Kohtalon silta

By Vilho Helanen

Varatuomari Kaarlo Rauta tapaa nuoruusvuosien tovereitaan itäsuomalaisen pikkukaupungin hotellissa päivällisellä. Miehet odottavat hilpeää iltaa, mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja ajanut heidät erilleen toisistaan. Voiko vanha veljeys vielä löytyä?
Samaan hotelliin saapuu myöhemmin myös kuuluisa oopperalaulaja ja kaunotar Kirsti Kultakoski harmaavarpusta muistuttavan, huomaamattoman sisarensa Elinan kanssa. Kaikki näkevät nopeasti, että Kirsti tahtoo olla perheen ainoa tähti ja nitistää välittömästi kaiken huomion ja ilon sisareltaan. Kun eräs henkilökin sitten varsin kirjaimellisesti nitistetään, tarvitaan taas Kaarlo Raudan teräviä hoksottimia selvittämään kimurantti murha.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 24, 2024
• ISBN: 9788728535028

Book preview

Kohtalon silta

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728535028

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku .

KUUSI VANHAA TOVERUSTA.

Äänettömyys oli laskeutunut ravintolan perähuoneeseen. Päivällinen oli alkanut hilpeästi. He olivat puristaneet lämpimästi toistensa käsiä iloiten siitä, että monien vuosien jälkeen oli näin sattumoisin tavattu. Heillä oli ollut yhteinen nuoruus, ylioppilasvuodet Helsingissä ja niiden aikaiset yhteiset harrastukset. Nuo menneet ajat ja niiden muistot olivat antaneet kyllin aineksia jutteluun, joka oli aterian aikana ollut vilkasta. Mutta nyt oli jo kahvitkin juotu ja lasit tyhjinä.

Varatuomari Kaarlo Rauta silmäili vaivautuneena vanhoja tovereitaan. Hiljaisuuden venyessä he tuntuivat etääntyvän toisistaan ja jo ihmettelevän, miksi oikeastaan oltiin koolla.

Sattumalta, niinpä niin. Useimpien heidän elämänpiirinsä eivät tavallisissa oloissa enää koskettaneet toisiaan. Paikallisen sanomalehden omistaja Erkki Touhula arvioi ilmeisesti itsensä muita tärkeämmäksi. Hän oli aikoinaan herättänyt huomiota äkisti katkaisemalla lupaavan ratsuväenupseerinuransa. Jouduttuaan jyrkän suomalaisuuskantansa vuoksi kireisiin väleihin esimiestensä kanssa hän oli palannut kotikaupunkiinsa, ottanut haltuunsa isänsä perustaman pienen lehden ja jäänyt tänne. Hän vilkaisi nyt rannekelloonsa ja aloitti:

— Kohta kahdeksantoista. Luulenpa, että minun on korkea aika…

Heiveröinen hotellin johtaja Tauno Harmoila silmäsi hätääntyneenä laihaan ja jäntevään ent. ratsumestariin.

— Älä nyt hätäile, Erkki! Harvoin sitä yhteen satutaan, Edes me kaupunkilaiset.

Luiseva, tummatukkainen opetusministeriön osastopäällikkö, maisteri Lauri Vasko, jonka syväjuonteisissa kasvoissa huomio kiintyi säihkyvän mustiin silmiin, ehättäytyi lisäämään:

— Meitä on nyt kaksi helsinkiläisveljeäkin mukana.

Touhuta hymähti pilkallisesti pääkaupunkilaiskorostukselle. Hän jäi odottamaan, olisiko hotellin johtajalla jotakin lisättävää. Tämä virkkoikin:

— Olen iloinen siitä, että te kunnioititte käynnillänne minun taloani. Olette täällä nyt minun vieraitani. Otetaan lisää kahvia ja konjakkia. Annetaan jutun edelleen luistaa. Esko, viitsitkö soittaa tarjoilijatarta?

Riihelä pyyhkäisi kämmenellä kaljua päätään ja nousi täyttämään pyyntöä. Hän oli pitkä ja pyylevä herra, jonka pyöreiltä kasvoilta hyväntahtoinen myhäily harvoin haihtui.

