Sinun jälkeesi, Max

By Leena Parkkinen

Max ja Isaac syntyvät Saksassa siamilaisina kaksosina. He jakavat kaiken paitsi luonteen. He heräävät samasta vuoteesta, ajavat partansa samalla veitsellä ja rakastavat samoja naisia.

Elämä heittää heidät kauppatavaraksi, kiertäviksi kummajaisiksi ja esiintyviksi taiteilijoiksi sirkuksiin, cabareihin ja bordelleihin. Myös 1920-luvun lopun Helsinki näyttäytyy kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen. Ja koko elämän muuttaa kaunis ja kopea, hurmaava ja moraaliton Iris.

Leena Parkkisen häikäisevä esikoisromaani sukeltaa keskelle kuohuvaa Eurooppaa. Se on poikkeuksellinen selviytymistarina normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta ja rakkauden etsinnästä. Siitä miltä tuntuu jaettu yksinäisyys.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Nov 17, 2014
• ISBN: 9789518516388

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2009 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Leena Parkkinen, 2009

Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen

ISBN 978-951-851-638-8

www.teos.fi

KOSKA HÄN TULEE 1932

˝Koska hän tulee?˝ Max kysyy. Hän inttää kuin lapsi. Ilmassa leijailee pieniä pölyhiukkasia. Hotellihuonetta ei ole siivottu kunnolla. Mietin hetken soittaisinko kelloa ja osoittaisin kerrostytölle tomujuovaa lampun varjostimessa, mutta pelkkä ajatuskin uuvuttaa minut. Väsymys rahisee hiekkana nivelissä, keuhkot painavat palleaa. En nuku tarpeeksi. Ei, vaikka tuntuu etten nykyään tee juuri muuta kuin makaan sängyssä.

˝Koska hän on täällä?˝

˝Myöhästyy.˝

˝Olen väsynyt odottamiseen.˝

˝On hyvä että meillä on edes jotain mitä odottaa˝, korjaan. Koska minusta tuli tällainen kärttyinen vanha ukko. Koska minä vanhenin? Koska lakkasin vaatimasta, että elämä antaisi minulle kaiken sen mitä halusin. Mitä uskoin muiden saavan.

˝Minä tulen Helsinkiin vain odottamaan. Aina˝, Max sanoo.

Olimme ottaneet huoneen hotelli Tornista. Muistin hämärästi rakennustelineet ja ohi ajavien raitiovaunujen kolinan. Sinä vuonna hotellia vasta rakennettiin. Helsinki tuntui köyhemmältä kuin ennen, ummehtuneelta. Aivan kuin muodista mennyt mekko, joka kaivetaan esiin. Alun perin se oli kaunis, juuri ­sopiva tanssimaan kunnes neekeriorkesterin sormet kangistuivat väsymyksestä, mutta nyt se näyttää jo vähän naurettavalta riippuessaan kaapissa. Ruusukkeet ovat litistyneet, hihat liian leveät­, värit haalenneet pesukerroista.

Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.

˝Minä vihaan paluita˝, Max sanoo. ˝Comebackeja tekevät vain elähtäneet mykkäfilmitähdet, joilla on alkoholiongelma.˝

˝Joku voisi sanoa samaa sinusta.˝

˝Minä en ole enää nykyisin tarpeeksi päissäni mennäkseni lavalle.˝

Max vihasi valokuva-albumeita, nostalgiajuhlia, uudestaan muotiin palaavia pitkiä hameita. Hänellä oli tapana sanoa, että vain eteenpäin kulkemalla tehtiin historiaa. ˝Mitä historiaa se semmoinen on, joka on läsnä koko ajan. Nykyhetkessä on parasta, ettei sitä joudu koskaan elämään uudelleen.˝ Hän halusi syödä joka päivä eri ruokaa, nukkua uudessa sängyssä, esiintyä uudelle yleisölle. Max ei tahtonut palata Helsinkiin. Minä taivuttelin hänet.

Ja hän. Hänen takiaan Max suostui istumaan Hotelli Tornin matolla, huoneessa, jossa haisi edellisten asukkaiden partavesi ja poltetut savukkeet. Hänen vuokseen veli pystyi kestämään liikkumattomaksi vuorattuja samettiverhoja, vierasta tangertelevaa kieltä, joka oli täynnä laulavia hopotiti-äänteitä. Mutta nauramaan minä en häntä saanut. Enkä lopettamaan valitustaan. Vanheneminen ei sopinut Maxille. Vuonna 1928 hän oli se hauska ja komea. Suurenmoinen Max Pitkä ja hänen veljensä esiintyivät jokaisella lavalla täältä Istanbuliin. Vielä eilen näin hänen vilkuttavan silmää kerrostytölle ja kohottavan hattuaan. Tyttö käänsi katseensa mutta näin hänen kaulansa vaihtavan väriä virkapuvun yläpuolella. Niin, Max ei ole menettänyt kaikkea.

Minä taas, minun ympäriltäni katosivat värit Iriksen mukana. Vaikka hän ei koskaan ollut minun. Iriksen kaltaiset eivät ole kenenkään.

