Helsingissä tapahtuu

By Vilho Helanen

Jännittävän retrosarjan aloitus suomalaisen dekkarin pioneerilta!
Kapteeni Kaarlo Rauta palaa maailmalta Suomeen ja perustaa asianajotoimiston. Häntä eivät pitkästyttävät perustoimeksiannot kiinnosta, vaan hän on päättänyt ryhtyä salapoliisiksi.
Pian rikospoliisi pyytääkin hänen apuaan erikoisessa tapauksessa, jossa ukrainalainen tanssijatar on murhattu, ja murhasta syytetään Raudan ystävää, isänmaallisen järjestön johtajaa. Rauta uskoo lujasti ystävänsä syyttömyyteen ja päättää selvittää tapauksen perin juurin. Lisääkin ruumiita tulee, ja Rauta pääsee käyttämään nyrkkejäänkin, ennen kuin poliittisiakin piirteitä saava juttu selviää. Onneksi Raudalla on tukenaan viehättävä ja korvaamaton toimistoapulaisensa, neiti Inkeri Kaario.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2024
• ISBN: 9788727059228

Book preview

Helsingissä tapahtuu

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727059228

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

»TÄÄLLÄ EI TAPAHDU MITÄÄN!»

— Tuonko tuomarin kahvin tänne?

Kaarlo Rauta käännähti ikkunasta tyttöön. Tuossa äänessä oli jotakin, joka sykähdytti häntä aina, nyt aivan samoin kuin ensimmäisellä kerralla.

— Kyllä, jos tulette pitämään minulle seuraa.

Joka aamu sama kysymys ja sama vastaus. Iloisesti nyökäten tyttö katosi ovensuusta.

Inkeri Kaario — niin, hän oli miltei ainoa mieluisa yllätys, mikä vanhalla kotikaupungilla oli ollut tarjottavana palaavalle pojalleen. Tuomari Rauta naurahti. Toimistoapulaisensa hän oli palkannut tätä edes näkemättä. Sanomalehti-ilmoitus — niin tietysti. Mutta juuri kun hän oli ollut tarkastelemassa kirjallisia hakemuksia, puhelin oli soinut.

— Joko paikka on täytetty?

Rauta oli kuunnellut äänen ihmeellistä sointia.

— Kysykää uudelleen!

— Uudelleen? Oh, sitä minä vain, että joko paikka on täytetty?

— Ei. Mikä teidän nimenne on?

— Inkeri Kaario.

— Hyvä on, neiti Kaario. Saatte paikan. Voitteko aloittaa jo huomenna?

— Mutta… Haluaisin toki ensin näyttää todistukseni. Niissä ei ole mitään heikkoa.

— Ei varmastikaan. Mutta en kaipaa niitä. Äänenne riittää.

— Ääneni? Radiokuuluttajaako sitten haettekin? Luulin, että kysymyksessä on asianajotoimisto.

— Te luulitte oikein. Riittääkö kaksituhatta kuussa — aluksi?

— Että riittääkö kaksituhatta? Tottahan toki? Mutta… Sitten tyttö oli keskeyttänyt ja purskahtanut nauruun, ja se oli iloisen helmeilevää naurua. — Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta.

— Niin minustakin. Näkemiin siis huomiseen, neiti Kaario.

— Näkemiin.

Ja niin Inkeri Kaario oli tullut vastaperustetun »Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimiston» ensimmäiseksi toimistoapulaiseksi. Ilmeisesti hän oli jäävä myös viimeiseksi, ellei piakkoin ihmettä tapahtuisi. No, hänessä oli kyllä ainesta ainoaksikin.

Rauta ei ollut hetkeäkään katunut sitä, että oli niin ehdottomasti luottanut äänen antamaan ennakkokuvaan. Tyttö oli hyvin sievä, hyvin solakka ja hyvin vaalea. Suurten sinisten silmien säteily oli yhtä kirkas kuin hänen naurunsa. Uusi esimies oli sanellut hänelle heti ensimmäisenä päivänä parikymmentä tyhjänpäiväistä kirjettä oikeastaan vain saadakseen nauttia valkean kaulan viehkeästä kaartumisesta ja hoikkien sormien kiidosta yli näppäimistön. Että miehen olikin pitänyt vaeltaa pitkin ja poikin Eurooppaa tavatakseen tuollaisen tytön vasta kotikaupunkiin palattuaan!

