Kosto

By Max Roth

KOSTO
Läheiset yhteistyökumppanit sekä elokuvateatteriketju Jukola juonittelevat elokuvatuottaja Juhani Varikselle vankeustuomion, verukkeenaan hänen tuottamansa Synti-elokuvan budjetin ylitys. Näin he kavaltavat itselleen tuon jättimenestyksen saavan menestyselokuvan tuotot. Mutta kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja tekee näiden kavaltajien elämästä painajaisen, kun taas tuottaja Varis saa yllättävän palkinnon.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 5, 2021
• ISBN: 9789528091905

Max Roth

Max Roth on koulutukseltaan elokuvataiteen maisteri. Hän on tuottanut ja ohjannut lukuisia mainoksia sekä pr-elokuvia ja työskennellyt sekä suomalaisissa että kansainvälisissä kokoillanelokuvissa mm. tuotantopäällikkönä, apulaisohjaajana, käsikirjoittajana sekä tuottajana. Hän on toiminut myös elokuva-alan opettajana.

Book preview

1

Pukumies nojaili ravintolan baaritiskiin ja selaili laiskasti eilistä iltapäivälehteä. Kapakassa ei muita asiakkaita näkynytkään, sillä oli arkipäivä ja kello vasta vartin yli kymmenen aamulla.

Saatana..., Sakari Vuori mutisi hampaittensa välistä, tuon hahmon nähdessään, ja pysähtyi hetkeksi hämärän kapakan käytävälle. Hän laittoi nyrkkiin puristetun käden housun taskuun, pyyhkäisi toista kämmentä reiteensä ja asteli lähemmäs tummanharmaaseen pukuun käärittyä, tanakkaa miestä.

Terve, Sakari kuiskasi ystävällisesti ja vääntäytyi istumaan toimitusjohtaja Aapo Jukolan viereiselle baarijakkaralle, tarjoten kättä tervehdykseen. Jukola mulkaisi hänen suuntaansa, ei kuitenkaan silmiin vaan jonnekin lattialle, Sakarin lahkeisiin. Se oli johtaja Aapo Jukolan tapa. Hän ei koskaan katsonut ihmisiä silmiin, ei kännissä eikä...

Jaa, mutta Sakari Vuori ei ollut Jukolaa koskaan selvänä nähnytkään. Eli, minne tämä ihmisen kohdatessaan selvänä katsoi, siitä Sakarilla ei ollut mitään tietoa.

Täältähän se herra löytyi, kellarikerroksen krouvista, vaikka heillä oli sovittu tapaaminen yhdeksältä yläkerrassa, tämän toimistossa. Sakari oli odottanut äijää taas yli tunnin, kysellyt sihteereiltä ja muulta henkilökunnalta miehen perään, mutta nämä kaikki olivat vain kohautelleet hartioitaan, katseet maahan luotuina. Se oli ollut aina tapana tässä elokuvien levittäjäyhtiössä, Jukola Oy:ssä vältellä katseita ja pälyillä toimistossa vierailevien elokuvantekijöiden housunpuntteja.

No mitäs Vuori, Aapo Jukola vihdoin mutisi, sylkäisi sormeensa ja pläräsi nokkansa alla iltapäivälehden sivuja. Sillä oli huono omatunto ainaisesta kännissä olostaan ja siksi se ylenkatsoi neuvottelukumppaneitaan. Toisaalta se oli myös ainoa tämän alan napamies koko Suomessa.

Mitäs tässä. On enää kaks viikkoa Synti leffan ensi-iltaan ja pitäisi alkaa nyt viimeistään ilmoittamaan laboratorioon esityskopioiden määrä...

Tä? Mähän oon sanonu, että kakskymmentä niitä pannaan heti levitykseen..., Aapo Jukola ärähti ja tuijotti baaritiskitasoa edessään.

