Kansantuhooja

By Vilho Helanen

Helsinkiin virtaa jostakin huumeita, jotka niittävät kansalaisia ikään ja varallisuusluokkaan katsomatta. Kun kuolemantapaus osuu turhankin lähelle Kaarlo Rautaa, hän alkaa tutkia monimutkaista vyyhteä. Tutkimukset vievät hänet teatterimaailmaan ja kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden syövereihin. Vaikka Raudalla perheineen menee hyvin, hänellä riittää ymmärrystä myös elämän kolhimille ja kaidalta tieltä suistuneille. Pääseekö hän suurrikollisten jäljille ja huumekaupan juurille vai jääkö haaviin pelkkiä pikkutekijöitä?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 6, 2024
• ISBN: 9788728535059

Book preview

Kansantuhooja

Cover image: Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728535059

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku.

KOTIMAINEN ENSI-ILTA.

— Anteeksi, että häiritsemme sinua, isä.

Varatuomari Kaarlo Rauta työnsi takaisin hyllyyn kirjan, jota hän juuri oli ollut selailemassa, ja kääntyi.

Hänen molemmat lapsensa seisoivat työhuoneen kynnyksellä. Harteikkaan ja rotevan Martin rinnalla Marja vaikutti kovin pieneltä ja hennolta. Lyseolaisen — vaikkapa vain ensiluokkalaisen — ylimielisyys loisti Martin pyöreillä kasvoilla, kun hän hymyili sisarelleen.

— Näetkös nyt? Minä olin oikeassa. Tietysti. He lähtevät juhlimaan. Saat tyytyä siihen, että Mari panee sinut nukkumaan. Minähän sanoin sinulle.

Sinimekkoinen pikku tyttö katsoi hellittämättä komeaa, frakkipukuista isäänsä. Hänkin ymmärsi, mitä tuo puku merkitsi.

— Isi ehkä lähtee, hän myönsi vastahakoisesti, — mutta äiti ei.

— Pyh, poika väitti, — tietysti äitikin. Kuulinhan minä omin korvin Marin äsken sanovan, että joka ilta he ovat menossa. Eikä isä mene koskaan teatteriin ilman äitiä.

— Mistä oikeastaan on kysymys? Rauta tiedusti.

Martti oli heti valmis selittämään:

— Marja kinaa aina vastaan. Pikku tytöt ovat kai sellaisia. Eivät ota uskoakseen selvää asiaa, jos se on heidän mieltänsä vastaan. Ainakin Marja on sellainen hoopo. Nytkin hän halusi lyödä vetoa kanssani. Minä en viitsinyt, kun tiesin hänen olevan väärässä.

Sisar ojensi häntä kohden kättään.

— Minä olen varma, hän julisti. — Äiti ei lähde. Lyödään vetoa. Tuhat markkaa!

Rauta puraisi huultaan. Tyttö oli hyvin tosissaan. Pienet kasvot olivat punehtuneet, ja alaleuka työntyi itsepäisesti eteenpäin. Eräs Inkerin ojennus muistui isän mieleen. »Sinun ei pitäisi olla niin kärkäs aina ehdottamaan vedonlyöntiä», vaimo oli sanonut, »tuo huono tapa voi tarttua lapsiin.» Ilmeisesti varoitus oli aiheellinen — harmillisen aiheellinen.

— Minä en välitä sinun olemattomasta tuhatmarkkasestasi, Martti hymähti ylväästi. — On selvää, että äitikin lähtee.

— Eipäs, Marja mutisi. Mutta ääni ei ollut enää yhtä varma kuin äsken. Hänen huulensa alkoivat vavista, ja harmaat silmät tähysivät vetoavasti isään.

Rauta nosti tyttösen syliinsä ja siveli hellästi hänen kullankeltaisia kiharoitaan.

— Älä ole pahoillasi, vaikka Martti on tällä kertaa oikeassa, hän tyynnytteli lasta. — Mistä sait päähäsi, että äiti jäisi kotiin?