Inkeri Kaario tuli huoneeseen tarjottimineen. Rauta totesi taaskin, että nämä aamuiset kahvihetket, jotka olivat kerta kerralta käyneet yhä tuttavallisemmiksi, olivat päivän paras osa. Läheisen pikku kahvilan tuotteissa ei tosin ollut paljon kehumista. Mutta hänen päähuomionsa olikin kiintynyt seuralaisensa iloisiin silmiin ja hohtavaan hammasriviin.

— Tunnetteko johtaja Suvion? tyttö kysyi.

— Olen joskus kuullut nimen. Kenties joku setävainajani tuttavapiiristä.

— Mutta hänpä tuntee teidät. Onneksi.

Raudan mielenkiinto havahtui heti.

— Miksi niin onneksi?

— Minulle onneksi, tyttö täydensi. — Muuten en nyt olisi täällä.

— Todellako? Sittenpä hän onkin vallan mainio mies. Rauta yhtyi. — Miksi kerrotte minulle vasta nyt?

— On ehkä hyvin tyhmää, että nytkin kerron, Inkeri Kaario hymyili. — Mutta olkoon. Katsokaas, isä ei olisi tahtonut päästää minua tänne. Hänestä oli hyvin epäilyttävää, että minulle tarjottiin ensimmäiseksi paikakseni niin hyvätuloista tointa. Ylioppilastodistukseni on tosin hyvä, sen hän myönsi, samoin kone- ja pikakirjoitustaitoni. Mutta sittenkin! Ja kuultuaan, että lupasitte paikan pelkän ääneni perusteella, todistuksiani näkemättä, hän sanoi: »Tuomareitakin on niin monenlaisia. Tuo mies on joko hullu tai rikollinen.»

He nauroivat molemmat. Rauta saattoi hyvin kuvitella vanhan miehen kauhistuksen.

— Ja silloinko johtaja Suvio astui näyttämölle? hän kysyi.

— Niin. Hän on isän vanhoja tovereita. Ja hän sanoi, että teillä on kyllä omalaatuisia päähänpistoja, mutta muuten olette kunnon mies.

Rauta irvisti happamesti.

— Oh, olipa se aika lattea tunnustus.

— Mutta se riitti rauhoittamaan isän, tyttö huomautti. — Jälkeenpäin minä puristin Suvion sedästä irti kaiken, mitä hän tiesi tulevasta työnantajastani. Eikä se ollut niinkään vähän.

Rauta sytytti savukkeen asettuen tuolissaan mukavaan asentoon. Tytön puhelu todisti eräänlaista hivelevää mielenkiintoa häntä kohtaan. Sitä paitsi tuo ääni, sitä hän ei milloinkaan väsyisi kuulemaan.

— No, kertokaahan, hän kehoitti. — Tunnette ehkä elämäni paremmin kuin minä itse.

— Oi en, tyttö torjui. — Vain joitakin piirteitä. Ilottomasta, köyhästä lapsuudestanne. Kahdesta poikavuosienne suuresta unelmasta: näyttelijän tai nyrkkeilijän urasta, joille kummallekin teitä veti. Vanhempienne kuolemasta. Rikkaan setänne testamentista, jolla suuren omaisuuden pantiksi hahmoteltiin koko elämänne: lakitieteen kandidaattitutkinto, sitten ulkomaille jatkamaan opintoja tai katsomaan elämää tai mitä tahansa, kunhan vain asettuisitte pysyvästi kotimaahan ennen ensimmäistäneljättä ikävuottanne. Ja te palasitte kaksi päivää ennen määräajan umpeen menoa.

— Koska se oli viimeinen mahdollinen vuorolaiva Stettinistä, Rauta täydensi. — On hyvä, että tiedätte tuon kaiken, neiti Kaario. Silloin ymmärrätte tämän järjettömän asianajotoimiston olemassaolonkin. Vain pari lisäystä on enää tarpeen. Ulkomailla en opiskellut, en ainakaan juridiikkaa. Uhrasin aikani niille, joita te kauniisti sanoitte poikavuosieni suuriksi unelmiksi. Istuin teattereissa ja nyrkkeilykehien ääressä useissa Euroopan pääkaupungeissa, kunnes aloin kuvitella löytäneeni uuden alan, tavallaan noiden molempien yhdistelmän.

