Nunnat nukkuvat

By Outsider

Laatokan rannalla sijaitsee raunioluostari, joka toimii nykyisin vankilana. Paikan karuun historiaan liittyy "bolševistinen kirous", joka juontaa juurensa luostarissa tapahtuneeseen nunnien surmaamiseen. Luostariin on jäänyt Sisar Annuska, joka toistaa joka ilta varoituksensa nukkuvista nunnista. Kun luostarissa alkaa pian sattua kummia, paikalle pyydetään salapoliisi Klaus Karma, joka etsinnän edetessä kietoutuu syvälle luostarin verisen historian kiemuroihin - ja joutuu ottamaan varoitukset tosissaan.Outsiderin eli Aarne Haapakosken Nunnat nukkuvat (1942) on Venäjälle sijoittuva selkäpiita karmiva jännitysromaani, jossa seikkailee rakastettu salapoliisi Klaus Karma.Klaus Karma on älykäs ja omaperäinen arkkitehti, joka on kunnostautunut myös salapoliisina. Karma-sarjassa hän seikkailee rikosten ja murhamysteerien maailmassa 1900-luvun alun Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726812633

Book preview

www.egmont.com

I.

Syksyn ensimmäiset myrskyt velloivat Laatokani tummia aaltoja iskien kohisten rantakallioihin, vierien vaahtopäisinä hietikkorannoille ja huuhdellen satavuotisten rantahonkien longistuneita juuria. Tuuli vonkui ja kohisi heitellen ryöppyinä havuneulasia ja kellastuneita lehtiä lakkapäille laineille. Taivas oli peittynyt synkkiin pilviin ja tihkusade piiskasi koleana syksyisiä maisemia.

Raunioluostarin puiston vanhojen poppelien lehdet tippuivat leijaillen kosteaan maahan, lennähtelivät harmaiden rakennusten ränsistyneille peltikatoille ja puiston kivilaattojen kattamille käytäville. Tavantakaa kohahti mereltä vihainen tuulenpuuska huojuttaen poppelien runkoja juuria myöten, rämistellen ruosteisia kattopeltejä ja hylätyn kappelin irrallisia ikkunaluukkuja.

Puiston laidassa olevan, matalan rakennuksen sisäänkäytävän yläpuolella heilahteli himmeävaloinen myrskylyhty. Se valaisi kelmeästi osan koristeellista eteisen seinää, kuluneet kiviportaat ja taempana häämöttävän holvikaarisen käytävän suun, jonka yläpuolella erottui heikosti kiveen hakattuja kirjaimia — muistoja ennen mahtavan luostarin tunnuslauseesta — luostarin, josta enää oli eheänä vain tämä yksinäinen rakennus, kirkon rauniot ja hajonneiden muurien jäännöksiä.

Kahdenkymmenen vuoden bolševistinen kirous oli muuttanut kukoistavan Ontrosovan luostarin synkäksi vankilaksi. Armoton kolhoosijärjestelmä oli karsinut pois kaiken kauniin, tehnyt paikan kolkkotuntuiseksi ja lohduttomaksi. Ennen niin kukoistava puisto oli villiytynyt, osa sen puista hakattu haloiksi, hedelmäpuut kaadettu tai ne törröttivät kuivuneina rehevöivien pajujen ja poppelinvesojen keskellä. Kivilaatoin päällystetyt puistokäytävät olivat rikkaruohon peitossa; syksystä syksyyn olivat kellastuneet lehdet putoilleet käytäville, maatuneet ja kasvattaneet myrkynvihreää sammalta nunnien askelten sileiksikuluttamille kiville.

