Rauhaton rannikko

By Vilho Helanen

Kaarlo Rauta on luvannut vaimolleen Inkerille kerrankin rauhallisen koti-illan. Mutta tuskin hän on ehtinyt istahtaa alas ihailemaan Inkerin yhä sorjaa ja kaunista muotoa, kun puhelin jo soi. Raudan opiskelutoveri Vaasasta tarvitsee apua visaisen murhamysteerin selvittämisessä. Ei siis auta muu kuin lähteä Pohjamaalle selvittämään, kuka on kalauttanut uhria takaraivoon ja heittänyt tämän jokeen – onko se aviomies, jota kaikki jo pitävät syyllisenä, vai joku muu? Lapin sota riehuu taustalla, ja Pohjanmaa yrittää pitää kiinni synkistä salaisuuksistaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 21, 2024
• ISBN: 9788728535004

Book preview

Rauhaton rannikko

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728535004

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku .

KERRANKIN RAUHALLINEN ILTA…

— Hyvää yötä, isi!

— Hyvää yötä, Pikku Jättiläinen!

Yöpukuinen poikanen puristautui vielä kerran lujasti Kaarlo Raudan rintaa vasten. Sitten hän ojensi käsivartensä äitiä kohden, joka oli pysähtynyt miehensä työhuoneen ovelle.

Inkeri-rouva katsoi hymyillen noita kahta suuressa nojatuolissa istuvaa: molemmilla oli vaalea tukka ja harmaat silmät, mutta toinen oli hyvin kookas ja leveäharteinen, toinen pieni ja pyöreä. Mutta varttuessaan Martista kasvaisi kyllä yhtä iso ja voimakas kuin isä oli, olihan hän nytkin paljon vankempi kuin nelivuotiaat yleensä. Ja miten painava hän jo oli! Sen pieni, tyttömäisen hento äiti sai taas tuta nostaessaan hänet syliinsä.

Kun Inkeri palasi yläkerran makuuhuoneista miehensä luo, tämä oli syventynyt lukemaan iltalehtiä.

— Ehdit kai juoda kahvia ennen lähtöäsi? Tytöillä on se kohta valmiina. Käskin kattaa ruokasaliin. Mutta… Mitä kummaa sinä tuijotat?

Rauta oli työntänyt lehdet luotaan ja katsoi hymyillen kynnyksellä seisovaa sinipukuista olentoa.

— En minä tuijota, Pienokainen. Muistelen vain, miten arvioin sinua nähtyäni sinut ensimmäisen kerran. ’Hyvin sievä, hyvin solakka, hyvin vaalea.’ Myöhemmin minulla oli syytä lisätä: ’hyvin uljas.’

Siniset silmät kohtasivat sädehtivinä harmaiden katseen.

— Entä nyt?

— Sinä olet näiden vuosien mittaan vain kaunistunut.

Inkeri nauroi. Se oli onnellista, helmeilevää naurua, jota Rauta rakasti.

— Mutta, Kaarlo! Tuohan kuulostaa melkein peloittavalta. Se on kuin pehmentävä esipuhe johonkin järkyttävään, mikä sinulla on ilmoitettavana.

— Minulla onkin jotain ilmoitettavana, mies sanoi. — Olet niin suloinen, että olen päättänyt tuottaa sinulle yllätyksen. Olen koko illan kotona.

— Eihän! Sehän on ennenkuulumatonta!

— Aivan totta. Olen kieltäytynyt kaikista kokouksista ja neuvotteluista tänä iltana. Soittipa kuka tahansa, niin päätökseni pysyy. Meillä kahdella on nyt kerrankin rauhallinen ilta, ihan vain meitä itseämme varten.

Kuin haasteeksi hänelle puhelin työpöydällä pärähti samassa soimaan. Inkeri riensi vastaamaan.

— Älä vaivaudu…, mies yritti estellä.

— Täytyy toki.