Kakskymmentä, just niin kuin on sovittu. Joo. No selvä. Minä lähden tästä heti labbikseen ja kerron terveisiä sinulta, Sakari sanoi helpottuneena ja nousi jo baarijakkaralta.

Hei, hei. Tsot, tsot, Aapo nappasi Sakaria hihasta.

Tilaa sinä sieltä ensin neljä kopiota. Minä hoidan loput, hän sanoi ja laski näpit irti Sakarin pusakasta, kun kääntyi tiskin puoleen olutta hörppäämään.

Sakari oli noussut lähteäkseen ja katsoi nyt Aapon paksua niskaa. Oli perjantai, marraskuun viimeinen päivä, eikä ensi-iltaan ollut enää kuin kaksi viikkoa.

Neljä?

Hyvä jos labbis antaa sulle niitäkään. Sähän olet persaukinen jätkä, tuottaja Vuori, Jukola sanoi eilisen lehdelle virnistäen.

Mutta eihän neljällä ensi-iltasalilla tee mitään, tuottaja Vuori huokaisi ja haki tukea baarijakkarasta.

Hei, mulla on nyt kiire, eks sä käsitä. Mä oon kuule jeesannu sua jo ihan tarpeeksi, Aapo Jukola sanoi ja plarasi lehteä tyyliin, että lähde nyt jo menemään siitä. Sakari Vuori seisoi hetken juopon johtajan takana, toipuakseen pettymyksestä.

Käsitätkö sinä Aapo, mitä se tarkoittaa. Neljä kopiota. Sehän on itsemurha, Vuori sai vaivoin kuiskattua tuolle kiiltelevälle niskalle.

Älä Sakari, älä viitsi nyt hei, ihan tosi, Aapo Jukola mutisi uhkaavasti.

Tilaa nyt ne neljä esityskopiota. Rypäleteattereissa niistä voidaan ajaa kuvaa useampaan saliin. Tässä alkaa olemaan kiire tai ensi-iltaa ei tule ollenkaan, Jukola murahti ja viittoili baarimikkoa täyttämään tuoppiaan.

Sakari häipyi ulos kapakasta ja astui Mannerheimintielle, jossa hänen niskaansa tulikin vettä taivaan täydeltä.

Perkele, neljä esityskopiota, tuottaja kiroili ääneen, kun oli kaivamassa esiin kännykkäänsä, mutta saikin napattua itselleen lennosta taksin.

Sakari oli nainut Virpiä parisängyssä takaapäin pitkän tovin, kunnes nainen vihdoin viimein tukahdutetusti, ja vartalo täristen voihkaisi.

Nyt, nyt, anna tulla...

Kuin merkistä, mies alkoi takoa alapäätään naisen pakaroihin, laukesi hetkessä ja rojahti hengästyneenä parivuoteelle.

Ulkona oli sade jatkunut kapakasta lähdöstä saakka ja vesi ropisi omakotitalon kattoon niin voimallisesti, etteivät heidän panemisesta mahdollisesti syntyneet äänet kuuluneet alakertaan, jossa Virpin Harripoika pelasi tietokoneellaan.

Aktin päätyttyä Virpi nousi vuoteelta sanaakaan sanomatta. Sakari vilkaisi naisen takamusta ja rintoja, kun tämä katosi makuuhuoneesta eteisvälikköön ja sieltä kylpyhuoneeseen.

Sakari oli tuntenut Virpin kuusi vuotta, eivätkä he koko tuona aikana olleet kertaakaan suudelleet. Suutelu oli Virpin mielestä inhottavaa. Eivätkä he seurustelleet, kuten Virpi useaan otteeseen oli korostanut. He olivat kuulemma panokavereita ja nalkissa toisiinsa, koska Sakari Vuori oli takaajana Virpin elokuvayhtiön pankkilainoissa. Virpi oli ohjannut ja tuottanut viisi vuotta sitten ylistävät kritiikit saaneen taloudellisen flopin, Jäämies lastenelokuvan, jonka tuotannonvalvojaksi Suomen kuvateosrahoitus oli palkannut Sakarin. Rahoitus myönsi tuotantotukia kotimaisille elokuville ja saattoi asettaa niihin oman valvojansa, kuten Sakarin Jäämieheen. Virpi ei aluksi sulattanut Sakaria ollenkaan, mutta kun tämä leikkasi Jäämiehen kuvausmateriaalista lyhyen ja vaikuttavan mainoksen, oli peli sillä selvä.