— Minä näin. Äiti riisuutui, ihan äsken. Aivan paitaa myöten.

Martti naurahti ivallisesti.

— Marja on aika vauva. Hän ei tiedä elämästä mitään, hän pilkkasi. Sitten hän lisäsi opettavaisesti: — Pukeutuessaan juhliin hieno nainen riisuutuu. Silloin ei monta rihmaa jää hameen alle.

Tyttö tuijotti suurin, kysyvin silmin isäänsä. Tämä myönsi:

— Niinhän se on, suunnilleen.

Hetken Marja pohti kuulemaansa. Sitten hänen huomionsa kiintyi eräisiin veljen sanoihin. Hän tiedusti:

— Onko äiti hieno nainen?

— Varmasti on, Rauta vahvisti.

Tyytyväinen hymy kirkasti lapsen kasvot. Se häipyi kuitenkin saman tien. Hän puristautui isäänsä vastaan valittaen:

— Täytyykö teidän molempien mennä? Koko illaksi?

— Täytyy. Menemme ensin teatteriin. Siellä on ensiilta. Esitetään näytelmä, jonka muuan isän tuttava on kirjoittanut. Sen jälkeen meidät on kutsuttu illallisille erään vuorineuvoksen luo. Tulemme myöhään kotiin. Mutta ethän sinä, isän iso tyttö, sitä murehdi.

Martti tuhahti ivallisesti:

— Vai ei! Kohta se liipaa.

Rauta kääntyi poikaansa.

— Liipaa? hän toisti kysyvästi.

— Niin, itkee, Martti selitti. — »Iso tyttö» — pyh. Vinkuva vauva.

Se oli liikaa pikku siskolle. Hän huusi kiivaasti:

— Enpäs! Marja ei itke!

Veli tiukkeni:

— Vai et? Muistatko, isä, kun viime keväänä lähdit äidin kanssa joihinkin suuriin juhliin? Äiti riisui Marjan, ja sinä luit hänen kanssaan iltarukouksen ja peittelit hänet. Mutta kolmeen kertaan tyttö juoksi yläkerrasta tänne alas peräänne itkien ja kiljuen, että hänelle oli sanottava hyvää yötä.

Rautaa hymyilytti. Hän muisti, hyvinkin. Mutta hän tunsi pienen, hennon olennon jäykistyvän sylissään. Niinpä hän pidättäytyi sanomasta mitään.

Poika jatkoi:

— Kolmeen kertaan äidin oli hyväiltävä ja suudeltava Marjaa. Kolmeen kertaan sinä, isä, sait kantaa tytön yläkertaan takaisin ja peitellä hänet vuoteeseen. Töin tuskin saitte sitten ulko-oven perässänne kiinni, kun tuo itkuliisa oli jo riuhtomassa ovenkahvaa. »He menivät, he menivät», hän ulvoi, »eivätkä sanoneet hyvää yötä! Miten he saattoivat … saattoivat mennä niin?» Oli siinä Marilla hyssyttelemistä ja lellimistä. Vieressä seisoessani minua ihan inhotti. Mutta vähällä piti, etten tukkapöllyä saanut. »Martti, kultapoika», Mari ähkyi, »miten voit irvistellä? Etkö näe, että pikku enkelillä on sydän surusta pakahtumaisillaan?» »Enkelillä» — pyh!

Isän sylissä oleva tyttönen ei yrittänyt puolustautua. Vienosti hän vain kuiskasi:

— Marja oli niin pieni silloin. Ei Marja enää itke.

— Eipä tietenkään, Rauta hyväksyi. — Tuosta itkusta on jo kauan.

Martti hymähti pilkallisesti. Mutta huomautus, joka pyöri hänen kielellään, jäi lausumatta. Hänen huomionsa kiintyi äitiin, joka samassa tuli näkyviin. Hän huudahti välittömästi:

— Äiti, sinä olet kaunis kuin prinsessa!

Marja päästi huudahduksen, jossa helähti ihastus. Rautakin pani tyytyväisenä merkille, että vaimo oli tyylikäs ilmestys.

