Parittomat pankkirosvot

By Tapani Bagge

Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää puolustaa sorrettuja Villissä lännessä mutta yrittää hillitä herkkää liipasinkättään. Hän on jo tappanut liiaksi. Kun liikemiehiksi esittäytyvät veljekset Puujalka-Joe ja Kuuden varpaan Jimmy pyytävät päästä Juhon vaunuihin, hän ottaa miehet kyytiin ja kuuntelee huvittuneena, kun he kertovat aikovansa perustaa kylään kasinon. Veljekset eivät kuitenkaan ole yhtä vaarattomia kuin aluksi vaikuttaa. Niinpä Wild Finn joutuu jälleen tositoimiin.Parittomat pankkirosvot kuuluu FinnWest-tarinasarjaan, joka kertoo historiallisista lännensankareista ja -roistoista humoristisesti ja vauhdikkaita juonenkäänteitä säästelemättä. Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 4, 2021
• ISBN: 9788728029305

Book preview

Ensimmäinen luku

Kuolema koputtaa kolmesti

Kallioisen kukkulanharjanteen takaa kohosi musta, tomun harmaannuttama lierihattu ja naama, jota ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa kauniiksi. Naama oli niin ruma että se oli jo melkein komea.

Pian kukkulan laella oli koko mies ratsuineen. Hän pysähtyi tähystämään silmät sirrillään, välittämättä kasvoillaan ja kaulallaan juoksevista hikinoroista.

Mies oli pienikokoinen mutta vaikutti jäntevältä. Hänellä oli tummat, auringonpaahtamat kasvot, tiheä musta parransänki ja synkkä katse, joka löi leimaansa koko mieheen, vaikka hän muuten olikin ilmeetön kuin intiaani. Tukkaa ei näkynyt hatun alta — liekö sitä ollutkaan.

Mies oli pukeutunut kokomus-taan kuin hautajaisvieras. Autiomaan pöly oli tosin osaltaan himmentänyt asusteiden kiiltoa, mutta vaatteista näki yhä että ne olivat maksaneet rahaa. Pitkine takkeineen, kengännauhasolmioineen ja kuvioitune teräväkärkisi-ne, saappaineen mies muistutti menestyvää hautausurakoitsijaa.

Mutta mitä menestyvä hau-tausrakoitsija teki keskellä ruohoaavaa?

Mies oli ratsastanut pitkään. Mustavalkoinen, muuten intiaaniponeja muistuttava mutta isokokoisempi ori pärskyi kyljet vaahdossa, selvästi kiitollisena hengähdystauosta. Mies itse oli yltä päältä pölyssä ja märkänä hiestä, muttei osoittanut minkäänlaista merkkiä uupumuksesta. Satulassa hänen takanaan oli poikittain kiinni huopakäärö, ja satulataskusta pilkotti winchester-kiväärin perä. Mahdollinen muu aseistus jäi takin alle piiloon.

Mustavalkoinen ori seisoi Sierra Diablon eli Pirunvuorten harjanteella. Niin edessä kuin takanakin aukesi preeria, loputon ruohoaavikko, jota vain satunnaiset piikkipensaat täplittivät. Vuoren korkein huippu kohosi yli puolentoista mailin korkeuteen; se häämötti hautausurakoitsijan vasemmalla puolella. Hän oli ylittänyt vuorijonon sen keskivaiheilta, jossa oli matalampi sola.

Rutikuiva, halkeillut maa pölysi yhä miehen takana. Parisataa askelta hänen alapuolellaan ja puolisen mailia edessäpäin kuivassa ruohikossa näkyi vaununpyörien jauhamat raiteet, joita nimitettiin tieksi. Kovaan maahan painuneista jäljistä päätellen tie oli postivaunukäytössä. Se kulki vinottain vuorijonon sivuitse, koillisesta lounaaseen tai päinvastoin.

Kukaan ei näyttänyt seuraavan hautausurakoitsijaa — senkin hän tarkisti todettuaan ensin, ettei edessäpäin näkynyt liikettä. Ehkä hän pelkäsi kilpailijoiden pyrkivän apajalle. Mutta mille apajalle? Kirkkaansinisellä taivaalla näkyi vain aurinko. Ei jälkeäkään pahaenteisesti liihottelevasta korppikotkaparvesta.

Mies verotti hieman vesileiliään, pyyhki huolellisesti suupielensä ja maiskautti suutaan mustangille, joka lähti laskeutumaan kivikkoista rinnettä suuntana postivaunutie.