Mä haluan, että sä nait mua, oli Virpi sanonut Rahoituksen kellaritilojen leikkaamossa Sakarille, nähtyään mainoksen ensikertaa.

Siis, nytkö? oli hän kysynyt häkeltyneenä naiselta leikkaamossa ja Virpi oli nyökännyt.

Täälläkö? Sakari vielä tarkensi ja Virpi nyökkäsi, mykkänä kuin nukke.

Niinpä he sitten naivat siinä Rahoituksen leikkaamon betonilattialla.

No, miten siellä Jukolassa meni? Saitko rahaa? kuului Virpin kimeä ääni kylpyhuoneesta, kun käsisuihku vaikeni.

Enhän minä sieltä mitään rahaa ollut pyytämässä. Piti puhua esityskopioista.

No, montako sait?

Neljä.

Hetkeen ei kylpyhuoneen suunnalta kuulunut mitään. Sitten Virpi kurkisti makuuhuoneeseen, pyyhkeeseen kietoutuneena.

Neljä esityskopiota, neljä ensi-iltateatteria? Niinkö? hän kysyi silmät viiruina, pitkiä vaaleita hiuksiaan harjaten. Nainen oli jo yli neljäkymmentä ja sillä oli edelleen takapuoleen asti ulottuvat, suorat hiukset.

Neljä, että sen pituinen se. Mä en ole vielä soittanut edes labbikseen, vaan tulin suoraan tänne.

Tietääkö Turhis jo?

En ole soittanut Enskallekaan.

Ensio Turhanen oli Synti elokuvan ohjaaja, kohta seitsemänkymppiä täyttävä elokuvan suurmies, kansan suussa Enska vaan, mutta elokuvantekijät kutsuivat häntä Turhikseksi, sillä mies mielellään ryveskeli julkisuuden valokeilassa.

Mut, saitko sä niiltä yhtään levitysennakkoa? Virpi selvensi päämääriään.

Ja paskat. En, sanoi Sakari ja alkoi pukeutua.

Hän huomasi Mersunsa avaimet Virpin työpöydällä ja nappasi ne siitä itselleen. Auto oli ollut Virpillä lainassa. Hän oli käynyt vanhempiensa luona Lahden lähellä, Nastolassa.

Minä otan nyt Mersun ja lähden tästä labbikseen, Sakari huikkasi väliköstä kylpyhuoneen suuntaan, siellä hiuksiaan kampaavalle Virpille, joka ei vastannut hänelle mitään.

Alakerrassa mies vilkaisi kalustamattomaan olohuoneeseen, jossa Virpin neljätoistavuotias Harri poika piti majaansa, eli vanhaa pulpettia ja patjavuodetta lattialla.

Moi. Mun täytyy tästä lähteä, hän sanoi pojalle, mutta tämä ei edes vilkaissut Sakariin, vaan tuijotti lattialla maaten tietokoneen ruudulla näkyviä räjähdyksiä, kuin ympäröivää maailmaa ei olisi olemassakaan.

Sakari avasi suunsa, jotain vielä sanoakseen, mutta vaikeni. Virpiin tutustuttuaan, hän oli erehtynyt kysymään pojan isästä. Siihen nainen oli vain vikissyt, ettei asia kuulu Sakarille. Sen koommin aiheesta ei puhuttu. Huhuja Harrin isästä elokuva-alalla kyllä liikkui, mutta Vuori ei antanut niille paljonkaan arvoa.