Inkerillä oli yllään uusi iltapukunsa. Olkapäät ja käsivarret olivat paljaat. Vaaleansininen pitsikangas korosti poven tyttömäisyyttä ja vyötärön hoikkuutta laajeten sitten pitkäksi, hulmuavahelmaiseksi hameeksi. Käsissä hänellä oli kyynärpäihin asti ulottuvat mustat hansikkaat, ja sormissa hän riiputti kärpännahkaviittaansa. Kun hän pyörähti veikistellen ympäri, mies havaitsi, että vaalea tukka oli kiedottu niskaan taidokkaaksi kreikkalaiskampaukseksi, josssa oli pari välkkyvää, kukkamaista koristetta.

— Mistä olet keksinyt nuo kehäkukat?

Vaimo naurahti.

— Ne ovat strasseja, kultaseni. Halpoja koruja, mutta nyt korkeinta muotia. Kelpaanko minä näin?

Martti oli tuijottanut häntä sinisilmät säihkyen. Nyt hän huoahti moittivasti:

— Äiti …

Inkeri suuteli häntä kevyesti.

— Tiedän, miten kauniisti sinä ajattelet, poikani. Ja kiitos siitä. Mutta isäsi on hirmuisen vaatelias. Hän ei ole yhtä sokea kuin sinä minuun nähden, ei enää.

Rauta laski Marjan sylistään.

— Olet liiankin upea ensi-iltaan, hän virkkoi.

— Niin kuin sinä myös, vaimo huomautti. — Smokki olisi riittänyt ensi-iltaan. Mutta minkäpä kumpikaan sille voimme, että jälkeenpäin ovat Saloisten iltakutsut? Mietin kauan, pitäisikö minun ottaa jokin kaulakoru.

Mies pudisti päätään.

— Ei. Kaulasi on kaunein noin.

Marin äkeä ääni kajahti saliin vievän oven kynnykseltä:

— Turhuuden markkinoille sitä taas mennään. Koristautuneina kuin riikinkukot. Sen minä vain sanon, että pitkälle mennään, kun koreissa höyhenissä keikistellään viattomien lasten silmien edessä.

Raskaasti hengittäen lihava palvelijatar laahusti huoneeseen.

Vanhan hoitajattaren tuikea katse sai Inkerin punastumaan. Aivan kuin koulutyttönä ennen vanhaan, kun Mari moitti minua jostakin, hän ajatteli harmistuneena. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan heitti kärppäviitan paljaiden olkapäittensä peitoksi.

Rauta nauroi. Se äkämystytti iäkästä palvelijatarta entistä enemmän. Hän nosti tytön syliinsä ja tarttui poikaa kädestä muristen:

— Minä vien lapset pois, ennen kuin saavat korjaamattoman vahingon sielullensa.

Martti tyytyi irvistämään ja heilauttamaan kättään vanhemmilleen hyvästiksi. Mutta pikku Marja ilmoitti kirkkaalla äänellä:

— Äiti on kaunis. Isona Marja tahtoo tuollaisen leningin. Mutta ei rihmaakaan hameen alle.

Vanha hoitajatar loi isäntäväkeensä kiukkua kiehuvan katseen.

— Sen minä sanon, hän mutisi, — että huonot esimerkit voivat viedä pienet enkelitkin harhateille. Onnekseen lehtori ja lehtorska — siunatut olkoot muistossa — eivät ole enää katsomassa ja kuulemassa. Johan …

Rauta keskeytti hänen purkauksensa:

— Tietääkö Mari mitään Moilasesta?

Iäkäs palvelijatar sinkautti olkansa ylitse vastaukseksi:

— Jo neljännestunti sitten talonmies ajoi auton portin eteen. Niin että sen puolesta ei herrasväen tarvitse täällä toistensa hepeniä ihastella.

