Pyhän tikarin veljeskunta

By Outsider

Mac Duster on pulassa. Taskuvarkaan ammatti on käynyt kannattamattomaksi poliisien tiukennettua tarkkailuaan. Nyt Mac matkustaa junassa kohti New Yorkia epävarmana tulevaisuudestaan. Sattumalta hän kuulee häkellyttävän keskustelun ja saa selville, että yhdellä matkustajista on mukanaan viisikymmentätuhatta dollaria. Voiko hän jotenkin saada nuo rahat itselleen?"Ja juna syöksyi tunneliin" on yksi Pyhän tikarin veljeskunta -novellikokoelman jännitystarinoista. Outsiderin eli Aarne Haapakosken kertomuksissa murhatapaukset ja kutkuttavat käänteet ovat arkipäivää. Kokoelmaan on koottu kirjailijan parhaimpia jännitysnovelleja, kuten "Murha laboratoriossa" ja "Jeff Sellerin päiväkirja".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 5, 2021
• ISBN: 9788726658262

Book preview

I.

Tikarinpisto ja salaperäinen nainen.

Suuri, veripunainen kuu oli kohonnut Santa Maestran harjanteiden takaa. Se valaisi kirkkaasti rannikolta kiemurtelevan kapean tien, jonka varsilla solakat sypressit seisoivat majesteetillisina. Tumman palmumetsikön takaa kuulsi valkoiseksi kalkitun talon ääriviivat ja harmaa liuskakivikatto. Öistä hiljaisuutta rikkoi vain säännöllisin väliajoin toistuva maininkien loiske. Jardines de la Reinen siniset laineet huuhtoivat Manzanillolahden hiekkaista rantaa.

Mustaviittainen mies seisoi pienen olkikattoisen majatalon vierellä ja vilkuili arasti ympärilleen. Hänen leveälierinen huopahattunsa oli vedetty syvälle otsalle ja molemmat kätensä hän oli kätkenyt viittansa poimuihin. Mies näytti odottavan jotakin.

Kaupungin tornikello alkoi lyödä. Kaksitoista kumajavaa helähdystä väreili yöhön. Mustaviittainen painautui lähemmäksi harmaata kiviseinää. Rannalta johtavalta tieltä alkoi kuulua rivakkaa askeleiden kapsetta.

Askeleet lähenivät nopeasti. Kirkkaassa kuutamossa näkyi selvästi hoikka, pitkä mies, joka läheni majataloa. Miehellä oli sotilasmallinen selkäreppu ja tukeva bamburuokokeppi kädessä.

Tulija oli enää vain muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta, kun mustaviittainen yht’äkkiä kyyristyi matalaksi kuin saalista vaaniva kissa ja pujahti nopeasti pensaikkoon. Jotakin kirkasta välähti kuun valossa. Käyräteräinen tikari oli ilmestynyt miehen käteen.

Tulija oli ehtinyt juuri pensaikon kohdalle, kun mies hypähti piilostaan. Tikari kohosi. Sen terä upposi uhrin lapaluiden väliin. Lyöty päästi käheän huudon ja hyökkäsi mustaviittaisen kimppuun. Pensaikossa syntyi ankara kamppailu.

Mutta isku ei ollut kuolettava. Ruohikko taistelevien alla punettui, mutta lyöty ei lannistunut. Hän sai oikean kätensä vastustajan alta ja iski tätä kaikin voimin bambukepillään kasvoihin.

Mustaviittainen kirosi. Isku oli niin huumaava, että hänen otteensa heltisi. Tätä silmänräpäystä toinen käytti hyväkseen, ponnahtaen nopeasti pystyyn. Kuun valossa näyttivät hänen kasvonsa aavemaisen kalpeilta. Punainen juova vuoti hiljalleen hänen valkoisen takkinsa rintamukselle. Miehen täytyi nojata keppiinsä, ettei olisi kaatunut.