Seurueen kuudes jäsen, kamreeri Into Pyörre — hieman pöhöttynyt, huolimattoman kesäisesti pukeutunut mies, jonka punakoita kasvoja vaalea tukka ympäröi joka taholle harottavana harjana — seurasi katseellaan hovimestaria.

— Jaa, Harmoila, hän mutisi, — jos sinä itse tarjoat, niin minulla ei ole kiirettä. Mikäpä sinun onkaan tarjotessa? Kultaa sinä tällä talolla kauhot!

Rauta käänsi huomionsa ikkunaan vastapäistä seinää hallitsevasta taulusta, jolla näytti olevan suurempi historiallinen kuin taiteellinen arvo. Kaupungin kokoon verrattuna suhteettoman avaran torin vastakkaisen laidan talorivistä pisti silmään kaksikerroksinen, valkeaksi rapattu pankkitalo, jonka kulmatornin kello näytti kuutta. Rautatietä kohden kohoavasta kaupunkikuvasta erottautui kirkko piirtyen keskikesän rehevyyttä uhoavaa puistoa vastaan.

Minä en odottanut paljoa tästä tapaamisesta, Rauta mietti, mutta todellisuus on vieläkin harmaampi. Tuntui hieman kipeältä myöntää, että aika oli vienyt heidät etäälle toisistaan. Lähes parin vuosikymmenen kuilun ylitse eivät korkeatkaan yhteiset aatteet tuntuneet riittävän sillaksi. Kysyä sitä paitsi sopi, olivatko aatteet enää yhteiset. Maailma oli niistä päivin muuttunut paljon. Jokainen oli omalla tahollaan joutunut suorittamaan uudelleenarviointeja. Eikä ollut helppoa päästä selville siitä, mitä itse kukin oli tappioon päättyneen sodan seurauksena olleesta romahduksesta pystynyt ja halunnutkaan itselleen pelastaa. Tämä epävarmuus oli jo aterian ajan ollut pohjasävelenä. Eikä teennäisen vilkas yhteisten muistojen esille manaaminen ollut voinut sitä muuttaa.

No, kysymys oli pahimmassakin tapauksessa ainoastaan tästä illasta. Hän, Rauta, oli perheineen lähtenyt automatkalle. Inkeri oli halunnut lasten kera — ja tietysti vanha Mari mukana — pistäytyä katsomassa kesähuvilaa, jossa hänen vanhempansa olivat kuolemaansa asti suvensa viettäneet. Raudalla itsellään oli eräs asia hoidettavana täällä, läheisessä pikkukaupungissa, ja niinpä vaimo oli tuonut hänet autolla tänne. Perhe saapuisi huomenna puolenpäivän aikaan, ja sitten matka jatkuisi kohti Punkaharjua ja Kolia. Toimitettuaan asiansa Rauta oli kadulla yhdyttänyt Harmoilan, ja silloin oli sovittu juttuhetkestä hotellissa. Kuka lie sitten järjestänyt niin, että kaikki kaupungissa oleskelevat vanhat toverukset olivat saaneet sanan tapaamisesta? Ainoa todellinen valopilkku oli se, että hänen hyvä ystävänsä Vasko oli yllätyksellisesti sukeltautunut täällä myös esiin.

Tarjoilijatar oli pistäytynyt huoneessa ja saanut määräyksensä. Kuuma kahvi höyrysi jälleen kupeissa, ja kullanruskea juoma kimalteli isomahaisten lasien pohjalla.

Toimitusjohtaja Touhula silmäili kulmat rypyssä yhä kelloonsa.

— Enpä tiedä, hän mutisi, — ehdinkö minä enää istua. Huomenna kotkalaiset saapuvat pelatakseen meitä vastaan kaupunkiottelun verkkopalloilussa. Monet järjestelyt ovat vielä kesken.

Kamreeri Pyörre puuskahti hohottaen:

— Veljet eivät tiedäkään, miten kiireellinen ja tärkeä herra tämä meidän lehtikuninkaamme on. Mutta vieraspaikkakuntalaiset uskovat toki vähemmälläkin, että sinussa, Touhula, mies on nimensä mukainen. On sinulle ennen hyvä konjakki maistunut.