Inkerin ääneen tuli ilkamoiva sävy hänen jatkaessaan:

— Sittenpä nähdään, pysyykö herrani ja mieheni sanassaan. — — — Halloo. — — — Kyllä, pyydän häntä heti puhelimeen.

Raudan ääni oli melko epäystävällinen hänen sanoessaan:

— Tuomari Rauta puhelimessa. Kuka puhuu? — — — Kuka? — — — Poliisitarkastaja Järvi Vaasasta? Minä en todellakaan… Oh, sinä, Erkka!’ Hyvänen aika, siitähän on kokonainen iäisyys, kai toista vuosikymmentä, kun viimeksi kuulin äänesi. Kummako sitten…? — — — Niinpä niin, hyvä veli, paljonhan välillä on tapahtunut, ja nyt eletään vaikeita aikoja. Mutta ei huolita puhua niistä näin puhelimessa. — — — Mitä? Tänä iltanako? Onko se todella niin tärkeää ja kiireellistä? — — — Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että tulet tänne. Luullakseni vaimoni voi tarjota sinullekin kupin kahvia. — — — Niin, kahvia. — — — No, hyvä. Näkemiin!

Rauta kääntyi vaimoonsa syyllisen näköisenä.

— Valitan. Mutta en todellakaan voinut olla kutsumatta häntä.

Inkeri naurahti. Hän kurottautui suutelemaan miestään.

— Etpä tietenkään, kultaseni. Tuolle herralle, kuka hän sitten liekin, täytyy olla tähdellistä tavata sinut, koska hän taipui tulemaan. Sinun kutsusi ei ollut kovin ihastunut. Olit niin vastahakoinen, että se hipoi melkein epäkohteliaisuutta.

— Olisin niin mielelläni kerrankin ollut kahden sinun kanssasi. Mutta en voinut kieltäytyä ottamasta Erkki Järveä vastaan. Hän on vanha opiskelutoverini. En olisi muistanut koko miestä, ellei hän olisi muistuttanut ajoista, jolloin yhdessä painiskelimme lainopin kanssa yliopistossa. Hän sanoi varta vasten matkustaneensa tapaamaan minua ja että hänen on pakko palata huomisaamuna.

— Riittää, riittää. Kyllä minä vähemmälläkin antaudun ja lupaan tarjota teille molemmille hyvät kahvit.

Inkerillä oli taito karkoittaa pilvet miehensä otsalta. Nytkin hän sai hänet unohtamaan mielipahansa siitä, että mies, jonka koko olemassaolon hän oli unohtanut, tuli häiritsemään heidän kotoista rauhaansa.

Yksin jäätyään Rauta sytytti savukkeen. Poliisitarkastaja… Vai on Järvestä tullut sellainen korkea viskaali. Tietysti Rauta oli aikoinaan lukenut uutisen tuosta nimityksestä. Mutta Vaasa on kaukana Helsingistä, eikä heillä ollut toistensa kanssa ollut mitään tekemistä. Tärkeää ja kiireellistä asiaa, Erkka oli sanonut. No, toivottavasti ei sentään mitään todella vakavaa. Ihmiset yleensä liioittelevat helposti…

Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat kolmisin kahvipöydän ääressä. Verkkaiseen tapaansa vieras oli kiitellyt kaunista, hienolla maulla järjestettyä kotia ja pöydän runsaita antimia sekä ihmetellyt, että sellaisia harvinaisuuksia vielä löytyi kuin korvikkeetonta kahvia ja oikeata konjakkia.

— Meidän maassamme on sentään vielä yhtä ja toista hyvää, Rauta hymähti. — Meikäläisen käsiin sitä saattaa valua kiitollisilta asiakkailta.

— Niin, olen kuullut toimistosi menestyvän mainiosti, Järvi virkahti.

— Ei moittimista, veli hyvä. Sen jälkeen kun otin lusikan koreaan käteen ja alistuin tavalliseen asianajoon vaatimatta sen enempää.