Päätään pudistellen hän poistui talosta, pihan poikki hopeanharmaalle Mersulleen. Vesisade oli muuttunut rännäksi ja hän nappasi harjan autosta, pyyhkäisi loskat tuulilasista ja siirtyi kuljettajan paikalle. Mersu lähti omakotitalon pihalta ja katosi Limingantielle.

Simo Jukola nojasi työpöytänsä takana tuolinsa selkänojaan, niin että oli keikahtaa nurin. Hän korjasi asentoaan, työntäen istuinta kauemmas työpöydästä. Hän halusi olla mahdollisimman etäällä huoneeseensa pelmahtaneesta esimiehestään. Simo risti sormet niskansa taakse, huokasi syvään ja katsoi päästä jalkoihin vastakkaisella seinustalla nojatuolissa retkottavaa serkkuaan Aapoa. Se haisi taas viinalle. Levityspäällikkö Simo Jukola nyrpisti nenäänsä, kurkotti kättään ja raotti tuuletusikkunaa takanaan. Ulkona räntäsadekin oli lakannut.

No? hän yritti houkutella esimiestään, toimitusjohtaja Aapo Jukolaa käymään asiaan.

Mutta tämä oli keskittynyt viereisen tarjoilupöydän perunalastuihin. Kello oli yksitoista aamupäivällä ja Aapo parhaimmassa vedossaan. Se oli ollut nämä parikymmentä vuotta yhtä soittoa kännissä, joten parin promillen humalatila oli sille se niin sanottu normaali olotila. Silloin Aapo vaikutti suorastaan mukavalta. Tilanne muuttui iltapäivällä kolmen aikoihin, kun Aapo oli lipitellyt työpöytänsä laatikosta konjakkipullon tyhjäksi. Alaistensa nähden Aapo ei koskaan juonut alkoholia firmassa päiväsaikaan.

Nämä ovat kauhean makuisia, Aapo sanoi ja pyyhkäisi perunalastujen murut suupielestään ja nojautui taakse nahkaisessa, nitisevässä laiskanlinnassa.

Simo oli perinyt tuon tuolirumiluksen isältään, joka oli teroittanut hänelle, että kun vastapuolen neuvottelija istuu tuossa nojatuolissa, hän uppoaa sen syvyyksiin ja katsoo sinua sieltä tänne työpöydän taakse korkeuksiin, niin kuin taivaaseen. Koska tuoli on vanha ja arvokkaan oloinen, vastapuoli luulee itsekin olevansa jotenkin arvokas, vaikkei sitä lainkaan olekaan.

Mitä me tehdään sen Vuoren rainan kanssa? Simo huokasi työpöytänsä takaa.

Otetaan neljä kopiota. Kaksi Helsinkiin, toiset Turkuun ja Tampereelle, Aapo lausahti ja korjasi langanohutta kravattiaan, jonka solmuke kiilteli hänen jatkuvasta näpelöinnistään.

Simo Jukola oli purskahtaa nauruun. Hän läpsäytti kämmenet tuolinsa käsinojiin ja suoristautui täyteen mittaansa, kääntyi selin Aapon suuntaan ja katsoi ryhdikkäänä ulos ikkunasta. Miehen kasvoille karkasi leveä hymy, kun hän kurkisti sisäpihalle syöksyvään kuiluun. Aapon kanssa tasavertaisena Jukola yhtiöiden osakkaana hän olisi voinut vaatia Synti-elokuvalle enemmän esityskopiota levitykseen, mutta hän ei tehnyt niin.

Se on sitten Vuoren menoa, Simo sanoi.

Niin on. Minä olen yli kymmenen vuotta kattellu sen itsevarmaa ja ylimielistä olemusta, kun se hyppää täällä ruinaamassa meiltä rahaa rainoihinsa, saatana!

Aapon ääni muuttui aina kimitykseksi, kun se menetti malttinsa.