— Ei kuitenkaan niin paljon kuin sinulle, ent. ratsumestari vastasi kuivasti. — Ja sinulle yhä vielä. Sitäkö lie ennakoitu, kun sinut Into-nimellä siunattiin?

Hotellin johtaja kiirehti lopettamaan sanaharkan alkuunsa:

— Unohtakaa nyt hetkeksi, että olette kaupunginvaltuustossa joutuneet edustamaan eri puolueita. Kerro sinä, Lauri, milloin olet tullut ja mikä hyvä haltiatar ohjasi askelesi tänne.

Maisteri Vasko hymähti.

— En tiennyt, minne muuallekaan olisin lähtenyt lomaani viettämään. Viime vuonna olin Ranskassa ja sitä edellisenä Italiassa. Nyt päätin säästää ja tulin tänne. Vasta eilen saavuin.

— Pyörre tarttui jälleen hanakasti keskusteluun:

— Lauri on sellainen varakas vanhapoika, joka lennähtää sinne, minne kulloinkin mieli sattuu tekemään. Mutta tähän koloon saavuit liian myöhään. En tarkoita, että vuoden aikaan nähden myöhään. Mikäli olen kuullut, sinä olet herkuttelija elämään nähden. No, mikäs on ollessa, kun olet välttänyt perhepaulan, joka antaa meille muille vallan muuta ajateltavaa kuin maailman metropolien bulevardit, kultakrouvit ja kauniit tytöt! Täältä et mitään helmiä löydä. Meidän kylpyläkautemme on vaipunut aikojen yöhön. Tapaat täällä enää vain reumatismin syömää kärsivää ihmiskuntaa. Vanha iloinen kasinommekin voi korkeintaan tarjota sinulle sellaisia huveja kuin nuoruutemme Botnian tai Hämiksen huonoimmat yleiset »tantsut». Muistat kai, millaisia tanssitettavia niissä oli?

— Into liioittelee, Harmoila huomautti hiljaisesti. — Näin lauantaisin ja sunnuntaisin kaupunkiin saapuu runsaasti huvittelunhaluisia kesävieraita lähiseudun huviloista. Täällä minunkin ravintolassani on molempina iltoina tanssiaiset.

Kamreeri Pyörre ei suostunut niinkään vain antamaan periksi. Katkerasti hän huudahti:

— Ketä täällä silloin on? Joku automatkalla oleva pariskunta. Liikeneuvottelujensa onnellista päättymistä juhliva tehtaan tai tukkuliikkeen edustaja täkäläisine kauppalankoineen. Muutamia lähiseudun isäntämiehiä paksuine emäntineen. — Muissa pöydissä epämääräistä nuorta polvea latkimassa virvoitusjuomia tai maistelemassa jaloviinagrogia.

— Niiltäkö, maisteri Vasko kysäisi hymyillen, — veli Tauno »kauhoo kultaa»?

— Niiltä! kamreeri sinkautti vastaan. — Tämän kaupungin sivistyneistöllä ei ole varaa saapua »illallistanssiaisiin». Sinä pidät hintasi kirotun korkeina, Harmoila!

Hotellin johtaja virkkoi tyynesti:

— Puheestasi kuulee, ettet ole pitkiin aikoihin käynyt Helsingin ravintoloissa.

— Oli miten oli, Pyörre marisi edelleen, — menetät pian viimeisetkin meikäläiset asiakkaat, ellet joko laske hintoja tai nosta tasoa. Mitä sinä nyt tarjoat vieraittesi huvitukseksi? Kolme musikanttia pitää korokkeella jonkinlaista melua. Muutaman kämmenen levyinen tila on varattu niitä varten, jotka uskottelevat tanssivansa rumbaa tai zambaa. Siinä kaikki!

Maisteri Vasko huomautti:

— Kun Kaarlo ja minä tulimme tänne, ison ravintolasalin avaruus ja kauneus pisti silmiimme. Ulkomailla ei sellaista näin pienessä kaupungissa tapaa.