Sormeilin kirjettä taskussani. Olin lukenut sen niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa. Se oli tavoittanut meidät Leip­zigissä ja kiertänyt kauan perässämme. Postileimat olivat hioutu­neet pois, mutta tunnistin käsialan, vaikka en muistanut koskaan nähneeni sitä. Muna. Tiesin sisällön jo ennen lukemista: Iriksen kanssa oli ongelmia. Iriksen kanssa oli aina.

HELSINKI 1928

Esplanadin ylitse juoksi valkoinen rotta. Keskellä katua se nosti korvansa hörölle ja haisteli. Sen viikset värisivät. Piittaamatta ohikulkijoiden kirouksista eläin sukelsi puotipiikojen hameiden lomasta ja takoi asfalttia kynsillään. Se kiersi raitiovaunut ja katosi puiston istutusten sekaan. Samettikukat huojuivat hetken, sitten rotta oli poissa.

Helsinki tuoksui paahtoleivältä ja mereltä. Nimitti toiveikkaasti katujaan bulevardeiksi ja hukuttautui pikkukaupungin tärkeyteen.

˝Typerä paikka˝, Max sanoi. ˝Pariisissa tanssisivat mustat ­tytöt strutsinsulissa, mutta meidän pitää homehtua täällä.˝

Rapistin lehteäni ja toivoin, että veli puhuisi hiljempaa. Esplanadilla ymmärrettiin hyvin saksaa. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei katsonut meitä silmiin. Lokit taistelivat lounastajien eväistä puistossa. Höyry nousi ylös teekupista viileään syyspäivään. Kelvollista kahvia kaupungista ei voinut kuvitella saavansa. Olimme viettäneet kesän kiertueella, käyden läpi maaseutukaupunkeja, ajelehtien. Uskoimme saavamme viisumit Neuvostoliittoon, tarkoitus oli matkata sen läpi Amerikkaan, isommille lavoille. Me odotimme. Papereiden saaminen oli vaikeampaa kuin olimme luulleet, mutta samapa tuo. ­Helsinki tuntui yhtä hyvältä paikalta kuin mikä tahansa muukin. Max hengästyi yhä useammin tanssiessaan ja tänä aamuna hänen kätensä tärisivät kun hän tarttui teekuppiin. Edellisenä yönä olin unesta havahtuessani nähnyt Maxin tuijottavan kattoon avoimin silmin. Halusin pitää veljeni erossa Montparnassen pelipöydistä, oluttuoppeja tarjoavista käsistä, naisista jotka katosivat yhtäaikaa yön kanssa. Helsingissä meitä katseltiin nenänvartta pitkin, mutta Max oli liian onneton huomatakseen sitä. Kieli tuli siunauksena. Katupoikien haukkumasanat valuivat ohi korviemme.

˝Ei edes kunnon jazzia˝, Max jatkoi. ˝Haitarimusiikkia ja teetä.˝

˝Kuiva kausi saattaa tehdä sinulle hyvää˝, sanoin.

˝Kirottu kieltolaki˝, veli tiuskaisi ja vilkutti silmää ohikulkevalle tarjoilijatytölle. Kaivoin kellon liivitaskusta. Minulla oli uudet liivit, joista olin ylpeä. Maxkaan ei keksinyt niissä moitittavaa. Olin levittänyt lehden polvilleni, mutten osannut keskittyä siihen. Katse etsi väkijoukosta tuttuja kasvoja.

˝Koska hän tulee?˝

Samassa Robert käveli kadun poikki. Olimme tavanneet hänet juhlissa. Hän oli tuijottanut meitä koko illan ja lähtöä tehdessämme nykäissyt hihasta. Olin hymyillyt toivoen selviytyväni hänestä nopeasti. Me elämme vieraiden mielenkiinnosta, mutta välillä sitä haluaa olla lomalla. Robert oli kaivanut taskustaan luonnoslehtiön ja ojentanut sen käteeni. Vastoin tahtoani se oli tehnyt minuun vaikutuksen. Nopeita eläviä viivoja, joissa Max ja minä istuimme, nauroimme ja elehdimme. Tänä aamuna aamiaisen mukana emännöitsijä oli tarjoillut sähkeen, jossa Robert ehdotti tapaamista.

Nousimme puoliseisontaan hänen tullessaan. Hän kätteli meitä jäykästi, vaihtoi jalkaa ennen kuin istuutui.

˝Minä haluaisin tehdä loppuun ne luonnokset.˝

Huomasin katselleeni sanomalehden kenkäreklaamia. ˝Ruusuvuori Oy esittelee kuvia leikkausmuodoistaan, joille arvelee olevan huomattavimman kyselyn. Sesongin ehdoton muotiväri on beige kaikissa värivivahduksissaan. Tilaukset halutulle lestimuodolle. Ilmoittakaa haluatteko raakakumipohjan, ranskalaisen tai puukoron.˝ Vieressä komeili piirroskuva solkikengästä.

˝Meillä on kiire˝, sanoin. En pitänyt odottamisesta.

˝Roskaa˝, Max sanoi. ˝Kyllä me istumme malleina.˝

Robert kaiveli taskuaan.

˝Tulkaa huomenna. Annan teille kortin.˝ Hän työnsi pöydän yli pahviläpyskän.