Puolivälissä rinnettä miehen katse jähmettyi äkkiä kaukaisuuteen. Hän kiskaisi ohjaksista niin että hevonen oli kavahtaa takajaloilleen. Mies siristi silmänsä viiruiksi ja nosti toisen mustahansikkaisista käsistään lipaksi otsalle.

Pölypilvi lähestyi tietä pitkin koillisesta.

Mies irvisti taputti hevostaan kaulalle ja odotti, kunnes pölypilvi oli niin lähellä, että hän saattoi nähdä sen aiheuttajan. Odotellessaan mies veti povitaskustaan hoikan pikkusikarin ja sytytti sen rikkitikulla. Tulen hän raapaisi saappaanvarresta.

Pölypilven synnytti parihevosten vetämät vankkurit. Vankkurien suojakankaassa luki jotakin, mutta mies ei vielä saanut kirjaimista selvää. Hän maiskautti taas hevoselle suutaan ja lähti jatkamaan laskeutumista. Hänen toista suupieltään venytti vino hymy, joka ei millään lailla kaunistanut kolhoa naamaa.

Tasamaalle päästyä mies kannusti ratsunsa kevyeen laukkaan. Samalla hänen takinliepeensä lehahtivat taakse, ja niiden alta paljastui kaksi ristikkäistä panosvyötä. Kummassakin kotelossa kiilteli julman näköinen koristekaiverrettu Remington-revoiveri…

Horst Kessel oli onnellinen mies. Hänellä oli kaunis, hyväluontoinen vaimo, mukava työpaikka ja mukiinmenevä pomo. Vaikka välistä Mike kyllä komenteli häntä hieman liikaa. Ellei Katjaa olisi ollut, hän olisi ehkä lähenyt johonkin suurempaan sirkukseen. Mutta Katja halusi laulaa, eivätkä sirkustirehtöörit osanneet arvostaa laulajia samalla lailla kuin voimamiehiä.

Horst vilkaisi taakseen vankkureihin. Siellä Katja ahersi esiintymisasunsa kimpussa; korjaili sitä parhaansa mukaan vankkurien tärinässä. Katja oli kätevä käsistään; hän ei koskaan pistänyt neulalla sormeensa. Katja piti huolen Horstinkin vaatteista. Ja Miken, vaikka Mikella oli ehkä vielä näppärämmät sormet. Mutta hän ei käyttänyt neulaa vaan pelikortteja tai noppaa. Sitä paitsi Mike oli hyvä suustaan. Esitysten tauolla hän aina kauppasi ihmelääkettään, joka koostui vedestä, halvasta viskistä, katkerosta ja pippurista. Se oli niin pahanmakuista ettei Horst olisi ihmetellyt, vaikka sillä olisi oikeastikin herätetty ihmisiä kuolleista, niin kuin Mike väitti.

Katja nosti katseensa ompeluksesta ja kysyi:

— Näkyykö siellä jotain?

— Ei niin mitään, Horst vastasi lempeästi hymyillen. — Vain aavaa preeriaa.

Katja vastasi hymyyn, ja Horst kääntyi tyytyväisenä eteenpäin.

Mutta samassa hän näki pölypilven, ja se lähestyi melkoista vauhtia. Pölypilvi ajoi takaa mustapukuista ratsastajaa, jonka vyöllä riippuvat revolverit hohtivat auringossa niin, että Horst melkein häikäistyi.

— Nyt tulee ratsastaja! Horst tiedotti matkakumppaneilleen. —Revolverit vain välkkyy auringossa!

Mike sujautti korttipakan taskuunsa, sipaisi ohuita tummia viiksiään ja nosti katseensa kysyvänä.

— Vai että oikein revolverit välkkyy? Mikähän sankari sieltä mahtaa olla tulossa?

Vaistomaisesti Katja sukaisi pitkiä punaruskeita hiuksiaan, ennen kuin heitti ompeluksensa ja nousi kurkistamaan Horstin olan takaa. Mike kurkki toiselta puolelta samalla kun tempaisi kuluneen silkkipytyn päähänsä.

Horst seisautti hevoset ratsumiehen lähestyessä, ja muukalainen pysäytti mustavalkoisen oriinsa parivaljakon rinnalle. Mies heitti takinliepeet revolveriensa peitoksi ja kosketti hattunsa liertä.

— Päiviä.

—… vää, Horst vastasi