Kamreeri heilautti päätään, niin että tukka hulmusi.

— Tässä seurassa tuntuu olevan turha puhua järkeä, hän kiukutteli. — Niinpä muistan, että lupasin olla kotona kello 17. Vai tarjoatko sinä, Harmoila, vielä lasillisen?

— Minusta, Rauta sanoi jyrkästi, — on aika lopettaa. Meidän muidenkin.

Hotellin johtaja yhtyi:

— Niinpä kai. Esko Riihelällä ja minulla on yhtä ja toista järjestettävää. Oli hauska, että sain pitää veljiä vierainani pari tuntia, joten…

Pyörre nousi ja virkkoi:

— Sinun lopettajaispuhettasi minä en jää kuuntelemaan. Niin raatimies kuin oletkin, puheesi ovat huonommat kuin kestiystävyytesi. Terve mieheen!

Hän kätteli kiireesti toisia ja poistui.

Kun ovi oli sulkeutunut, toimitusjohtaja Touhula hymähti purevasti;

— Tuollainen hänestä on tullut.

Harmoila ryhtyi puolustamaan poistunutta:

— Innolla on hyvät puolensa. Hän on virassaan tunnollinen. Eikä hänen tavallista suurempaa lahjakkuuttaan käy kieltäminen.

— Jos hän on niin lahjakas kuin väitetään, Touhula ivasi kuivasti, — niin miksei hän hae virkaa muualta ja lähde tästä kaupungista, jota hän halveksii?

— Siinä on vaikeutensa. Hänellä on vaimo ja viisi lasta. Täällä isältä peritty talo tarjoaa katon perheelle, ja vaimolla on pieni kampaamo. Vastaavankin elintason hankkiminen muualla olisi kiven takana.

— Mutta viiden lapsen hankkiminen ei ollut kiven takana, Touhula tuhahti.

Hotellin johtaja ei ollut kuulevinaan välihuomautusta. Piirrellen ympyröitä savukelaatikon kanteen hän jatkoi hiljaisesti:

— Sitä paitsi siinä, mitä Into sanoi ravintolani ikävyydestä, on osa tottakin. Ympäristön kesävieraat ja omankin kaupunkimme parhaimmisto kävisivät täällä useammin, jos olisi tarjolla jotakin korkeatasoista ohjelmaa välipalaksi. Olen joskus ajatellut sitä. Mutta on vaikea löytää ratkaisua, joka ei tulisi liian kalliiksi.

Pieni, vaalea mies näytti olevan vakavasti huolissaan.

Toimitusjohtaja Touhula oli noussut lähteäkseen. Hänen ohuilla huulillaan oli ylimielinen hymy, kun hän teennäisen huolettomasti kysäisi:

— Mitä sanoisit siitä, jos pääsisit aloittamaan tason nostamisesi Kirsti Kultakoskella?

Harmoila silmäsi häneen katseessaan hämmästystä ja epäluuloa.

— Tarkoitatko oopperalaulajatar Kultakoskea?

— Häntä juuri.

Hotellin johtaja huiskautti kädellään ja huokasi:

— Hänhän on kuuluisuus.

Maisteri Vasko korjasi:

— Oli. Kun neiti Kirsti muutamia vuosia sitten ilmestyi oopperataivaalle, kiinnitettiin häneen mitä suurimmat toiveet. Hänen uskottiin liittyvän tähtenä aikaisempien suurten laulajattariemme loistavaan seuraan. Hän oli nuori ja upea ilmestys lavalla. Hänen äänestään sanottiin, että se kumpusi esiin todella kuin kultakoski. Mutta ensimmäinen innostuksen myrsky ei kestänyt kauan. Nyt väitetään hänen tähtensä olevan nopeasti laskemassa. Erinäiset arvostelijat ovat jo vallan myrkyllisiä.

Ent. ratsumestarin tummat kasvot olivat synkenneet. Tuimasti hän tiedusti:

— Tunnetko sinä, Lauri, neiti Kultakosken? Henkilökohtaisesti, tarkoitan.

