Ben Huronin testamentti

By Outsider

Kalle-Kustaa Korkilla on hallussaan Ben Huronin testamentti, jonka itse gangsteripomo Musta Santeri haluaa itselleen hinnalla millä hyvänsä. Ystävänsä Pekka Lipposen avulla Korkki pakenee gangsteria henkensä edestä. Mikä on tuo arvokas testamentti, ja mitä tapahtuu jos se joutuu väärin käsiin? Ben Huronin testamentti vuodelta 1945 on Outsiderin ensimmäinen pitkä Lippos-seikkailu. Jännitysromaani tarjoaa ympäri maailman ulottuvaa mysteeriä ja seikkailua Outsiderin eli Aarne Haapakosken tuttuun tyyliin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726812909

Book preview

www.egmont.com

1. Luku.

Kalle-Kustaa Korkki joutuu Mustan Santerin maalitauluksi ja pelastuu. Hän haluaa tavata Mustan Santerin ja lähtee Hungerborgin huvilaan.

— Pekka —. Olen kutsunut sinut luokseni senvuoksi, että haluaisin muutamia pieniä palveluksiasi.

Komeaharteinen mies sytytti pienikokoisen ystävänsä savukkeen ja kumartui hänen puoleensa.

— T-otta k-ai. Minä olen a-ina kuin sinun p-aitasi. Aina mukana.

Toinen nousi tuolistaan ja taputti ystäväänsä olkapäälle.

— Muistan vanhan ystävyytemme, enkä tule sitä unohtamaan.

Samassa kuului ulkoa laukauksia. Ikkunalasit helisivät ja ilmavirta työnsi ikkunaverhon sisälle huoneeseen melkein poikittaiseen asentoon. Kalle Kustaa Korkki, hän, joka oli ystävälleen Pekalle juuri puhunut, heittäytyi lattialle pitkäkseen.

— Matalaksi, Pekka. Joku polttaa ruutia.

Pieni mies soluttautui lattialle ja makasi hiljaa Korkin vieressä. Hänen asentonsa oli perin tukala, sillä hän ei uskaltanut muuttaa saamaansa tilaa itselleen edullisemmaksi.

— Tä-mähän o-n jo sotaa! A-mmuskellaan r-auhallisia ihmisiä. Sa-mmuta hi-tossa valot, et-teivät näe ampua.

Hänen äänensä oli matala. Korkki tuuppasi häntä kylkeen ja virnisti.

— Pimennys alkaa vasta yhdeksäntoista ja kolmekymmentä. Tässä on puoli tuntia aikaa ja minulla on reikärauta valmiina.

Korkki kaivoi takataskustaan pistoolin ja viritti sen. Hän piti silmällä ikkunaa, josta illan pimeys tuijotti heitä vastaan. Pieni mies pyyhkäisi nenänpäästään otsalta valuneen hikipisaran ja osoitti sormellaan pimeyteen.

— Mu-tta ku-ka siellä räiskii? Tä-mähän muistuttaa jo Chicagon aikoja —.

Korkki kohottautui kyynärpäilleen ja otti mukavan lepoasennon.

— Eivät he alhaalta käsin tänne enää osaa. Niin, kukako? Minun piti juuri tänä iltana kertoa sinulle Mustasta Santerista, mutta meidän olisi nähtävästi pitänyt mennä panssariholviin keskustelemaan.

Hän naurahti ja iski silmää. Pekka makasi kyljellään ja koetti nauraa, mutta hänen poskilihaksensa vain nytkähtelivät. Kalle Kustaa Korkki kuulosteli taas. Hän kohottautui ylemmäksi.

— Joku kävelee pihalla —. Vieläköhän siellä paukkuu —.

— Painu matalaksi sinäkin! kehoitti toinen. — Saat vielä nikkeliä nahkaasi, hän jatkoi kuiskauksena.

Korkki ei puhunut mitään, vaan kuulosteli edelleen. Sitten hän laskeutui takaisin kumppaninsa viereen.

— Kuulun kaksijalkaisiin, enkä ole oppinut ryömimään Ole rauhassa, Pekka, eivät ne sinuun osu.

Toinen huohotti paikallaan.

— Ku-ka siellä sitten am-puu? Musta Santeriko?

— Sama heppu, joka uhkasi tehdä minusta jo pihviä Marseillessa — Musta Santeri, suomalaissyntyinen gansteripomo, joka tietää, että minulla on Ben Huronin testamentti. Mies on seurannut jälkiäni maapallon toiselta puolen tänne saakka. Nyt hän on ehtinyt Suomeen ja näyttää pitävän ilotulitusta huvilani ikkunan alla.