Auton kääntyessä Nervanderinkadulta kirkkaasti valaistulle Mannerheimintielle Inkeri virkkoi:

— Viime päivinä olen tuskin ehtinyt vilkaista sanomalehtiä. Tästäkin teatterissa käynnistä tiedän vain, että menemme kotimaiseen ensi-iltaan. Mikä se on?

— »Leijona on noussut tiheiköstänsä …»

Inkeri vilkaisi epäilevästi mieheensä.

— »Leijona on noussut …», hän toisti. — Tarkoitatko, että …

— Se on näytelmän nimi. Otettu Raamatusta, tarkemmin sanoen profeetta Jeremian kirjasta. Näytelmän mottona on koko lause: »Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään asujattomiksi.»

Vaimo huokaisi.

— Ei kuulosta valoisalta. Minä luulin, että kysymyksessä olisi huvinäytelmä.

— Miksi niin?

Inkeri oli valmis selittämään:

— Eiväthän kotimaisista näytelmistä menesty muut kuin komediat ja farssit. Teatterit eivät huoli, niin ainakin kirjailijat valittavat, ohjelmistoonsa vakavaa kotimaista näytelmää muuta kuin korkeintaan kevään viimeisenä. Sillä — he väittävät — halutaan todistaa yleisön viittaavan kintaalla kotimaiselle draamalle, vaikka siihen vuoden aikaan teatterisalit ammottaisivat joka tapauksessa tyhjyyttään. Mutta nyt on syksy ja paras näytäntökausi alkamassa, joten en ymmärrä …

Rauta hymähti.

— Teatterinjohtajat ovat varmasti myös kuulleet noita puheita, hän sanoi, — ja päättäneet osoittaa, että suomalainen yleisö ei välitä kotimaisesta murhenäytelmästä edes syksyllä. Minun ennakkotietojeni mukaan »Leijona on noussut tiheiköstänsä» soveltuu mainiosti tuollaiseksi havaintoesimerkiksi. Tuskinpa se kolmanteen esityskertaan jaksaa päästä.

— Kaarlo, vaimo valitti, — sinä saat minut jo etukäteen haukottelemaan.

Runeberginkadun kulmauksessa he joutuivat autoruuhkaan, jossa oli kymmeniä linja- ja henkilövaunuja. Ainoastaan keskikaupungilta Taka-Töölöön tulevat raitiovaunut jatkoivat kulkuaan. Muut linjat olivat tukkeessa. Katuvierellä seisoi sankka uteliaiden parvi.

Cadillacin kuljettaja palasi tiedustelumatkaltaan ilmoittaen:

— Pikku juttu, herra kapteeni. Ykkösen raitiovaunu on ajanut erään henkilöauton takaosan nuusuksi. Ei kuolleita eikä haavoittuneita. Poliisin ilmoituksen mukaan reitti on parin minuutin kuluttua selvä.

— Hyvä on, Moilanen. Meillä ei ole kiirettä.

Inkeri jatkoi äskeistä keskustelua:

— Sinähän tunnet tämäniltaisen näytelmän tekijän. Millainen hän on?

Rauta vastasi kevyesti:

— Erik Ore? En usko, että sinä pitäisit hänestä. Miehen alkuperäinen nimi oli Uuno Erola. Hän muutti sen ryhtyessään kirjailijaksi.

— Se tuskin riittää syyksi olla pitämättä hänestä, vaimo huomautti.

— Ei. Mutta hänen ammattitoverinsa sanovat hänen valinneen uuden nimen tulevaa maailmankuuluisuuttaan silmällä pitäen. Hän kyllästyi, kerrotaan, jo kouluaikana olemaan aina vain Uuno. Kirjailijanimensä hän lienee löytänyt englannin sanakirjasta luottaen julistuksensa kerran kaikuvan yli maailman kuin metalli ainakin.

Liikennepoliisi ei ollut liioitellut. Hämmästyttävän nopeasti purkautui ruuhka, joka oli näyttänyt pahalta.

Cadillac läheni nopeasti ja äänettömästi keskikaupunkia, jonka yllä syysillan taivas näytti kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvien valomainosten repimältä. Katseltuaan niitä hetken Inkeri virkahti:

— Itseluottamusta ei tuolta Oreelta ainakaan tunnu puuttuvan.