Joo joo, Simo kuiskasi. Otatko kaljan? hän ehdotti välttyäkseen myötähäpeän tunteeltaan.

Onks sulla täällä? Aapo vinkaisi kuin koiranpentu.

Totta kai..., Simo sanoi ja haki huoneensa viinakaapista oluen.

Mikä sen Vuoren rainan nimi olikaan? Aapo kysyi ja napsautti tölkin auki.

Synti.

Ei tule menemään. Synti. Heko heko, Aapo maiskutteli pahan makuista nimeä suussaan ja huuhtoi sen alas kylmällä oluella.

2

Suomessa on tuhatkunta elokuvateatteria ja Jukola Oy aikoo ottaa Synnistä maanlaajuiseen levitykseen vain neljä esityskopiota. Siitä lähtien kun Jukola Oy lähti levittäjäksi Synnille, vähän yli vuosi sitten, on puhuttu paristakymmenestä ensi-iltateatterista. Mutta nyt, neljä kopiota? Sakari mietti ja pudisti vaisuna päätään. Hän istui Mersussa Kaivopuistossa, lähellä Ursan tähtitornia ja poltteli sivuovi auki savuketta. Laboratorion on tänään saatava tietää millä kopiomäärällä lähdetään liikkeelle, että ne ehtivät ajoissa valmiiksi. Hän soitti laboratorioon.

Sua on täällä jo kaipailtu, Savolainen sanoi heti, kun vastasi puhelimeen.

Joo. Tota, laita nyt ensin neljä kopiota tulemaan... Kuulitko?

Hetken oli äänetöntä, kunnes Savolainen huokasi.

Puhutko sinä nyt Synnin esityskopioista, vai mistä?

Samasta leffasta, joo.

Savolainen oli Nordic Laboratorion labbispäällikkö ja hänen harteillaan lepäsivät ensisijaisesti kokoillanelokuvien labbistyöt.

Neljä kopiota? Mistä nyt kenkä puristaa? Koko vuosi puhuttu vähintään kahdestakymmenestä esityskopiosta, Savolainen ihmetteli.

Näin on nyt Aapo Jukola päättänyt.

Tehdään niin sitten. Onhan ensi-ilta perjantaina 14. joulukuuta? Savolainen huokaili kopiomäärään pettyneenä.

On, on, Vuori totesi ja he lopettivat puhelun.

Auto jäi parkkiin katulevennykselle, kun Sakari lähti raskain askelin kohti kupolikattoista tähtitornia. Astellessaan Ursan viereisellä vallilla, katse osui Harakan suuntaan. Meri ei ollut jäässä, eikä edes riitettä ollut syntynyt rannoille. Harakan rakennusten ikkunoissa välkehti siellä täällä valot. Isä tuli mieleen. Hän oli Talvisodan syttyessä työskennellyt Harakassa puolustusvoimien laboratoriossa kemistinä. Isä oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin, näihin aikoihin alkutalvesta, juuri ennen Jäämies lastenelokuvan ensi-iltaa. Mitähän isä ajattelisi pojastaan nyt, kun tämä oli ajanut itsensä umpikujaan valitsemallaan elokuva-alalla?

Vanhemmat olivat kaavailleet hänestä arkkitehtia, mutta Sakari oli juuttunut elokuvanteon ihmemaailmaan, ensin kuvaamalla ja leikkaamalla muutaman kasimillisen, ja pyrkinyt sitten Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalle ja päässyt sinne kurssinsa parhailla pisteillä, ensi yrityksellä. Oli hiukan myöhäistä pohtia ammatinvalintaa, sillä hän oli yli neljäkymmentä ja kurkkuaan myöten upoksissa elokuvanteon suossa. Asia ei siitä miksikään muuttuisi, ja hän päätti lähteä kotiin.