— En, Vasko myönsi. — Olen nähnyt hänet muutamia kertoja lavalla. Viimeksi kuulin hänen laulavan »Carmenia». Silloin lähetin hänelle kukkiakin.

Touhula hymähti.

— Mutta et saanut häneltä odottamaasi vastausta, hän pilkkasi. — Niinpä ymmärrän, miksi nyt sanot, että hän oli kuuluisuus ja että hän oli nuori ja upea ilmestys.

Harmin puna lehahti Vaskon ohimoille. Siitä piittaamatta toimitusjohtaja jatkoi ylimieliseen sävyynsä:

— Minä voin tältä päivältä kertoa, että neiti Kultakoski o n nuori ja upea ilmestys.

Harmoila kysyi:

— Missä tapasit hänet?

— Junassa, Touhula kerskui. — Palasin tänään päivällä naapurikaupungista. Vaunuun noustessani jouduin silmätysten neiti Kultakosken kanssa. Siitä hetkestä alkaen aika lensi kuin siivillä. Koko matkan juttelimme. Hän on suurenmoisen viehättävä.

— Missä hän nyt on?

— Täällä sinun hotellissasi! Siitä talollesi koituneesta kunniasta saat muuten kiittää minua. Minä suosittelin hotelliasi, kun hän kysyi, missä täällä voisi viikon tai pari asua.

Harmoila säteili.

— Kiitoksia. Se oli reilusti tehty sinulta. Onko neiti Kultakoski yksin?

Ent. ratsuväenupseeri naurahti kuivasti.

— Älä luulekaan. Heitä on kaksi neiti Kultakoskea. Mukana on vanhempi sisar, joka seuraa ooppperalaulajatarta kuin varjo. Mutta minä olen tehnyt vielä enemmän sinun hyväksesi. Myönnän, ettei se kuulu tapoihini.

Vaimoni sattuu kuitenkin nyt olemaan sukuloimassa Pohjanmaalla. Niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni ja kutsuin sisarukset illastamaan kanssani sinun parhaassa pöydässäsi. Kutsuni otettiin armollisesti myös vastaan. Näin ollen sinulla on tänä iltana se kunnia, että kaksi kuuluisuutta on kurkihirtesi alla. Kaipa veljemme Rautakin on laskettava muhkeutensa ja rikkautensa vuoksi kuuluisuudeksi tässä maassa. Minä puolestani vihellän hänen maineelleen salaperäisten murhajuttujen selvittäjänä. Sellaisia ei näet ole koskaan minun lähelläni sattunut eikä satu.

Maisteri Vasko naurahti.

— Älä maalaa pirua seinälle, veli Erkki, väittämällä, ettei sitä ole. Sitä paitsi sinusta tuntuu vahemmuuttasi tulleen lavertelija. Muistaakseni juttu Kirsti Kultakoskesta alkoi siitä, että sinä vihjailit veli Harmoilan voivan mahdollisesti hyötyä tuosta laululinnusta. Mutta siihen asian puoleen et näy osaavan harharetkiltäsi enää takaisin.

— Niin, hotellin johtaja virkkoi, — en minäkään oikein ymmärrä. Tietysti minulle on mieleen, että hän asuu ja aterioi täällä. Mutta muuten… En voi kuvitella kiinnittäväni hänet ohjelman suorittajaksi.

Touhula nauroi.

— Et! Siihen sinun varasi eivät riittäisi. Vai luuletko, että joku kapakan isäntä olisi voinut pestata jokailtaisten asiakkaittensa huvittajaksi esim. Aino Acktén hänen loistonsa päivinä?

— En, en luule.