— Ei, Rauta vahvisti. — Alkuun hän kokeili romaanien kirjoittajana. Kerran hän vei kustannusyhtiöön romaanitrilogian käsikirjoituksen, tasaluvuin 2.000 sivua. Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai hengentuotteensa takaisin hylättynä. Onnettomuudekseni satuin seuraavana päivänä hänen kanssaan vastakkain Suurtorilla. Hän kirosi synkeästi sitä professoria, jonka lausuntoon hylkäys perustui. »Menin sen hyypiön puheille», hän kertoi, »ja kuunnellessani hänen änkytyksiään tajusin, että Suomen kirjallisuuden historia toistuu. Siinä istui uusi August Ahlqvist lukemassa anateemaansa uuden Aleksis Kiven ’Seitsemän veljeksen’ ylitse!»

Inkeri purskahti iloiseen nauruun.

— Tosissaanko hän vertasi itseään Aleksis Kiveen?

— Ihan tosissaan.

Auto kaarsi raitiovaunun editse ja kiersi Kolmen sepän patsaan pysähtyen teatterin eteen. Tukeva kuljettaja oli ihmeen ketterästi maassa ja avaamassa takaovea.

— Tehkää hyvin, herra kapteeni ja rouva. Ellen toisenlaista puhelinmääräystä saa, vaunu on tässä jälleen kello 22,45.

Rauta silmäsi häneen kysyvästi.

— Soitin päivällä teatterin kassaan, kuljettaja selitti. — Sieltä ilmoitettiin ensi-illan päättyvän silloin.

— Hienoa, Moilanen. Näkemiin!

Kun he nousivat portaita, Inkeri sanoi:

— Eikö sinun olisi jo puhuteltava häntä herra Moilaseksi? On kahdeksan vuotta siitä, kun hän oli pataljoonan komentajan lähetti »tuohipataljoonassasi» Syvärillä.

Rauta torjui:

— Aseveljeydessä vuodet eivät merkitse mitään. Moilanen varmasti luulisi minun suuttuneen häneen, jos rupeaisin herroittelemaan häntä. Itsepäisesti hänkin pitää kiinni »herra kapteenistaan». Luullakseni te naiset ette voi ymmärtää, miten lujia ne siteet ovat.

— Ehkäpä emme, vaimo hymähti. — Mutta on toki onni sinulle, ettei lottia palvellut sotien aikana alaisinasi. Muuten ei kai toimistossasi olisi muita naisapulaisia, olisivatpa he kuinka vanhoja tahansa. Minulle se tietysti olisi helpotus. Pääsisin kuulemasta sääliväisiä huokauksia siitä, kuinka vaikeaa lienee olla sellaisen miehen vaimo, jolle vain kaupungin kauneimmat tytöt kelpaavat toimistoapulaisiksi.

Mies nauroi avatessaan oven hänelle.

— Sinäpä sen tiennet, kaikin puolin. Itse olit tuossa kaupungin kauneimpien tyttöjen sarjassa ensimmäinen.

Teatterin eteisaula oli tungokseen asti täynnä väkeä. Seinäsyvennyksessä vastapäätä ulko-ovea oleva, kauniisti valaistu reliefi maan vapauden puolesta kaatuneiden ylioppilaiden muistoksi vaikutti oudon unohdetulta. Silmäänpistävä kirjavuus vallitsi sekä naisten että herrojen vaatetuksessa, kuten aina tämän teatterin ensi-illoissa. Arki-ja juhlapukuja näytti olevan jokseenkin yhtä paljon. Naiset piirittivät kärsimättöminä joukkoina korkeita seinäpeilejä päästäkseen niiden ääreen parantamaan make up’iaan ja kohentamaan hiuslaitteitaan.

— Jätä tässä minulle päällysvaatteesi, Rauta virkahti vaimolleen. — Yritän päästä tuon hullunmyllyn lävitse vaatesäiliön luo.