— Mut-ta — jos hän a-mpuu? — Pekka oli epävarma vielä.

Kalle Kustaa Korkki kääntyi lattialla selälleen ja nauroi oikein sydämensä pohjasta. Häntä huvitti tapaus. Totta kai hän sen tiesi, että Musta Santeri ei kaihtanut mitään keinoja. Mutta sittenkin …

— Peloittelua vain. Kyllä minä Santerin tunnen, ja hän minut. Jos minut nitistetään, ei Ben Huronin testamentti ikinä lämmitä Mustan Santerin käsiä -- ja testamentti on satojen miljoonien arvoinen. Ajattele, Pekka satojen miljoonien arvoinen.

Korkki lausui viimeiset sanat melkein kuiskaavalla äänellä. Vain seinäkellon raksutus kuului hiljaisuudessa. Äkkiä alkoi portaista kuulua nopeita, kevyitä askeleita. Korkki nousi istumaan ja kuulosteli. Pekan suu meni muttuun. Korkki tarttui hänen käsivarteensa.

— Ssst. Joku on oven takana —.

— On, on, sanoi Pekka kuiskaten. — Joku —.

Korkki aikoi nousta, mutta säpsähti, sillä pihalta alkoi kuulua posetiivin soittoa. Joku hullu väänsi siellä kampea ja ilmoille kantautui helisten jokin italialainen aaria. Korkki ponnahti pystyyn ja hyppäsi ovelle. Ennenkuin hän avasi sen, hän viittasi Pekalle ja siirtyi oven taakse siten, ettei häntä olisi ovea avattaessa heti huomattu.

— Posetiivin soitto ja laukaukset — tiedätkö, Pekka, mitä ne merkitsevät? — No, arvasinhan sen. Mustan Santerin tunnus. Nousehan ylös — maastoutumisharjoitukset saavat jo riittää.

Pekka kömpi ähkien ylös. Hänen lihava vatsansa ei olisi sietänyt mokomaa asentoa enää, ja tyytyväisenä hän mätkähti nojatuoliin istumaan.

— Sie-iellä on var-maankin se kon-na —. Musta Santeri —.

Korkki huitaisi kädellään ilmaan ja nauroi.

— Ei, veli-hopea. Musta Santeri tulee tavallisesti ikkunan tai katon kautta. Mutta katsotaan nyt — tämä alkaa mielestäni olla jo aika mielenkiintoista.

Korkki riuhtaisi oven auki ja jäi hämmästyneenä seisomaan. Ovesta syöksähti sisään kuvankaunis, tumma nainen, jonka tukka oli aivan sekaisin. Hän katseli hyvin avuttomana molempia miehiä ja kääntyi sitten hätäisenä Korkin puoleen. Tämä hymyili ja kumarsi kohteliaasti. Naisen ääni oli läähättävä, ja Korkki tarjosi hänelle tuolin, johon nainen vaipui. Hetkisen perästä hän oli hieman rauhoittunut.

— Millä voin palvella teitä, virkkoi Korkki kohteliaasti.

Nainen loi häneen kiitollisuutta osoittavan katseen.

— Luojan kiitos, että pääsin sisään, hän sanoi. — Ulkona oli kaksi miestä, jotka alkoivat ahdistella minua —. Saanhan — saanhan viivähtää luonanne hetkisen?

Korkki kumarsi jälleen ja hymyili.

— Vaikka ikuisuuden, neiti Tuntematon, hän sanoi ja tarjosi savukkeen, jonka tyttö otti vastaan vapisevin sormin. Saatuaan siihen tulen hän ojensi hennon kätensä Korkille. Tämä tarttui ojennettuun käteen.

— Nimeni on Viiri — Lea Viiri. Suokaa anteeksi, jos häiritsen iltarauhaanne, mutta —.

Pekka, joka oli istunut koko ajan vaiti, hörähti nauramaan.

— Vai Viiri. Kas, kun mukava nimi. No, mikäs siinä. Minun nimeni on Pekka Lipponen, syntyisin Pieksämäeltä. En-tisiä Amerikan kiertäjiä, ny-kyisin liikemies —. Joo, tämä toverini on Kalle-Kustaa Korkki — vanha tut-tava rapakon ta-kaa —. Mutta — olkaa kuin kotonanne, ku-ten minäkin.