— No, juttu on sama sinulla neiti Kultakoskeen nähden, toimitusjohtaja sanoa töksäytti. — Niksi on kuitenkin siinä, ettei sinulla ole kyllin mielikuvitusta. Konserttitoimisto, joka on järjestänyt laulajattarellemme kesäturneen, on sijoittanut ensimmäisen konsertin tänne meidän kaupunkiimme. Se on kahden viikon kuluttua. Neiti Kultakoski kysyi minulta, luulenko yleisöä tulevan salin täydeltä. Minä sanoin uskovani. Mutta lisäsin, että se olisi varmaakin varmempi, jos täkäläinen yleisö saisi jossakin tilaisuudessa ikään kuin ohimennen kuulla hänen ääntään. Hän suhtautui ajatukseen myötämielisesti. Silloin minä paukautin, että ehkä jo tänä iltana, kesken illallisen, hotellin johtajan erikoisesta pyynnöstä.

Harmoilan herkät kasvot alkoivat vavahdella.

— Sinä… sinä olet loistotoveri, Erkki! Oopperalaulajatar Kultakoski esiintymässä hotellini illallistanssiaisissa… Sehän olisi loistavaa mainosta! Lisäksi sinä voisit sitten panna muutaman rivin uutisen siitä lehteesi. Aivan suurenmoista! Mitä… mitä hän vastasi ehdotukseesi? Suostuiko hän?

— Ei toki suoralta kädeltä, Touhula vastasi. — Laulajatar vain naurahti. Sitten hän sanoi hymysuin: »Saammepa nähdä, kun iltaan on ehditty.» Hän tietää arvonsa. Mutta kun minä ja sinä yhdessä hartaasti pyydämme, niin luulenpa hänen suostuvan esittämään jonkin aarian.

Hotellin johtaja oli ihastuksissaan.

— Sinulle, Erkki, varataan paras pöytä. Eikä siltä pidä liioin mitään herkkuja puuttuman. Riihelä, muista pitää huoli siitä.

Pyylevä mies hymyili hänen innostukselleen. Rauhallisesti hän tyytyi toteamaan:

— Niin on tapahtuva, isäntä.

Rauta, joka oli sivusta seurannut keskustelua, virkahti:

— Tämän idyllimäisen pikkukaupungin uneliaisuuden keskelle tuntuu ilmestyneen uusi ja arvaamaton tekijä. Olen kuulevinani lähestyvän myrskyn kohinaa.

Ent. ratsumestari rypisti kulmiaan.

— Sinä ilvehdit, tapasi mukaan. Mutta oppperalaulajatar Kultakoski onkin kuin tuli ja leimaus.

— Sitä suuremmalla syyllä saatan todeta. Rauta sanaili, — että ilmapuntari on huimasti laskemassa.

Toinen luku .

LAULULINTU TULEE ESIIN.

Pitkä, valoisa ravintolasali oli nopeasti täyttymässä. Kello oli jo yli 20:n, mutta vielä ei tarvinnut ajatella sähkövalojen sytyttämistä. Ilta-auringon säteet tulvivat suurista ikkunoista sisään, ja hämärää riittäisi puoliyöhön asti.

Hotellin johtajan pöytään, lähelle keittiöön vievää ovea, oli katettu kolmelle. Harmoila silmäili huolestunein ilmein vastapäätä istuvaa kookasta toveriaan.

— Minusta on nurinkurista, että sinä asettuisit illan isännäksi. Kun minä kerran olen saanut teidät kaksi tänne, niin…

Rauta keskeytti:

— Mitä tyhjiä, Tauno! Sinä kustansit koko joukolle päivälliset, ja minä maksan tämän. Se on oikeus ja kohtuus. Eikä siitä sen enempää.

— No jaa, hotellin isäntä myönsi. — jos sinä välttämättä niin tahdot. Muistan vanhastaan, että sinä olet itsepäinen. Minne, muuten, Vasko jäi?

— Hänellä oli jotakin asiaa kaupungille. Kaipa hän pian tulee.

Riihelän kookas ruho pysähtyi pöydän viereen. Hän otti toverusten tilauksen vastaan juuri sen verran kiinnostuneena kuin taitavalle hovimestarille sopii.

Kun hän oli loitonnut antamaan ohjeita sievälle, vaalealle tarjoilijattarelle, Rauta virkahti:

— Sinä sait Eskosta ensiluokkaisen apulaisen.

