Tuliaisia etelästä

By Max Roth

TULIAISIA ETELÄSTÄ
Eräs Luontopuolueen keulahahmo löytyy murhattuna, ja komisario Lasse Åberg apulaisineen huomaa joutuneensa petosten, murhien ja perversioiden verkkoon, syyllistä etsiessään. Mutta lantakasasta löytyvä luuposliinimuki johtaa poliisin kuitenkin tekijän jäljille.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 1, 2021
• ISBN: 9789528091776

Max Roth

Max Roth on koulutukseltaan elokuvataiteen maisteri. Hän on tuottanut ja ohjannut lukuisia mainoksia sekä pr-elokuvia ja työskennellyt sekä suomalaisissa että kansainvälisissä kokoillanelokuvissa mm. tuotantopäällikkönä, apulaisohjaajana, käsikirjoittajana sekä tuottajana. Hän on toiminut myös elokuva-alan opettajana.

Book preview

1

Nainen makasi vatsallaan presidentinpalmun ruskean rungon juurella Talvipuutarhan kasvihuoneessa, eksoottisten viherkasvien ympäröimänä, jalat sepelipolulla ja ylävartalo sinisenä kukkivan orvokkipensaan päällä, vierellään markiisikankainen olkalaukku.

Ja ruumiita tulee, komisario Lasse Åberg murahti leukaansa hieraisten, kun silmäili jalkojensa juuressa lojuvaa, vaaleisiin housuihin sekä puuvillapaitaan pukeutunutta kuollutta naista.

Tämäkin on kansanedustaja, rikosetsivä Kari Muhonen ähkäisi suoristautuessaan vainajan ääreltä, sinisissä farkuissaan ja ruskeassa nahkapusakassaan, kuolleen naisen harmaa markiisikassi kädessään.

Tämäkin? Åberg rypisteli kulmiaan, kunnes hoksasi: Jaa. Sinä tarkoitat sitä Kolera-altaasta löytynyttä silvottua kalmoa. Niinpä. Ja vielä samasta puolueesta, komisario sanoi ja aivasti. Hän kaivoi nenäliinan poplarinsa taskusta ja niisti nokkaansa. Lasse oli saanut ehkä flunssanpoikasen, sillä koko kesä oli ollut kylmääkin kylmempi, eikä sää tietenkään enää lämmennyt, koska syksykin oli alkanut. Tai sitten komisarion aivastelu ja nokanvuotaminen johtuivat noista allergiareaktioita aiheuttavista palmuista tai kaktuksista, joita tämän palmuhuoneen viereinen kaktushuone oli täynnään.

Sinisenä kukkivan orvokkipensaan päälle lyyhistyneessä Luontopuolueen kansanedustajassa, Susanna Forsmanissa, ei näkynyt ulkoisen väkivallan merkkejä. Ilmeisesti hän oli kaatunut kasvoilleen tuota karua presidentinpalmunrunkoa tarkastellessaan. Naisen kuukahtamisesta oli kulunut puolisen tuntia, ja komisario Åberg saanut Helsingin poliisitalolle Pasilaan viestin, että naapurissa sijaitsevan Eläintarhanpuiston Talvipuutarhan kasvihuoneessa makasi tunnettu kansanedustaja kuolleena. Komisario ei yleensä ryntäile löytöpaikalle luonnollisesti kuolleita vainajia katsomaan, ellei siihen ole pätevää syytä. Vaikka naisen kuolema ensisilmäyksellä vaikutti sydänkohtaukselta, niin viimeaikaiset tiedot ja juorut Susanna Forsmanista pitivät Åbergin valppaana, sillä kokemus oli osoittanut, että tuollaista elämää viettäville ihmisille käy ennemmin tai myöhemmin huonosti, tai rehellisesti sanottuna - varsin ikävästi.

Tuolla kulmauksen lasivitriinissä on kyllä noita myrkyllisiä kasveja ja kaapin ovikin on auki, siviiliasuinen naiskonstaapeli Leena Majava totesi loikatessaan poliisinauhan yli eksoottisen lehvistön katveessa jupisevan miesjoukon luokse. Komisario Åbergin ja Muhosen lisäksi palmuhuoneessa hääräili tekniikan suoja-asuisia, valkeita hahmoja, jotka syynäilivät Forsmanin ruumista sekä sorapolkua ja kasveja vainajan ympärillä.