˝Bulevardi 14˝, Max luki olkani yli. Paperi näytti kalliilta, mutta vesileiman viereen oli painautunut sormenjälki. Vilkaisin Robertia. Hänen kynsiään kiersivät saviset surureunukset. Minun katseeni nähdessään hän piilotti kätensä.

˝Se ei ole kaukana˝, Robert sanoi. ˝Kysytte joltakin.˝ Hän nousi.

˝Etkö juo mitään?˝

˝Minulla on kiire töihin. Mutta tulettehan?˝ Robert rutisti hattua sormissaan. Hän vilkuili sivulleen, huomasi katseeni ja punastui.

˝Minulla on tapaaminen. Mutta tarvitsen teitä. Tulettehan.˝ Nyökkäsin. En halunnut katsella hänen poistumistaan. Siirsin silmäni lehteen. Sen rivit kulkivat edestakaisin kuin hyönteiset.

Max näytti luovuttaneen tarjoilijan suhteen ja siirtyneen luomaan silmäyksiä ohikulkevaan tyttöön. Pian tyttölapsi käveli ohi toisen kerran ja istuutui pöytäämme. Hän hymyili suu kiinni suojellen hampaitaan. Hame näytti muodikkaasti leikatulta. Kankaan kuvioiden ääriviivat levisivät suttuisina, tehtaiden ylijäämää, ostettu varastosta. Tytön rintojen kohdalla hameen kukat venyivät kutsuvina. Ne hengittivät.

˝Lähdetään˝, minä sanoin Maxille. ˝Heittävät meidät pian ulos.˝

Keskustelimme Robertista vasta seuraavana aamuna.

˝Mitä luulet…˝ aloitin.

Lause keskeytyi koputukseen. En viitsinyt kääntyä. Palvelustyttö haki tarjottimen yleensä omia aikojaan. Useimmiten vasta kun minä ja Max olimme lähteneet. Hän pelkäsi joko meidän huomiota herättävää profiiliamme tai sitten vain Maxin vikkeliä sormia. Käännyin vasta kun kuulin ovelta ryystävän niiskauksen. Emäntä. Viritin suupieliini kohteliaamman hymyni.

Matkustajakoti sijaitsi Albertinkadulla, juutalaiskortteleissa. Lattioita peittivät kirkkaanvihreät matot ja ikkunanraoista saattoi löytää vuosikymmenen liiskautuneet itikat. Verhoissa huojui palmuja. Nojatuoli koreili samassa kuosissa ja kangasta oli riittänyt vielä sohvatyynyihinkin. Joka aamu avatessani silmät tunsin lievää huimausta nähdessäni verhot. Sinisenä vellova vesi ja kämmentä suuremmat palmuihin kietoutuneet kukat kirkuivat köyhyyttä. Alakerrasta nousivat pesutuvan lipeähöyryt, jotka saivat vatsan kipristelemään. Verhoista löyhähti ludemyrkky. Pelkkä haju sai selän ja käsivarret kutiamaan.

En tiedä korvasiko huoneen halpuus emännän epäluuloista ilmettä ja polyyppeja vilisevää nenää. Hän seisoi ovella kädet puuskassa. Me odotimme. Kävin mielessäni läpi kaiken mahdollisen: olimme maksaneet huoneen etukäteen, emme silittäneet huoneessa, emmekä vaatineet kenkiä plankattavaksi. Max näytti huomanneen, että jotain tapahtui, ja työnsi vaivihkaa unohtuneen silkkissukan sängyltä. Emäntämme näytti saavan siitä vauhtia.

˝Tämä ei ole bordelli.˝

Kiukku vahasi naisen kasvot. Hänen sormensa olivat lipeän värjäämät ja leuka roikkui tyytymättömänä. Esiliinaa täplittivät tupakan väriset tahrat.

˝Pakko uskoa, kun rouva varta vasten sanoo.˝ Hymyilin. Hymyily on ensimmäisiä asioita, joita sirkuksessa oppii. Se ei ole kovin vaikeaa: täytyy venyttää vain suupielet ylös ja räpytellä silmiään.

Nainen niiskautti taas nenäänsä.

˝Tämä on kunniallinen talo.˝ Sen sanoessaan hän näytti itsekin uskovan lauseeseensa ja sai loppuun vielä enemmän pontta. Huokaisin. Pian hän töräyttäisi nenäänsä uudelleen ja joka niiskauksella joutuisimme maksamaan lisää.

˝Paljonko?˝

Emäntä terästäytyi, nyt päästiin viimeinkin asiaan. Hän mainitsi välittömästi summan, joka lähenteli viikon vuokraamme. Tungin naisen käteen loput rahani eikä hän nyrpistellyt ryppyisille seteleille. Sellaiset sormet menestyisivät Pariisin varkaiden markkinoilla.

˝Sinä ja sinun eilinen tyttösi˝, sanoin Maxille naisen mentyä.

˝Minun on oltava uskollinen niille naisille, joita en ole vielä tavannut.˝

˝Tarkistitko edes ammattilupakortin? En ole koskaan tavannut ketään tyttöä, joka unohtaisi sukkansa. Amatööri.˝

Max nosti sukan lattialta ja nuuhkaisi sitä.