Poissa olivat viihtyisät syreenimajat, lahonneena, maahankaatuneena lojui koristeellinen puistovilpola. Päärakennuksen olivat bolsevikit purkaneet ja kuljettaneet sen tiilet muihin tarkoituksiin. Kaadettu oli mahtava graniittiristi kappelin ääreltä, sen hiotut kiviösat heitetty kasaan hevostallina käytetyn kappelin seinustalle. Rikottu oli myös vaatimaton puuaitaus, joka kerran oli pystytetty puiston laitaan haudattujen luostarin viimeisten nunnien hautakumpujen ympärille. Syksyinen sade rapisi alakuloisesti ruostuneille peltisoikoille, joissa vielä oli jotakin jäljellä entisistä hautaseppeleistä ja posliinikukista.

Ensimmäisen kerran nyt syksyllä kuulsi priorittaren vanhan rakennuksen ikkunoista valoa. Käytävän päässä, vasemmalla olevassa avarassa huoneessa istui joukko suomalaisia upseereja lämmitellen peltiuunissa palavan takkavalkean äärellä.

Siinä oli majuri Kormu, osasto K:n komentaja puolivälissä viidettäkymmentä oleva, pitkä, laiha mies, jonka päälaelta hiusmetsä oli hyvässä järjestyksessä perääntynyt takaraivolle päin. Hänellä oli ystävälliset harmaat silmät ja kasvoissa vanhan sotakarhun karskit piirteet. Adjutantti, Keijo nimeltään, matala silmälasipäinen luutnantti, jonka musta tukka kesäisen armottoman parturoinnin jälkeen oli ehtinyt tuskin sentin mittaiseksi ja jonka aina huumorinkylläiset silmät katselivat silmälasien takaa maailmaa filosofin ilmein. — Täydellinen vastakohta Keijolle oli kapteeni Hirvo, viidelläkymmenelläkuudella ikävuodellaan ylpeilevä voimistelunopettaja, jolla oli katse kuin partaveitsi, askeetin kasvot, mutta urheilijan vartalo, mies, joka ei eläessään ollut käyttänyt väkeviä ja jonka erikoisharrastuksina oli suomalainen sauna, metsästys ja kalastus. Neljäntenä kuului seuraan pyylevävatainen, sadankilon sarjaan kuuluva herra, jolla oli yllään puoleksi sotilaallinen vaatetus, mutta jonka koko käytös todisti, ettei hänen suvussaan ainakaan kolmeensataan vuoteen ollut sotilaita syntynyt. Tämä herra oli tukholmalainen sotamaalari, Gösta Adolfsson, joka taiteilijakutsumuksensa takia oli uhrannut mukavan tukholmalaisasuntonsa, frakkipuvun ja ruotsalaisen punssin, lähtien Suomen taistelevan armeijan mukaan sotamaalarina.

Majuri Kormu oli avannut asetakkinsa kauluksen ja katseli sikariaan poltellen ikkunan luona häärivää miestä, joka saapasvarttaan palkeena käyttäen puhalteli samovaarin hiiliä. Miehellä oli kuopalle painuneet posket, pitkä parransänki ja orjan arka katsanto. Nahkaremmillä vyötetty sininen takki, jonka alta kuulsi kaulukseton paita, rikkinäiset saappaat ja moneen kertaan paikatut housut ilmaisivat, että mies oli vuosikausia viettänyt bolševistisessa ihanneyhteiskunnassa.

»Eikö tsajukoneesi pian ala olla jo kunnossa», majuri kysyi. »Emme aio tässä koko iltaa istua kuivin suin.»

Puseroniekka loi säikähtäneen katseen puhuttelijaansa.

»Kyllä, aivan kohta, herra komentaja. Nämä hiilet ovat vain hiukan kosteita, eivät tahdo syttyä», mies vastasi puuskuttaen omalaatuisella palkeellaan ilmaa samovaarin hiilipesään.

Majuri rypisti otsaansa.

»Näytät ainakin tuon saapasvarrella puhaltamisen täällä ryssänmaalla oppineen. Mikä sinä muuten oikeastaan olet miehiäsi? Sanot olevasi suomalainen ja asuneesi täällä. Nimesi on Repo, niinkö?»

»Aapeli Repo», toinen vastasi koneellisesti.