Konstaapeli Leena Majava oli työskennellyt murharyhmässä vuoden virkapukuisena harjoittelijana, ja Åberg oli nimittänyt hänet elokuun alusta joukkoonsa, joten nainenkin sai pukeutua työssä siviilivaatteisiin. Leenan vaaleat, pitkät hiukset heilahtelivat poninhännällä beesin mokkapusakan selkämyksellä, kun hän kumartui sinisissä farkuissaan tutkailemaan kuolleen ilmeettömiä kasvoja.

Ei hänessä äkkiseltään mitään myrkytysoireita näy, sellaista sinerrystä, Majava totesi.

Eivät kai nuo myrkkykasvit tuolla lasivitriinissä sentään yleisöä tapa? Muhonen kysäisi ja nyökkäsi kameliapuiden katveessa sijaitsevan vitriinin suuntaan, kuolleen naisen markiisikassi kädessään.

Sopivasti allergisen saattavat tappaakin, sanoi haalariasuinen, harmaapartainen Talvipuutarhan vanhempi puutarhuri Teppo Repo, joka oli todistanut Susanna Forsmanin kaatumista palmun juurelle ja hälyttänyt paikalle ambulanssin sekä poliisin.

Miksi vitriinin ovi sitten on auki? Åberg ihmetteli.

Jotta kärpäset, koppakuoriaiset ja muut ötökät pääsevät sinne lihansyöjäkasvien ravinnoksi, miekkonen murahti partansa lomasta.

Åberg poistui palmujen katveesta ja siirtyi kameliapuiden luo.

Mitäs myrkkykasveja täältä oikein löytyy? komisario kiinnostui ja pysähtyi vesialtaan viereiselle, hikiselle lasivitriinille, jossa noita lihansyöjiä ja myrkkykasveja pidettiin näytillä. Teppo osoitti vitriinin pohjalle, hiekasta kurkistelevaa peukalonpäänkokoista violettia piikkipallukkaa ja sanoi: Esimerkiksi tämä somalicum.

Komisario silmäili violettia pikkuhirviötä ja sitten puutarhuria.

Mistä se on kotoisin?

Afrikasta.

Åberg virnisti, kuin hammasta olisi vihlaissut.

Se manner on, kuulkaas yli kymmenen kertaa suurempi ja luonnonvaroiltaan rikkaampi kuin Eurooppa, vaikka kaikki afrikkalaiset karkaavatkin sieltä tänne meidän eläteiksi. Eli mistähän päin Afrikkaa?

Somaliasta.

Komisario vakavoitui.

Mikä tuon somalicumin vaikuttava aine on? Siis se myrkky?

Fatta. Paikalliset valmistaa siitä huumetta. Mutta raakana fatta on tappavaa. Tehokkaampaa kuin sariini. Salpaa hengityksen parissa sekunnissa.

Ja te pidätte sitä tuossa kaiken kansan nenän edessä?

Niin mutta lasivitriinissä. Sitä paitsi siinä lapussahan lukee, että nämä ovat myrkyllistä. Älä koske.

Åberg kumartui tarkastelemaan somalicumia sumean lasin läpi. Verenvioletista pallukkakasvista erottui pienen pieniä piikkejä ja kasvin nuhraantuneessa esitelapussa luki: Somalicum on myrkyllinen. Älä koske.

Uhrille tehdään joka tapauksessa ruumiinavaus ja kuolinsyyn selvitys. Huomasitteko, kulkiko nainen yksin täällä?

Minä tarkistelin lämpötiloja tuolla viereisessä kaktushuoneessa, kun kuulin outoa huokailua ja kahahduksen. Vilkaisin tänne ja näin, kuinka hän rojahti tuon presidentinpalmun juurelle.