Kun hän keskeytti, tyttö ei kysynyt eikä sanallakaan kiirehtinyt häntä jatkamaan. Mutta koko hänen olemuksensa todisti vireää mielenkiintoa.

— Kotimaahan palatessani se väikkyi mielessäni ainoana mahdollisena urana, mies jatkoi hetken kuluttua. — Mutta kun kerroin siitä tovereilleni, he nauroivat: »Ei, veli hyvä, Helsinki ei tarvitse sinun eikä kenenkään muunkaan salapoliisitoimistoa! Saat koreasti tyytyä asianajohommaan. Arkipäiväistä? No, sitä ei voi auttaa.» Ja seurassa ollut rikospoliisin päällikkö tuomari Korpela irvisti minulle vasten naamaa: »Me julkiset poliisit hoitelemme kyllä rikollisemme kalterien taa ilman mokomaa apua!» Katselin kaksi viikkoa ympärilleni ja niiden kuluessa aloin tajuta, että he olivat oikeassa. Tuon havainnon tehtyäni olisin heti matkustanut takaisin sinne, mistä tulin. Mutta setäni tahto naulitsi minut tänne. Ja niin minä otin lusikan koreaan käteen. Eikä tämäkään nyt mene.

Pettymys ja tunto epäonnistumisesta värittivät viime sanat katkeriksi. Inkeri Kaario unohti, että vastapäätä istuja oli hänen työnantajansa. Melkein hän unohti senkin, että tämä oli leveäharteinen, pitkä mies, jonka lyhyeksi leikatun, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat jyrkkäpiirteiset ja päättäväiset ja jolla täytyi olla voimia kestää paljonkin pettymyksiä ja koettelemuksia. Hän kumartui eteenpäin antaen sormiensa tyynnyttävän hyväilevästi kulkea miehen nyrkkiin puristuneen suuren, lujan käden yli. Raudan harmaat silmät katsoivat häneen kiitollisina. Sitten mies hymähti ilottomasti.

— Typerää, että puhun näin, hän sanoi. — Mutta ei ole helppoa tunnustaa epäonnistuneensa. Asianajoa? Sitä kai olivat olevinaan ne kaksi likaista avioerojuttua, joita minulle tyrkytettiin. Puhumattakaan siitä tuttavastani, joka oli kuullut erikoisharrastuksistani ja tarjosi minulle tehtäväksi hankkia sitovat todistukset vaimonsa oletetusta uskottomuudesta! Ei, neiti Kaario, minä en enää sovi Helsinkiin. Täällä ei tapahdu mitään! Lopetan koko liikkeen niin pian kuin…

Tyttö tukahdutti urheasti huokauksen. Isku ei ollut odottamaton. Olihan hän sen aavistanut jo siitä pitäen, kun tuomari oli ajanut ulos ensimmäiset asiakastarjokkaat. Sillä tavalla ei päässyt alkuun. Ja nyt hän ymmärsi, miksi toimisto oli tuomittu. Helsingissä ei todellakaan tapahdu sellaista, mihin hänen kummallinen esimiehensä kävisi lujine kourineen toden teolla kiinni. Tyttöä ei surettanut niinkään edessä olevan paikan menetys kuin miehen pettymys.

— Niin pian kuin? hän kysyi hiljaa.

— Niin pian kuin tärkein peräytymisen este on poissa, Rauta vastasi. — Odotan näet tietoja eräiltä tuttaviltani, joille annoin toimeksi hankkia teille uuden paikan, vähintään yhtä hyvän kuin tämä.

Uuden paikan hänelle? Vähintään yhtä hyvän? Inkeri Kaarion silmät kostuivat. Salatakseen liikutustaan hän kysyi:

— Entä te itse?

— Minä? Virastotyöhön minusta ei ole. Istuudun »Lincolnini» ohjauspyörän ääreen ja lähden ajamaan takaa jotakin.