— No, tavalliseksi asianajajaksi sinua ei toki voi sanoa. Sinähän kuulut olevan asiakkaittesi valinnassa tarkempi kuin hienoin muotiliike.

Talon rouva puuttui puheeseen:

— Teitä taas, tuomari Järvi, ei mitenkään voisi luulla poliisimieheksi.

— Miksikä ei? Hyvä rouva, tehän ihan säikytätte minut.

— Ei. Te olette iso, rauhallinen ja turvallinen. Ihan kuin rusthollari parasta lajia.

— Vaimoni tuntee oikeastaan vain yhden poliisipäällikön, Rauta sanoi naurahtaen. — Pääkaupunkiimme rikospoliisin päällikön, tuomari Korpelan. Korpela on, kuten tiedät, pieni, kapeaharteinen, hermostunut…

— Ja musta!

— Kuten vaimoni äänestäkin kuulet, Korpela ei ole hänen suosikkejaan. Joten sinun, hyvä veli, ei kannata olla pahoillasi siitä, ettet sinä hänen mielestään sovi Korpelan edustamaan korkeiden poliisiupseerien kastiin.

Järvi purskahti kovaääniseen nauruun.

— Luulenpa melkein, vanha veikko, että sinä kuvittelet minun pahastuneen rouvasi arvostelua. Suuri erehdys! Oma vaimoni sanoo ottaneensa minut vain sen takia, että minä hänen mielestään muistutan hyvänahkaista bernhardilaiskoiraa.

He puhelivat kuin vanhat ystävykset. Järvi oli kotiutunut nopeasti eikä pyrkinytkään salaamaan, miten ihastuttava talon rouva hänen mielestään oli.

— IMe pidimme tätä Kaarloa ihan menneenä miehenä, kun hän opintonsa päätettyään painui ulkomaille kuluttamaan sedältään perimiään rahoja. Kuulimme tietenkin huhuja siitä, että sinä annoit siellä palttua juridiikalle ja vietit aikasi teattereissa ja nyrkkeilysaleissa. Olimme ihan varmat, että jos joskus palaisit, toisit mukanasi jonkun ranskalaisen tai unkarilaisen operettiprimadonnan. Mutta oli sinulla sentään järkeä olla menemättä sellaisten kanssa naimisiin. Ja kyllä sinun kannattikin odottaa kotimaahan asti.

— Kuunnellessani sinua, hyvä veli, Rauta hymähti, osaan antaa entistä enemmän arvoa vaimolleni. Kun me tutustuimme, hän puhui paljon kauniimmin ulkomailla viettämistäni vuosista kuin sinä nyt. Hän sanoi minun uhranneen siellä kahdelle poikavuosieni suurelle unelmalle: näyttelijänja nyrkkeilijänuralle.

Järvi vilkaisi kelloonsa.

— Onpa aika rientänyt! Sellaista se on, kun ihminen viihtyy oikein hyvin. Mutta luulenpa… Jos arvoisa rouva sallii…

Hän aikoi nousta.

— Ajattelet ehkä meidän nyt poistuvan minun huoneeseeni puhuaksemme kahden kesken siitä tärkeästä, joka pakoitti sinua etsimään tien minun luokseni, Rauta virkahti. — Mutta mukavampi meidän on jutella tässä. Vaimoni kuuntelee sinua varmasti yhtä mielellään kuin minä. Hän oli toimistoni ensimmäinen apulainen ja hyvä olikin. Myöhemminkin, milloin minulla on ollut kiperät paikat, olen monesti turvautunut hänen hyvään vaistoonsa.

Järvi katsoi emäntäänsä entistäkin suuremmalla kunnioituksella.

— Hyvä rouva, sallikaa minun kysyä, onko olemassa sellaista ansiota tai hyvettä, jota teillä ei olisi.

Inkeri heristi hänelle leikkisän moittivasti sormea.