Komisario silmäili oviaukosta näkyvään kaktushuoneeseen. Sieltä vaikutti olevan muutaman metrin etäisyys sepelipolulla makaavalle Susanna Forsmanille, jonka ruumista ja kuolinpaikkaa juuri kuvattiin.

Oliko täällä muita?

Ei ketään. Ei täällä näin keskellä viikkoa juuri vierailijoita käy, partasuu pohdiskeli mutta alkoi tuumailla asiaa tarkemmin.

Tai kyllä minä näin hänet hetkeä aikaisemmin kulkemassa täällä lehvistön takana, jonkun pitkän ja tummahipiäisen miehen seurassa. Minusta he supattivat jotakin keskenään. Mutta ei se mitään merkitse. Yleensäkin ihmiset kuiskailevat täällä toisilleen. Paitsi lapsiperheet, jotka eivät kai enää osaakaan puhua. Kiljuvat vaan kuin hullut, niin että minua ihan hirvittää.

Tummahipiäisen? komisario Lasse Åberg keskeytti. Etelämaalaisen, arabin...?

Ei kun sellaisen suklaanruskean laiheliinin.

Somalin, Åberg päätteli ja osoitti piikkipallo somalicumia.

Aivan totta. Ihan mahdollista. Mutta en mene vannomaan. Saattoi se olla joku ruskettunut suomalainen hujoppikin. Tyyppi oli kuitenkin jo häipynyt, kun löysin naisen palmun juurelta ja soitin hätänumeroon.

Åberg vilkaisi palmujen ja tropiikinkasvien lomassa kulkevalle sepelipolulle, jonka päässä oli oviaukko. Siitä näkyi kasvihuoneen ulkoterassille ja sen yli Töölönlahden suuntaan viettävälle, ruusutarhaa halkovalle, porrastetulle hiekkakäytävälle, jota reunustivat parturoidut nurmikentät sekä muotoon leikatut puut ja koristepensaat. Alhaalla ruusutarhan takana, Helsinginkadun toisella puolella, kauempana Töölönlahden vastarannalla, piirtyi pääkaupungin yllä leijuvan udun lomasta Helsingin ydinkeskustan silhuetti, jonka eteen Rautatieaseman ja Finlandia-talon väliin, tuolle entiselle ratapiha-alueelle, oli rakennettu uusia kerrostaloja sekä julkisia rakennuksia.

Ehditkö sinä huomata mihin suuntaan se hujoppi katosi? Åberg kysäisi oviaukosta pilkistävää maisemaa silmäillen.

Sinne puutarhaan se juoksi. Mutta minä yritin elvyttää tuota naista, enkä ajatellut sitä rimppakinttua sen enempää, Teppo tuhahti partaansa raapien.

Komisario Åbergin ja rikoskonstaapeli Leena Majavan jutellessa puutarhuri Revon kanssa, Kari Muhonen videoi tapahtumapaikkaa ja Susanna Forsmanin ruumista tuliterällä älypuhelimellaan, johon kuului mm. optisella kuvanvakaimella varustettu 16 megapikselin kamera. Muhonen oli saanut murharyhmässä ylennyksen, kun Leena astui heidän remmiinsä, tavallaan Karin alaiseksi. Hänet oli vasta nimitetty rikosetsiväksi eli sisäpiireissä Muhosta kutsuttiin nyt dekkariksi. Kun Kari oli videoinut Forsmania riittävästi, hän siirtyi lasivitriinin luokse ja työnsi kameran vitriinin sisään sekä kuvasi hetken aikaa noita lihansyöjä- ja myrkkykasveja.

Åberg kehotti Leena Majavaa jututtamaan vielä puutarhuria ja löysäsi hiukan kravattiaan sekä kutsui Muhosta.

Dekkari! Lähdes käymään ulkona.

Kari nappasi vainajan markiisikassin mukaansa ja seurasi komisariota kasvihuoneesta. Miehet istahtivat sisäänkäynnin viereiselle penkille. Åberg aivasti ja pyyhki jälleen nokkaansa.

Allergiareaktio? Muhonen arveli.

Tjoo, niin kait, Åberg irvisti.

Hanki antihistamiinia.

