Ota minut takaisin

By Tuija Lehtinen

Muutoksia, rakkautta ja vaikeita päätöksiä.Helenan avioliitto Amin kanssa päättyy yllättäen, ja koko elämä menee sekaisin. Saadakseen itsensä ja arkensa taas kasaan, Helena lähtee Sveitsiin ystäviensä luokse. Maisemanvaihdos saa toivottavasti taas ajatukset selkenemään ja tulevaisuuden kirkkaammaksi. St. Morizin vilkas laskettelukeskus, hyväntuuliset ihmiset ja rento tunnelma tekevätkin Helenalle hyvää, ja iloa elämään alkaa jälleen löytyä. Mutta sitten kotoa Suomesta saapuu kirje, jota Helena ei osaa odottaa. Ami tahtoo yrittää uudelleen, aloittaa alusta.Helena on vaikeiden valintojen edessä. Voisiko kaikki mennä nyt toisin? Ja entä Jiri, uusi tuttavuus, jonka tummat piirteet pyörivät Helenan mielessä usein? Kannattaako vanhaan palata, jos tulevaisuudessa odottaa toinenkin vaihtoehto?Ota minut takaisin on alun perin julkaistu nimimerkillä Sorja Sinisalo.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 8, 2023
• ISBN: 9788728406816

Book preview

Ota minut takaisin

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1983, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406816

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Kipeitä muistoja

M aisema oli yhtäaikaa sekä uskomaton ja epätodellinen että täyttä totta äänineen ja hälinöineen. Se oli kuin palapelimaisema, ne sellaiset, joissa kuvankaunis alppimaisema levittäytyy palapelin tekijän eteen laatikon kannessa: alppien huippuja, lunta ja jäätä ja järvi, satoja eri valkoisen vivahteita, jotka saavat tekijät repimään hiuksiaan ja kiroamaan koko maan, jossa tuollaisia jylhiä komeita maisemia on. Tai ne saavat tekijän toivomaan, että kuvassa olisi edes yksi bernhardilaiskoira ja nahkahousuissa kuljeksiva alppitorvea puhaltava mies helpottamassa kuvan kokoamista. Tai vaikka lukuisia, satoja, tuhansia laskettelijoita…

Ne laskettelijat tekivät maisemasta elävän, takasivat, että se oli aito, todellinen, ettei Helena nähnyt unta. Niitä vilisi edestakaisin, syöksähteli erivärisinä pisteinä alas laaksoon, hotellien luo. Niitä paineli tasaista vauhtia ylös hiihtohisseissä ja niitä pöllysi mukkelis-makkelis alas lumipilven seassa. Ja niitä istuskeli hänen laillaan hotellin terassilla auringossa kupponen kahvia edessään, sen vieressä lautasella kirsikkaliköörikakun viipale. Joillakin oli väkevämpää laseissaan, sen päivän laskettelut olivat ohi ja odoteltiin vain iltaa, after-ski-juhlia jossakin ravintolassa tai diskossa. Helenaa ei odottanut juhlinta, ei oikeastaan mikään. Hän vain nautti olostaan, laiskottelusta ja sulki silmänsä ja antoi auringon ruskettaa. Samalla ei tietenkään voinut välttyä kuuntelemasta ihmisten puheita, ja se olikin ollut hänen halvin huvinsa viime aikoina. Jos nyt mikään oli halpaa St. Moritzissa, eräässä Sveitsin kuuluisimmista laskettelukeskuksista. Mutta siellä hän vain oli, keskellä kansainvälistä kermaa, tavallinen suomalainen puhelinlaitoksen tietokoneohjelmoija, eikä kukaan tiennyt, mikä hän oli. Eikä tulisi tietämäänkään.

Se, että Helena oli St. Moritzissa, ei ollut loppujen lopuksi mikään ihme. Oli hän ennenkin käväissyt siellä, viettänyt monia viikkoja Sveitsissä yleensä, mutta se että hän oli siellä jo neljättä viikkoa, eikä tiennyt milloin palaisi kotiin — jos palaisikaan — se oli asia sinänsä ja sitä hän yritti karkoittaa salakuuntelemalla toisten tekemisiä.

— Se oli Roger Moore, intti joku tyttö lähellä. — Vaimoineen ja lapsineen. Oli ihan varmasti. Niin ihana ja sympaattinen.

— Ja mitä sinä teit, miellyttävä miesääni nauroi siihen. — Lankesit rähmällesi lumeen ja silmät säihkyen ulvoit sieltä haluavasi uuteen Bond-filmiin. Niinkö?