Sakari löysi Mersulleen tyhjän parkkiruudun vasta hermoja raastavan korttelikiertueen päätteeksi Pietarinkadulta, kävi Kapteeninkadulla sijaitsevassa Sea Horsessa parilla viskillä, mutta koska ei kestänyt ravintolan korvia huumaavaa puheensorinaa, lähti kotiinsa, Tehtaankadulla sijaitsevan Jugendtalon kolmannen kerroksen kaksioon.

Hän piti tästä asunnosta, sen korkeista huoneista ja oli hankkinut sen täysin velattomana, isänsä kuoleman jälkeen saamallaan perintöosuudella. Hän sytytti tulen takkaan ja kävi keittiössä kaatamassa itselleen viskipaukun. Hän oli Sea Horsesta tullessaan nostanut ruokapöydälle pankin kirjekuoren, jonka nyt viskipaukku turvanaan avasi. Sakari luki lyhyen tiedonannon nopeasti, eikä sen sisältö ollut hänelle mikään yllätys. Mies laski arkin pöydälle ja vilkaisi takkaan, jossa tuli ritisi parissa koivuhalossa.

Tämän hänen kaksionsa myyntilaisuus olisi keskiviikkona kahdestoista päivä joulukuuta pankin Hakaniemen konttorissa, kello neljätoista. Ostaja oli löytynyt ja pankissa rahat vaihtaisivat omistajaa. Heillä oli hallussaan asunnon osakekirjat velkojen panttina, joka summa myyntihinnasta kaupantekohetkellä kilahtaisi heti pankille. Sakarille jäisi seitsemänkymmentätuhatta euroa. Hänen täytyisi vain hinata itsensä paikalle allekirjoittamaan kauppakirjoja.

Sakari rutisti paperin ja heitti sen takkaan. Se leimahti iloisesti liekkeihin ja katosi saman tien savuna ilmaan. Ehkäpä sen tuhka laskeutuisi Harakkaan, mies vitsaili mielessään, mutta se ei yhtään helpottanut hänen alakuloaan. Sakari kävi keittiössä tekemässä itselleen tämän illan neljännen viskipaukun, mutta siihen se saisi jäädä. Hän istuutui matalaan nojatuoliin takkatulen ääreen, lasi kädessään ja mietti.

Neljä esityskopiota. Sehän on itsemurha. Ei pienintäkään mahdollisuutta minkäänlaiseen tuottoon. Sakari oli ollut alalla kaksikymmentä vuotta ja tunsi helvetin hyvin Jukolan poikien metkut. Kukaan suomalainen yksittäinen tuottaja, tai tuottajaohjaaja, ei ikinä tulisi rikastumaan tässä maassa heidän hoitaessaan teatterilevityksen. Hyvä jos sen verran pysyivät hengissä, että Suomen kuvateosrahoituksen olemassaololla olisi joku lumetarkoitus kotimaisen elokuvan päärahoittajana.

Kännykkä hälytti. Sakari vilkaisi kelloaan. Se näytti puolta yhtätoista illalla. Hän vastasi puhelimeen.

Mitäs olet puuhannut koko päivän? Äijästä ei ole kuulunut mitään, ohjaaja Turhanen sanoi ja rykäisi pomomaisesti.

Kävin Jukolassa. Aloitetaan neljällä kopiolla.

Seurasi hetken hiljaisuus.

Mitä sinä sanot? Neljä ensi-iltateatteria? Tä?

Kyllä vaan.

Ei jumalauta..., ohjaaja tuskaili.

Joo, joo. Lupasivat, että otetaan lisää, jos Synti lähtee vetämään...

Paskan marjat. Ketä ne luulevat kusettavansa? Turhanen huusi kuin kuvauspaikalla.

Äläs nyt, Sakari yritti rauhoitella vanhaa miestä.

Nyt rupes panettaan...

Enska hei, kello on jo ykstoista! Minä en ala sulle ketään hommaamaan, tuottaja Vuori tuskaili, sillä arvasi mitä on tulossa.

Kipaset käymään siinä naapurissa Roballa. Lähetät vaan tytön pirssillä tänne. Kyllä sinä osaat. Jooko? Enska aneli.