Minä otin näitä laitokselta mukaan, komisario sanoi ja kaivoi povestaan sinisenä välkehtivän Zyrtecaskin, jonka raplasi auki. Hän napsautti hopeanhohtoisesta levykkeestä valkoisen minikapselin ja heitti sen kitaansa, saman tien pillerin nielaisten. Kari oli nousta.

Haenko vettä?

Komisario pudisti päätään ja työnsi kotelon takaisin poveensa.

Kuulitko, että puutarhuri näki Forsmanin seurassa jonkun suklaanvärisen hujopin? Åberg kysäisi.

Kuuntelin kaiken aikaa. Teidän puheet tallentuivat myös tänne videolle, Kari sanoi ylpeyttä äänessään, esitellen kämmenelleen mahtuvaa kamerankännyä komisariolle.

Onko kätevä? Åberg kuiskasi poikamaista uteliaisuutta äänessään.

Hakkaa entisen tabletin mennen tullen. Pääsen tällä nyt meidän kaikkiin tiedostoihinkin, salaman nopeasti.

Åberg kohotti kulmiaan ja kuiskasi.

Katsopas mitä sieltä löytyy Susanna Forsmanista.

Kari alkoi sivellä mustan kännynsä viiden tuuman näyttöä. Vaikka istuttiin ulkona ja aurinkokin pilkisteli pilvien lomasta, kännykän Super Amoled-näytölle ilmestyi selkeästi luettava poliisirekisterin tietokanta, josta Kari pyyhkäisi näkyville Susanna Forsmanin kasvokuvalla varustetun kansion.

Siinä. Katsotko itse vai luenko minä?

Anna tulla lyhyt yhteenveto.

Kari lukaisi tiedot nopeasti läpi. Joku niissä sai dekkarin naaman venähtämään, mutta hän palautti pokerinsa.

Edesmennyt Forsman oli Luontopuolueen kansanedustaja. Eronnut pari vuotta sitten veneyrittäjä Risto Haatajasta.

Eikös Haataja jättänyt perheensä Forsmanin takia? Åberg pohti.

Jätti. Mutta niin hän jätti myös Susannan vuoden avioliiton jälkeen. Heille ehti syntyä lapsikin, nyt neljävuotias pikkupoika, josta siis näin ollen tuli orpo.

Komisario rykäisi ja korjasi: Ei hänestä orpo tullut. Onhan pojalla isä. Risto Haataja.

Niin mutta huoltajuus oli määrätty äidille ja täältä käy ilmi, että heillä oli katkeria riitoja lapsen tapaamisoikeudesta. Tuossa, Kari sanoi ja osoitti näytön tekstiä.

Lue sinä. Minun pitäisi hankkia lukulasit.

Plaa plaa plaa..., Muhonen harppoi tekstiä: Haataja ei ole nähnyt tuota poikalastaan tuskin kertaakaan synnytyksen jälkeen.

Miehet Talvipuutarhan penkillä pyyhkäisivät vilunväreissä käsivarsiaan ja katsoivat hetken sanattomina toisiaan.

Sää viilenee. Syksy tulossa, Kari rikkoi hiljaisuuden.

Just. Entä muuta? Åberg huokaisi.

Täällä nyt on vaikka mitä. Mutta olisikohan tuossa jo yhdelle henkilölle motiivia Forsmanin murhaan?

Tarkoitat että veneyrittäjä Risto Haataja olisi palkannut jonkun suklaanvärisen hujopin teilaamaan exvaimonsa? Vai?

Miksi ei...

... koskapa vähemmästäkin ihmisiä surmataan, Åberg totesi mutta jatkoi sitten: Eiköhän me nyt hiukan hosuta. Jospa Susanna Forsman kuoli ihan luonnollisesti tuonne palmun juurelle.

Samassa tummiin pukeutuneet miehet kantoivat hopeanharmaata arkkua ulos kasvihuoneen pääovesta ja työnsivät sen tasanteella mustaan ruumisautoon, jolla vainaja vietäisiin Pikku Huopalahteen, Kytösuontielle, oikeuslääketieteen osastolle. Poliisin tekniikantyypit ilmestyivät myös kasvihuoneesta ja kuoriutuivat valkeista suoja-asuistaan sekä katosivat kuin joukko mykkiä omaan pakettiautoonsa.