˝Tämä tyttö oli erilainen. Niin puhdas.˝

˝Niinhän ne kaikki. Rahoittavat opintojaan tai sairasta äitiään. Naisilla on aina perustelut. Sen takia naiskirjailijoita on niin vähän. Ne kuluttavat kaiken energiansa keksiessään tekosyitä. Katsoitko tämän hampaita? Kaksi etummaista olivat lahoja. Hyvä etteivät tipahtaneet kesken kaiken.˝

˝Niin sievä.˝

˝Sievyys on pahinta. Silloin ne uskovat ettei niiden tarvitse osata ammattiaan.˝

˝Ah, sinä olet kova.˝

Max kaatui dramaattisesti selälleen käsi otsallaan. Minä horjahdin. Mutta jäin istumaan kyynärpääni varaan.

˝Jos imitoit Garboa huonosti, voisit tehdä sen edes lounaan jälkeen˝, pihisin.

Max nousi pystyyn.

˝Sinusta on tulossa kyyninen. Me olemme liian nuoria siihen.˝

˝Ehkä sinä olet. Minä tunnen itseni satavuotiaaksi.˝

˝Olen tosissani. Sinusta on tulossa kiukkuinen vanhapoika. Pahinta sorttia.˝

˝Me lupasimme tavata Robertin.˝

˝Ei, kun milloin sinä viimeksi...˝ Max esitti laskevansa sormillaan. Ikään kuin hänen olisi tarvinnut.

Tietenkin me eksyimme. Kiertelimme ympyrää, kunnes huomasin, että sisäpihalta pääsi ovikelloa soittamalla pieneen takahuoneeseen. Ovea koristi messinkilaatta. Lampisuo, siinä luki. Laattaan olivat painautuneet mustat sormenjäljet, mutta se oli vastikään kiillotettu. Yläkerroksen konttorihuoneen ikkunasta roikkui tyttö polttaen savuketta. Hän töllisteli meitä suu supussa. Katsoin häntä silmiin ja hän hätkähti. Sitten hän sylkäisi. Kuulin suhahduksen, vaikka matkaa oli useita metrejä.

˝Koputetaanko vai käännytäänkö takaisin?˝ kysyin.

Max ravisti hiustalkkia päällystakkinsa hartioilta. Naputin ovea rystysilläni.

Robert avasi oven itse. Hänen takkiaan läikitti kipsipöly. Olin unohtanut hänen pituutensa. Maxia ja minua ei ole pilattu koolla ja lyhyen ihmisen logiikalla ihailen pituutta. Samalla oven avauksella livahti ulos huoneistosta puoliturkkiin pukeutunut tyttö. Näin vain vilauksen lyhyeksi leikatusta tummasta tukasta ja raskaista korvakoruista. Syysilmaan jäi kytemään kielo­saippuan tuoksu.

˝Malli?˝ minä kuiskasin Maxille Robertin kadottua puuhaamaan keittolevynsä kanssa.

˝Rakastajatar˝, veli arveli. ˝Kalliit korvakorut.˝

˝Nainen ajaa kaverin vararikkoon.˝

˝Toivottavasti˝, Max sanoi ja irvisti. ˝Muuten tuommoisen saaminen tuntuu väärältä.˝

Robert ei vaivautunut selittämään tytön läsnäoloa, emmekä me kysyneet. Setelit saivat meidät hienotunteisiksi.

˝Saako sitä nähdä?˝ kysyin. Venyttelin. Paikallaan seisoskelu sai kivun tykyttämään selän pitkissä lihaksissa. Robert ei antanut meidän pitää taukoja, jollei siitä erikseen muistuttanut. Söimme sardiineja purkeista hotkimalla ja hukutimme ne teellä laimennettuun pirtuun. Robert sysäsi tyhjät tölkit lattialle savipölyn sekaan. Max nyrpisteli epäsiisteydelle. Veli säpsähti joka kerta nähdessään russakan vilistämässä lattian läpi. Helsingin torakat vaikuttivat pienemmiltä kuin mannermaalla. Kylmyys sai ne tiivistymään kasaan. Niiden hontelot tuntosarvet vaappuivat ilmassa ja ne eivät olleet millänsäkään, vaikka niitä polki kengän korolla. Hetken ne makasivat paikallaan kuin kuolleina, mutta kun katseen käänsi ne viipottivat kadoten pimeisiin nurkkiin.

˝Pidetäänkö tauko?˝ Max rapsutti niskaansa. Hänen silmiensä alla vajuivat pussit. Veljen viiksiin kertyi valkoista pölyä, jonka hän puhalsi pois tuhahdellen. Kolme viikkoa Robert oli piirtänyt lehtiöihin, kirjekuoriin, suttasi ruskeaa paperia hiilipölyllä. Hän kiersi meitä, tunnusteli ja piirsi. Me hajosimme hänen paperilleen tuhansina hiiliviivoina, erisuhteisina muotoina. Kun hän eräänä päivänä otti eteensä savikokkareen, mieleni teki hurrata. Nyt kaveri oli käsitellyt möykkyä pari päivää.

