Kuoleman laulu

By Tapani Bagge

Meksikolaiset kapinalliset kokoontuvat Sonoran alueen vuoristossa ja suunnittelevat iskua, kun paikalle ratsastaa Juho Helapää. Edesmenneen Antonio-ystävän poika on pyytänyt hänet vuorille, koska epäilee, että kylää johtanut Antonio on murhattu. Antonion synkkämielinen veli Armando on noussut kylän vanhimmaksi ja ilmoittaa naivansa Antonio-vainaan lesken. Härmän häjy Juho ja Antonion poika keksivät yhdessä suunnitelman syyllisen selvittämiseksi. Wild Finn antaa jälleen kaikkensa oikeuden puolesta.Kuoleman laulu kuuluu FinnWest-tarinasarjaan, joka kertoo lännensankareista ja -roistoista humoristisesti ja vauhdikkaita juonenkäänteitä säästelemättä. Tämä tarina lainaa asetelmansa Shakespearen Hamletilta.Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728029251

Book preview

Ensimmäinen luku

Sonoran yö

Sonoran kuu roikkui sirppinä jättiläismäisen saguaro-kaktuksen haarassa. Maisema oli kuolemanhiljainen; vain kojootit ulvoivat jossakin loitommalla ja vartiomies nuokkui ponchoonsa kääriytyneenä, sombrero silmillään ja kivääri kainalossa. Vuoren rinteellä kävi kylmä tuuli, vaikkei vielä oltukaan kuin vajaan mailin verran merenpinnan yläpuolella.

Suojaiselle tasanteelle oli kertynyt leirillinen contrabandistoja, kapinallisia; toistasataa miestä, monella perhe mukana. Meksikossa kapinoitava riitti: viimeisimmän viidenkymmenen vuoden aikana maassa oli ollut 36 eri hallitsijaa, joukossa yksi Ranskan tukema itävaltalainen keisarikin. Keisari Maximilian oli tosin vastikään ammuttu, ja presidentiksi oli saatu kansanmies, za-poteekki-intiaani Benito Juarez, joka oli johtanut miehitysvaltaa vastaan käytyä taistelua. Mutta presidentti istui hallintopalatsissaan kaukana etelässä, eikä häneltä liiennyt aikaa valvoa kaikkia virkamiehiään tai ajatella loppuun saakka kaikkien uusien lakien järkevyyttä.

Ley Lerdo oli säädetty jo erään aiemman presidentin eli Santa Anan aikana, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin lakia oli alettu panna täytänöön Sonoran tapaisella syrjäseudulla. Paperilla laki vaikutti pelkältä muodollisuudelta: intiaanien ikimuistoiset yhteismaat, ejidot, piti jakaa talonpoikien omistukseen kunkin perheen viljeltävänä olleen palstaluvun mukaan. Mutta käytännössä laki merkitsi sitä, että intiaanit menettivät maansa. Ahneet virkamiehet ja hacenda-dot, siis etupäässä espanjalaista syntyperää olevat suurtilalliset alkoivat väittää maita omikseen. Milläpä lukutaidoton peoni olisi todistanut omistusoikeutensa? Köyhät talonpojat jäivät ilman viljelysmaata ja joutuivat hacendadojen armoille eli rengiksi.

Vain yaqui-heimo piti kiinni sotaisesta maineestaan ja maistaan eikä luopunut niistä hyvällä. Kuvernöörin joukot olivat jo ajaneet suuren määrä intiaaneja pois kotipalstoiltaan. Melkoinen osa heistä oli viety kaivosorjiksi Jukatanin niemimaalle, toiselle puolelle mannerta. Kuvernöörin sotajoukot olivat saaneet uhrikseen etupäässä naisia ja lapsia — miehet olivat harvoin antautuneet elävänä.

Jäljelle jääneistä intiaaneista osa oli päättänyt jatkaa viljelemistä. Osa aikoi vetäytyä vuorille ja valmistautua kapinaan. Kapinaa oli nyt valmisteltu jo muutaman kuukauden ajan, eikä siitä ollut tullut sen valmiimpaa. Miehet olivat tottuneet elämään jouten ja ryöstelemään ruokatarpeet lähikylistä, joiden väki oli etupäässä mestitsejä. Kuvernööri ei ollut välittänyt lähettää sotajoukkojaan nujertamaan kapinallisia, koska hän arveli heidät liian heikoksi ryhmäksi saamaan aikaan mitään merkittävää vastarintaaaltoa. Sitä paitsi lähikylätkin olivat niin köyhiä, ettei niiden asukkaiden äänillä ollut merkitystä.