— Senkin salamurhaaja, hän kähisi. — Olisipa tämä sattunut Louisianassa, niin sinut lynkattaisiin ennen auringon nousua!

Mustaviittainen oli kuitenkin toipunut saamastaan iskusta. Hän ponnahti nopeasti pystyyn ja hävisi pensaikkoon kuin rotta. Toinen ei edes ehtinyt nähdä hänen kasvojaan.

— Kirottua, etten vääntänyt niskojasi nurin, mies jatkoi yksinpuheluaan. — Nyt pääsit livistämään!

Viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvasti. Käheä korahdus pursui haavoittuneen huulilta. Hoippuen hän otti muutamia askeleita majatalon ovea kohti, mutta ei päässyt kuin puoliväliin pihaa. Keppi putosi hänen kädestään ja hän kaatui hervottomasti pihanurmelle.

Juuri silloin avattiin majatalon ovi ja pitkään yöpaitaan pukeutunut, mustakutrinen tyttö näyttäytyi portailla. Hän kirkaisi kauhusta, nähtyään maassa makaavan miehen.

— Herätkää, herätkää! Murha, murha! kaikui tytön ääni hiljaisessa yössä.

Majatalon ikkunoihin alkoi syttyä valoja. Uninen isäntä riensi palvelijansa kanssa pihalle. He nostivat haavoittuneen maasta ja kantoivat hänet sisään.

Kun Dick Parwick heräsi, huomasi hän lepäävänsä leveässä, vanhanaikaisessa sängyssä, jonka yläpuolella riippui haalistunut telttakatos. Huone oli pieni ja niukasti kalustettu. Pari olki-istuimista tuolia oli sängyn vierellä ja ikkunan edessä karkeatekoinen pöytä. Kirkkaat kuunsäteet tunkeutuivat pienestä ristikkoikkunasta valaisten huoneen harmaita seiniä ja mustunutta kattoa.

Dick tunsi viiltävää kipua olkapäässään. Se palautti hänen mieleensä yön tapahtumat. Hän muisti mustaviittaisen miehen ja taistelun majatalon pihalla.

Kuinkahan kauan hän olikaan maannut tajuttomana? Oliko hänen haavoittumisestaan kulunut vuorokausia, vai oliko ehkä vielä sama yö —?

Talossa oli kaikki hiljaista. Dick kuunteli ja kohottautui hitaasti istumaan. Kirpeä vihlaisu olkapäässä muistutti häntä haavasta. Verenvuoto oli lakannut, mutta olkapäähän käärityt liinat olivat punertuneet. Dick kohotti varovasti kättään.

Luojan kiitos, tikarinisku ei ollut murtanut luita. Hän saattoi, vaikkakin vaivalloisesti liikuttaa jäseniään.

Dick hapuili terveellä kädellään puseronsa kaula-aukkoa repien syrjään verenpunaaman paidan ja työnsi kätensä povelleen. Heikko huokaus pääsi hänen huuliltaan. Se oli siis vielä tallella. Vapisevin sormin hän veti esille ohuissa hopeavitjoissa riippuvan rahan, vanhanaikuisen kultapiasterin. Ikkunasta tulvivat kuunsäteet valaisivat rahan turbaanipäistä sulttaania ja sen koukeroisia kirjaimia. Dick pyöritteli rahaa käsissään. Sen toisella puolen oli kaiverrus:

CASAS ROJAS

18. 3. 1904.

Casas Rojas; se oli paikka jossakin Kuban rannikolla. Laivassa oli eräs vanha merimies kertonut hänelle, että Casas Rojas on ikivanha espanjalainen rauniolinna Santa Maestran rinteellä. Oliko se juuri paikka, jota kultapiasterissa oleva nimi tarkoitti!