En. Mä olen ottanut tässä neljä viskiä vitutukseen, enkä lähde minnekään Roballe enää hortoilemaan.

Panettaa... neljä esityskopiota... ei jumal..., Turhanen tuskaili, mutta alkoi ymmärtää tilanteen.

Mene nukkumaan. Tai vaimos luo alakertaan, saatana. Mä en lähe sulle nyt virolaisia huoria hommaamaan. Piste!

Rauhoitu hyvä mies. Älä juo sitä viinaa enää, se vie miehen mennessään. Mutta, että neljä ensi-iltateatteria? Sehän on törkeätä.

Joo just. Ihan tosi, minä menen nyt nukkumaan. Soitellaan huomenna ja mietitään mitä tässä vois tehdä, Sakari huokaili.

Sinä olet Sakari tuottaja. Se on sinun hommiasi. Mutta, hyvää yötä nyt sitten, Enska murahti ja sulki puhelimensa.

Ohjaaja Ensio Turhasta ei äskeinen puhelu vaivannut lainkaan. Hän istuutui tietokoneensa näppäimistön ääreen ja alkoi viimeistellä tuoreinta muistelmateostaan, joka oli enää loppuhuipentumaa vaille. Kirjan oli määrä tulla kauppoihin hänen viimeisimmän Synti-elokuvansa menestyksen tai flopin saattelemana. Jompikumpi olisi mannaa kirjan myynnille. Pääasia, että teoksen kutkuttavat paljastukset kiinnostaisivat yleisöä ja siitä tulisi myyntimenestys.

Mutta hänen kuului pitää tuottaja Vuori näpeissään vielä kaksi viikkoa ja niinpä hän lähetti tälle kännykällä tekstiviestin: Huomenna lauantaina sauna kello 15.

3

Lauantaina Sakari ajoi Pitäjänmäelle käymään laboratoriossa varmistamassa erään tärkeän pikkuseikan korjaamista lopputeksteissä. Hän oli huomannut asian nollakopiossa, eikä sitä mokaa saanut jäädä esityskopioihin. Laboratorion sisäänkäynti oli viikonloppuisin lukittuna, ja painettuaan soittokelloa, hän joutui hetken odottelemaan lasiovien edessä. Ikkunoiden takana aulatiloissa ei näkynyt mitään liikettä, kunnes langanlaiha hujoppi kurkisti käytävän oviaukolta hänen suuntaansa. Mies oli heidän kuvaajansa Stig Gustafsson, jota selän takana kutsuttiin Kukkakepiksi.

Se lähti päätään kurkotellen ja silmät selällään lähestymään eteisvälikköä, yrittäen saada selvää kuka sieltä on tulossa, vaikka Sakari viittoili häntä painamaan vastaanottotiskillä näkyvää nappia.

Mutta ei, Kukkakeppi vaan lipui aulatilojen halki häntä kohti, silmät selällään, ja ryhdikkäänä kuin laivan masto, lyöden päänsä tuulikaapin ovenkamanaan. Otsaansa hieroen se avasi ulko-oven.

Olisi pitänyt olla eilen tilillä..., hontelo mies mankui heti.

Jos et saa rahojasi kahdestoista päivä, niin sinähän voit vaikka varastaa kaikki esityskopiot, niin ettei leffaa saada teattereihin ollenkaan! Sakari kimpaantui ja työntyi sisään.

Stigu piteli kipeää otsaansa ja lähti seuraamaan Sakaria negatiivileikkaamon käytävälle, mistä itse oli juuri äsken ilmestynyt.

Voikohan sinuun luottaa?

Pidä turpas kiinni nyt ukko! Sakari pysähtyi äkisti ja katsoi Stigua silmiin.

Sitä paitsi, mitä sä täällä labbiksessa enää laukkaat, värimäärittelyhän on jo tehty? Sakari vielä tivasi.