Lopulta kuu oli sillä kohtaa taivasta, että saguaron sininen varjo lankesi vartiomieheen. Hän säpsähti hereille ja tähtäili hetken sekapäisenä ympärilleen, kunnes tajusi mistä herätys oli aiheutunut. Sitten hän rauhoittui kuulostelemaan yötä.

Leiri nukkui puolipimeässä vartiomiehen yläpuolella; siltä suunnalta kuului vain kumeaa kuorsausta. Alhaalta vuoren rinnettä pitkin kiemurteli kapea polku, joka suurimmaksi osaksi hukkui louhikkoon. Mutta aivan vartijan edessä aukesi pari sataa metriä pitkä suora, jota kukaan ei pääsisi ylittämään, ellei hän antaisi lupaa — tai jollei häneltä loppuisi panokset.

Vartijalla oli hurskas nimi: Jesus Maria Angeles. Muuta erityisen hurskasta hänessä ei sitten ollutkaan. Hän oli nuori ja veltto, piti joutenolosta ja tupakanpoltosta ja naisista ja tequilasta. Luonto oli antanut hänelle intiaanille epätavallisen pitkän varren, muuta lihaksia ei ollut riittänyt aivan samassa mitassa. Viikset olivat vielä melko epämääräiset, mutta hän tasasi ne päivittäin suurella puukollaan.

Jesus Maria ei uskonut hispanojen ja gringojen jumalaan, vaikka hänet olikin kasvatettu osittain katolisessa hengessä. Paljon enemmän hän uskoi vainajiin ja intiaanien vanhoihin jumaltaruihin. Ne olivat paljon mielenkiintoisempia, koska niiden sankarit olivat intiaaneja kuten hänkin. Valkoinen mies sai pitää oman jumalansa, mutta oliko sitä pakko tyrkyttää niille, joita se ei kiinnostanut?

Jesus Maria sytytti savukkeen, jota hän oli pitkään säästänyt tupakkakukkarossaan. Se oli oikea amerikkalainen tupakka, pitkä ja suora, vaikka olikin hieman nuhjaantunut massissa. Jesus Maria oli saanut sen eräältä kuvernöörin joukkojen kersantilta, joka tosin oli luopunut siitä vasta henkensä heitettyään.

Nuori vartiomies ei tullut ajatelleeksi, että savukkeen hehkuva pää näkyisi kauas yössä ja olisi mainio maalitaulu tarkk’ampujalle. Hän vain hytisi vuoriston kylmässä yössä reikäisen ponchonsa sisässä, keinutti kivääriä sylissään, veti makeita henkosia yanqui-tupakastaan ja ajatteli unelmiensa muchachaa, josta hän ottaisi itselleen vaimon, mujéron. Hän ei ollut vielä tavannut tyttöä, mutta hän tiesi täsmälleen, miltä tämä näyttäisi.

Kesken kaiken Jesus Maria havahtui leirin suunnalta lähestyviin askeliin.

— Kuka siellä? kajahti ylärinteeltä.

— Minä kysyn ja sinä vastaat! Jesus Maria ärähti vastaan. — Seis, ja tunnussana!

— Viva la revólution! Eläköön vallankumous!

— Eläköön vain, Jesus Maria virkkoi. — Brendako se siellä?

— Kukas muu! Tulin päästämään sinut vahdista.

— Joko nyt on keskiyö?

— Aika tarkkaan. En minä hirvinnyt herättääel Jefeä ja kysyä siltä, paljonko kello on — mutta luulen, että kuu on melko keskellä taivasta.

— Hyvä kun tulit. Täällä on pirun kylmä.

— Ei kalkkaroakaan!

— Entä kummitus?

— Minä luulen, että Anselmo on ollut päissään. Tietysti vainaja voi käydä levottomaksi ja lähteä hiippailemaan, mutta miksei se olisi näyttäytynyt kenellekään muulle kuin pojalleen?

— Jospa sillä on ollut asiaa pelkästään Anselmolle, Bernardo Diaz tuumi samalla kun rapsutti kiväärin jyvällä selkäänsä.

Diaz oli parikymmentä vuotta vanhempi