»Ja mitä olet täällä puuhaillut? Et ole vielä tehnyt selvää viimeaikaisista edesottamuksistasi. Se, että pari naisihmistä väittää tuntevansa sinut, ei ole suinkaan mikään suositus.»

Aapeli pyyhkäisi käsiään housujensa takalistoon ja laski saappaansa lattialle.

»Onhan minulla paperi. Näytinhän minä jo herra majurille.»

»Joku ryssän vankilaissa töherretty paperilappu. Sillä ei nyt ole suurtakaan arvoa. Miksi sinä jouduit vankilaan?»

Aapeli levitti käsiään.

»Miksikö jouduin? Kukaan ei tiedä, miksi täällä joutuu vankilaan. Viedään vain kotoa, luetaan tuomio ja kärrätään pakkotyöleiriin. Ei minulle mitään syytä sanottu.»

»Olitko kulakki?» kapteeni Hirvo kysyi väliin.

»Kulakki — minä, köyhä mies, joka en ole koskaan omistanut mitään. Kerran meriltä tultuani minulla oli kolmesataa markkaa taskussa — mutta siitäkin on jo parikymmentä vuotta — olin vielä silloin Suomessa.»

»No miksi sitten lähdit Venäjälle?»

Aapeli kohautti hartioitaan.

»Miksi monet muut lähtivät. Parempaa uskoin täällä elämän olevan kuin vanhassa kotimaassani. Siksi tuli tultua…»

»Ja kuinka kävi?»

»Rajan yli päästyäni veivät rahat ja kellon, kaikki paperit. Sitten suorinta tietä vankilaan. Siellä meni pari vuotta — unohtivat minut sinne, kuten jälkeenpäin sain kuulla. Sitten jouduin puusepäksi kolhoosiin. Ensiksi Petroskoihin, sitten tänne Ontrosovaan. Kahdesti ehdin vielä sen jälkeen vankileireihin tutustua — nyt viimeksi tuonne Laatokan rannalla olevaan kivilouhimoon.»

»No mitäs pahaa sinä teit?» Kormu uteli.

»Epäilivät tuholaiseksi. Heti talvisodan jälkeen minut pidätettiin.»

»Täältä luostaristako?»

»Täältäpä niinkin. Kuusi vuotta minä ehdin puuseppänä olla — vaikka eipä täällä sellaista ammattimiestä liioin tarvittu. Mitään ei saanut korjata eikä kohentaa. Rappeutumaan jättivät ryssät koko huushollin. Viime aikoina täällä oli työntekijöitä vain kolme — minä, muuan aunukselaispoika ja Riipan muija. Sisar Annuskaa nyt ei voi enää työntekijäksi laskea. Puolihullu höperö…»

Kapteeni Hirvo puuttui keskusteluun.

»Onko Annuska tuo pitkä, laiha nainen, joka kävelee täällä haamun tavoin?»

Aapeli nyökkäili innokkaasti.

»Entinen nunna — tai noviisiksi häntä sanovat. Tuli höperöpäiseksi silloin, kun bolsevikit murhasivat nunnat… Siitä on jo kaksikymmentä vuotta.»

»Kaksikymmentä vuotta ja kolme kuukautta melkein tasan», Kormu keskeytti. »Bolsevikit valloittivat nämä seudut kesäkuussa. Tappelin silloin joukkueeni kanssa Saarimäessä ja Pisin metsissä. Niin, niin, silloin olin minäkin vielä nuori ja Ontrosova oli kukoistava luostari.»

»Nämä ovat sinulle siis tuttuja seutuja», luutnantti Keljo puuttui keskusteluun. »Olet muistaakseni joskus kertonut, että asuitte tässä samassa luostarissa.»