— Mutta, tuomari Järvi! Minä kuvittelin teitä juroksi pohjalaiseksi, ja nyt te latelette minulle kohteliaisuuden toisensa jälkeen kuin hienostunein ranskalainen keikari. Totta puhuen minä uskon huomattavimman ansioni nyt olevan sen, että voin vielä tarjota teille kahvia.

Järvi ojensi hänelle kuppinsa täytettäväksi. Sekoittaessaan sokeria hän aloitti vakavasti:

— Tämä on ollut niin lumoava ilta, että on synti rikkoa ihastuttavaa tunnelmaa. Mutta ei auta. Asiani on valitettavan kiireellinen. Olin aikonut päivällä tulla toimistoosi, Rauta. Mutta minulla oli junan tulosta pitkälle iltapäivään asioita sisäasiainministeriössä, ja ne oli saatava selviksi. Juttu, joka pakottaa minut turvautumaan sinun apuusi, on kirotun vakava. Muistatko Matti Vaaran? Hän oli minun osakuntatoverini ja oli ainakin siviilin tutkinnossa samalla kertaa kuin sinäkin.

Rauta koetti muistella.

— Odotahan. Matti Vaara? Eikö hän ollut sellainen lyhyt, vanttera, mustatukkainen poika? Ei mikään erikoinen kynttilä, ellen erehdy.

Järvi nyökkäsi.

— Aivan oikein. Hän reputti sitten kahdesti rikoksessa ja jäi jälkeen minustakin, sinusta puhumattakaan. Hän luki oikeustutkintoaan vielä vuoden sen jälkeen, kun sinä olit loistavasti suorittanut molempien oikeuksien kandidaatin. Mutta kelpo mies hän silti on, ja erinomainen nimismies hänestä kotipitäjäänsä tuli.

— Muistan pitäneeni hänestä opiskeluaikana, Rauta sanoi. — Hänellä oli sydän oikealla paikalla. Vai tuli hänestä nimismies… Varmasti hän on tunnollinen virkamies.

Järvi nyökkäsi jälleen vakavasti.

— Hän on todella hyvä mies. Pian viran saatuaan hän meni naimisiin entisen osakuntatoverinsa kanssa. Vaimo kuitenkin kuoli pari vuotta myöhemmin jättäen hänelle vain pienen tytön. Kaksi vuotta sitten hän otti itselleen uuden vaimon, kai lähinnä saadakseen pikku tyttärelleen uuden äidin. Hänen toinen rouvansa oli aivan toisenlainen kuin ensimmäinen, voisipa sanoa, että hän oli suuren maailman nainen. Sanotaan, että he kuitenkin kaikitenkin tulivat hyvin toimeen keskenään, ja rouva oli varsin suosittu pitäjän herrasväen keskuudessa. Kaikki sujui hyvin viime elokuuhun asti, niin, luulenpa, että tuosta muutoksesta on nyt päivälleen kaksi kuukautta.

Kun hän keskeytti, Rauta kysyi:

— Mitä silloin tapahtui?

— Sitä ei tarkalleen tiedetä. Hänellä oli tuona iltana vieraita. Rapukestit, ellen erehdy. Kesken kaiken rouva katosi — jäljettömiin.

— Jäljettömiin?

— Niin. Väitetään, ettei kukaan ole häntä nähnyt sen koommin, kun hän poistui seurasta pistäytyäkseen keittiössä. Katoaminen herätti paikkakunnalla ennen pitkää tavatonta huomiota. Juoruille antoi tavatonta vauhtia se, ettei Vaara ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin löytääkseen rouvansa. Alettiin väittää, ettei rouva enää ollutkaan elävien kirjoissa ja että nimismies tiesi sen.

— Tuohan on järjetöntä!