Katsoin just ensimmäisen esityskopion. Tsekkasin sen, saatans faan! Stigu kiljui, sillä tuo tehtävä kuului hänen toimenkuvaansa.

Vuori ei sanonut siihen mitään.

Montako kopiota tulee? Stigu jatkoi vahingoniloisesti hymyillen.

Neljäkymmentä. Siinä sulla onkin kantamista, kun pöllit ne.

Gustafssonin suu loksahti auki. Sakari ei sanonut enää mitään, vaan kääntyi kantapäillään ja lähti kohti negatiivileikkaajan huonetta.

Sä olet kaikille velkaa, ei sulla voi olla rahaa! Gustafsson kailotti vielä hänen jälkeensä.

Sakari astui leikkaamoon. Riitta käsitteli parhaillaan kiekoissa olevia negatiivirullia, valkoiset sormikkaat käsissään.

Oliks Kukkakepillä jotain asiaa sulle? Sakari kysyi suuttumuksesta hengästyneenä. Riitta laski negatiivin kädestään ja vilkaisi Vuoritä.

Vaati lisää punaista.

Mitä? Mihin? tuottaja hämmästyi.

Koko elokuvaan. Karvan verran lisää punaista, joka seeniin.

Muutitko arvoja? Sakari kauhisteli.

En tietenkään. Olisin soittanut sinulle, jos et olisi ilmestynyt.

Se on hullu, tuottaja huokasi.

Niin on. Ihan oikeasti, Riitta vielä täsmensi.

Stigulla ei ole enää mitään asiaa tänne. Se on työnsä tehnyt tässä leffassa. Tämä on nyt niin kuin käsky, tuottaja sanoi vakuuttavasti ja nainen nyökkäsi.

Se kyseli kopioiden määrästä, mutta en minä sille mitään sanonut.

Sakari mietti hetken, mutta huokasi sitten.

Neljä niitä vaan tulee.

Joo. Savolainen kertoi. Ne tehdään samoilla arvoilla, jotka sinun kanssa lyötiin lukkoon.

Negaleikkaaja sivuutti mitättömän kopiomäärän, sillä oli tähän kotimaisia tuottajia murskaavaan käytäntöön jo vuosien varrella tottunut.

Tehdään niin, Sakari huokasi, kunnes muisti asiansa.

Mut yks juttu. Lopputeksteistä puuttuu näyttelijä Arvo Nikulan nimi.

Eihän. Näytteleekö Arvokin tässä? Hänhän on ihan minun suosikki näyttelijöitäni. Missä kohtauksessa? Riitta huokaili.

Siinä satamaterminaalissa. Huudahtaa, että Viron viisumit pitäisi ottaa takaisin käyttöön.

Ja minä en tunnistanut häntä, nainen soimasi itseään, kunnes vakavoitui.

Ei me sen nimeä enää mukaan saada. Ellet sitten kuvauta näyttelijäluettelon tekstejä uudelleen.

Voi paska! Sakaria masensi.

Ei Arvo siitä ole millänsäkään. Kyllä se tajuaa. Sehän esiintyy paljo mainoksissa. Minä voin vaikka soittaa sille, Riitta lepytteli.

Näin sovittiin ja Vuori lähti hiukan helpottuneempana laboratoriosta. Parkkipaikalla kuvaaja pyöri rättisitikkansa ympärillä, muka jotain siitä säämiskällä pyyhkien. Sakarin auto oli pääoven vieressä ja hän jäi sen viereen tupakalle. Kukkakeppi hypisteli säämiskää parkkipaikan vastakkaisella sivulla, Vuorea toljottaen. Sakari päästeli tupakansavuja ulos sieraintensa kautta, mikä oli merkki siitä, että tuottajan hermot olivat kireällä. Stigu heilautti rättiä toverillisesti, kömpi sinapin väriseen sitikkaansa ja lähti kaasuttelemaan sillä pois parkkipaikalta,