Leena Majavakin tuli palmuhuoneesta, kun ruumisauto ja tekniikan pakettiauto lähtivät tasanteelta ja kääntyivät Talvipuutarhan portista Hammarskjöldintietä vasemmalle sekä häipyivät lehtipuiden katveessa alas Töölönlahden rannassa kulkevalle Helsinginkadulle.

Mitenkäs naisen lähiomaiset? Kuka ilmoittaa? Leena kysyi ja istahti kasvihuoneen lasiseinustan penkille, Lassen ja Karin viereen.

Hetkinen vielä, Muhonen toppuutteli kännyään silmäillen.

Susanna Forsmanilla on toinenkin lapsi, vasta kaksivuotias Minna-tytär Takametsän kunnanjohtajan Jarmo Nuutisen kanssa. Nuutinenkin on perheellinen mies, kuten Risto Haatajakin, että Susannalle maistuivat ukkomiehet. Kunnanjohtaja ei kuitenkaan suostunut eroamaan perheestään, kuten veneyrittäjä teki.

Leenan kasvoille nousi aina puna tällaisista irvokkaista ihmissuhdekoukeroista, mutta hän hillitsi itsensä hyvin äijäporukassa eikä kommentoinut tuollaisia rivoja kuvioita mitenkään. Nainen ei juurikaan käyttänyt meikkejä työssään, joten poskienpunoitus sai hänen kauniit kasvonsa vieläkin sievemmiksi, eivätkä äijät arvanneet mitä Leenan mielessä liikkui. Olivat vain ylpeitä kauniin kollegansa seurasta.

Kari Muhonen silmäili vielä älypuhelimellaan Forsmanin tietoja, kunnes sulki kännykkänsä ja keskittyi vainajan olkalaukun sisältöön.

Hyvä että minulla on nämä suojasormikkaat. Minä en käsitä, kuinka naiset voivat työntää näppejään tällaiseen - tunkioon, etsivä manasi tutkiessaan kassin sisältöä.

Käytettyjen, ryppyisten paperinenäliinojen, vanutuppojen sekä meikkitarpeiden alta kassin pohjalta löytyi lompakko ja kännykkä, jotka Kari nosti penkille. Kukkarossa oli jonkin verran käteistä, luottokortteja sekä Susanna Forsmanin ajokortti. Karin yrittäessä avata naisen älypuhelinta, sen näyttöön ilmestyi kehotus SIM-kortin lukituksen poistamisesta antamalla PIN-koodin.

Perskuta, tietenkin, mies manasi ja näytti puhelinta Åbergille.

Älä nyt vaan sössi sitä. Menee kakkajuntturaan eikä aukea ikinä. Tekniikka saa avata puhelimen, Åberg sanoi ja läpsäytti kämmenet polviinsa sekä nousi reippaasti penkiltä.

Minä ja Muhonen käväistään vainajan asunnolla. Vie sinä Leena tuo kännykkä ja kassi tekniikalle. Ilmoita Forsmanin omaisille ja hänen lastensa isille äidin kuolemasta. Noin pienet taaperot ovat varmaan jossain hoidossa tähän aikaan päivästä, kun äiti kävi kääntymässä täällä Talvipuutarhassa.

Kari ja Leena vilkaisivat toisiaan - vai että kääntymässä - ja nousivat hekin. Leena laittoi kännykän ja muut tavarat naisen olkalaukkuun, ja kolmikko suunnisti kasvihuoneen seinustalle pysäköidylle harmaalle Peugeotille. Kari toimi kuskina ja Leena istuutui hänen viereensä, vainajan kassi sylissään. Komisario Åberg puolestaan asettui auton takapenkille, nenäänsä niistellen, ja kolmikko häipyi Talvipuutarhasta.