»Tuossa huoneessa, jonka nytkin olen valinnut työhuoneekseni» — Kormu viittasi käytävään. »Se oli silloin priorittaren huone, mutta Anna Aleksandrova muutti nunnien rakennukseen luovuttaen asuntonsa minun ja miesteni käyttöön. Jaa, jaa, pojat… Silloin meitä pidettiin täällä hyvänä. Ei ollut ruoasta eikä juomasta puutetta. Mutta kun perääntyessämme tulimme luostarin kautta, olivat bolsevikit murhanneet nunnat. Se oli tapahtunut juuri juhannuspäivänä. Kaamea näky… Tuolla käytävässä ja sivuhuoneissa lojui nunnien ruumiita. Vaikka meillä oli kiire perääntyä, hautasivat pojat ruumiit puiston laitaan. Siksi tuntuukin minusta nyt oudolta palata kahdenkymmenen vuoden kuluttua samoille paikoille.»

Kormu kohentautui mukavampaan asentoon tulen äärellä ja hänen silmiinsä virisi melkein haaveellinen katse.

»Ajatelkaahan, pojat, millaisen majoituspaikan olemme nyt saaneet. Romanttinen raunioluostari, puistoineen, kappeleineen ja aarretarinoineen. Lisäksi on jäljellä vielä entinen nunnakin, joka kummittelee.»

Ja aivan kuin Kormun sanojen vahvistukseksi käytävästä alkoi kuulua hitaita, laahustavia askeleita. Joku pysähtyi käytävään. Ovi avattiin varovasti ja pitkä, laiha nainen, kummalliseen kaaputakkiin kääriytyneenä näyttäytyi kynnyksellä. Hänen syvällä kuopissa olevat silmänsä ikäänkuin paloivat. Levittäen kätensä hän kuiskasi:

»Hst, hst… Hiljaa, nunnat nukkuvat… hst, nunnat nukkuvat!» Sitten nainen vetäytyi äänettömästi pois ja ovi painui jälleen kiinni.

Luutnantti Keijo pudisti hartioitaan.

»Huh, sepä oli kuin keskinkertaisessa kauhuromaanissa. Mitä nainen oikeastaan tarkoitti?»

Aapeli naurahti kuivasti.

»Se on sisar Annuskan jokailtainen hyvää yötä’ — tuo: hiljaa, nunnat nukkuvat.»

»Onko täällä joskus sitten metelöity?»

»Mene ja tiedä höperön tarkoituksista. Sisar Annuska oli ainoa luostarin naisista, joka pelastui verilöylystä, ja kun hän näki murhatut kanssasisarensa, kävi se hänen hermoilleen niin raskaasti, ettei hän sen jälkeen ole selvää puhellutkaan. Hän kuvittelee nunnien yhä nukkuvan näissä huoneissa ja käy joka ilta kierroksellaan… Sellaista se oli kolhoosin aikanakin. Kerran aikoi Nikolai Koljakoff — hän oli silloin kolhoosin vanhimpana — viedä Annuskan Petroskoin hullujenhuoneelle, mutta nainenpa nosti sellaisen metelin, ettei Koljakoff enää sen jälkeen uskaltanut Annuskaan koskea, ja niin on nainen ollut täällä kotitonttuna jo kaksikymmentä vuotta.»

»Kummallinen psykologinen ilmiö. Se saattaa olla esimerkiksi liikeautomatismia, joka taas voi olla sairaalloista tai ylinormaalitilaan kuuluvaa. Tietenkin voisimme eritellä nämä…»

»Nyt ei ruveta filosofoimaan, Keijo», Kormu murahti, »ja anna olla Annuskan rauhassa, vaikkapa hän olisikin sinulle kiitollinen tutkimusaihe. Hei, Aapeli, eikö tsaju jo ala olla valmista. Heitä hiiteen tuo samovaarin röttelö ja keitä vesi padassa, niin ehdimme vielä ennen puolta yötä saada jotakin kurkun kostuketta.»

»Ihan hetipaikalla valmis», Aapeli touhusi. »Mutta kuppeja ei ole talossa ja…»

»Sotilailla on omat astiansa», Kormu vastasi. »Alapas kaivaa pakkauksiamme, filosofian. luutnantti.»