Korkki katseli naista vaiteliaana. Hän toi tämän edessä olevalle pienelle, pyöreälle pöydälle virvoitusjuomia, joita nainen näytti nauttivan mielellään. Korkki istahti häntä vastapäätä.

— Mistä muuten osasitte tänne pyrkiä? hän kysyi. — En muista nähneeni teitä aikaisemmin tässä talossa.

Nuorella naisella oli heti vastaus valmiina.

— Olin menossa tuttavieni luo naapurihuvilaan, kun kaksi miestä tuli vastaani. He käyttäytyivät hyvin uhkaavasti ja — ja — kävivät käsiksikin. Onneksi pääsin livahtamaan heidän käsistään. Näin valoa ikkunastanne ja ajattelin, että saisin täältä suojaa —.

Korkki nyökkäsi.

— Arvelitte siis jonkun olevan kotona —. Aivan niin —. Havaitsitteko muuten, että ikkuna oli rikki?

Kaunokainen räpytteli silmiään hämmästyneenä ja käänsi katseensa ikkunaan, jossa verho hulmahteli sinne tänne. Hän pudisti päätään ihmeissään.

— E-en huomannut —. Ovatko nuo miehet murtautuneet tänne? hän kysyi kummastellen, puoliksi kauhistuneena.

Pekka hörähti taas nauramaan, ja nainen katseli häntä hieman paheksuen. Pekka nousi tuolistaan ja tuuppasi vierasta olkapäähän.

— E-hei, neiti. Läh-ettivät meille vain ta-varanäytteitä — nikkeliä ja 1-yijyä. Tämä Kork-ki on nähkääs puuhaillut joskus me-tallialalla. Nuo kaksi ko-karetta, katsokaas n-eiti, tuonne kaapin oveen —.

Hän vilkaisi äkkiä rannekelloaan ja säntäsi radion luo. Vieras, joka oli aluksi luullut, että Pekka Lipponen oli juovuksissa, havaitsi nyt, että mies änkytti. Selviltähän nämä molemmat näyttivät. Pieni mies väänsi koneen nappuloita ja sai esiin Lahden aseman. Tietotoimisto antoi parhaillaan uutisia. Korkki silmäili kumppaninsa touhuja ja virkkoi sitten rauhallisesti:

— Pistäpä radio lukkoon, Pekka.

Pekka väänsi erästä nappulaa ja koneen humiseva ääni lakkasi. Kukaan ei puhunut mitään. Juuri kun Korkki aikoi tarjota vieraalleen lisää juotavaa, kuului viereisestä huoneesta kolahdus, ja senjälkeen särkyi jotakin. Korkki kiiruhti jälleen oven taakse. Hän kuiskasi Pekalle, joka seisoi nauliutuneena paikallaan:

— Parasta, että maastoudut —.

— Korkki suuntasi katseensa naiseen, joka laajennein silmin tuijotti viereiseen huoneeseen johtavaa ovea. Hän kiiruhti tytön luo ja kuiskasi:

— Lattialle, neiti! Lattialle!

Nuori nainen teki heti Korkin käskyn mukaan. Tämä kiiruhti takaisin ovelle ja veti taskustaan pistoolin. Samassa hetkessä kuin hän kiskaisi oven auki, hän varmalla äänellä virkkoi:

— Tassut ylös siellä, taikka pamahtaa!

Viereisessä huoneessa ollut mies ryntäsi akkunaa vasten ja jälleen kuului lasien helinää. Korkki ampui miehen jälkeen, mutta hän ei ollut ehtinyt ajoissa. Mies pääsi pakenemaan. Korkki naurahti ensin lyhyesti ja sitten pääsi ilmoille valtava hohotus. Nuori nainen katseli ihmeissään Korkkia, joka saattoi tuolla tavalla pilailla näin vakavien asioiden kanssa. Korkki pisti aseen taskuunsa ja kääntyi naiseen. Pekka istui lattialla ja piti sormia korvissaan. Hän katseli Korkkiin kummastuneena.

— K-estääkö tätä s-otaa vielä kauan? hän kysyi.

Korkki nauroi uudelleen ja antoi naiselle merkin, että tämä nousisi ylös lattialta.

— He-he-hee! Luulikohan Musta Santeri minun säilyttävän Ben Huronin testamenttia piironkini laatikossa! Ho-hoo —. No niin, neiti Viiri. Kun nyt on jälleen rauhallisempaa, voimme hieman taas keskustella.

Korkki siirtyi jälleen istumaan kaunotarta vastapäätä. Pekka