Hän kumartui aukaisemaan Inkerin päällyskenkiä. Samassa huvittunut ääni vierestä julisti:

— Voima polvistuu kauneuden edessä. Maalauksellista, kieltämättä.

Rauta ojentautui.

— Kas, kankaantuhrija. Mikä sinut on saanut tänne kumartamaan sinulle vallan vierasta jumalatarta, Thaliarouvaa? Inkeri, muistat kai maalari Hornian, joka pitää itseään suurena taiteilijana?

Tumma, hintelä mies irvisti happamesti.

— Sinä et ole juuri kohtelias, Rauta. Tietysti vaimosi muistaa minut. Mutta ymmärrän mielialasi. Raskaasti kuormatulta muulilta ei voi odottaa oikeudenmukaista arvostusta. Aiotko päästä tuon vaatevuoren kanssa jonnekin?

— Varmasti. Varsinkin, jos sinä käyt edelläni aukoen tietä.

Maalari pudisti päätään ja vilkaisi erään peilin ääressä tungeksivaan naisjoukkoon.

— Ei vetele, veli hopea. Margit voi tulla tuossa tuokiossa.

Rauta hymähti.

— Margit? Onko hän palannut luoksesi? Muistaakseni molemmat vannoitte viimeksi kuukausi sitten erotessanne, ettette ikipäivinä alentuisi edes toisianne kadulla tuntemaan.

Hornia vaikutti peräti kiusaantuneelta.

— Hän palasi tänä aamuna.

— Ahaa, Rauta ilvehti, — siksi sinulla siis on laastarilappu oikeassa ohimossasi. Sekä ateljeesi että pääsi on taas pyyhkäisty puhtaaksi muista naishahmoista. Et kai enää uskalla pitempään aikaan ajatella edes vaimoni muotokuvan maalaamista, josta oli puhe?

— Tuohon voisi sanoa paljonkin, maalari yritti puolustautua. — Mutta kaipa te, rouva, olette vuosien mittaan tutustunut miehenne huumorin omituiseen laatuun.

Inkeri ei ollut kuunnellut miesten sananvaihtoa, mutta nyökkäsi. Hänen huomionsa oli kiintynyt naiseen, joka oli kauimmaisen peilin luota kääntynyt tarkkaamaan heitä. Tämä oli pitkä ja uljasryhtinen, kasvonpiirteet klassillisen säännölliset. Mutta mustat silmät välähtelivät vihaisesti. Hän muisti nuo ylpeät, miltei etelämaiset piirteet eräistä tauluista. »Margit.»

Joku takaa tuleva töytäisi Inkeriä, niin että hän horjahti. Mies mutisi jotakin epämääräistä. Rauta katkaisi häneltä tien.

— Ei kiirettä, Lentoila. Kellot ovat soineet vasta ensimmäisen kerran. Ehdit hyvin sanoa päivää.

Nukkavieru, pyylevä tulija pyyhkäisi likinäköisiä silmiään.

— Oh, sinähän siinä olet, Rauta, ja ihastuttava vaimosi. Pyydän tuhannesti anteeksi, rouva.

Inkeri soi hänelle lämpimän hymyn.

— Ei minuun sattunut. Hauska nähdä teitä taas, kirjailija Lentoila.

Puhuteltu kumarsi.

— On melkein järkyttävää, että joku voi olla samalla kertaa niin kaunis ja niin hyvä kuin te, rouva. Mutta pelkäsin todella myöhästyväni. Se olisi ollut vahinko. Minä nähkääs olen lukenut näytelmän.

— Vahinko? Rauta kysäisi epäilevästi. — Onko Oreen tekele niin hyvä, että ammattivelikin on lämmennyt?

Lentoila naurahti.