Kärsimättömänä Rauta nousi paikaltaan ja jäi tuijottamaan hiljaista, auringonpaisteessa kylpevää katua.

— Sinä kirottu pieni kolo, josta minulle valehdeltiin, että olet kasvanut suureksi! hän ärähti hampaittensa välistä.

Tyttökin oli noussut. Hän oli hiljainen ja surullinen kerätessään astioita tarjottimelle. Kun hän ehti ovelle, tuomarin ääni pysähdytti hänet:

— Kun olen sanonut jo näin paljon, voin huoleti sanoa loputkin. Jos minä onnistun jossakin, niin sitten minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa teille.

Tyttö katsahti häneen suurin, ihmeellisen kirkkain silmin, joista suru oli kuin pois pyyhkäisty. Seuraavassa hetkessä hän oli jo sulkenut oven jälkeensä.

Rauta tuijotti hetken oveen. Sitten hän istahti raskaasti pöytänsä ääreen. Mihin ikinä hän nykyisin tarttuikin, se epäonnistui. No niin, kaikki oli tällä erää taas lopussa. Toimistosta hän itse asiassa välitti viis! Ja varojahan hänellä oli elää miten vain halusi — tämän maan rajojen sisällä. Kirous alkoi vasta siitä, että hän tahtoi tehdä työtä, omaa työtään. Maata oli kyllä vielä yrittämistä varten. Mutta häntä etoi ajatus uudesta alusta. Eräs ääni, eräs nauru, eräät silmät ja eräät kädet olivat tehneet tämän alun perin tuomitun toimiston hänelle paikaksi, jonka ulkorajoilta nyt ammotti vastaan tyhjyys.

Puhelin pärähti soimaan.

Haluttomasti Rauta tarttui kuulotorveen. Mutta haluttomuus vaihtui äkisti jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen.

— Korpela täällä.

Rikospoliisin päällikön äänessä oli aivan toinen sävy kuin silloin, kun hän ylimielisesti vakuutti, että »me hoitelemme».

— Hauska kuulla. Mikäs nyt on hätänä?

— Haluan puhella kanssasi.

— Sinä minun kanssani? Mistä? Rauta kysyi.

— Tahdon kuulla mielipiteesi eräästä hitonmoisesta jutusta. Sinä tunnet asianomaiset paremmin kuin minä. Minun on keskusteltava heistä kanssasi ennen kuin ryhdyn kuulusteluihin. Tulen sinne, sanokaamme, puolen tunnin kuluttua.

— Hyvä. Odotan sinua. Mutta sano nyt edes, mitä asia koskee.

— Murhaa.

Ei sanaakaan enempää. Puhelin sulkeutui.

Toinen luku

MURHA

— No, annahan kuulua.

Tuomarit istuivat nahkanojatuoleissa kahden puolen tupakkapöytää. Heidän vastakohtaisuutensa oli silmäänpistävä: Rauta kookas, vaalea ja rauhallinen, Korpela pienenläntä, laiha ja hyvin tumma, mustien silmien katse oli levoton, ja hoikkien, hyvinhoidettujen käsien näytti olevan vaikea kysyä paikoillaan.

— Olet kai kuullut nimen Tanja Maznitsenko? Korpela kysyi alkajaisiksi.

Toinen nyökkäsi.

— Tanssijatar. Venakko, vai?

— Ukrainatar. 25-vuotias. Tuli maahan viime vuoden toukokuussa ja sai työluvan. Kauneutensa vuoksi pääsi aloittamaan hienoimmissa ulkoravintoloissamme. Mutta talvisaikaan hän sai paikkoja enää vain, sanokaamme, toisen luokan ravintoloissa. No, hitto soikoon, nyt tuo kaikki on jo yhdentekevää. Viime yönä klo 3.15 hänet tavattiin ojaan ajaneen auton etuistuimelta kuulan reikä ohimossa. Tässä näet paikan, mistä auto löytyi.

Korpela ojensi pöydän yli karttapiirroksen.

— Punaisella ristillä merkitty kohta osoittaa auton paikkaa.

Rauta tutki karttaa. Hän tunsi paikan hyvin. Se oli Turun valtatiellä neljäntoista kilometrin päässä Helsingistä.