— Niin minäkin sanoin, kun ensimmäinen ilmiantokirje noine vihjauksineen saapui lääninhallitukseen, Järvi yhtyi. — En ole kuitenkaan vielä kertonut kaikkea. Viikko sitten Elisabeth Vaara löydettiin kotinsa ohi virtaavasta joesta, kosken alapuolelta. ’Hän on ilmeisesti hukuttautunut’, tuomari Vaara oli sanoa urahtanut sille, joka oli tullut ilmoittamaan löydöstä. Se olisikin yksinkertaisin selitys. Mutta ruumiilla oli ammottava haava takaraivossa, ja lääkärinlausunnon mukaan se ei ole kosken kivien iskemä. Synkkä tosiasia on, että rouva Vaara on murhattu ja ruumis sitten heitetty jokeen kosken yläpuolella.

Hetken vallitsi huoneessa raskas äänettömyys. Kun Rauta ei kysynyt mitään, Järvi jatkoi:

— Ei ole mitään tietoa siitä, kuka murhaaja on. Mutta menettelyllään — ensin katoamisen ja nyt ruumiin löytämisen jälkeen — Matti Vaara on saanut koko pitäjän vastaansa. Murhan motiivistakin ollaan muka täysin selvillä. Viitataan siihen, että Vaaralla on aina ollut velkoja ja että Elisabeth-rouva oli rikas. Kävin Matin luona muutamia päiviä sitten. Hän on aivan lyöty mies ja täysin apaattinen. Oli suorastaan kammottavaa kuulla hänen sanovan: ’Jos joku on tosiaan murhannut Elisan, niin kaipa teon tekijällä oli siihen aihetta. Sanon sinulle, Erkka, ettei hän ollut mikään enkeli, kaukana siitä, niin suuri synti kuin liekin puhua pahaa vainajasta’. Sitten hän virkkoi: ’Jos sinä olet tullut vangitsemaan minut murhaajana, niin sille en voi mitään. Kaipa veljeni ottaa hoitaakseen pikku Liisan.’ Mitään muuta en saanut hänestä irti. Nyt Vaara on pidätetty virantoimituksesta, ja ylihuomenna aloitetaan murhatutkimukset.

Kun hän oli lopettanut, Rauta virkahti:

— Olipa se kammottava kertomus. Otetaanpa vielä kulaus huuhtoaksemme sen alas.

Järvi seurasi kehoitusta, mutta hänen äänensä oli synkkä hänen sanoessaan:

— Kunpa muuta ei tarvittaisi siitä irti pääsemiseksi!

Inkeri oli äänettömänä seurannut keskustelua, mutta hänen sinisissä silmissään oli tarkkaavainen punnitseva katse. Nyt hän kysäisi:

— Millainen ihminen Elisabeth-rouva oli?

Poliisitarkastaja pudisti päätään.

— En tiedä. Vaaran kotoa ei ole Vaasaan monta penikulmaa. Mutta kummallista kyllä, en milloinkaan tavannut toista rouva Vaaraa. Ylipäänsä en tiedä koko jutusta enempää kuin tässä tulin kertoneeksi.

Miehet polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta kysäisi: — Ja nyt…?

Järvi vilkaisi häneen nopeasti sivusta. Sitten hän näytti syventyvän tutkimaan vastapäisellä seinällä riippuvaa Pekka Halosen hienoa talvimaisemaa. Katse siihen kohdistuneena hän alkoi puhua hitaasti ja kuin jokaista sanaansa erikseen punniten.

— Tarkoitat kai, että miksi olen tullut kertomaan sinulle tämän synkän tarinan. Siksi, hyvä veli, että tämä on kirotun vaikea juttu. Sen tekee meille kaksin verroin kiusalliseksi se, että Vaara on nimismies. Me hänen toverinsa olemme vakuuttuneita hänen syyttömyydestään. Mutta tässä vaiheessa se ei auta mitään. Koko paikkakunta on kuin myrkytetty. Jotakin täytyy tehdä ja tehdä pian. Mutta minulla on tuntu, etteivät tavalliset rikosetsivät saa totuutta selville ja ilmaa puhdistetuksi. Puhuin sinusta ja erinäisistä menestyksistäsi maaherralle, ja nyt olen täällä pyytääkseni sinua omistautumaan tämän jutun tutkimiseen. Noin epävirallisesti. Tiedän, ettei sinun ole helppo irroittautua täältä Helsingistä ja töistäsi. Mutta on Vaara sinunkin vanha opiskelutoverisi, ja siksi ajattelin…

Rauta rypisti kulmiaan. Ehdotus oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen.