— En ymmärtänyt siitä tuon täätistä. Kysyin Oreelta, mitä hän sillä tarkoittaa. »En tiedä», hän sanoi, »miksi minun pitäisi tietääkään? Kun ’Cocktailkutsuja ’ on esitetty vuosi Broadwaylla täydellisenä naurumenestyksenä, ja täällä pohjoismaissa se on kauan vetänyt täysiä huoneita syvällisenä aatedraamana, niin teatterinjohtajat ratkaiskoot kerran, mitä muuan kotimainenkin kirjailija näytelmällään tarkoittaa.» "

Pidätetty nauru nyki lihavissa kasvoissa.

— Mitä sanot siitä, Rauta? Kiintoisaa, hiton kiintoisaa, vai?

Kellot soivat toisen kerran. Kirjailija heilautti kättään ja ryntäsi vastausta odottamatta kohti vaatesäiliöitä.

Hintelä maalari silmäili vihaisesti hänen jälkeensä.

— On tuokin tyyppi, hän mutisi. — En miljoonastakaan markasta ottaisi maalatakseni moista pöhöttynyttä naamaa.

Rauta virkkoi kiusoitellen:

— Elleivät vanhat merkit petä, saatkin lähikuukausina hankkia taas elatuksesi maalaamalla asetelmia ja kukkia.

Hornia puuskahti harmistuneena:

— Osaan minä senkin taidon.

— Epäilemättä, veli mestari. Mutta vielä et ole kertonut, mikä on saanut sinut Margitin kanssa tulemaan teatteriin.

Maalari vilkaisi varovaisesti taakseen ja kuiskasi sitten:

— Margitin intohimo on olla läsnä siellä, missä fiasko tapahtuu.

— Tapahtuuko tänä iltana fiasko?

— Vuorenvarmasti, Hornia vahvisti. — Minä tiedän, mitä puhun. Olin näet näytelmän kenraaliharjoituksissa. Harmaassa menneisyydessä istuin muutaman vuoden lyseossa samalla luokalla kuin Ore. Vanhan kaveruuden vuoksi hän kutsui minut eiliseen spektaakkeliin. Minä, houna, tein hänelle mieliksi. Sen uhraukseni seurauksia on, muuten, tämäkin.

Hän kosketti sormenpäillään oikeaa ohimoaan.

— Margit oli jostakin saanut tietoonsa tuon käyntini, hän jatkoi, — ja ryntäsi luokseni tänään kukonlaulun aikaan. Hän on, tietysti, suurenmoinen nainen. Mutta hänen mustasukkaisuudenpuuskansa ovat — no jaa — melko villit. Hän kuvitteli teatterin primadonnan ihanuuden vetäneen minut eilen tänne. Sopu palasi vasta, kun kerroin, miltä minusta oli kenraaliharjoituksissa tuntunut. Käsiään taputtaen hän nauroi: »Sitä fiaskoa katsomaan saat viedä minut!» Niin että turhaan sinä, Rauta, epäilit minun oma-aloitteisesti tulleen nyt kumartamaan Thaliaa.

— Mauno!

Ääni, joka nimen lausui, oli matala ja hillitty. Mutta se tyrehdytti heti maalarin puhetulvan. Hän kumarsi kiireisen kömpelösti Raudoille. Nämä kuulivat hänen loitotessaan upean, mustatukkaisen ystävättärensä rinnalla selittävän tälle:

— Ihanaa, että tulit jo, Margit, rakkaani. Juttelin vain erään upporikkaan pariskunnan kanssa, joka tyrkytti minulle erästä tilausta. En tiedä, viitsinkö ottaa sen vastaan. Kieloja ja ruusuja, onko se muka minun arvoiseni aihe? Eräillä on rahaa, mutta surkean banaali maku!

Tungos eteisaulassa oli helpottunut. Suurin osa yleisöstä oli jo siirtynyt katsomoon. Rauta lähti kantamuksineen kohti vaatesäiliöitä. Inkeri seurasi häntä hitaasti. Hän ei huomannut pilariin nojailevaa lyhyttä ja tanakkaa herraa, ennen kuin tämä molemmat kädet ojossa katkaisi hänen tiensä.

— Hei, Inkku! Onpa sinulla sievä kolttu ylläsi.

Rouva Rauta