Nautin Robertin käsien katselemisesta hänen työskennellessään. Hänen rystysensä kohosivat voimakkaina ja sormet kapenivat pitkiksi. Mukavat työmiehen kädet, sellaiset olisin voinut valita itsellenikin.

˝Levätkää vain˝, Robert sanoi ja pureskeli alahuultaan katse työssä. Hänen otsallaan pisaroi hiki, posken poikki kulki savi­viiru.

Hyppäsimme pois korokkeelta. Rehentelimme liikkumalla korostetun ketterästi. Kahdella vartalolla nopeat liikkeet vaativat ennakointia. Maxista ja minusta kouliutui toistemme ajatuksenlukijoita. Aavistin jokaisen Maxin askeleen, käden liikkeen ja huokauksen. Tunsin Maxin kehossani, mutta myös sen ulkopuolella. Siamilaista veljeä voisi verrata puutuneeseen käteen. Sen muodon aavistaa, mutta sen liikkeissä on kummaa vierautta. Vähän kuin heräisi yöllä nukuttuaan kätensä päällä. Käden liikkeet näkee. Sormia voi taivuttaa. Mutta se ei tunnu osalta ruumiista. Vähitellen se rupeaa kihelmöimään, veri kulkee tiheänä laskimoissa. Kipu halvaannuttaa jäsenen hetkeksi. Sellainen on minun ja Maxin yhteys. Olen oppinut sulkemaan sen hetkiksi. Lokeroimaan veljen jonnekin itseni ulkopuolelle, mutta joskus se on mahdotonta. Emme ole kaksi ihmistä sen enempää kuin yksikään. Roikumme tiiviimmin toistemme napanuorissa kuin syntymätön sikiö.

Robert otti pari askelta taaksepäin ja pysähtyi ihailemaan työtään. Kiersimme hänen taakseen. Lavan puolelta se näytti vain kasalta savea. Arvelin Robertin kuuluvan siihen joukkoon kubistisia taiteilijoita, joiden töitä olin nähnyt Pariisissa. Työt näyttivät vaikuttavilta, mutta liian älyllisiltä minun makuuni. Keisarinna Eugenian gravuuri äitimme salongissa hehkui enemmän tunnetta kuin ne veistokset. Vilkaisin Robertin olan yli.

˝Oho˝, Max sanoi.

Veistos oli noin neljäkymmentä senttiä korkea, kokovartalotutkielma. Se seisoi puisella jalustalla. Robert työsti sitä käsin, mutta käden ulottuvilla pöydällä lojui rautalankaa, kaapimia ja veitsiä. Osa näytti sopivan paremmin kidutukseen kuin pehmeän saven työstämiseen. Todennäköisesti sitä pidettäisiin hyvänä työnä. Minun sivistykseni ei riittänyt arvioimaan sitä. Tuijotin Maxin ja minun yhteen liimautuneita kehoja. Yhtä haljennutta munaa, josta sulautui kaksi vartaloa. Maxin kasvot työntyivät savesta esiin. Veljen hymy kiemurteli suupielissä. Silmät näyttivät odottavan seuraavaa hetkeä, seikkailua. Omat kasvoni jättäytyivät varjoon. Ne oli työstetty ääriviivamaisiksi. Kulmat painuivat sisäänpäin. Minäkin odotin. Ehkä Maxin seuraavaa lausetta, esitystä katseltavaksi. Ateljee hengitti hiljaa. Kipsi tunkeutui makeana sieraimiin. Pyyhkäisin terveellä kädelläni pölyä harteiltani. Yhtäkkiä tunsin itseni väsyneeksi.

˝Pidättekö siitä?˝ Robert kysyi. Hänen katseensa anoi ­kehuja.

˝Varsin näppärä˝, Max mutisi. ˝Näyttävätkö jalkani tosiaan noin lyhyiltä?˝

˝Onko se nyt valmis?˝ kysyin.

Robert ojensi kätensä ylös. Venytteli. Pystyin kuulemaan nikamien natinan. Hän haukotteli katse yhä veistoksessa.

˝Ei, mutta se valmistuu.˝

Minua palelsi.

˝Meidän pitää pukeutua.˝

Riisuimme voimistelijatamineemme sermin takana. Max napitti minun paitani ääneti. En katsonut häntä silmiin. Pukeutuneenakin tunsin itseni alastomaksi. Robert kuvasi meissä jotain sellaista, jota en ollut ymmärtänyt hänen näkevän.

˝Siitä tulee hyvä. Tekstuuri vain pitäisi saada esiin paremmin.˝

Vilkaisin häntä silmäkulmasta. Melkein huokaisin ääneen. Luultavasti kaveri ei tajunnut mitään. Joskus kädet ovat herkempiä kuin silmä.