— Eikö voitaisi ajatella, että olet liikarasittunut ja tarvitset hiukan rauhaa ja meri-ilmaa? Järvi jatkoi. — Nyt on tosin jo lokakuu eikä Pohjanlahden ranta erityisesti houkuttele. Mutta luulisin, ettei paikkakunnalle tulosi herättäisi mitään turhaa kohua. Siellä on eräs hyvä huvila aivan lähellä kirkonkylää. Sen omistaa muuan leskirouva. Siinä voisit mukavasti asua. Totta puhuen, minä vuokrasinkin tuon huvilan jo sinulle kuukaudeksi.

Rauta naurahti kuivasti.

— Olitpa sinä varma minun avustani.

Pienet, vihreät silmät Järven pulleissa kasvoissa kohtasivat rauhallisesti Raudan närkästyneen katseen.

— En ollut lainkaan varma avustasi, veli hyvä. Siksi minä tuon huvilan etukäteen vuokrasinkin. Pahimmassakaan tapauksessa en siinä paljon menetä, pienen etumaksun vain. Mutta minä olisin sinulle todella äärettömän kiitollinen, jos…

— Joka tapauksessa olet osannut tehdä jutun kiintoisaksi, Rauta myönsi happamesti. — Elisabeth-rouvan katoamisen esitit tosiaan houkuttelevan salaperäiseksi. Lisäksi puheesi siitä, että koko paikkakunta on myrkytetty, oli hyvä veto puoleltasi. Kaikella sillä sait mielenkiintoni jännitetyksi. Minun tekisi melkein mieleni hyväksyä tarjouksesi, ellei…

Tällä kohdalla Inkeri puuttui jälleen puheeseen:

— Mutta Kaarlo, sinähän olet liikarasittunut? Sitä paitsi Helsingin ilmapiiri on nyt niin täyteen ahdettu sairasta jännitystä, että minäkin suorastaan ikävöin päästä hengittämään Pohjanlahden meri-ilmaa.

Rauta kääntyi hämmästyneenä vaimoonsa.

— Mitä? Et kai sinä kuvittele, että minä ottaisin sinutkin mukaani Järven hulluuksissaan vuokraaman huvilaan?

Inkeri nauroi iloisesti.

— Kyllä, kultaseni. Ensinnäkin sinun on mahdotonta jättää vanhaa toveriasi, tuomari Vaaraa, pulaan. Toisekseen sinä tulit tuomari Järvelle kiittäneeksi minua hyväksi apulaiseksi ja minun hyvän vaistoni auttaneen sinua eräiden asioiden selvittelyssä. Minä lähden kanssasi jo senkin vuoksi, että vaimon mukanaolo miehen tullessa lepuuttamaan hermojaan on aivan luonnollista. Mari saa myös laittautua matkaan, jotta ruokapuoli olisi turvattu. Martti-pojan voimme siksi aikaa lähettää vanhempieni luo; he ottavat hänet ihastuksella vastaan. Pikku Jättiläiselle voi olla hyväksi olla vähän aikaa Marin hemmottelua vailla. Kaikki on siis kunnossa. Voimme matkustaa vaikka jo huomisiltana.

Järvi huoahti helpotuksesta.

— Te olette todella suurenmoisin nainen, minkä olen kohdannut! Ette voi kuvitella, miten raskaan taakan vyörytätte sydämeltäni. Olen teille syvästi kiitollinen.

Rauta hymähti.