Keijo ryhtyi availemaan reppuaan, mutta muisti kesken kaikkea jotakin. »Minunhan piti lähettää tänään se šifferisanoma. Hitto soikoon, olin vähällä unohtaa. Onko sinulla teräslippaan avain?»

Majuri kaivoi taskustaan pienen avaimen.

»Siinä on avain, mutta nytkö sinä rupeat sanomaa lähettämään, kun meidän piti juuri ruveta teetä juomaan?»

»Vilkaisen vain muutamia sanoja sifferintulkista. En muista kaikkia peitesanoja», Keijo sanoi avaten nurkassa olevan raudoitetun laatikon ja otti sieltä pienen teräslippaan, jonka lukon hän avasi majurilta saamallaan avaimella.

Toisten ryhtyessä hörppimään teetä luutnantti Keijo kopioi eräitä kohtia sifferikirjasta ja lukitsi sitten paperit lippaaseen.

»Annahan lippaan jäädä pöydälle. Vien sen mennessäni omaan huoneeseeni. Olen löytänyt sieltä oikein sopivan kassakaapin. Nukun aina rauhallisesti, kun tiedän tärkeiden paperien olevan käteni ulottuvilla», majuri sanoi.

Keijo lähetti tiedoituksensa puhelinsanomana ja liittyi sitten toisten seuraan. Kesken kaikkea kuului käytävästä askelten narsketta ja ovi avautui. Nuori vänrikki, vettävaluva sadetalkki päällään, astui sisään.

»Herra majuri, saanko puhutella?»

Saatuaan myöntävän vastauksen, vänrikki jatkoi:

»Olen divisioonan kuriiri ja minulla on tärkeää postia Pisin kylässä olevien joukkojen esikunnalle. Olemme pimeässä ajaneet harhaan ja tahtoisin tiedustella, miten täältä pääsee suorinta tietä Pisiin?»

Luutnantti Keijo otti karttalaukkunsa esille ja tutki hetkisen selluloidilevyn alla olevaa karttaa.

»Täältä menee kaksikin tietä Pisin kylään, mutta suorin — tämä rannikon suunnassa kulkeva tie on hyvin huono. En tiedä, onko sitä ajettu autolla, mutta Aunuksen kaupungin kautta pääsette kyllä.»

Vänrikki kumartui katsomaan karttaa.

»Mukanani oleva kuriiriposti on kiireellistä. Luulen, että minun on sittenkin yritettävä rantatietä.» Hän kalautti kantapäänsä taas yhteen ja poistui ovelle.

»Ettekö ehdi hörppäämään mukin teetä, vänrikki?» Kormu kysyi.

»Kiitän, herra majuri, mutta en jouda. Minulla on kiire.» Taas kannusten kilahdus, sotilaallinen tervehdys ja vänrikki poistui.

»Jopa taisit neuvoa kuriirin kehnolle tielle», Kormu tuumi. »Rantatie oli kurjassa kunnossa jo kaksikymmentä vuotta sitten enkä usko bolševikkien sitä parantaneen.»

»Kyllä se ainakin alkupäästä näyttää ajokelpoiselta», Adolfsson huomautti. »Kävelin vähää ennen auringon laskua rannalla ja palasin tietä myöten takaisin. Ajattelin huomenna mennä juuri sinne hiukan maalailemaan. Eikö tähän luostariin muuten liity aarretarinoita. Minne joutuivat luostarin kalleudet? Saivatko bolsevikit ne haltuunsa?»

»Kuulin, että kirkkohopeat oli ehditty viedä Syvärin luostariin ennen bolševikkien tuloa», Aapeli tiesi. »Bolsevikit ovat kyllä etsineet ja tonkineet täällä joka paikan. Tuolta kappelin raunioista löytyi tässä muutamia vuosia sitten komea kynttilänjalka. Sanoivat sen olleen hopeaa. Koljakoff otti sen haltuunsa.»

»Oliko Koljakoff täällä jonkinlainen pomomies?» Keljo kysyi.

Aapeli