Poseerattuaan Max halusi kuuman kylvyn, vaikka meillä ei olisi ollut varaa ylellisyyteen. Tarpeeksi isoa ammetta ei ollut helppo löytää, ja yleiseen saunaan Max ei suostunut. Hän pelkäsi salapullojen kiihdyttämiä miehiä, humalan kannustamaa uteliaisuutta, työmiesten härskejä kommentteja. Max hankasi ihomme punaisen kirjavaksi pesulapulla. Hän halusi maata ammeessa kunnes sihahtavan kuuma vesi muuttui harmaaksi. Joskus Max painui ammeessa pinnan alle ja tuijotti minua sieltä silmät auki. Kuplat pursuivat hänen nenästään vanoina. Minä inhosin sitä. Veli nautti minun kiusaamisestani. Hän saattoi maata veden alla yli minuutin, vaikka hänen keuhkonsa eivät olleet vahvat. Lopulta hän purskahti pintaan. Veti henkeä ja yski. Mieleni teki raivota, ravistella häntä, läiskiä omahyväinen tyytyväisyys hänen naamaltaan. Maxin silmät venyivät nauruun. Veden pehmittämät viikset riippuivat velttoina suun edessä. Minä en koskaan voinut kiukutella Maxille pitkään. Tukka vetisenä silmien edessä roikkuen hän näytti liikuttavalta. Nuorelta. Max oli ainut ihminen, joka sai minut nauramaan.

˝En minä hukkumalla kuole˝, Max saattoi sanoa jos minä erehdyin motkottamaan.

Joskus hän korvaukseksi hoiti minun terveen käteni kynnet, työnsi varovasti kynsinauhat puutikulla taaksepäin ja levitti sitruunaesanssin hajuista rasvaa haavaumiin.

˝Sinulla on tytön käsi˝, oli Maxilla tapana sanoa.

˝Ja toinen helvetin kätyrin.˝

˝Oikeastaan…˝ Max virnisti. ˝Se muistuttaa voikukan juurta.˝

˝Käydään katsomassa miten veistos etenee˝, sanoin. Työnsin Robertin ateljeen oven auki ja annoin tilaa Maxille hänen pujahtaessaan edelleni. Maxilla oli pakkomielle kulkea ensimmäisenä ovista vasen kylki edellä. Hän väitti sen liittyvän tasapainoonsa. Odotin näkeväni työhuoneella tutun kaaoksen, virittyneen Robertin, saavani peltimukillisen rommia ja leukaperällisen joutavia taidejuoruja. Olin väärässä. Robertin seurassa korokkeella istui läpikuultava alushame ja kiljaisi. Vaaleanpunaista tekosilkkiä, kallis. Sen sisällä ollut tyttökään ei ollut hullumpi, hameen läpi kuulsivat vartalon ääriviivat, aavistus vatsankaarta, navan poimut, rintakehän luiden rivit. Parhaimman kuvan sain tytön takapuolesta. Ei valittamista.

˝Vaikka pidän enemmän malleista, joille saa laskettua korillisen olutta. Mielellään kaksi˝, Max sanoi jälkikäteen.

Takamus työntyi ulos vain sen verran, että olennon erotti tytöksi sen livahtaessa sermin taa turvaan. Muistin välähdyksenä aiemmin ovesta livahtaneen tytön, tämän raskaat korvakorut. Robert kurtisti kulmiaan kääntyessään meihin päin. Sitten hän nyökkäsi.

˝Te.˝

˝Taidamme häiritä˝, sanoin. Vilkaisin sermille päin. Robert seurasi katsettani.

˝Minulla on tilaustyö.˝

˝Onnittelen.˝

˝En ole saanut teidän veistostanne loppuun. Oikeastaan tuntuu, että olen elänyt sen aiheen.˝

˝Ai.˝

˝Suunnittelen Uutta ihmistä. Uutta Eevaa ja Aatamia. Uuden valtakunnan lapsia.˝

Istuimme pyytämättä divaanille. Huonekalu näytti käytettynä ostetulta. Sen kuluneempia kohtia oli armahdettu levittämällä niiden päälle kirjottu shaali. Työhuone tuntui muuttuneelta, täydemmältä, tuoksuvammalta, naiselta. Ehkä se johtui pelkästään siisteydestä. Tarvikkeet ja työkalut riippuivat seinillä kokonsa mukaan järjestettynä ja puhdistettuina. Nurkat oli suittu, niin myös Robert. Tavatessamme kutsuilla häntä oli verhonnut kipsipölyn värjäämä samettitakki ja huoleton kaulaliina, jossa näkyi tupakan jättämiä tahroja. Nyt punertavasta parrasta ei näkynyt edes ohutta sänkeä, iho kiilsi pehmeänä kuin teinitytön. Seurasin sermin takaa liikkuvia varpaita. Kuuntelin silkkivuorin kahinaa.

˝Kuka neiti Alushame on?˝ Max kysyi ja nyökkäsi katseeni suuntaan.

˝Kuka? Ai, Iris.˝

Robert iski silmää. Se ei sopinut hänelle. Ele näytti typerältä yhdistettynä hänen tukkaansa.

˝Kenkäkauppiaan vaimo. Tyrkyllä seurapiireihin. Syötävän rikas.˝

˝Suomalainen?˝

˝Venäläinen, asunut täällä kymmenen vuotta. Hyvät luut. Eikö olekin? Saisi olla vähän rehevämpi. Ei oikein kolhoosityyppiä.˝

Varpaat sermin takana sujahtivat kenkiin. Mietin kuuliko tyttö Robertin vuodatuksen.

