Arizonan amatsonit

By Tapani Bagge

Härmän häjy Juho Helapää kohtaa Arizonan rajalla vankkurit, joiden kyydissä on pelkästään naisia. Naiset ovat matkalla perustamaan Onnelaa, naisten tasavaltaa, ja he pyytävät Juhoa oppaakseen. Juho suostuu mutta alkaa pian epäillä, että naisia on höynäytetty. Eihän sellaista paikkakuntaa kuin Happiness ole olemassakaan.Samassa naisten kimppuun hyökkää Etelävaltioiden sotilaita, ja Juholle tulee kiire auttaa neidot pulasta. Pahin vaara ei kuitenkaan lymyile vieraassa sotajoukossa vaan naiskaravaanin keskuudessa, minkä Härmän häjy oivaltaa juuri ennen kuin on liian myöhäistä. Arizonan amatsonit kuuluu FinnWest-tarinasarjaan, joka kertoo historiallisista lännensankareista ja -roistoista humoristisesti ja vauhdikkaita juonenkäänteitä säästelemättä.Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728029213

Book preview

Ensimmäinen luku

Päänahanmetsästäjät

Naiche juoksi kilpaa auringon kanssa. Samaan aikaan, kun päivänvalo hivuttautui pikku hiljaa Santa Catalina -vuorten itärinteiden huippua kohti, nuori chiricahua-apassisoturi kiipesi jyrkkää länsirinnettä pitkin juoksujalkaa. Rinne oli täynnä irtokiviä, soraa ja piikkisiä kaktuksia ja pensaita, mutta Naiche vaistosi vaarapaikat etukäteen ja osasi kiertää ne.

Jokaisen apassinuorukaisen päivittäiseen sotilaskoulutukseen kuului juoksua ja uintia ennen auringonnousua; sen jälkeen heidän piti juosta rinnettä ylös ja takaisin suu täynnä vettä oppiakseen hengittämään kunnolla nenän kautta. Tytötkin ottivat osaa koulutukseen parhaansa mukaan. Täysikasvuinen apassi saattoi liikkua 70 mailia päivässä ilman hevosta.

Päivällä pojille opetettiin jousiammuntaa ja keihään ja puukon käyttöä. Soturin piti pystyä ampumaan tarkasti vielä kahdensadan askeleen päästä. Kiväärejäkin apasseilla oli, mutta patruunoista oli ainainen pula, joten niillä ei ollut varaa harjoitella. Sitä paitsi sinitakit olisivat kuulleet laukaukset — heidän partionsa kiersivät ahkerasti vuorilla etsimässä Cochisea ja hänen miehiään.

Tavallisesti nuoret soturit harjoittelivat keskenään leirin tuntumassa, mutta Naiche oli päällikön poika, ja hänestä tuntui että se velvoitti hänet harjoittelemaan yksin. Isoveli Tazakin oli tehnyt niin. Nyt Taza oli jo aikuinen soturi.

Valkoisen miehen kalenterin mukaan oli tammikuu; Naichelle ja muille apasseille oli lentomuurahaisten aika. Arizonassa talvi merkitsee tavallisesti sateita, mutta sinä talvena ei vettä ollut tullut. Autiomaan kukat odottivat yhä puhkeamisvuoroaan, ja kaktuksetkin olivat käpertyneet kasaan vesivarantojensa ehtyessä. Alarinteen jättiläismäiset sahuarot näyttivät aamun kalpeassa kajossa pelkiltä luurangoilta.

Sitä paitsi oli kylmä. Vaikka aurinko nousi, eivät hyönteiset jaksaneet herätä pörräämään. Riekaleiset pilvet hipoivat vuorenhuippuja, ja Naichen hikinen kangaspaita höyrysi.

Matkaa huipulle oli enää satakunta askelta, kun taivaalta alkoi äkkiä leijua valkoista untuvaa, joka tuntui iholla kostealta. Sen täytyi olla lunta! Naiche oli kyllä kuullut, että sade saattoi joskus tulla vuorilla lumena, mutta hän ei ikänään ollut nähnyt moista. Toisinaan Naiche oli jopa epäillyt vanhempien soturien juksaavan heitä, kun he kertoilivat pehmeästä valkoisesta sateesta, joka peittää maan mutta sulaa pian auringossa vedeksi. Mutta nyt se oli uskottava, kun omin silmin näki.

