesti pallomaista päätään. Röntgensilmien valokennot välkähtivät ilkikurisesti.

— Sysätään mies alas ja annetaan tulla omin voimin perille se on minun neuvoni …

Graham ja Dubois olivat riisuneet kypärinsä ja nauroivat täyttä kurkkua.

— Atoroxin neuvo on mainio. Tehdään Svenssonista laskuvarjohyppääjä, virnisteli Graham.

Mutta matruusi Svenssonilla ei näyttänyt olevan huumorintajua. Hän seisoi kalpeana ja horjuen seinästä kiinni pidellen.

— Mun jalkani … Hittosoikoon … Tuntuu kuin olisin juonut kolmeneljännestä punssia ja puolikkaan akvaviittia … Mun jalkani eivät paina enää yhtään …

— Kohta ette paina koko mieskään mitään. Parasta että istuudutte lattialle ja pitelette kiinni seinässä olevasta hihnasta, neuvoi professori.

— Mut en minä oo juonut tippaakaan sitten ku eilen, vakuutti Svensson silmiään muljautellen.

Graham ja Dubois irroittautuivat varovasti verkoistaan. Samalla kuului Atoroxin ääni ohjaamosta:

— Radioyhteys maasta haluavat tietoja …

Dubois kiirehti radiopöydän ääreen. Vastaanottokoneen vilkkulamput sähköttivät äänettömiä morse-merkkejä.

— Tiedustelevat vointiamme, Dubois virkkoi tuokion kuluttua kytkien kuulokkeet korviinsa ja alkaen naputtaa vastausta.

— Kohoamme tasaisesti lämpö laskee, kuului Atoroxin ääni ohjaamosta.

Professori Mitax antoi nopeasti ohjeita insinööri Grahamille. Avaruuslaivan ulkovaipan musta kylki oli käännettävä aurinkoon päin, jotta auringon säteilylämpö vaikuttaisi mahdollisimman tehokkaasti. Kojelaudan mittarit näyttivät, että MO-56:n ulkopuolella vallitsi —70°, mutta sisällä lämpö ei vielä ollut laskenut kymmenen asteen alapuolelle.

Matruusi Svensson oli painautunut aivan seinään kiinni ja katseli kalpeana miesten puuhailuja. Kun kaikki näyttivät unohtaneen hänet, Svenssonin kärsivällisyys loppui.

— Meneeks tämä paatti aivan varmasti kuuhun? hän kysyi.

— Taatusti, vahvisti Graham. Stinalta olette nyt ainakin varmasti turvassa.

Svensson hankasi mietteliäänä parroittunutta leukaansa.

— Mistäpä tietää vaikka muija tulis toisella masiinalla perässä, hän tuumaili. Sitten hän kääntyi professorin puoleen:

— Kuulkaahan kapteeni, kyllä mä voin tehrä jotakin työtäkin täysihoitoa vastaan.

— Mutta meillä ei ole happea teille, ymmärrättekö. Happivarastomme ovat tarkoin lasketut; ne riittävät vain avaruuslaivan vakituiselle miehistölle, vastasi professori.

— Happea … Onkos se jotakin juotavaa …? Kyll mä nyt voin olla ilmankin jonkun päivän …

— Happi on ilmaa, jota hengitätte, käsitättekö.

Svensson näytti entistään ällistyneemmältä.

— Ilmaa … Onks sekin jo kortilla?

— On avaruuslaivassa. Meillä täytyy olla happivarasto mukana, muuten tukehdumme kaikki, Dubois selitti.

Atorox käänsi äkkiä pyöreän päänsä ja muljautti röntgensilmiään. — Luukku vain auki antaa jäniksen jäädä heilumaan avaruuteen.

Robotin