2

Yussuf Hassan Isse oli livahtanut Töölönlahden suuntaan avautuvasta Talvipuutarhan portista Vauhtitielle, kurvannut vasemmalle ja jatkanut juosten ratapenkereen katveessa kulkevaa Vauhtitietä pohjoiseen, ohi Eläintarhan urheilukentän ja ylittänyt vilkasliikenteisen Nordenskjöldinkadun Nesteen huoltoaseman kohdalta. Kuin maratoonari, hän loikki Veturitietä Pasilankadulle ja ohi kauppakeskus Triplan. Karkumatkallaan mies ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä sellainen käytösmalli kuului hänen somalialaisen paimentolaisheimonsa geeniperimään. Autoilijatkaan eivät kummemmin kiinnittäneet huomiota kadun varrella pinkovaan, harmaaseen lenkkiasuun pukeutuneeseen hujoppiin. Paitsi tunnistaessaan tyypin somaliksi tuskin uskoivat silmiään miehen vauhdikkaasta menosta sillä eivät olleet nähneet somalien täällä juurikaan kiirettä pitävän.

Hassan Isse pinkoi ohi öljysäiliötä muistuttavan hopeanharmaan Hartwall Arenan ja ylitti Hakamäentien, vieläkään hengästymättä. Veturitien notkelmassa hän kiskaisi pusakkansa alle kiedottua rahavyötä tiukemmalle ja kurvasi oikealle rekkaterminaalille, jonka portilla löysäsi juoksunsa kävelyksi. Hän korjaili asuaan rahavyön peitoksi ja asteli verkkaisesti tyhjien konttien sekä pysäköityjen vetonuppien välistä kohti terminaalia. Vasemmalla sijaitsevan varastorakennuksen edustalla oli rivissä joukko täysperävaunullisia rekkoja. Jusufi työnsi kätensä harmaan pusakkansa poveen ja veti sieltä esiin Suomen passinsa, jota vilkaisi ja laittoi sen takaisin povitaskuunsa. Hän koetteli lenkkiasunsa muitakin taskuja ja tunsi kaiken pysyneen tallessa, eivätkä tavarat olleet putoilleet äskeisen rivakan juoksun aikana.

Jusufi! Senkin naakka! kuului yllättäen kiukkuinen huudahdus kahden rekan välistä, terminaalin lastauslaiturilta. Huutaja oli siniseen farkkuasuun pukeutunut tukeva, kaljupäinen, kuusikymppiseltä vaikuttava rekkakuski Hannu Turpeinen, joka oli juuri sulkemassa ja sinetöimässä TIR-virkailijan kanssa perävaununsa takaovia.

Jusufi loihti kasvoilleen anteeksipyytävän hymyn, kun kampesi itsensä ylös laiturille Hannun seuraan.

Siinä. Pidät niistä huolen, Turpeinen äksyili, kun ojensi Jusufille kansiollisen TIR-carnet asiakirjoja ja jatkoi: Kiipeä äkkiä nuppiin ja pannaan menoksi. Lautta lähtee Katajanokalta ihan just, ja meidän pitäisi olla siellä jo. Mikä miestä pidätteli?

Noku...

Noku noku! Autoon siitä nyt Noku, saatana!

Jusufi sulki suunsa, hyppäsi alas lastauslaiturilta ja kiirehti Kaukokiito Turpeisen täysperävaunullisen rekan vetonupille, jonka sisään kapusi. Turpeinen itse kömpi ohjaamoonsa kuljettajan puoleisesta ovesta ja käynnisti autonsa. Scanian diesel murahti, Hannu nosti kytkintä ja rekka nytkähti, niin että Jusufilta luiskahti muovikansio jalkatilaan.

Noku Naakka, nyt tarkkana! Onhan sulla passi ja rekkakortti mukana?

On joo, Jusufi ähki ja keräsi paperit lattialta.