— Omituinen ojaan ajon kohta, hän totesi. — Leveä betonitie, näkyväisyys mainio ja juuri sivuutettu mutkakin melko vaaraton.

— Hyvillä, suorilla teillä tapahtuvat useimmat auto-onnettomuudet, Korpela huomautti. — Auto on joutunut pois betonitieltä ja jonkin matkan päässä suistunut syvään ojaan. Kummallista kyllä se on selvinnyt, sanokaamme, varsin vähin vaurioin. Vain oikeanpuoleiset ikkunalasit ovat pirstaleina. Ojaan ajon olemme todenneet tapahtuneen klo 2.45:n ja 3.15:n välisenä aikana. Kun auto löydettiin, ei kuljettajasta eikä muista mahdollisista matkalaisista näkynyt jälkeäkään. Hitonmoisia kyytimiehiä he vain ovat olleet. Naisen on näet todettu kuolleen jo puolenyön maissa.

Rauta vihelsi.

— Se tuntuisi osoittavan, että nainen ammuttiin muualla ja sullottiin vasta ruumiina autoon, hän sanoi. — Mutta oli miten hyvänsä, tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten kysymys, mitä tarkoitit väitteelläsi, että minä tunnen asianomaiset paremmin kuin sinä. Kaikkien luettelemiesi tosiseikkojen jälkeen epäilen sitä vahvasti. Tanja Maznitsenkon nimen olen lukenut lehdistä. Kaunokaista itseään en ole edes nähnyt. Sanoithan, että hän esiintyi viime aikoina vain toisen luokan ravintoloissa. Ja luvallasi sanoen minun hemmotellulle maulleni on jo täkäläisissä ensimmäisen luokan paikoissakin koettelemusta kylliksi.

Rikospoliisin päällikkö sytytti uuden savukkeen ennen kuin ryhtyi vastaamaan. Hänen katseensa harhaili pitkin huonetta.

— Tulin puhuneeksi, sanokaamme, epätäsmällisesti, hän myönsi. — Tarkoitin, että sinä tunnet eräitä asiaan sekautuneita tai sekoitettuja. Haluaisin heistä eräitä ennakkotietoja. Olen näet kutsunut heidät kuulusteltavikseni. Hitto soikoon, mies, toivon yhtä hartaasti kuin sinä heidän voivan todistaa, ettei heillä ole mitään tekemistä murhan kanssa.

— Yhtä hartaasti kuin minä? Rauta toisti hitaasti, kuin punniten. — Tarkoitat: kuin minä sitä toivon kuultuani nimet.

Sitten hän kiivastui:

— Sano sitten nuo nimet! Ja lakkaa kirotusta kiertelemisestäsi!

Korpela nosti torjuen kätensä.

— Odotahan. Kun nuo nimet tutkimuksissa putkahtavat esiin, sanoin itsekseni: hitto! Hitto, sanoin vielä toisenkin kerran, se on satua, typerää satua! Mutta näin ne tulivat esille.

Hermostuneesti hän pyöritteli sormissaan savuketta ja painoi sen sitten äkisti sammuksiin.

— Meillä oli siis murhattu nainen, mutta ei tietoa, sanokaamme, kuolemanmatkan muista osanottajista, hän aloitti. — Oli helppo todeta, missä Tanja-neiti asui. Meiltä pistäydyttiin tuossa matkustajakodissa. Hitto soikoon, mies, millaisia koloja meillä on lähellä pääkaupungin sydäntä. »Piilopirtti» — no, sanoohan tuo nimikin jotakin. Omistajatar heitteli ensin niskojaan. Hän ei muka vakoillut vuokralaisiaan eikä valvonut heidän tulemisiaan eikä menemisiään. Tanja-neidillä kävi sitä paitsi niin paljon vieraita, että vaikea heistä oli lukua pitääkin. »Kaunis, nuori neiti — ja niin hieno. Hihi. Tietäähän ne nuoret, kun vielä on taiteilijatemperamentti ja vieras, kuuma veri. Hihi.» Hyi hitto! Vei aikansa, ennen kuin tuo vanha parittajatyyppi käsitti, että tosi oli edessä. Komissaari Vuoristo, joka lähinnä hoitaa tätä juttua, on nuoruudestaan huolimatta mies paikallaan pänttäämään erinäisiä tosiasioita tuollaiseenkin, sanokaamme, paksuun päähän. Eilen? Todellakin, sen tuo naisihminen sattui erinäisistä syistä muistamaan, että eilen Tanja-neiti lähti ulos klo 18.30.