— Älä kiusaa Bethiä, Jiri, joku kolmas nauroi. — Sinä tiedät, miten vakavasti hän suhtautuu uraansa.

— Bethistä tulisi oiva Bond-tyttö, Jiriksi nimitetty sanoi kaksiselitteisellä äänellä, ja Helena raotti silmiään ja tavoitti puhujan ilmeet. Huumorintajuiset kasvot, Helena ajatteli hajamielisesti, ja taatusti kaveri oli tarkoittanut sitä, että Beth-niminen nainen olisi kaunis mutta aivoton ja huono näyttelijä, siis täydellinen Bond-tytöksi. Siinä Helena oli Bethin kanssa samaa mieltä, että itse 007 oli sujutellut maisemissa.

Bethillä oli suuret luulot itsestään, Helena ajatteli sitten. Väritön nykerönenäinen tyttö, superkalliisti puettu, mutta pätkä mikä pätkä. Helenalla oli kanttia haukkua ihmisiä pätkiksi, sillä hänelle oli siunaantunut vartta peräti metri ja seitsemänkymmentäseitsemän senttiä päälle. Aikanaan kirahvi-nimitys oli saanut Helenan itkemään monet itkut huoneessaan, sekä vaikeroimaan sitä, ettei pituuden hyvitykseksi oltu annettu niin paljon ulkoista kauneutta, että olisi voinut pyrkiä mannekiiniksi. Kasvot olivat omasta mielestä tuikitavalliset ja tukka yleistä keskiruskeaa, lyhyt taapäin kerroksittain leikattu. Silmät tumman siniharmaat, profiili oli aika hyvä suorine nenineen ja korkeine poskipäineen. Kun taas Bethillä — mitä Bethistä, tuntemattomasta tytöstä, Helena ajatteli äkkiä tympäytyneenä ja sulki silmänsä uudelleen. Mitä kenestäkään.

— Lähdetäänkö vielä rinteeseen? se miellyttävä ääni kysyi, Jiri ilmeisesti. — Beth? Alan? Brigitte?

— Minä lupasin olla kolmelta jäällä, pelaamassa isän kanssa curlingia, Beth valitteli ja siihen yhtyi Brigitteksi nimitettykin.

— Nähdään illalla, venyttelevä uusi ääni, Alan siis, sanoi, ja tuolien rahina kertoi, että kolmikko lähti.

Hetken oli hiljaista. Suurin osa ihmisistä oli nauttimassa päivällistä tai lepäilemässä. Terassi hiljeni ja Helena tunsi vilun väristyksen ja haparoi sinisen toppa-anorakin vetoketjua kiinni ja sitoi punaista huivia tiukemmin kaulaansa. Pakkasta oli vain pari astetta, mutta tuuli osui juuri terassille ja sai hänet harkitsemaan poislähtöä. Silloin hän tajusi, että häntä tuijotettiin. Se oli epämiellyttävä tunne, kiinteä arvioiva katse, ja Helena mietti, olisiko nukkuvinaan vai lähtisikö kiivaasti pois. Hän ei halunnut keskustella kenenkään kanssa, pikemminkin puraista nenän poikki jokaiselta, joka tuli esittämään typeriä huomautuksia.

— Sorry, sanoi joku tönäistessään hänen tuoliaan ja hänen oli pakko aukaista silmät ja hymyillä, että ei se mitään. Joku keski-ikäinen matami, korukaupan näyteikkunan tuotteilla lastattuna, hädin tuskin alta erotti hiihtohaalarin tapaisen, vaan Helena epäili, tokko matami suksilla pihapiiriä kauemmas lipui. Sitä paitsi korujen säihke häikäisisi muut laskettelijat. Eukko oli hengenvaarallinen ja sai lisäksi hänet kohtaamaan tuijottelijan katseen. Sen Jiriksi kutsutun, joka oli jäänyt jäljelle nelikosta. Juri ei säikähtänyt hänen tuimaa katsettaan, vaan hymyili iloisesti, valloittavasti, ja jos Helena olisi ollut toisenlaisessa mielentilassa, niin hän ehkä olisi vastannut hymyyn. Nyt häntä vain ärsytti koko otus.

Italialaiseksi hän olisi Jirin arvellut, ellei olisi kuullut nimeä. Tämä oli väreiltään niin etelämaalaisen tumma. Pikimusta tukka, tummat kulmat ja levottomat tummat silmät. Ruskettunut hän oli, kuin kahvinpapu, näki että hän oli ollut viikkoja aurinkoisilla rinteillä. Jugoslaavi ehkä, Helena arveli epämääräisesti, kai siinäkin maassa eliitti-ihmisiä löytyi. Tai sitten