Dick aikoi juuri työntää rahan takaisin poveensa, kun hänen katseensa osui ovelle. Hän vavahti ja sujautti rahan nopeasti piiloon. Kynnyksellä seisoi mustaan silkkikaapuun pukeutunut nainen. Hän oli hoikka ja solakkavartaloinen. Kuunsäteet kimaltelivat hänen sysimustilla hiuksillaan, tehden hänen kasvonsa alabasterin värisiksi.

Dick tuijotti hämmästyneenä naista. Kuka hän mahtoi olla ja mitä tekemistä hänellä oli huoneessa keskellä yötä?

Nainen astui pari askelta lähemmäksi. Dick huomasi, että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat.

— Voitteko jo paremmin, senor? nainen tiedusteli murteellisella espanjan kielellä.

Dick hymähti raukeasti.

— Kyllä, senorita. Tunnen voivani oikein hyvin. Mutta sanokaahan minulle, mikä kuukauden päivä nyt on?

— Viidestoista päivä maaliskuuta, nainen vastasi hiljaa. — Te ette ole myöhästynyt!

Dickin oli vaikea salata hämmästystään. Naisen viimeksi lausumat sanat merkitsivät hyvin paljon. Mistä nainen tiesi Casas Rojasin salaisuuden? Oliko hän ehkä nähnyt Dickin kaulassa olevan rahan —?

— En oikein ymmärrä, senorita. Mitä tarkoitatte myöhästymisellä?

Nainen vilkaisi arasti ympärilleen. Dick huomasi hänen värisevän.

— Te pyritte Casas Rojasiin, tiedän sen. Olen tullut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö sinne yksin. Kuolema kohtaa teitä matkalla. Tikari ja myrkky vaanivat teitä. Nainen sanoi sen melkein kuiskaten ja hänen tummat silmänsä pälyilivät pelokkaasti ympäri huonetta.

Dick hämmästyi yhä enemmän. Naisen käytös tuntui kummallisen salaperäiseltä.

— Kuka te olette, miss? Dick käänsi huomaamatta puheensa englanniksi. — Miksi olette tullut luokseni ja mitä tiedätte Casas Rojasista?

Nainen pudisti päätään.

— On parempi, ettette tiedä kuka olen, senor. Tulin vain varoittamaan teitä: älkää lähtekö Casas Rojasiin yksin. Odottakaa ainakin kaksi päivää vielä!

— Mutta mikä vaara minua sitten uhkaa? Miksi en saisi lähteä Casas Rojasiin?

— Muistakaa tikarimiestä. Säästyitte aivankuin ihmeen kautta. El Torcanissa osuu tikarinpisto hyvin harvoin harhaan, nainen jatkoi sujuvalla englannin kielellä.

— Mutta ette kai halunne väittää, että salamurhaajat vaanisivat minua täällä? Ellen pahasti erehdy, olen majatalossa, jonka pihalla minut aiottiin murhata. Asuuko tässäkin talossa salamurhaajia?

— Kyllä. Ne ovat vannoutuneet ottamaan teidät hengiltä. Ne tietävät, kuka olette ja miksi olette matkalla Casas Rojasiin. Pyydän hartaasti: älkää poistuko huoneestanne ainakaan toistaiseksi!

— Mutta miksi, parahin miss? Olen Amerikan kansalainen ja minua ei kai voida murhata, kuten jotakin espanjalaista maantieryöväriä. Eikö El Torcanissa muukalaisen henki ole suojattu?

Nainen alensi äänensä tuskin kuuluvaksi:

— Teidän ja eräiden toisten henki ei ole suojattu täällä. Ette tunne niiden voimaa, jotka ovat liittoutuneet teitä vastaan. Kuolemantuomionne on päätetty. He epäonnistuivat ensimmäisellä kerralla, mutta saatte olla varma, ettei tuo yöllinen hyökkäys jää viimeiseksi. Siksi olen varoittanut teitä.