Robert tökki ilmaa taltallaan.

˝Mies haluaa muotokuvan. Kuvitelkaa! Kuka enää tekee muotokuvia? Ostakoon posliinipaimentytön. Minä veistän Iriksestä Uuden ihmisen.˝

˝Te puhutte veistoksesta, eikö?˝

Ääni oli pumpulinpehmeä. Me käännyimme hänen suuntaansa. Robert hymyili kuin tyttö olisi kokonaan hänen ansiotaan. Kenkäkauppiaan rouvalla oli päällään pellavainen prässätty hame ja solisluut paljaaksi jättävä pusero. Hän veti meidän katsellessamme hansikkaat käteensä. Tukka kiilsi harjattuna päätä myöten kuin pojan. Hatuttomuus puki häntä. Totesin, että takapuolen antama vaikutelma oli mennyt koko lailla nappiin.

˝Iris Ruusuvuori˝, hän sanoi ja kätteli meitä.

˝Madam˝, Max liversi.

Hän tarttui tytön ojennettuun käteen ja suuteli sitä niin, että huulet melkein koskettivat hansikkaita. Max käyttäytyi toisinaan kuin idiootti.

Tytössä oli jotain haurasta, ehkä se johtui puhetavasta, lapsenpehmeästä ääntämisestä, automaattisesta kuvalehtihymystä. Ainut epätäydellinen piirre hänen kasvoillaan suippeni korkeana nenänä. Kätellessään hänen alahuulensa erkani hiukan, mutta hän ei tuijottanut. Kampauksen alta vilahtelivat suuret kultaa ja helmiä säteilevät korvakorut, jotka näyttivät minun silmääni aidolta.

˝Isaac˝, sanoin. Hymy levisi silmiin. Pehmeä leikillinen hymy, joka kuiskasi, että me jaoimme yhteisen salaisuuden. Iriksen käsi sulautui minun käteeni. Sen hennot luut tuntuivat helpoilta rusentaa. Pitsin alta saattoi tuntea ihon lämmön ja aavistuksen suippenevista kynsistä ja kämmentä ristivät verisuonet.

˝Max˝, hän toisti. ˝Onko se Maxwell vai Maximillian?˝

˝Max˝, Max sanoi.

˝Maximillian hän on vain torstaisin˝, minä sanoin.

˝Miksi silloin?˝

˝Koska se ei ole hänen nimensä.˝

˝Siis Maxwell.˝

˝Liian brittiläistä.˝

˝Max?˝

˝Ei sekään ole hänen nimensä.˝

˝Minä en ymmärrä.˝ Iris nauroi korkealta niin kuin viehättävät ihmiset tekevät peittääkseen hämmennyksensä. ˝Hei, tätä pitää juhlia.˝ Hän käänsi pään kallelleen. Ele toi hänen profiilinsa paremmin esille. Sai hänet näyttämään roomalaiselta ilotytöltä. Max nyökkäsi minulle. Hän osasi arvostaa hyvää posee­rausta. Robert rypisti kulmiaan.

˝Työ on kesken.˝

Hän kaipasi meistä eroon. Mietin kumman aloitteesta suhde oli alkanut. Ehkä nainen oli ikävystynyt.

˝Ekbergille. Hirveästi vanhoja tätejä, mutta minusta tuntuu, että näännyn.˝

Iris taputti korsetitonta vatsaansa. ˝Tarvitsen välittömästi tänne muutaman skonssin. Tunnen miten kylkiluuni kolahtelevat silkasta turhautumisesta yhteen.˝

˝Maxilla ja minulla on kiire.˝ En halunnut joutua esiteltäväksi. En ainakaan ilman maksua. Iriksen suu mutristui.

˝Ymmärrän teitä Madam˝, kumarsin. ˝Aviomiehen sukulaisten järkyttäminen tekee elämästä nautinnon.˝ Iriksen käsi pysähtyi. Hän tuijotti minua.

˝Ehkä Ekberg ei ansaitse skandaalia. Teidät pitää varata oikeaan hetkeen.˝

˝Mutta ehditte te jotain täällä juoda˝, Robert terästäytyi. Hän näytti äkkiä muistavan isännän velvollisuudet. Hän hipaisi tytön olkapäätä.

˝Voisit olla enkeli ja hakea meille jotain.˝

Iris kohotti toista kulmakarvaansa. Sen opettelemiseen oli varmasti hurahtanut useampi peilin edessä vietetty tovi. Hän käänsi katseen meihin. Hopeiset silmät, ajattelin. Jos ne olisivat vaaleammat, ne olisivat värittömät.

˝Totta kai. Sinä keität varmaan meille teetä.˝

Se vaikutti sellaiselta myönnytykseltä kuin hän ei koskaan eläissään olisi tehnyt mitään niin arkipäiväistä kuin pistäytynyt leipomossa. Poistuessaan hän vilkutti meille ovensuusta, kääntymättä ja varmana, että katselimme hänen poistumistaan. Ja niin me katselimmekin.