— Siinä näet, hyvä veli, kuka meillä määrää. Miten oikeassa se yliopistomme teologian professori olikaan, joka sanoi tässä maassa olevan vain kaksi vaimonsa ylivallasta vapaata miestä: hän itse ja muuan lahtari Tampereella!

Vakavasti hän jatkoi:

— Sinä sanoit, että murhatutkimukset aloitetaan ylihuomenna. Saattaa olla, että paikkakunnan mielialojen rauhoittamiseksi miestemme tulo sinne on hyväksi. Mutta minä suostun penkomaan juttua vain sillä edellytyksellä, etteivät he ryhdy mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin ilman minun suostumustani.

— Se on helposti järjestetty, Järvi sanoi. — Miehet ovat minun alaisiani. Sitä paitsi voit ottaa yhteyden minuun puhelimitse milloin tahansa. Eikä matka autolla Vaasaan ole pitkä, joten kaupunkihuvituksetkin ovat ulottuvillasi, jos maalla kävisi liian yksitoikkoiseksi. Sinä olet suurenmoinen toveri, Rauta!

Toinen luku .

ELOKUISTEN RAPUKESTIEN PUITTEET.

Mari helisytti tahallaan kuppeja kattaessaan iltapäiväkahvia arkihuoneeseen. Inkeri, joka sivummalla keinutuolissa kutoi pientä villapaitaa, silmäsi häneen huvittuneena. Ei epäilystäkään, Mari oli yhä huonolla tuulella. Hänen pulleilla kasvoillaan, joita harmaantunut ja harventunut karhea tukka kehysti, oli harmistunut ilme. Hellyys hiipi nuoren rouvan mieleen hänen katsoessaan vanhaa, lapsuutensa aikaista hoitajatarta, jonka rotevaan, lihavaan olemukseen eivät hyvät eivätkä huonot vuodet olleet jättäneet jälkeä. Hän oli ollut samanlainen niin kauan kuin Inkeri muisti ajassa taapäin. Samanlaisena hänen luonteensakin oli pysynyt: äksy ja suorapuheinen hän oli, mutta hänen sydämensä oli kultaisen uskollinen.

Järjestellessään kahvipöytää Mari mutisi puoliääneen, mutta niin, että se ilmeisesti oli tarkoitettu nuoren emännän kuultavaksi, jotakin hupsusta päähänpistosta.

— Mitä Mari sanoo?

— Jassoo, vai kuuli rouva minun jotakin puhuvan. No, saatan minä sen ääneenkin sanoa. Minä kun en pelkää. Hupsu päähänpisto se oli. Jättää nyt keskellä syksyä valaistu kaupunki ja muuttaa toisten nurkkiin keskelle villiä rannikkoa. Niin että nyt rouva tietää, mitä minä tästä ajattelen.

Inkeri hymähti.

— Ei kai voi sanoa meidän muuttaneen toisten nurkkiin, kun käytettävissämme on kokonainen huvila. Vai puuttuuko Marilta jotakin?

Vanha palvelijatar tuhautti nenäänsä.

— Sen minä vain sanon, että toista se oli, herrasväen oma talo Helsingissä! Ei ollut veden eikä polttopuiden raahaarpista.

— Hyvänen aika. Eikö tuomari olekaan pitänyt lupaustaan veden ja puiden keittiöön tuomisesta?

Mari huitaisi vihaisesti lihavalla kädellään.

— Jos rouva luulee, etten minä luule rouvan nyt vain ilveilevän vanhan ihmisen kustannuksella, niin rouva erehtyy. Kyllä me molemmat tiedämme, ettei tuomari milloinkaan lupaa sellaista, mitä hän ei täytä. Mutta sen minä vain sanon, että vaivoja ne ovat herrankin vaivat.

— Tuomari tekee sen kaiken mielellään. Se on eduksi hänen terveydelleen. Siksihän me tulimmekin tänne, että hän on liikarasittunut konttorissa istumisesta ja piristyäkseen tarvitsee meri-ilmaa.