Me ajetaan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Itävallan läpi Italian kautta Sisiliaan, josta matkustamme lautalla Tunisiin, Afrikan puolelle. Sieltä jatketaan Libyan Zuwaraan. Matkaa kertyy neljä ja puolituhatta kilometriä. Kun ajamme vuorotellen ja toinen nukkuu tuolla petillä, Hannu osoitti vetonupin verhon taakse, vuodeosastoa: niin menomatkaan kuluu pari, kolme vuorokautta, jos ei tule viivytyksiä. Minunhan ei rajoilla tarvitse muuta kuin vilauttaa Suomen passiani, mutta sinun läppyäsi ja suomalaista alkuperääsi ne kyllä tulevat syynäämään joka rajalla - Noku.

Noku? Jusufi minä tähän asti olen ollut.

Nyt olet Noku Naakka, Hannu murahti, kun kurvasi rekkansa terminaalialueelta Veturitielle ja lähti suunnistamaan Helsingin keskustan läpi Katajanokalle.

Meillä on lastina pakolaisavun kuorma Afrikkaan, sinun sukulaisillesi, niin eikö mitä, äijä myöhästyy.

Eivät ole minun sukulaisiani. Ovat arabeja Syyriasta.

Älä minulle sontaa jauha! Tyhmäkin näkee telkkarin uutisista, että kaikki ne kumiveneet ovat aina täynnä neekereitä, ja vieläpä juuri somalialaisia.

Somalitpa ei ole neekereitä, sori vaan, Jusufi hymähti. Sitä paitsi neekeri-sanan käyttö on kiellettyä. Se on rasismia.

No mutiaisia sitten, mutta syyrialaisia niissä Afrikasta lähteneissä pakolaisveneissä ei ole, vaikka telkkarin uutisankkurit niin meille väittävätkin. Valehtelevat. Eurooppaan tunkeutujat, joille me nyt tätä kirottua pakolaisapulastia viedään, ovat kaikki vetreitä afrikkalaisnuorukaisia. Joukkoon on ympätty pari lakupettereiden kakaraa ja raskaana olevia naisia, joita sitten uutisissa näytetään. Näin on. Minä tiedän. Ennen kuin Syyria vajosi kaaokseen, minä hain sieltä rekalla taatelikuormia Eurooppaan. Egyptistäkin. Missään noista arabimaista ei ollut tuohon aikaan yhtäkään neekeriä. Usko huviksesi.

Somalit ei ole neekereitä vaan murjaaneja. Jouluevankeliumin mukaan yksi itämainen tietäjäkin oli murjaani, Jusufi muistutti. Mies oli syntyperäinen suomalainen, sillä hänen vanhempansa olivat luhistuneesta Neuvostoliitosta Suomeen siirtyneitä somaleja.

Hannu vilkaisi venkoilevaa Jusufia, kuin kuritonta kakaraa.

Kuulepas murjaani. Presidentti Koiviston neronleimaus oli ottaa kaksikymmentäviisi vuotta sitten muutama turvapaikkaa hakenut neukkujen hylkäämä somali tänne Suomeen. Mahtisaari jatkoi hänen linjaansa ja viimeisen niitin pakolaisarkkiin löi presidentti Tellervo Kieri. Koko Suomen kansa luuli, että pakolaiset palaavat joskus kotimaihinsa, mutta te somalit ette ikinä. Nyt teitä on täällä jo viisitoistatuhatta.

Joo ja pakolaisleireillä minulla on hädänalaisia sukulaisia vielä muutama miljoonaa lisää, Jusufi virnisti ja nyökkäsi päällään lastin suuntaan: Tämä kuorma menee tosi tarpeeseen.

Ja kaikki afrikkalaiset tänne vaan loisimaan, niinkö saatana?

Hannu Turpeinen pudisti päätään, leukaperät kireänä ja jatkoi.

Näytät satamassa niitä TIR-carnet papereita tullivirkailijalle, niin ehditään vielä jonon kärkeen, jotta päästään ekoina lauttaan ja ajetaan siitä Tukholmassa myös ensimmäisenä ulos.

Nekö eivät tarkista satamassa enää lastia? Jusufi kysyi arasti.

"Tullivirkailija tarkasti ja sinetöi kuorman terminaalilla. Seuraavan kerran lasti avataan vasta Libyassa. Sitä varten sinulla on siinä ne carnet-paperit. Mitä ne