Iris Ruusuvuori ahmi kinuskitorttua kiilamaisin hampain. Pienet muruset singahtivat hänen kaulalleen. Hän näytti kärpältä. Sormet mursivat paloja marsipaaniruusuista ja suklaalehikäisistä, kynnet työntyivät läpi sokerikuorrutuksen ja minua huimasi. Syödessään hän oli riisunut hansikkaansa. Kynnet oli pureskeltu lyhyiksi. Ne näyttivät litteiltä kuin lapsen. Hän on sievä, ajattelin. Mutta ei mikään erikoinen. Bebejen vaaleanpunainen kuori rapsahti jäänterävänä suussa. Näin Maxin tökkivän omaa aleksanterinleivostaan silmät Iriksessä. Tyttö hymyili hänelle ja näin veljeni kääntävän katseensa pois. Minä en pidä hänestä, ajattelin. Vai pidänkö? En tiedä mitä hän haluaa. Hän on ystävällinen, mutta rikkaat ihmiset ovat oikullisia. Heillä on varaa valita. Minä odotin. Tuijotin häntä ja katselin hänen syömistään. Se ei näyttänyt hämmentävän häntä.

˝Iris syö kamalia määriä˝, Robert sanoi.

˝Minä olen nälkäinen˝, Iris sanoi. Se oli ensimmäinen kerta syömisen keskellä, kun hän puhui. Tajusin, että olin jo ehtinyt kaivata hänen ääntään.

˝Olet aina nälkäinen.˝

˝Sokeri erittyy suoraan ihoni läpi.˝

Mietin minkälaista olisi nuolla marenginhauraiden ranteiden sisäpuolia, imeä hänen niskansa mustelmille vain kokeillakseen maistuisiko leivosten imelyys veren läpi. Hemmoteltu penikka, ajattelin. He molemmat. Kiusoittelevat toisiaan. ­Ahnehtivat. Ovat varmoja, että maailma antaa heille kaiken mitä he haluavat. Tuijotin tahallani Iriksen suuta. Mietin saisinko hänet punastumaan.

˝Te ette ole täkäläisiä˝, Max kysyi. ˝Madam˝, hän muisti ­lisätä.

˝En˝, Iris sanoi. ˝Minä asun Kaivopuistossa. Bulevardi on meluisa.˝

˝Mutta ette suomalainen?˝ Max intti.

˝Pietarista˝, Robert sanoi.

˝Pakenitte vallankumousta?˝ Katsoin häntä uudelleen.

˝Minä tulin myöhemmin˝, Iris sanoi. ˝Mitä sillä on väliä. Minä olen nyt suomalainen.˝

˝Minä ja Max olemme pakolaisia.˝

˝Mitä te pakenette?˝ Iris kysyi. Kohautin hartioitani.

˝Luulen, että enimmäkseen ikävystymistä.˝

˝Joskus minä ikävystyisin mielelläni˝, Iris sanoi.

˝Sinä?˝ Robert sanoi. Iris tunki lopun leivoksestaan suuhunsa.

˝Kaikkea pitää kokeilla.˝

˝Aivan kaikkea?˝ kysyin. Iris imaisi lopun huulipunan alahuulestaan. Tökkäsin haarukalla leivosta. Pintaan tuli halkeama. Valkoinen täyte purskahti ulos.

˝Kuka tuo on?˝ Max kysyi. Vilkaisin hänen katseensa suuntaan. Robertin seinällä riippui painokuva puolialastomasta naisesta, joka piti lapsiaan sylissään. Kolmikko sinnittelee luolassa. Ensimmäiset auringonsäteet hivuttautuvat piilopaikkaan. Naisen kasvoilla on hätääntynyt ilme. Hänen yläruumiinsa on alaston. Jalkoja peittää musta viitta. Hiukset liehuvat tuulessa. Päässä on kuningattaren tiara. Toisessa kädessään nainen pitelee tikaria. Lapset riippuvat velttoina ja pulleina kuin porsaat hänen rintaansa vasten.

˝Delacroix˝, Robert totesi. ˝Näin oikean Louvressa.˝

˝Mikhi naihella on thikari?˝ Max kysyi. Hänen puhuessaan muruset lensivät pitkin pöytää. Vilkaisin Iristä, mutta tämä hymyili yhä Robertille. Jotkut naiset eivät tule hymyilystä sievemmiksi. Iris oli aina kauneimmillaan suu kiinni. Silloin kun hän vasta ajatteli seuraavaa lausetta ja näytti miettivän jotain salaisuutta.

˝Hän on Medeia˝, Robert sanoi Irikselle.

˝Kuka?˝ Iris kysyi.

˝Kreikkalainen muori. Tuossa kuvassa hän aikoo surmata poikansa.˝

Iris värähti. Mietin, että toisena aikana Iris saattaisi aivan yhtä hyvin katkaista kurkun joltakulta, jos päivä vain sattuisi olemaan liian pitkä. Nyt hänen velvollisuutensa oli esittää haurasta.

˝Syötäväksi?˝ Max arveli. ˝Noissa lapsissa näyttää olevan kunnolla lihaa.˝

Vilkaisin kuvaa uudestaan. Toisen lapsen tukka kihartuu aamun kosteudesta. Verta ei näy missään. Ehkä verityö