Kaivannut takaisin tulevaksi? Ei, sitä emäntä ei ollut tehnyt. Olihan neiti aikaihminen, kaksi silmää päässä, kaksi suurta, kaunista silmää. Miksi hän olisi kaivannut? Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin neiti vietti yönsä muualla. Tietäähän ne nuoret… Hitto soikoon, mies, pelkään, että minulla ei olisi ollut kyllin kärsivällisyyttä kuunnella tyynesti tuota limaista olentoa!

Rauta hymähti. Rikospoliisin päällikön perusteellinen kuvaus koetteli hänen kärsivällisyyttään. Mies ei ikinä näyttänyt pääsevän nimiin asti. Mutta hän oli päättänyt odottaa ääneti.

— Komissaari Vuoristo on perusteellinen mies, Korpela jatkoi. — Hän antoi akan jauhaa juttuaan. Sitten hän palasi vähän taapäin. Mitkä olivat ne »erinäiset syyt», joiden vuoksi »rouva johtajatar» poikkeuksellisesti muisti neidin eilisen ulosmenon niin tarkoin? Hän osaa, sanokaamme, painaa oikeaa nappia, tuo Vuoristo. »Rouva johtajatar», se murti akan vastarinnan. Hän pyysi komissaaria oikein istumaan ja vastasi auliisti. Niin, kas, se johtui siitä, hän sanoi, että eilen eräs nuori, komea suomalainen herra oli tullut kysymään neiti Maznitsenkoa. Tavallisesti Tanja-neidin vieraat olivat ulkomaalaisia, useimmiten saksaa puhuvia. Tai sitten he eivät olleet muuta kuin herrasmiehen rajoilla. (Hitto soikoon, mies! Se ei ollut akalta hullummin sanottu: herrasmiehen rajoilla!) Kyllä, kyyhkyläinen oli kotosalla. Toinen kerros, kolmas ovi vasemmalla. Ja sen sanottuaan hän, emäntä, oli pitänyt asiaa puolestaan loppuun käsiteltynä. Mutta vieras olikin hänen ihmeekseen toista mieltä. »Tahtoisitteko ilmoittaa neiti Maznitsenkolle, että insinööri Sara odottaa häntä?»

Tuo yksi ainoa sana, nimi, vaikutti Rautaan kuin sähköisku. Rikospoliisin päällikkö tunsi eräänlaista tyydytystä. Komissaari Vuoriston selonteossa samainen nimi oli tyrmistyttänyt häntä. Mutta hänen hämmästyksensä oli kuitenkin vähäistä sen vaikutuksen rinnalla, minkä insinööri Saran mainitseminen tässä yhteydessä teki Rautaan. Hän hätkähti rajusti ja jäi tuijottamaan vieraaseensa sanattomana. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen, mitä saattoi sisältyä siihen, että insinööri Sara oli käynyt tanssijattaren asuinpaikassa vain muutamia minuutteja ennen murhaa. Mutta oivallettuaan, mihin rikospoliisin päällikkö tähtäsi, hän suuttui silmittömästi:

— Sara! Antti Sara! Sinä olet hullu tai tuo komissaarisi on hullu!

Sitten hän lisäsi huomattavasti tyynemmin:

— Komissaari Vuoriston on täytynyt kuulla väärin.

— Hän ei kuullut väärin, Korpela sanoi vakavasti.

— No, sitten tuo viheliäinen akka on kuullut väärin! Rauta väitti uudelleen tuohtuen.

— Ei hänkään kuullut väärin. Hitto soikoon, mies, se asia on varma. Akalle oli yllätys, että joku Tanja-neidin vieraista ei törmännyt suoraa päätä osoitettuun huoneeseen, vaan pyysi vain ilmoittamaan neidille sanoen vielä oman nimensä. Koeta nyt älytä olosuhteet! Se