— Valitettavasti hän on täällä vain kesän, Harmoila huokasi. — Hän on loisto mies. Taitava, ja sydän kultaa. Hän oli erään ison ravintolan johtaja, mutta — minun onnekseni — tympeytyi Turussa oloon.

Rauta tarkasteli ympäristöä.

Näytti siltä kuin kamreesi Pyörre olisi mustannut ravintolan yleisön tasoa. Hänen mainitsemansa ihmislajit olivat kyllä edustettuina. Mutta lisäksi oli seurueita, jotka kaikesta päättäen kuuluivat joko kaupungin virkamiehistöön tai olivat lähiseudun huvila-asukkaita.

— Sinä katselet ihmisiä, hotellin johtaja huomautti. — Veljemme Touhula on tainnut levittää tietoa oopperalaulajatar Kultakosken mahdollisesta esiintymisestä.

Samaan suuntaan viittasi salissa vallitseva odotuksen tunnelma. Turhaan trio vaihtoi zamban wienervalssiksi houkutellakseen vanhempaakin väkeä lattialle. Ainoana seurauksena siitä oli, että nekin kaksi aivan nuorta paria, jotka olivat pitäneet hallussaan tanssitilaa, hakeutuivat pöytänsä ääreen. Eri tahoilta vilkuiltiin tämän tästä keskimmäiseen ikkunanaluspöytään. Sille oli katettu ylellinen voileipäpöytä. Mutta sen kolme paikkaa pysyi yhä tyhjinä.

— Ent. ratsumestari osaa, Rauta hymähti. — Luullakseni jännitys on nyt kuitenkin jo niin korkealla, että hänen olisi paras laukaista se.

Harmoila vetäisi samassa kiivaasti henkeä. Hänen paikaltaan näki suoraan ovelle, joka johti hotellin puolelle. Tuo ovi oli juuri auennut. Toimitusjohtaja Touhula oli työntynyt siitä ensimmäisenä antaen suurieleisesti tietä jäljessään tuleville ja luoden samalla salin ylitse ylpeän katseen.

Hotellin johtajan yllättynyt ilme sai Raudan vilkaisemaan olkansa ylitse. Hänen oli myönnettävä, että sisääntulo oli vaikuttava, mutta niin oli päähenkilökin.

Kirsti Kultakoski oli pitkä ja jaloryhtinen. Valkea kesäleninki korosti vartalon kauneutta. Virheettömien kasvojen ympärillä musta tukka välkehti olkapäille ulottuvina kiharoina. Herättämänsä huomio ei näyttänyt lainkaan hämmentävän laulajatarta. Nopealla hymyllä hän kiitti palvelevaa ritariaan ja lähti etenemään varmoin ja rauhallisin askelin, kuten ainakin sekä näyttämön palkeilla että suuressa maailmassa liikkunut.

Ainoastaan harvat salissa olijat panivat merkille hänen takanaan astelevan sisaren. Niin värittömältä ja mitättömältä hän vaikutti kuuluisan oopperatähden vanavedessä.

Kiirehtiessään laulajattaren rinnalle toimitusjohtaja Touhula silmäsi hotellin johtajaan tiukasti ja käskevästi.

— Hän tarkoittaa, Rauta kuiskasi pöydän ylitse, — että sinun on isäntänä riennettävä lausumaan tervetuliaissanat.

— Pitääkö minun?

Rauta kohautti hartioitaan.

Harmoila nousi punaisena. Sitten hän ryhdistäytyi. Tietoisuus siitä, että parisataa silmäparia seurasi häntä, sai hänet pakottautumaan rauhalliseksi. Nainen oli kyllä kaunis ja omalla alallaan kuuluisuus. Mutta hän puolestaan seisoi toki omalla pohjallaan.

Touhula esitteli hänet sulavasti sisaruksille.

— Sallikaa minun, hotellin johtaja aloitti juhlallisesti, — lausua neidit tervetulleiksi ja tuoda julki ilo siitä, että kunnioitatte käynnillänne pientä kaupunkiamme.

Molemmat tytöt kiittivät häntä hymyillen ja vanhempi punastuikin.

Harmoila lähti opastamaan seuruetta pöytään