— Tuota juttua rouva saa syöttää jollekin muulle, muttei minulle. Meidän tuomari on riski kuin härkä eikä häntä vaivaa mikään. Sitä minä en käsitä, mitä tekemistä meillä on täällä Jumalan hylkäämällä rannikolla. Mutta sen tiedän, ettei sillä ole mitään tekemistä yhtä vähän tuomarin kuin rouvankaan terveyden kanssa.

Inkeri alkoi huolestua.

— Mutta, Mari kiltti! Jos Mari todella niin kaipaa Helsinkiin, niin pääseehän sinne vaikka huomispäivänä. Puhun siitä tuomarille.

Puna kohosi vanhan palvelijattaren poskipäille. Kädet puuskassa hän käännähti nuoreen emäntäänsä.

— Ja sen rouva jättää kauniisti tekemättä! Minä kun en rouvaa jätä. Vaaksan mittaisesta olen rouvasta huolehtinut. Ja tännekö, tällaiselle ryövärirannikolle, minä rouvan jättäisin hoitamatta? En minä itseäni ajattele. Mutta… mutta.. kun on niin ikävä Martti-pojuakin. Osannevatko ne häntä kunnolla hoitaa siellä Helsingissä?

Eukon ääni oli painunut karheaksi. Kyynelet eivät olleet kaukana. Inkeri nousi ja syleili iäkästä palvelijatarta.

— Sinä kultainen, oma Marini! Vai uskallat sinä epäillä, etteivät mummi ja ukki osaisi hoitaa Pikku Jättiläistä!… Kas vain, miten herkullisia pikkuleipiä olet taas leiponut. Sinä olet aarre! Saanko ottaa maistiaisia?… Oi, nämähän aivan sulavat suussa!

Marin kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän oli jälleen kokonaan voitettu. Mutta sitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen katseensa synkkeni taas.

— Jospa tuonne merelle olisi edes pitempi matka, hän mutisi. — Mutta se on niin kammottavan lähellä. Ja kuka tietää, mitä ne öisin siellä puuhaavat?

— Öisin puuhaavat? Ketkä? Mitä Mari oikein höpsii?

— Vai höpsin minä, vanha nainen kiukustui taas. — On onni, että tuomari sulkee ikkunanluukut iltaisin. Muuten tässä huoneessa olisikin tänään kylmä. Puoliyön maissa heräsin paukahdukseen. Elleivät rouva ja tuomari nukkuisi toisessa päässä taloa, olisivat ne pelästyttäneet teidätkin valveille. Minä tuolta omasta pesästäni tulin tänne katsomaan, mitä oli oikein tekeillä. Silloin kuulin selvästi, että tähän ikkunanluukkuun rämähti uudelleen kivi, ja iso sen täytyi ollakin. Ihan sydän oli seisahtua, niin minä säikähdin. Mutta sitten rohkaisin itseni ja päätin ottaa selvän, ketkä ne sellaista peliä harjoittavat. Heitin huivin hartioilleni, sujautin töppöset jalkoihini ja lähdin ulos.

— Hyvänen aika, Mari! Keskellä yötä!

Palvelijatar naurahti ilottomasti.

— Niin, nähkääs, rouva. Minä kun en pelkää, kunhan saan vain hengähdysaikaa. Ulos päästyäni oli kuin pimeys olisi nielaissut minut. Yö oli ihan äänetön. Mutta puiden alla olin erottavinani joitakin hahmoja. Seisoessani liikkumatta kuulin käheän kuiskauksen: ’Kyllä me pian karkoitamme ne pirut näiltä mailta’. Sitten kuului loittonevia askeleita. Ja hetken päästä olin näkevinäni kauempaa vasemmalta, rannan suunnalta, sähkölamppujen välkettä. Sitten jokin moottori alkoi sätkättää. Seisoin ulkona kai puolisen tuntia. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut. Rupesi kylmäämään, ja minä tulin sisään… Rouva