Dick oli pyörällä päästään. Ketä nainen tarkoitti eräillä toisilla ja miksi tuntemattomat salaliittolaiset olivat päättäneet murhata hänet?

— Puhutte arvoituksia, parahin miss Tuntematon. Sanoitte tulleenne varoittamaan minua. Olette ilmeisesti itse antautunut vaaraan sen takia. Miksi siis ette voi puhua suoraan kaikkea, mitä tiedätte? Ketkä ovat viholliseni, miksi he minua vainoavat ja mikä on Casas Rojasin salaisuus?

Nainen hengitti kiivaasti. Dick huomasi, että hänen oikea kätensä puristi jotakin silkkiviitan poimuihin kätkettyä esinettä.

Sitten hän astui nopeasti ikkunan luo. Hänen silmiinsä oli kohonnut hyytävä kauhu. Poveen piiloutunut käsivarsi nytkähteli suonenvedontapaisesti.

— Kuulitteko? Hiipiviä askeleita, oven narahduksen! Murhaajat ovat talossa!

Naisen ääni kuului kuin maan alta. Se sai kylmät väreet karsimaan Dickin selkäpiissä. Kuun valaisemassa huoneessa leijaili kaamea, salaperäinen tunnelma.

Dick terästi kuuloaan. Hän oli kuulevinaan hiljaisia, laahustavia askeleita. Hän ei ollut selvillä, mistä päin ne kuuluivat — oven takana olevasta käytävästäkö ehkä — tai pihalta.

Äkkiä kajahti hiljaisessa yössä laukaus. Se tuli rannikolle johtavalta tieltä. Laukausta seurasi käheä huuto ja oudolla kielellä lausuttuja sanoja.

Dick hypähti puolittain ylös. Jokainen hermo hänen ruumiissaan oli jännittynyt. Nainen oli painautunut seinää vasten ikkunan pieleen. Dick näki aavemaisen kalpeuden hänen kasvoillaan.

— Siellä on joku toinen, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Välittämättä haavoittuneesta olkapäästään, Dick laskeutui vuoteelta ja konttasi ikkunan luo. Hänen edessään avautui kuun valaisema maisema, rannikolle kiemurteleva valkoinen tie, tummat sypressit ja palmumetsikkö. Santa Maestran huiput kimaltelivat hopeanvärisinä. Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt missään.

— Toinen, siellä oli varmasti joku toinen, nainen sopersi. Hänen silkkiviittansa ylin nappi oli avautunut ja hänen silmissään kuvastui sanaton kauhu.

Alhaalta kuului oven käyntiä. Nainen vavahti ja kumartui ikkunaan. Dick seurasi jännityksellä hänen jokaista liikettään. Sitten hän yhtäkkiä jäi tuijottamaan kuin noiduttuna naisen valkoiseen kaulaan: viitan laskoksista oli solahtanut hopeavitjoissa riippuva kultapiasteri. Se oli samanlainen kuin Dickillä itselläänkin.

Nainen kohosi nopeasti ylös. Hän ei huomannut miehen hämmästystä. Nopein askelin hän kiirehti ovelle.

— Hyvää yötä, senor! Muistakaa varoitukseni. Tämän sanottuaan nainen pujahti ovesta. Dick seisoi ällistyneenä paikoillaan. Hän kuuli naisen keveiden askeleiden häipyvän kuulumattomiin.

— Tuhannen tulimmaista, Dick jupisi. — Tämä alkaa todellakin tuntua jo seikkailulta. El Torcanissa näyttää tapahtuvan merkillisiä asioita.

II.

Verijälkiä.

Seuraavana aamuna Dick ilmestyi majatalon baariin. Hänen olkapäänsä oli yhä siteessä ja hänen kasvonsa tavallista kalpeammat.

Majatalon isäntä, senor Almazo hääräili parhaillaan baaritiskin takana. Hänen punakoille kasvoilleen levisi mairitteleva hymy, nähdessään amerikkalaisen.

—