Huipulla Naiche pysähtyi hetkeksi katsomaan ympärilleen. Lunta tuli jo niin tiheään, ettei hän nähnyt kovinkaan kauas. Etelässä, suuren tasangon takana kohoavat Santa Ritan ja Tucsonin vuoret jäivät kokonaan näkymättömiin. Tasangon vihreänharmaa kreosoottipensaikko oli muuttumassa valkoiseksi, ja postivaunutie hukkui maisemaan.

Kalliorinne oli nyt pettävän liukas. Kun Naiche lähti paluumatkalle, hän huomasi mokkasiiniensa lipsuvan ikävästi ja hidasti hieman vauhtia. Siellä missä rinteestä pisti esiin katajia tai kuivuuden vuoksi lehtensä ravistaneita paloverdeja hän otti tukea oksista ja rungosta. Mutta suurelta osin rinne kasvoi pelkkää piikkistä mesquitea, johon ei tehnyt mieli tarttua paljain käsin.

Saavutettuaan sahuarot ja niiden juurille levinneet chollatNaiche sylkäisi veden pois suustaan ja kosketti kielellään lumihiutaletta, joka oli pudonnut hänen kämmenselälleen. Hiutale suli heti. Se maistui suolalta, mutta maku oli varmasti lähtöisin hänen omasta hiestään.

Yleensä Naiche juoksi huipulle ja takaisin vähintään kaksi kertaa — Tazakin sanoi juosseensa, eikä Naiche halunnut olla veljeään huonompi. Mutta rinne oli nyt petollisen märkä, eikä Naichea sitä paitsi huvittanut kiipeillä, kun kerrankin oli lunta maassa ja ilmassa ja tilaisuus tutkia moista ihmettä.

Naiche tunsi lumen sulavan kasvoillaan ja vaatteillaan melkein sitä mukaan kuin se laskeutui. Hän halusi kuitenkin muiston ihmeestä ja yritti ottaa edes yhden hiutaleen käteensä niin varovasti, ettei se heti hajoaisi vedeksi.

Aikansa turhaan harottuaan Naiche tuli siihen tulokseen, että käsi oli liian lämmin säilytysalusta lumihiutaleelle. Maassa lumi näytti kestävän pitempään valkoisena. Niinpä hän otti laakean irtokiven käteensä ja huomasi, että sen päälle kertynyt lumi pysyi siinä. Mutta sitten hänelle alkoi tulla kylmä, ja hän päätti lähteä takaisin kotiin. Leirille oli vain muutaman mailin matka, ja juostessaan hän taas lämpiäisi.

Lumisade lakkasi, ja maahan kertynyt valkeus alkoi vähin erin menettää puhtauttaan. Naiche tarkkaili kämmeneensä puristamansa kiven päällä pienenevää lumikerrosta ja toivoi, että se kestäisi kotiin saakka — pikkusisko ainakin ilahtuisi nähdessään lunta.

Lunta oli vielä hieman jäljellä, kun Naiche äkkiä pudotti kiven kädestään ja yritti sännätä ylärinteelle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa kahta askelta enempää. Jokin läjähti ilman halki kuin laukaus, ja Naiche tunsi ruoskan pään kietoutuvan nilkkojensa ympäri ja kiskaisevan hänet polvilleen ja kasvoilleen. Naiche yritti harata vastaan tarttumalla käsillään kuiviin pensaisiin, mutta sai vain kätensä naarmuille. Hän ei onnistunut rimpuilemaan jalkojaan vapaaksi, ennen kuin ruoska kiskaistiin niistä irti ja joku potkaisi häntä saappaan kärjellä kylkeen.

Naiche ähkäisi vaimeasti ja lennähti selälleen. Häntä melkein itketti, kun hän tajusi, että kiveensä ja sen päällä sulavaan lumeen keskittyessään hän oli unohtanut alkeellisimmankin varovaisuuden ja juossut suoraan sinitakkien syliin...

Mutta valkonaamoja oiikin vain kolme, eivätkä heidän univormunsa olleet sinisiä, vaan harmaita. Ne vaikuttivat jo hieman resuisilta, eivätkä miesten parroittuneet kasvot ja pitkäksi